LIITTOUTUMINEN

Eri osapuolten, perheiden, yksilöiden tai valtioiden liittyminen yhteen joko avioliiton, keskinäisen sopimuksen tai oikeustoimen välityksellä. Liittoutumiseen sisältyy tavallisesti molemminpuolista hyötyä tai yhteinen pyrkimys toivotun päämäärän hyväksi. Heprealainen sana ḥa·varʹ merkitsee kirjaimellisesti ’olla yhdistettynä, liitettynä’, mutta sitä käytetään kuvaannollisesti merkityksessä ’liittoutua, olla yhteistyössä’ (2Mo 28:7; Ps 94:20; 2Ai 20:35). Sukulaissana ḥa·verʹ tarkoittaa liittolaista, toveria tai kumppania (Tu 20:11; Ps 119:63).

Abraham liittoutui jo varhain amorilaisiin kuuluneiden Mamren, Eskolin ja Anerin kanssa. Liittoutuman luonnetta ei mainita, mutta he liittyivät Abrahamiin hänen lähtiessään pelastamaan veljenpoikaansa Lootia maahan hyökänneiden kuninkaiden käsistä. (1Mo 14:13–24.) Abraham asui tuolloin muukalaisena maassa, jota pienet valtakunnat hallitsivat, ja häntä on näin ollen voitu vaatia antamaan jokin muodoltaan liiton kaltainen virallinen julistus ehtona sille, että hän saisi asua rauhassa heidän keskuudessaan. Abraham ei kuitenkaan halunnut olla tarpeettomasti kiitollisuudenvelassa noille poliittisille hallitsijoille, niin kuin ilmenee siitä, mitä hän sanoi Sodoman kuninkaalle 1. Mooseksen kirjan 14:21–24:ssä. Myöhemmin Gerarissa filistealainen kuningas Abimelek muistutti Abrahamia hänen muukalaisasemastaan ja siitä, että hän asui Filistean maassa Abimelekin suostumuksella, ja hän pyysi häntä vannomaan valan hänen uskollisen käytöksensä vakuudeksi. Abraham suostui ja solmi myöhemmin erään vesioikeuksia koskeneen kiistan jälkeen liiton Abimelekin kanssa. (1Mo 20:1, 15; 21:22–34.)

Myös Abrahamin poika Iisak asui aikanaan Gerarissa, joskin Abimelek pyysi häntä myöhemmin muuttamaan pois aivan sen lähiympäristöstä, ja hän suostuikin siihen auliisti. Jälleen syntyi kiistoja vesioikeuksista, mutta sen jälkeen Abimelek ja hänen lähimmät toverinsa lähestyivät Iisakia ja pyysivät häntä vannomaan velvoittavan valan ja solmimaan liiton – epäilemättä Abrahamin kanssa tehdyn liiton uudistamiseksi. Molemmat osapuolet vannoivat valan taatakseen rauhaisan rinnakkaiselon. (1Mo 26:16, 19–22, 26–31; vrt. 1Mo 31:48–53.) Apostoli Paavali mainitsee, että nämä muinaiset patriarkat julistivat julkisesti olevansa teltoissa asuvia vieraita ja tilapäisasukkaita maassa ja että he odottivat kaupunkia, jolla on todelliset perustukset, jonka rakentaja ja tekijä on Jumala (Hpr 11:8–10, 13–16).

Tilanne oli erilainen, kun Israelin kansa saapui Kanaaniin, Luvattuun maahan. Suvereeni Jumala oli antanut israelilaisille täyden oikeuden maahan ja täyttänyt siten heidän esi-isilleen antamansa lupauksen. He eivät sen vuoksi menneet sinne muukalaisasukkaiksi, ja Jehova kielsi heitä liittoutumasta maassa olevien pakanakansojen kanssa. (2Mo 23:31–33; 34:11–16.) Heidän tuli alistua ainoastaan Jumalan – ei pois häädettävien kansojen – lakeihin ja säädöksiin (3Mo 18:3, 4; 20:22–24). Heitä varoitettiin erityisesti solmimasta avioliittoja noiden kansojen kanssa. Sellaiset liittoutumat yhdistäisivät heidät läheisesti pakanavaimojen lisäksi myös pakanallisiin sukulaisiin ja heidän vääriin uskonnollisiin menoihinsa ja tapoihinsa, mikä johtaisi luopumukseen ja ansaan. (5Mo 7:2–4; 2Mo 34:16; Jos 23:12, 13.)

Lankoutuminen. Heprealainen verbi ḥa·tanʹ ’lankoutua’ on sukua sanoille ḥo·tenʹ (appi), ḥa·tanʹ (sulhanen, vävy), ḥo·teʹnet (anoppi) ja ḥatun·nahʹ (avioliitto, hää-) (1Sa 18:22; 2Mo 3:1; 4:25; 1Mo 19:14; 5Mo 27:23; Lal 3:11).

Abraham vaati ehdottomasti, että Iisakille ei otettaisi vaimoa kanaanilaisten joukosta (1Mo 24:3, 4). Iisak antoi samansuuntaisen ohjeen Jaakobille (1Mo 28:1). Siihen aikaan kun hivviläinen Sikem oli tehnyt väkivaltaa Dinalle, Sikemin isä Hamor kehotti Jaakobin sukua solmimaan avioliittoja tuon heimon kanssa. Vaikka Jaakobin pojat ehdotuksen näennäisen hyväksymisen jälkeen eivät toteuttaneetkaan sitä, he ottivat kuitenkin hivviläiset naiset ja lapset vangeiksi kostettuaan Dinan kunnian puolesta. (1Mo 34:1–11, 29.) Juuda otti myöhemmin vaimokseen kanaanilaisnaisen (1Mo 38:2), ja Joosefin vaimo oli egyptiläinen (1Mo 41:50). Mooses otti vaimokseen midianilaisen Sipporan, jota ilmeisesti sanotaan ”kuusilaiseksi” 4. Mooseksen kirjan 12:1:ssä (2Mo 2:16, 21). Nämä avioliitot solmittiin kuitenkin ennen Lain antamista, eikä niitä sen vuoksi voitu pitää Lain vaatimusten rikkomisena.

Taistellessaan Midiania vastaan israelilaiset jättivät naisten ja tyttöjen joukosta eloon ainoastaan neitsyet (4Mo 31:3, 18, 35). Laki salli ottaa vaimon tällaisten vanhempansa menettäneiden naissotavankien joukosta (5Mo 21:10–14). Luvatussa maassa israelilaiset jättivät usein huomioon ottamatta Jumalan antaman varoituksen, joka koski lankoutumista pakanoiden kanssa, ja tämä aiheutti ongelmia ja luopumusta (Tu 3:5, 6).

Avioliittoja järjestettiin joskus jonkin tarkoituksen saavuttamiseksi, esimerkiksi silloin kun kuningas Saul pyysi Daavidia lankoutumaan hänen kanssaan ottamalla vaimokseen hänen tyttärensä Mikalin (1Sa 18:21–27). Yksi niistä kuudesta vaimosta, jotka myöhemmin synnyttivät Daavidille poikia Hebronissa, oli Gesurin kuninkaan tytär (2Sa 3:3), ja jotkut arvelevat, että Daavid solmi tämän avioliiton heikentääkseen kilpailevan Is-Bosetin asemaa, sillä Gesur oli pieni valtakunta, joka sijaitsi Is-Bosetin pääkaupungin Mahanaimin toisella puolella. Hallituskautensa alkuaikoina Salomo lankoutui faraon kanssa ottamalla tämän tyttären vaimokseen (1Ku 3:1; 9:16). Tämä avioliitto samoin kuin muut, joita hän solmi moabilaisten, ammonilaisten, edomilaisten, sidonilaisten ja heettiläisten naisten kanssa, saivat hänet lopulta lankeamaan törkeään epäjumalanpalvelukseen (1Ku 11:1–6). Kuningas Ahab lankoutui Sidonin kuninkaan kanssa ottamalla hänen tyttärensä Isebelin vaimokseen, ja se aiheutti samankaltaisia tuhoisia seurauksia Israelin pohjoiselle valtakunnalle (1Ku 16:31–33). Kuningas Josafat lankoutui sen jälkeen epäviisaasti Ahabin epäjumalia palvovan huoneen kanssa, ja siitä koitui Juudan valtakunnalle pysyvät huonot seuraukset (2Ai 18:1; 21:4–6; 22:2–4).

Pakkosiirtolaisuuden jälkeen Esra totesi järkyttyneenä, että jopa papit ja leeviläiset olivat solmineet avioliittoja kanaanilaisten ja muiden kanssa, ja tämä tilanne korjattiin viipymättä (Esr 9:1–3, 12–14; 10:1–5, 10–14, 44). Nehemian aikana ammonilainen Tobia kuitenkin jälleen koetti lankoutumisen välityksellä luoda lujat suhteet Jerusalemissa olevaan pappissukuun ja koota voimakkaan liittolaisryhmän Juudan jalosukuisten parista, ja hän onnistuikin jopa siinä määrin, että pappi Eljasib Lakia uhmaten (5Mo 23:3) teki tälle ammonilaiselle ruokasalin temppelin esipihalle. Nehemia heitti kuitenkin närkästyneenä kaikki Tobian kalusteet ulos. (Ne 6:18; 13:4–9, 25–27.) (Ks. AVIOLIITTO.)

Liitot. Lankoutumisen lisäksi liittouduttiin muullakin tavoin, ja tämä tapahtui yleensä niin, että tehtiin liitto. Gibeonilaisten kanssa israelilaiset tosin tekivät liiton harhaan johdettuina (Jos 9:3–15). Mutta kun liitto oli kerran solmittu, sitä kunnioitettiin, niin että Israel oli halukas taistelemaan suojellakseen gibeonilaisia (Jos 9:19–21; 10:6, 7). Liittoon perustui myös Jonatanin ja Daavidin henkilökohtainen liittoutuminen (1Sa 18:3; 20:11–17), minkä Saul tuomitsi salaliitoksi (1Sa 22:8). Tyroksen kuningas Hiram osoitti ystävyyttä Daavidia kohtaan, kun tämä tuli kuninkaaksi Saulin jälkeen, ja Hiramista tuli ”Daavidia rakastava” (2Sa 5:11; 1Ku 5:1). Ystävälliset suhteet jatkuivat, ja Salomon noustua valtaistuimelle tehtiin kuningas Hiramin kanssa sopimus, jonka mukaan toimitettiin suuri osa tarvikkeista temppelin rakennustyötä varten (1Ku 5:2–18). Sopimuksen mukaisesti tuhannet israelilaiset työntekijät saivat mennä Libanoniin ja sen metsiin. Hiram käytti Salomosta jopa nimitystä ”veljeni” (1Ku 9:13). Tyroksesta lähetettiin merimiehiä Esjon-Geberistä liikennöivään Salomon laivastoon (1Ku 9:26, 27). Kun Tyroksen valtakunta myöhemmin kääntyi Israelia vastaan ja luovutti israelilaisia pakkosiirtolaisia Edomille, sitä syytettiin ”veljien liiton” rikkomisesta (Am 1:9).

Epäviisaita liittoutumia muiden kansakuntien kanssa. Vaikka Jumalan profeetat varoittivat ankarasti liittoutumasta muiden kansakuntien kanssa, niin vaaran aikana tai kunnianhimon painostamina Juudan ja Israelin kuninkaat jättivät toistuvasti huomioon ottamatta nämä varoitukset (Jes 30:2–7; Jer 2:16–19, 36, 37; Ho 5:13; 8:8–10; 12:1). Lopputulokset eivät koskaan olleet hyvät, kuten seuraavat esimerkit osoittavat.

Juudan kuningas Asa käytti kuninkaallisia aarteita ostaakseen Syyrian kuninkaan Ben-Hadad I:n vapaaksi liitosta, jonka tämä oli solminut Israelin kuninkaan Baesan kanssa (1Ku 15:18–20). Tämä ’turvautuminen Syyriaan’ Jehovan sijasta johti siihen, että profeetta Hanani nuhteli Asaa seuraavin sanoin: ”Sinä olet menetellyt tyhmästi tässä, sillä tästä lähtien sinua vastaan käydään sotia.” (2Ai 16:7–9.) Israelin kuningas Ahab solmi myöhemmin liiton tappion kärsineen Ben-Hadad II:n kanssa ja sai Jumalan profeetalta samankaltaisen tuomion (1Ku 20:34, 42). Josafat liittoutui Ahabin kanssa sittemmin epäonnistuneeseen hyökkäykseen Syyriaa vastaan, ja profeetta Jeehu kysyi häneltä sen jälkeen: ”Jumalattomalleko on annettava apua, ja Jehovaa vihaaviako sinun tulee rakastaa? Ja tämän vuoksi on sinua vastaan närkästys Jehovan kasvojen luota.” (2Ai 18:2, 3; 19:2.) Myöhemmin Josafat oli yhteistyössä Israelin jumalattoman kuninkaan Ahasjan kanssa kauppalaivojen rakentamiseksi, mutta profeetallinen tuomio toteutui, kun laivat haaksirikkoutuivat (2Ai 20:35–37). Jumalan neuvoa totellen Juudan kuningas Amasja päätti viisaasti olla käyttämättä israelilaista palkka-armeijaa, vaikka se merkitsi niiden sadan hopeatalentin (660600 dollarin) menetystä, jotka oli maksettu heille palkkioksi (2Ai 25:6–10).

Kun Assyria alkoi nousta johtavaan asemaan maailmanvaltana 700-luvulla eaa., sen uhkaava varjo pakotti pienemmät valtakunnat moniin liittoutumiin ja salaliittoihin (vrt. Jes 8:9–13). Myös uusien sota-aseiden valmistus kansojen keskuudessa lisäsi pelkoa (vrt. 2Ai 26:14, 15). Israelin kuningas Menahem lahjoi Assyrian hyökkäävän kuninkaan Pulin (Tiglat-Pileser III:n). (2Ku 15:17–20.) Syyrian kuningas Resin ja Israelin kuningas Pekah muodostivat salaliiton Juudan kuningasta Ahasia vastaan, joka vuorostaan käytti kuningashuoneen ja temppelin aarteita ostaakseen Assyrian kuninkaan Tiglat-Pileser III:n suojeluksen, mikä johti Syyrian Damaskoksen kukistumiseen (2Ku 16:5–9; 2Ai 28:16). Israelin kuningas Hosea teki salaliiton Egyptin kuninkaan Son kanssa siinä turhassa toivossa, että voisi heittää päältään Salmanassar V:n asettaman Assyrian ikeen, ja tästä oli seurauksena Israelin kukistuminen 740 eaa. (2Ku 17:3–6). Vaikka Juudan uskollista kuningasta Hiskiaa syytettiin siitä, että hän olisi muka luottanut Egyptiin, hän turvasi kuitenkin yksinomaan Jehovaan ja varjeltui Assyrian kuninkaan Sanheribin hyökkäykseltä (2Ku 18:19–22, 32–35; 19:14–19, 28, 32–36; vrt. Jes 31:1–3).

Viimeisinä vuosinaan Juudan valtakunta häilyi Egyptin ja Babylonin välillä ja tarjoutui ”harjoittamaan porttoutta” molempien valtojen kanssa (Hes 16:26–29; 23:14). Jojakimin hallituskaudella se joutui Egyptin herruuden alaisuuteen (2Ku 23:34), mutta se alistettiin pian Babylonin valtaan (2Ku 24:1, 7, 12–17). Viimeinen kuningas Sidkia teki hyödyttömän yrityksen vapauttaa Juuda Babylonin alaisuudesta liittoutumalla turhaan Egyptin kanssa. Seurauksena oli Jerusalemin hävitys. (2Ku 24:20; Hes 17:1–15.) He eivät olleet ottaneet vaarin Jesajan henkeytetystä neuvosta: ”Tulemalla takaisin ja lepäämällä te pelastutte. Häiriintymättömänä pysymisessä ja luottavaisuudessa osoittautuu olevan teidän väkevyytenne.” (Jes 30:15–17.)

Makkabilaisten aikana liittouduttiin monin tavoin syyrialaisten ja roomalaisten kanssa poliittisen hyödyn saamiseksi, mutta Israel ei silti vapautunut orjuudesta. Myöhemmin uskonnolliset saddukeukset suosivat erityisen huomattavasti poliittista yhteistoimintaa keinona lopullisen kansallisen riippumattomuuden saamiseksi. Eivät he eivätkä fariseuksetkaan ottaneet vastaan Kristuksen Jeesuksen julistamaa Valtakunnan sanomaa, vaan liittoutuivat Rooman kanssa ja julistivat: ”Ei meillä ole kuningasta, vaan keisari.” (Joh 19:12–15.) Heidän uskonnollis-poliittinen liittoutumansa Rooman kanssa sai kuitenkin loppunsa Jerusalemin tuhoisassa hävityksessä vuonna 70 (Lu 19:41–44; 21:20–24).

Ilmestyksen 17:1, 2, 10–18:ssa ja 18:3:ssa esiintyvät vertauskuvat viittaavat poliittisiin ja uskonnollisiin liittoutumiin (vrt. Ja 4:1–4). Näin siis kautta Raamatun kertomuksen tähdennetään Paavalin esittämää periaatetta: ”Älkää iestykö epäsuhtaisesti yhteen ei-uskovien kanssa. Sillä mitä yhteyttä on vanhurskaudella ja laittomuudella? Tai mitä yhteistä on valolla ja pimeydellä? – – ’Lähtekää siksi ulos heidän keskuudestaan ja erottautukaa.’” (2Ko 6:14–17.)