OIKEUSISTUIN

Jehova Jumala on kaikkeuden Luojana ylin suvereeni. Israelin kansa tunnusti muinoin, että hän on Tuomari, Lainantaja ja Kuningas (Jes 33:22), ja sellainen hän on koko kaikkeudelle. Kantaisä Abraham tunnusti, että hän on ”kaiken maan Tuomari” (1Mo 18:25). Jehova kuvailee olevansa Korkein Tuomari oikeusasiassa Israelia vastaan (Mi 6:2) samoin kuin oikeusasiassa kansansa puolesta kansakuntia vastaan (Jes 34:8). Hän pyytää kansaansa todistajaksi riita-asiassa, jossa väärien jumalien palvojat kiistävät hänen jumalallisuutensa (Jes 43:9–12).

Patriarkaalinen yhteiskunta. Nooasta tuli vedenpaisumuksen jälkeen kantaisä eli patriarkka, ja hän edusti poikineen koko ihmissukua, kun Jumala teki heidän kanssaan liiton (1Mo 9:12–16). Nooa sai myös joitakin peruslakeja sen lisäksi, mitä Jumala oli sanonut aiemmin (1Mo 9:3–6). Patriarkkana Nooa teki ratkaisuja, jotka vaikuttivat sekä hänen omaan huonekuntaansa että hänen naimisissa oleviin poikiinsa ja heidän jälkeläisiinsä (1Mo 9:20–27).

Perheenpää toimi perheen tuomarina, niin kuin Jehova Jumalakin on suuri Perheenpää ja Tuomari, ja perheeseen laskettiin kuuluvaksi orjat ja kaikki perheenpään huonekunnassa elävät (1Mo 38:24). Perheiden väliset kiistat ratkaistiin perheenpäiden kesken, jos ne voitiin ratkaista rauhanomaisesti.

Jaakob toimi huonekuntaansa kuuluvien tuomarina, kun Laban esitti syytöksen, että joku Jaakobin leiriin kuuluva oli varastanut hänen terafim-kuvansa. Jaakob sanoi: ”Keneltä tahansa jumalasi löytänetkin, älköön hän jääkö eloon.” (1Mo 31:32.) Jaakob ei kuitenkaan tiennyt, että Raakel oli ottanut ne, eikä Laban löytänyt niitä, joten Raakelia ei asetettu syytteeseen. Kun Joosefin veljet olivat myyneet Joosefin Egyptiin ja näyttivät isälleen hänen vereen kastettua vaatettaan luodakseen sellaisen vaikutelman, että peto oli tappanut hänet, Jaakob toimi tuomarina, tarkasteli todisteita ja teki oikeudellisen päätöksen: ”Joosef on varmasti raadeltu!” (1Mo 37:33.) Juuda toimi tuomarina kuultuaan, että Tamar oli raskaana, ja tuomitsi hänet kuolemaan. Saatuaan kuitenkin tietää, että nainen oli ohjannut hänet tekemään sen, mikä hänen olisi lain mukaan pitänyt panna poikansa Selaa tekemään, hän julisti Tamarin olevan vanhurskaampi kuin hän itse. (1Mo 38:24–26.)

Tosi Jumalan palvojat ovat aina tunnustaneet Jehovan Korkeimmaksi Tuomariksi. Perheenpään katsottiin tuomarina olevan tilivelvollinen Jumalalle, joka itsekin toimi tuomarina Aadamin ja Eevan (1Mo 3:8–24), Kainin (1Mo 4:9–15), vedenpaisumuksen aikaan eläneen ihmiskunnan (1Mo 6:1–3, 11–13, 17–21), Babelin tornin rakentajien (1Mo 11:1–9), Sodoman ja Gomorran (1Mo 18:20–33) sekä Abimelekin (1Mo 20:3–7) tapauksissa.

Mooseksen lain alaisuudessa. Israelilaisten lähdettyä Egyptistä Mooseksesta tuli Jehovan edustajana myös tuomari. Aluksi hän yritti itse käsitellä kaikki tapaukset, joita oli niin paljon, että hän sai tehdä työtä aamusta iltaan. Jetron neuvosta hän nimitti pystyviä miehiä tuhannen-, sadan-, viidenkymmenen- ja kymmenenpäälliköiksi. (2Mo 18:13–26.) Tämä ei näytä merkinneen sitä, että jokaista seitsemää tai kahdeksaa täysikasvuista miestä kohti olisi ollut yksi varta vasten nimitetty tuomari. Sen sijaan kansakunnalle oli järjestetty päälliköitä, joilla oli valtuudet käsitellä pienempiä asioita tarpeen mukaan. Mutta kaikki epätavallisen vaikeat tai monimutkaiset tapaukset tai sellaiset asiat, joilla oli merkitystä koko kansakunnalle, piti esittää Moosekselle tai pyhäkössä palveleville papeille.

Tällaisia vaikeita tuominta-asioita olivat mm. seuraavat tapaukset: aviomies epäili vaimonsa siveellistä puhtautta (4Mo 5:11–31), johonkin kiistaan liittyi verenvuodatusta (5Mo 17:8, 9), jotakuta syytettiin kapinasta mutta todisteet olivat epäselviä tai kyseenalaisia (5Mo 19:15–20). Jos oli tapahtunut murha, jonka tekijää ei saatu selville, asia kuului papeille (5Mo 21:1–9).

Mitään lakimääräistä muutoksenhakumenettelyä alemmista oikeusasteista ylempiin ei ollut, mutta jos kymmenenpäälliköt eivät pystyneet ratkaisemaan jotakin juttua, he saattoivat siirtää sen viidenkymmenenpäälliköille jne. tai suoraan pyhäkköön tai Moosekselle (2Mo 18:26; 5Mo 1:17; 17:8–11).

Tuomareiksi valittavien miesten piti olla pystyviä, luotettavia, Jehovaa pelkääviä ja väärää voittoa vihaavia miehiä (2Mo 18:21). Yleensä he olivat suvun tai heimon päämiehiä, sen kaupungin vanhimpia, jossa he toimivat tuomareina. Leeviläiset, jotka Jehova oli asettanut erityisesti Mooseksen lain opettajiksi, toimivat myös huomattavassa määrin tuomareina. (5Mo 1:15.)

Oikeuden vääristäminen, lahjusten ottaminen ja puolueellisuus kiellettiin monissa vakavissa neuvoissa (2Mo 23:6–8; 5Mo 1:16, 17; 16:19; San 17:23; 24:23; 28:21; 29:4). Köyhää ei saanut suosia pelkästään siksi, että hän oli köyhä, eikä rikasta tullut pitää köyhää parempana (3Mo 19:15). Muukalaisasukkaiden oikeudet piti ottaa huomioon, eikä heitä saanut kohdella epäoikeudenmukaisesti. Tuomarit eivät saaneet sortaa heitä eivätkä leskiä tai orpoja, joilla ei näyttänyt olevan ketään suojelijaa, sillä Jehova oli heidän isällinen Tuomarinsa ja Suojelijansa. (3Mo 19:33, 34; 2Mo 22:21; 23:9; 5Mo 10:18; 24:17, 18; 27:19; Ps 68:5.) Myös muukalaisasukkaita vaadittiin kunnioittamaan maan lakia (3Mo 18:26). Israelin ruhtinaat ja tuomarit jättivät kuitenkin ajan mittaan nämä Jehovalta tulleet säädökset ja neuvot huomioon ottamatta, ja tämä piittaamattomuus oli yksi syy siihen, että Jumala langetti tuolle kansakunnalle epäsuotuisan tuomion (Jes 1:23; Hes 22:12; 1Sa 8:3; Ps 26:10; Am 5:12).

Koska tuomarien oli määrä olla oikeamielisiä miehiä ja tuomita Jehovan lain mukaisesti, he edustivat Jehovaa. Sen vuoksi tuomarien eteen astumista pidettiin Jehovan eteen astumisena. (5Mo 1:17; 19:17; Jos 7:19; 2Ai 19:6.) Useimmiten sanat ”kansankokous” ja ”seurakunta” tarkoittavat kansan yleiskokousta, mutta silloin kun Raamatussa sanotaan, että jokin asia viedään kansankokouksen tai seurakunnan tuomittavaksi, tarkoitetaan niiden edustajia, tuomareita, kuten 4. Mooseksen kirjan 35:12, 24, 25:ssä ja Matteuksen 18:17:ssä.

Paikallinen oikeusistuin sijaitsi kaupungin portilla (5Mo 16:18; 21:19; 22:15, 24; 25:7; Ru 4:1). ”Portilla” tarkoitetaan aukiota, joka oli kaupungin sisäpuolella lähellä porttia. Portille kokoontuneelle kansalle luettiin Lakia ja julistettiin ohjesääntöjä. (Ne 8:1–3.) Portilta oli helppo saada joku todistajaksi johonkin siviilioikeudelliseen asiaan, esimerkiksi omaisuuden myyntiin, ja muihin asioihin, koska useimmat ihmiset kulkivat päivän mittaan portista sisään ja ulos. Lisäksi portilla pidettyjen oikeudenkäyntien julkisuus oli omiaan vaikuttamaan siten, että tuomarit olivat huolellisia ja oikeudenmukaisia sekä oikeudenkäynnin aikana että silloin kun he tekivät päätöksiä. Ilmeisesti portin lähellä oli paikka, jossa tuomarit saattoivat mukavasti istua oikeutta (Job 29:7). Samuel teki kiertomatkoja Beteliin, Gilgaliin ja Mispaan ja ”tuomitsi Israelia kaikissa näissä paikoissa” samoin kuin Ramassa, jossa oli hänen kotinsa (1Sa 7:16, 17).

Tuomareita piti kohdella kunnioittavasti, sillä he edustivat asemassaan Jehovaa (2Mo 22:28; Ap 23:3–5). Pappien, pyhäkössä palvelevien leeviläisten tai kunakin aikana toimivan tuomarin (esim. Mooseksen ja Samuelin) päätös oli velvoittava, ja se, joka kieltäytyi toimimasta tuon päätöksen mukaisesti, surmattiin (5Mo 17:8–13).

Jos joku tuomittiin piestäväksi raipoilla, hänet piti panna pitkälleen tuomarin eteen ja piestä siinä (5Mo 25:2). Oikeus toimitettiin nopeasti. Ainoastaan vaikeissa tapauksissa, joiden tuomio täytyi saada Jehovalta, voitiin jotakuta pitää jonkin aikaa pidätettynä. Syytetty pysyi silloin pidätettynä, kunnes saatiin päätös. (3Mo 24:12; 4Mo 15:34.) Mooseksen laissa ei ollut vankeusrangaistusta. Se tuli käyttöön vasta myöhemmin, kun kansakunta turmeltui, ja myös silloin, kun pakanat hallitsivat sitä (2Ai 18:25, 26; Jer 20:2; 29:26; Esr 7:26; Ap 5:19; 12:3, 4).

Kuninkaiden aikana. Sen jälkeen kun Israelista tehtiin kuningaskunta, vaikeimmat tapaukset esitettiin joko kuninkaan edessä tai pyhäkössä. Laissa, 5. Mooseksen kirjan 17:18, 19:ssä, vaadittiin, että noustuaan valtaistuimelle kuninkaan täytyi kirjoittaa itselleen jäljennös Laista ja lukea sitä päivittäin, jotta hän olisi ollut pätevä ratkaisemaan vaikeita tapauksia. Profeetta Natan sai Daavidin toimimaan tuomarina tämän omassa tapauksessa, johon liittyivät Batseba ja heettiläinen Uuria (2Sa 12:1–6). Joab lähetti ovelasti tekoalaisen naisen esittämään erään asian Daavidille Absalomin puolesta (2Sa 14:1–21). Ennen kuolemaansa Daavid nimitti 6000 pätevää leeviläistä Israelin päällysmiehiksi ja tuomareiksi (1Ai 23:4). Kuningas Salomo oli kuuluisa viisaista tuomioistaan. Tapaus, joka koski kahden prostituoidun äitiyttä, toi hänelle laajalti mainetta (1Ku 3:16–28). Josafat pani toimeen uskonnollisen uudistuksen Juudassa ja vahvisti oikeudenkäyttöjärjestelmää (2Ai 19:5–11).

Ketkä olivat juutalaisen sanhedrinin jäseniä?

Sanhedrin oli juutalaisten ylin tuomioistuin, joka toimi Jerusalemissa. Siinä oli 71 jäsentä, ja sitä sanottiin suureksi sanhedriniksi. Jeesuksen maallisen palveluksen aikaan noihin 71 jäseneen kuuluivat ylimmäinen pappi ja ylimmäisenä pappina aiemmin palvelleet (jotkut heistä saattoivat olla elossa samanaikaisesti, sillä tuon viran haltijat oli Rooman hallinnon aikana alettu nimittää virkaansa). Lukuun sisältyi myös ylimmäisten pappien sukulaisia, vanhimpia, heimojen ja sukujen päämiehiä sekä kirjanoppineita, jotka olivat Mooseksen lakiin perehtyneitä miehiä (Ap 4:5, 6). Nämä miehet kuuluivat fariseusten tai saddukeusten lahkoon (Ap 23:6).

Sanhedrinin päämies ja puheenjohtaja oli ylimmäinen pappi, joka kutsui sen koolle (Ap 5:17, 21, 27; 7:1; 22:5; 23:2). Ylimmäinen pappi Kaifas johti Jeesuksen oikeudenkäyntiä, vaikka Jeesus vietiinkin ensin Hannaan luo kuulusteltavaksi (Mt 26:3, 57; Mr 14:53, 55, 60, 63; 15:1; Lu 22:54; Joh 18:12, 13, 19–24). Paavalin oikeudenkäynnin aikaan sanhedrinia johti ylimmäinen pappi Ananias (Ap 23:2).

Toseftan (Sanhedrin 7:1) ja Mišnan (Sanhedrin 4:1) mukaan sanhedrin oli koolla päivittäisen aamu-uhrin uhraamisajasta iltauhriin asti. Se ei istunut oikeutta sapattina eikä juhlapäivinä. Rikokset, joista saattoi seurata kuolemanrangaistus, sanhedrin käsitteli päiväsaikaan, ja tuomiosta piti tehdä päätös päiväsaikaan. Jos tuomio oli langettava, se piti antaa seuraavana päivänä. Sen vuoksi oikeudenkäyntejä ei voitu pitää sapatin eikä juhlapäivän aattona. Tätä käytäntöä ei kuitenkaan noudatettu Jeesuksen oikeudenkäynnissä.

Mišnassa sanotaan: ”Sanhedrin oli järjestäytynyt pyöreän puimatantereen puolikkaan muotoon, niin että kaikki saattoivat nähdä toisensa. Heidän edessään seisoivat tuomarien kaksi kirjuria, toinen oikealla puolella ja toinen vasemmalla, ja he kirjoittivat muistiin niiden sanat, jotka kannattivat vapauttavaa tuomiota, ja niiden sanat, jotka kannattivat langettavaa tuomiota.” (Sanhedrin 4:3; hepreasta englanniksi käänt. H. Danby.)

Juutalaisen perimätiedon mukaan Mooses perusti sanhedrinin (4Mo 11:16–25) ja Esra järjesti sen uudelleen heti pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen. Sen tueksi, että 70 vanhinta olisi kokoontunut yhdeksi oikeusistuimeksi käsittelemään oikeusasioita noina varhaisina aikoina, ei ole kuitenkaan mitään historiallisia todisteita. Näyttää pikemminkin siltä, että sanhedrin perustettiin silloin, kun kreikkalaiset hallitsivat Palestiinaa. Jeesuksen maallisen palveluksen aikaan roomalaiset vallanpitäjät antoivat sanhedrinille melkoisen riippumattomuuden ja soivat sille oikeudellista ja hallinnollista valtaa. Sen käytettävissä oli virkamiehiä, ja sillä oli valta pidättää ja vangita ihmisiä (Mt 26:47; Ap 4:1–3; 9:1, 2). Jopa diasporajuutalaiset tunnustivat sen uskonnollisen auktoriteetin (ks. Ap 9:1, 2). Rooman hallitessa sanhedrin kuitenkin ilmeisesti aikanaan menetti laillisen vallan panna täytäntöön kuolemanrangaistuksia, paitsi jos se sai siihen Rooman käskynhaltijan (prokuraattorin) luvan (Joh 18:31). Jerusalemin tuhouduttua vuonna 70 sanhedrin lakkautettiin.

Jerusalemissa oli lisäksi alioikeuksia, joissa kussakin oli 23 jäsentä. Mišnan (Sanhedrin 1:6) mukaan näitä pienempiä oikeusistuimia oli myös muissa riittävän suurissa kaupungeissa eri puolilla Palestiinaa. Kaikki oikeusistuimen tuomarit eivät osallistuneet jokaisen jutun käsittelyyn. Heidän määränsä vaihteli sen mukaan, miten vakavasta asiasta oli kyse ja miten vaikea sitä oli ratkaista. Lisäksi oli kolmihenkisiä kylätuomioistuimia ja seitsemästä kylänvanhimmasta muodostettu oikeusistuin.

Myös synagogia, jotka olivat pääasiassa opetukseen tarkoitettuja paikkoja, käytettiin jossain määrin paikallisina oikeusistuimina, ja niitä sanottiin toisinaan paikallisiksi sanhedrineiksi; niillä oli valta panna täytäntöön ruoskimis- ja erottamisrangaistuksia (Mt 10:17, Rbi8, alav.; 23:34; Mr 13:9; Lu 21:12; Joh 9:22; 12:42; 16:2). (Ks. KUVAUKSET: Jeesuksen tunnetuimpia kuvauksia [21].)

Kristillinen seurakunta. Vaikka kristillisellä seurakunnalla ei olekaan maallista valtuutta toimia oikeusistuimena, se voi ryhtyä toimiin häiriötä aiheuttavia jäseniään vastaan, jotka tarvitsevat hengellistä kuria, ja se voi jopa erottaa heidät seurakunnasta. Sen vuoksi apostoli Paavali sanoo seurakunnalle, että sen, ts. sen edustajien, valvojien, tulee tuomita järjestön sisäpuolella olevia (1Ko 5:12, 13). Kirjoittaessaan seurakunnille ja valvojille sekä Paavali että Pietari osoittavat, että vanhinten tulee pitää tarkoin silmällä seurakunnan hengellistä tilaa sekä auttaa ja neuvoa vakavasti sellaisia, jotka ottavat jonkin epäviisaan tai väärän askeleen (2Ti 4:2; 1Pi 5:1, 2; vrt. Ga 6:1). Jakaumien aiheuttajia ja lahkojen edistäjiä tulee varoittaa ensimmäisen ja toisen kerran, ennen kuin seurakunnassa ryhdytään toimenpiteisiin (Tit 3:10, 11). Mutta itsepintaiset synnin harjoittajat tulee poistaa eli erottaa seurakunnasta. Tällainen kuri osoittaa rikkojille, ettei heidän syntistä menettelyään voida suvaita seurakunnassa. (1Ti 1:20.) Paavali neuvoo niitä seurakunnan miehiä, joiden tehtävä on toimia tuomareina, kokoontumaan sellaisen asian kuulemista varten (1Ko 5:1–5; 6:1–5). Heidän tulee pitää syytettä totena vain, jos sille on kaksi tai kolme todistajaa, punnita todisteita ilman ennakkopäätöstä ja olla tekemättä mitään ennakkomieltymyksen mukaan (1Ti 5:19, 21).

Jeesus antoi opetuslapsilleen sellaisen käskyn, että jos joku teki syntiä toista vastaan, heidän piti ensin yrittää selvittää asia keskenään. Jos se ei onnistunut ja kysymys oli vakavasta asiasta, heidän tuli esittää se seurakunnan (ts. seurakunnan hallinnossa vastuuasemiin nimitettyjen) ratkaistavaksi. Myöhemmin Paavali neuvoi kristittyjä selvittämään ongelmansa tällä tavoin haastamatta toisiaan maailmallisiin oikeusistuimiin. (Mt 18:15–17; 1Ko 6:1–8.) (Ks. OIKEUDENKÄYNTI.)

Tuomioistuin. Sanaa ”tuomioistuin” on käytetty 1. Korinttilaiskirjeen 4:3:ssa, jossa Paavali sanoo: ”Se, että te tai jokin ihmisten tuomioistuin [kreik. an·thrō·piʹnēs hē·meʹras] tutkisitte minua, on minusta aivan vähäpätöinen asia.” Kreikankielinen ilmaus merkitsee kirjaimellisesti ’ihmisten päivää’, ja sen ymmärretään tarkoittavan määräpäivää, päivää jonka joku ihmistuomari on asettanut oikeudenkäyntiä tai tuomion langettamista varten.

Paavali tunnusti, että sellaiset miehet kuin Apollos, Keefas ja hän itse tavallaan kuuluivat Korintin seurakunnalle eli olivat sen palvelijoita (1Ko 3:21, 22). Jotkut tuon seurakunnan jäsenet kuitenkin arvostelivat Paavalia ja tuomitsivat hänet, ja tuon asenteen taustalla oli heidän lahkolaisuutensa, se että he olivat lihallisia eivätkä hengellismielisiä, se että he luottivat ihmisiin eivätkä Kristukseen (1Ko 9:1–4). Paavali puolusti palvelustaan taitavasti (1Ko 9:5–27) ja esitti sen yleisen periaatteen, että kristityn ei pitäisi olla ensisijaisesti huolissaan ihmisten tuomioista, esittivätpä niitä korinttilaiset tai jokin ihmisten tuomioistuin määräpäivänä. Paavali oli sen sijaan kiinnostunut tulevasta Jumalan (Jeesuksen kautta) esittämän tuomion tai arvioinnin päivästä. Häneltä Paavali oli saanut sen taloudenhoidon, jota kohtaan hänen täytyi osoittautua uskolliseksi. (1Ko 1:8; 4:2–5; Hpr 4:13.)