SAPATTIVUOSI

Seitsemäs vuosi jokaisessa seitsemän vuoden jaksossa; muinaisessa Israelissa maan annettiin tämän vuoden aikana levätä viljelemättömänä eikä toisia heprealaisia vaadittu maksamaan velkojaan.

Vuodesta 1473 eaa. laskien, jolloin Israel pääsi Luvattuun maahan, sapattivuotta tuli viettää ”aina seitsemän vuoden kuluttua” eli joka seitsemäs vuosi (5Mo 15:1, 2, 12; vrt. 5Mo 14:28). Sapattivuosi alkoi ilmeisesti trumpetinpuhalluksella 10. etanimkuuta (tisrikuuta), sovituspäivänä. Joidenkuiden mielestä taas riemuvuosi alkoi sovituspäivänä, mutta sapattivuosi 1. tisrikuuta.

Sapattivuonna ei saanut viljellä maata, ei kylvää, leikata eikä korjata minkäänlaista eloa, mutta se, mikä kasvoi itsestään, jätettiin peltoon, ja sitä saivat käyttää ravinnokseen pellon omistaja ja hänen orjansa sekä palkkatyöläiset ja muukalaisasukkaat. Tämä oli armollinen järjestely köyhille samoin kuin koti- ja villieläimille, jotka myös saivat sapattivuonna syödä maan tuotteita. (3Mo 25:1–7.)

Sapattivuotta sanottiin ”vapautusvuodeksi [šenatʹ haš·šemit·tahʹ]” (5Mo 15:9; 31:10). Tuona vuonna maa oli täysin levossa eli vapaa, viljelemätön (2Mo 23:11). Myös veloista piti levätä eli vapautua. Se oli ”vapautus Jehovan kunniaksi”. Jotkut kommentaattorit – joskaan eivät kaikki – ovat sitä mieltä, että velkoja ei varsinaisesti pyyhitty pois vaan että velanantaja ei saanut painostaa toista heprealaista maksamaan velkaansa, sillä maanviljelijällä ei ollut tuona vuonna tuloja, kun taas ulkomaalaiselta voitiin tiukata velan maksua. (5Mo 15:1–3.) Joidenkin rabbien näkemyksen mukaan hyväntekeväisyystarkoituksessa, köyhän veljen auttamiseksi, otetut lainat pyyhittiin pois, mutta liiketoimiin otetut velat olivat eri asia. He sanovat, että Hillel pani ensimmäisellä vuosisadalla alulle käytännön, jonka mukaan lainanantaja saattoi mennä oikeuteen ja turvata saatavansa esittämällä tietyn julistuksen (The Pentateuch and Haftorahs, toim. J. Hertz, Lontoo 1972, s. 811, 812).

Tämä vapautusvuosi eli lepo velan maksun vaatimisesta ei merkinnyt orjien vapautusta, vaikka monet heistä olivatkin orjuudessa velkojensa vuoksi. Sen sijaan heprealainen orja vapautettiin orjuutensa seitsemäntenä vuonna tai riemuvuonna riippuen siitä, kumpi oli ensin (5Mo 15:12; 3Mo 25:10, 54).

Vaati uskoa viettää Jehovan Israelin kanssa solmimaan liittoon kuuluvia sapattivuosia, mutta kaikkien tuon liiton piirteiden noudattaminen johtaisi suuriin siunauksiin (3Mo 26:3–13). Jumala lupasi antaa kuudennen vuoden sadonkorjuun yhteydessä tarpeeksi elintarvikkeita, niin että niitä riittäisi osiksi kolmea vuotta, kuudennesta vuodesta siihen asti, kun eloa korjattaisiin kahdeksantena vuonna. Koska seitsemäntenä vuonna ei voitu kylvää viljaa, satoa voitaisiin korjata vasta kahdeksantena vuonna. (Vrt. 3Mo 25:20–22.) Kun israelilaiset menivät Joosuan johdolla Luvattuun maahan, heiltä kului kuusi vuotta Kanaanin kansakuntien kukistamiseen ja maan jakamiseen arvalla perintöosiin. Tuolloin israelilaiset saattoivat luonnollisestikin kylvää vain vähän – jos lainkaan – viljaa, mutta he saivat elintarvikkeita kanaanilaisten sadoista (5Mo 6:10, 11). Seitsemäntenä vuonna oli sapatti, joten heidän oli osoitettava uskoa ja tottelevaisuutta odottamalla kahdeksannen vuoden satoon saakka, ja Jumalan siunauksen ansiosta he pysyivät hengissä.

Jokaisena vapautusvuonna lehtimajanjuhlan aikaan koko kansan – miesten ja naisten, pienokaisten ja muukalaisasukkaiden – oli kokoonnuttava kuulemaan Lain lukemista (5Mo 31:10–13).

Jos Israel olisi todella noudattanut Lakia, maalla olisi ollut 121 sapattivuotta ja sen lisäksi 17 riemuvuotta, ennen kuin kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen. Sapattivuodet pidettiin kuitenkin vain osittain. Kun kansa meni pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin, maa jäi autioksi 70 vuodeksi, ”kunnes maa oli maksanut sapattinsa” (2Ai 36:20, 21; 3Mo 26:34, 35, 43). Raamatussa ei missään sanota, että juutalaiset olisivat jättäneet viettämättä tasan 70 sapattivuotta, mutta Jehova antoi maan 70 vuotta kestäneen pakollisen autioituksen hyvittää kaikki pitämättä jätetyt sapattivuodet.