KUTOMINEN

Kutomisella tarkoitetaan kankaan valmistamista sitomalla yhteen pitkittäis- ja poikittaissuuntaisia lankoja. Kankaan pituussuuntainen lankajärjestelmä on loimi ja poikittaissuuntainen kude. Kudelanka pujotetaan vuorotellen loimilankojen ylä- ja alapuolelta. (3Mo 13:59.) Yleensä kutominen oli naisten työtä, mutta ilmeisesti myös miehet saattoivat kutoa (2Ku 23:7; 1Ai 4:21). Heprealaiset, egyptiläiset ja muut kutoivat kangaspuilla, jotka näyttivät yksinkertaiselta kehikolta (Tu 16:13, 14; Jes 19:1, 9, 10).

Entisaikojen kangaspuut olivat joko pysty- tai vaakakangaspuita. Erääntyyppisissä pystykangaspuissa oli kaksi pystypuuta ja niiden yläpäässä poikkipuu. Siitä riippuivat loimilangat, joihin oli kiinnitetty painoja loimien pitämiseksi suorina. Joissakin kangaspuissa painojen tilalla oli tukki, ja toisissa tätä tukkia voitiin pyörittää, niin että kudottu kangas kiertyi sen ympärille. Tavallisissa vaakakangaspuissa oli kaksi samansuuntaista tukkia, jotka pysyivät paikoillaan jonkin matkan päässä toisistaan neljän puutuen varassa, jotka oli hakattu maahan ja kiinnitetty tukkien päihin. Loimilangat pingotettiin näiden tukkien väliin. Goljatin keihään puuvartta verrattiin mahdollisesti tällaiseen painavaan tukkiin, kun sen sanottiin olevan kuin ”kangastukki” (1Sa 17:4, 7).

Loimilangat jaettiin kangaspuissa tavallisesti kahteen tasoon, niin että kudelanka kulki toisen tason päältä, kun se vietiin loimen yli yhteen suuntaan, ja saman tason alta, kun se vietiin loimen poikki toiseen suuntaan. Tähän tarvittiin kaksi viriötä eli loimilankatasojen välistä aukkoa. Alkeellisissa vaakakangaspuissa pujotettiin litteä tiuhtavarpa joka toisen loimilangan alitse loimen poikki, ja kääntämällä tiuhtavarpa syrjälleen syntyi yksi viriö, jonka läpi kudelanka kuljetettiin yhteen suuntaan. Sen jälkeen nostettiin joka toinen, lankasilmukoilla loimen yläpuolella olevaan niisivarteen kiinnitetty loimilanka kohottamalla niisivartta kohtisuoraan ylöspäin loimesta, niin että muodostui toinen viriö, jonka läpi kudelanka kuljetettiin loimen poikki vastakkaiseen suuntaan. Aina kun kudelanka oli pujotettu loimen poikki, se lyötiin kaiteen eli pirran avulla kankaansuuhun. Kutoja vei kudelangan loimen poikki sukkulalla eli syöstävällä (eräänlainen kapula, johon lanka oli kiinnitetty). Koska taitava kutoja liikutti sukkulaa nopeasti, Job saattoi sanoa: ”Minun päiväni kiitävät nopeammin kuin kutojan sukkula.” (Job 7:6.)

Kun kangas oli kudottu halutun mittaiseksi ja kääritty kokoon, kankaankutoja leikkasi sen irti loimilangoista (Jes 38:9, 12). Kutojat käyttivät tavallisesti materiaaleinaan mm. eläinten karvoja (2Mo 36:14; Mt 3:4), villaa ja pellavaa (vrt. San 31:13).

Erilaisia kuviokankaita valmistettaessa joko loimi- tai kudelangat tai molemmat saattoivat olla erivärisiä tai värillistä kudelankaa voitiin kuljettaa loimessa vain osan matkaa (1Mo 37:23; 2Sa 13:18; San 7:16). Kankaankutoja saattoi kutoa myös toimikassidoksista kangasta, jolloin hän kuljetti kudelankoja koko loimen poikki aina yhden loimilangan yli ja kahden ali ja seuraavassa kuteessa hän kuljetti kudelangat kahden loimilangan yli, kahden ali ja sitten yhden yli koko loimen leveydeltä, kuten nykyään tehdään kudottaessa gabardiinia. Vaikka loimi- ja kudelangat ovat samanvärisiäkin, kankaaseen saadaan kuvioita käyttämällä erilaisia kudontatapoja. Esimerkiksi Aaronille kudottiin hienosta pellavasta valkoinen, ”ruutukuvioinen” ihokas (2Mo 28:39).