ABSALOM

(’isä [ts. Jumala] on rauha’).

Kolmas niistä kuudesta pojasta, jotka syntyivät Daavidille Hebronissa. Hänen äitinsä oli Gesurin kuninkaan Talmain tytär Maaka. (2Sa 3:3–5.) Absalom sai kolme poikaa ja yhden tyttären (2Sa 14:27). Nähtävästi häntä kutsutaan 1. Kuninkaiden kirjan 15:2, 10:ssä Abisalomiksi (ks. 2Ai 11:20, 21).

Fyysinen kauneus oli silmiinpistävää Absalomin suvussa. Koko kansa ylisti Absalomin huomattavaa kauneutta; hänen tuuheat hiuksensa, joiden painoa öljyn tai voiteiden käyttö epäilemättä lisäsi, painoivat n. 200 sekeliä (yli 2 kg), kun ne vuosittain leikattiin. Myös hänen sisarensa Tamar oli kaunis, ja hänen tyttärensä, jolla oli sama nimi kuin tädillään, oli ”ulkonäöltään erittäin kaunis”. (2Sa 14:25–27; 13:1.) Tästä kauneudesta ei kuitenkaan ollut hyötyä, vaan se aiheutti joitakin inhottavia tapauksia, jotka tuottivat suunnatonta surua Absalomin isälle, Daavidille, samoin kuin muillekin ja synnyttivät melkoista levottomuutta kansan keskuudessa.

Amnonin murha. Absalomin sisaren Tamarin kauneus sai Absalomin vanhemman velipuolen Amnonin rakastumaan häneen. Amnon tekeytyi sairaaksi ja juonitteli niin, että Tamar lähetettiin hänen asuntoonsa valmistamaan hänelle ruokaa, ja silloin hän väkivalloin raiskasi hänet. Amnonin eroottinen rakkaus muuttui halveksivaksi vihaksi, ja hän ajoi Tamarin ulos kadulle. Absalom tuli Tamaria vastaan, kun tämä oli repäissyt raidallisen vaatteensa, josta hänet tunnistettiin kuninkaan neitsyttyttäreksi, ja pannut tuhkaa päänsä päälle. Absalom arvioi nopeasti tilanteen ja toi heti ilmi epäilynsä Amnonia kohtaan, mikä osoittaa hänen jo aikaisemmin panneen merkille velipuolensa kiihkeän intohimon. Absalom kehotti kuitenkin sisartaan olemaan nostamatta syytettä ja vei hänet asumaan kotiinsa. (2Sa 13:1–20.)

John Kitton mukaan se, että Absalom otti Tamarin huostaansa sen sijaan että hänen isänsä olisi tehnyt sen, oli sopusoinnussa sen itämaisen tavan kanssa, jonka mukaan moniavioisissa perheissä saman äidin lapset ovat läheisempiä toisilleen ja tyttäret ”saavat erityistä huolenpitoa ja suojelusta veljeltään, jolta – – kaikessa, mikä koskee heidän turvallisuuttaan ja kunniaansa, odotetaan enemmän kuin isältä itseltään” (Daily Bible Illustrations, Samuel, Saul, and David, 1857, s. 384). Paljon aikaisemmin Dinan kaksi täysveljeä, Leevi ja Simeon, katsoivat velvollisuudekseen kostaa sisarensa häpäisyn (1Mo 34:25).

Kuullessaan tyttärensä nöyryytyksestä Daavid vihastui suuresti mutta ei ryhtynyt oikeustoimiin syyllistä vastaan, kenties siksi, että todisteiden tai todistajien vahvistamaa suoranaista tai virallista syytettä ei ollut nostettu (5Mo 19:15). Absalom on voinut pitää parempana olla tekemättä kiistakysymystä Amnonin rikkomuksesta 3. Mooseksen kirjan lakia vastaan (3Mo 18:9; 20:17) välttääkseen perheelleen ja nimelleen koituvaa epämiellyttävää julkisuutta, mutta hän hautoi kuitenkin mielessään murhanhimoista vihaa Amnonia kohtaan, vaikka ulkonaisesti hillitsikin itsensä sopivaan ajankohtaan asti kostaakseen omalla tavallaan (vrt. San 26:24–26; 3Mo 19:17). Tästä eteenpäin hänen elämänsä on kertomusta petollisuudesta, joka kattaa pääosan kuudesta 2. Samuelin kirjan luvusta. (2Sa 13:21, 22.)

Kului kaksi vuotta. Tuli lampaiden keritsemisaika, juhla-aika, ja Absalom järjesti juhlat Baal-Hasoriin, joka sijaitsi n. 22 km Jerusalemista pohjoiskoilliseen, ja kutsui niihin kuninkaan pojat ja itse Daavidin. Kun hänen isänsä pyysi vapautusta tilaisuudesta, Absalom painosti häntä, niin että hän suostui lähettämään tilalleen esikoisensa Amnonin (San 10:18). Kun Amnon oli juhlassa ”viinistä hyvällä tuulella”, Absalom käski palvelijoittensa tappaa hänet. Muut pojat riensivät takaisin Jerusalemiin, ja Absalom lähti maanpakoon syyrialaisen isoisänsä luo Gesurin valtakuntaan, joka sijaitsi Galileanmeren itäpuolella. (2Sa 13:23–38.) ”Miekka”, josta profeetta Natan oli ennustanut, oli nyt tullut Daavidin ”huoneeseen”, ja se pysyisi siellä hänen elämänsä loppuun asti (2Sa 12:10).

Paluu suosioon. Kun kolmen vuoden kuluminen oli lieventänyt Daavidin esikoisensa menettämisen johdosta tuntemaa tuskaa, hän tunsi isällistä kaipausta Absalomia kohtaan. Joab, joka arvasi kuningas-enonsa ajatukset, avasi salajuonen avulla Daavidille tilaisuuden ehdolliseen anteeksiantoon, niin että hän salli Absalomin palata kotiin, mutta tällä ei ollut oikeutta näyttäytyä isänsä hovissa. (2Sa 13:39; 14:1–24.) Absalom kesti tässä eristetyssä asemassa oloa kaksi vuotta ja alkoi sitten juonitella saadakseen täydellisen anteeksiannon. Kun Joab kuninkaan hovin virkamiehenä kieltäytyi käymästä Absalomin luona, tämä poltatti säälimättömästi Joabin ohrapellon, ja kun närkästynyt Joab tuli, hän sanoi haluavansa, että kuningas tekisi lopullisen päätöksen, ja jatkoi: ”Jos minussa on jotakin erhettä, niin hänen on surmattava minut.” Kun Joab välitti sanoman, Daavid otti vastaan poikansa, joka sen johdosta lankesi maahan täydellisen alistuvaisuuden osoitukseksi, ja kuningas suuteli häntä täyden anteeksiannon merkiksi. (2Sa 14:28–33.)

Vallananastuspyrkimykset.  Kaikki luonnollinen kiintymys ja sukulaisrakkaus, jota Absalomilla oli ollut Daavidia kohtaan, oli ilmeisesti kuitenkin hävinnyt niiden viiden vuoden aikana, jotka hän oli erossa isästään. Kolmivuotinen kanssakäyminen pakanallisen kuningasperheen kanssa kenties kehitti kalvavaa kunnianhimoa. Absalom on saattanut pitää valtaistuinta itselleen kuuluvana sen vuoksi, että hän oli perinyt kuninkaallista verta molempien vanhempiensa puolelta. Koska Kilabia (Danielia), joka oli järjestyksessä toinen Daavidin pojista, ei mainita sen jälkeen kun hänen syntymästään on kerrottu, on myös mahdollista, että hän oli kuollut, ja Absalomista oli siten tullut Daavidin vanhin elossa oleva poika. (2Sa 3:3; 1Ai 3:1.) Jumalan lupaus tulevasta ”siemenestä”, joka perisi valtaistuimen, annettiin kuitenkin Daavidille Absalomin syntymän jälkeen, ja siksi hänen olisi pitänyt tietää, että Jehova ei ollut valinnut häntä kuninkaan asemaan (2Sa 7:12). Palattuaan taas kuninkaalliseen arvoon Absalom aloitti kaikesta huolimatta salakavalan poliittisen kampanjan. Hän teeskenteli äärimmäisen taitavasti suurta kiinnostusta yleistä hyvinvointia kohtaan ja esiintyi kansanmiehenä. Hän vihjaili varovasti ihmisille, erikoisesti niille, jotka eivät kuuluneet Juudan heimoon, että kuninkaan hovi ei ollut kiinnostunut heidän ongelmistaan ja että se tarvitsi suuresti Absalomin kaltaista lämminsydämistä miestä. (2Sa 15:1–6.)

Toisen Samuelin kirjan 15:7:n ilmaus ”neljänkymmenen vuoden päätyttyä” esiintyy masoreettisessa tekstissä ja joissain kreikkalaisen Septuagintan käsikirjoituksissa. Tämä ei voinut tarkoittaa 40:tä vuotta siitä kun Daavid sai kuninkuuden eikä myöskään Absalomin ikää. Jos tämä lukutapa on oikea, se voisi viitata aikaan, jolloin Samuel alun perin voiteli Daavidin, mikä tapahtui huomattavasti ennen Daavidin 40-vuotisen hallituskauden alkua. Tällöin Absalom olisi tässä vaiheessa yhä ”nuori mies” (2Sa 18:5), sillä hän syntyi jolloinkin vuosien 1077–1070 eaa. välillä. Ilmaus ”neljä vuotta” esiintyy kuitenkin 2. Samuelin kirjan 15:7:ssä Septuagintan lukiaanisessa resensiossa, syyrialaisessa Pešittassa ja latinalaisessa Vulgatassa. Se on yhtäpitävä Josefuksen selityksen kanssa, jossa on maininta ”neljän vuoden kuluttua siitä, kun hänen isänsä oli tehnyt sovinnon hänen kanssaan” (Jewish Antiquities, VII, 196 [ix, 1]). Kummassakin lukutavassa on omat ongelmansa, mutta useimmissa nykyaikaisissa raamatunkäännöksissä käytetään sanaa ”neljä”.

Absalom oli tyytyväinen koottuaan itselleen vahvan kannattajajoukon kaikkialla valtakunnassa, ja hän hankki tekosyyn nojalla isältään luvan mennä Juudan alkuperäiseen pääkaupunkiin Hebroniin. Sieltä käsin hän järjesti nopeasti valtaistuimen anastamiseen tähtäävän täysimittaisen salaliiton, johon kuului valtakunnallinen vakoojaverkosto hänen kuninkuutensa julistamiseksi. Rukoiltuaan Jumalan siunausta hallitukselleen uhraamalla teurasuhreja hän sai isänsä arvostetuimman neuvonantajan Ahitofelin kannatuksen. Silloin monet kääntyivät Absalomin puolelle. (2Sa 15:7–12.)

Koska Daavidin edessä oli vakava kriisi ja koska hän aavisti laajan hyökkäyksen olevan tulossa, hän päätti evakuoida palatsin ja koko huonekuntansa, vaikka hänellä olikin suuri uskollisten miesten muodostama kannattajajoukko, johon kuuluivat myös huomattavimmat papit Abjatar ja Sadok. Nämä kaksi hän lähetti takaisin Jerusalemiin palvelemaan yhdysmiehinä. Kun Daavid nousi Öljyvuorelle avojaloin, pää peitettynä ja itkien, ”Daavidin ystävä” Husai tuli häntä vastaan, ja Daavid lähetti hänetkin Jerusalemiin tekemään tyhjäksi Ahitofelin neuvoa. (2Sa 15:13–37.) Daavid, ympärillään opportunisteja, joista yksi etsi suosiota toisen uhotessa sissihenkeä ja purkaessa patoutunutta vihaansa, on tässä tilanteessa huomattava vastakohta Absalomille pysyessään tyynen alistuvaisena ja kieltäytyessään maksamasta pahaa pahalla. Daavid hylkäsi sisarenpoikansa Abisain pyynnön saada mennä ja ’ottaa pää pois’ kiviä viskovalta, kiroilevalta Simeiltä ja sanoi: ”Katso, oma poikani, joka on lähtöisin omista sisuksistani, tavoittelee sieluani, ja kuinka paljon enemmän sitten benjaminilainen! Antakaa hänen olla, niin että hän voi kirota, sillä Jehova on sanonut hänelle niin! Ehkä Jehova näkee silmällään, ja Jehova on ennallistava minulle hyvyyttä hänen tämänpäiväisen kirouksensa asemesta.” (2Sa 16:1–14.)

Absalom oli valloittanut Jerusalemin ja palatsin ja hyväksyi Husain näennäisen siirtymisen puolelleen viitattuaan ensin ivallisesti siihen, että Husai oli ollut Daavidin uskollinen ”ystävä”. Sitten Absalom oli Ahitofelin neuvoa noudattaen julkisesti suhteissa isänsä sivuvaimoihin todistukseksi täydellisestä välirikosta itsensä ja Daavidin välillä ja lujasta päätöksestään säilyttää valtaistuin hallussaan. (2Sa 16:15–23.) Tällä tavoin täyttyi Natanin henkeytetyn profetian loppuosa (2Sa 12:11).

Ahitofel pyysi nyt, että Absalom valtuuttaisi hänet johtamaan sotajoukon Daavidia vastaan vielä samana yönä, jotta kuolinisku voitaisiin antaa, ennen kuin Daavidin joukot ehtisivät järjestäytyä. Absalom oli mielissään, mutta ajatteli silti, että olisi viisasta kuulla Husain mielipide. Husai tajusi Daavidin tarvitsevan aikaa ja kuvaili tilannetta eloisasti, kenties tarkoituksenaan käyttää hyväkseen sitä, että Absalomilta saattoi puuttua aitoa rohkeutta (hän oli tähän mennessä ilmaissut enemmän röyhkeyttä ja viekkautta kuin miehekästä pelottomuutta), sekä vedota Absalomin turhamaisuuteen. Husai neuvoi, että ensin käytettäisiin aikaa tavattoman suuren miesjoukon kokoamiseen, jota joukkoa Absalom itse sitten johtaisi. Jehovan ohjauksesta Husain neuvo hyväksyttiin. Ahitofel ilmeisesti oivalsi, että Absalomin kapina epäonnistuisi, ja hän teki itsemurhan. (2Sa 17:1–14, 23.)

Husai lähetti varmuuden vuoksi Daavidille tiedon Ahitofelin antamasta neuvosta, ja huolimatta Absalomin yrityksistä ottaa kiinni salaiset lähetit Daavid sai varoituksen ja ylitti Jordanin sekä meni ylös Gileadin kukkuloille Mahanaimiin (jossa Is-Bosetilla oli ollut pääkaupunkinsa). Siellä hänet otettiin vastaan anteliaisuutta ja ystävällisyyttä osoittaen. Daavid valmistautui yhteenottoon järjestämällä kasvavat joukkonsa kolmeen osastoon, joita johtivat Joab, Abisai ja gatilainen Ittai. Kun Daavidia kehotettiin jäämään kaupunkiin, koska häntä tarvittiin enemmän siellä, hän suostui ja ilmaisi jälleen hämmästyttävällä tavalla, ettei hän kantanut kaunaa Absalomia kohtaan, kun hän pyysi julkisesti kolmea päällikköään: ”Kohdelkaa minun tähteni hellävaraisesti nuorta miestä Absalomia.” (2Sa 17:15–18:5.)

Ratkaiseva taistelu ja kuolema. Daavidin kokeneet taistelijat tuottivat Absalomin vastamuodostetuille joukoille musertavan tappion. Taistelu ulottui Efraiminmetsään saakka. Ratsastaessaan pois kuninkaallisella muulillaan Absalom kulki jonkin suuren puun matalalla olevien oksien alitse, ja nähtävästi hänen päänsä tarttui oksanhaaraan, niin että hän jäi riippumaan ilmaan. Mies, joka ilmoitti Joabille nähneensä Absalomin, sanoi, ettei hän olisi toiminut vastoin Daavidin pyyntöä surmaamalla Absalomin edes ”tuhannesta hopearahasta [jos sekeleitä, n. 2200 dollaria]”, mutta Joabia se ei pidätellyt, vaan hän työnsi kolme keihäsvartta Absalomin sydämeen, minkä jälkeen kymmenen hänen miehistään liittyi päällikköönsä ja jakoi siten vastuun Absalomin kuolemasta. Absalomin ruumis heitettiin sen jälkeen kuoppaan ja peitettiin kiviröykkiöllä merkiksi siitä, että hän ei ansainnut hautaamista. (2Sa 18:6–17; vrt. Jos 7:26; 8:29.)

Kun sanansaattajat tavoittivat Daavidin Mahanaimissa, hänen ensimmäisenä huolenaan oli hänen poikansa. Kuultuaan Absalomin kuolemasta Daavid käveli edestakaisin kattohuoneen lattialla itkien: ”Poikani Absalom, poikani, poikani Absalom! Oi kunpa minä olisin kuollut sinun sijastasi, Absalom, poikani, poikani!” (2Sa 18:24–33.) Vasta Joabin kaunistelemattomat, suorasukaiset sanat ja perustellut ajatukset saivat Daavidin riistäytymään irti suuresta surustaan, joka johtui tuon fyysisesti viehättävän ja neuvokkaan nuoren miehen traagisesta menettelystä ja lopusta, miehen jonka voimakas kunnianhimo johti hänet taistelemaan Jumalan voideltua vastaan ja siten syöksemään itsensä turmioon. (2Sa 19:1–8; vrt. San 24:21, 22.)

Psalmin 3 päällekirjoituksen mukaan Daavid kirjoitti sen Absalomin kapinan aikaan.

Absalomin muistomerkki. Absalom oli pystyttänyt patsaan lähelle Jerusalemia ”Kuninkaan alatasangolle”, jota sanotaan myös ”Saven alatasangoksi” (2Sa 18:18; 1Mo 14:17). Hän oli pystyttänyt sen, koska hänellä ei ollut poikia, jotka olisivat säilyttäneet hänen nimensä hänen kuolemansa jälkeen. On siksi ilmeistä, että hänen kolme poikaansa, jotka mainitaan 2. Samuelin kirjan 14:27:ssä, olivat kuolleet nuorina. Absalomia ei haudattu hänen muistomerkkinsä paikalle, vaan hänet jätettiin kuoppaan Efraiminmetsään (2Sa 18:6, 17).

Kidroninlaaksossa on kivestä hakattu patsas, jota on sanottu Absalomin haudaksi, mutta sen arkkitehtuuri osoittaa, että se on peräisin kreikkalais-roomalaiselta aikakaudelta, mahdollisesti Herodeksen ajalta. Näin ollen ei ole mitään perustetta yhdistää Absalomin nimeä siihen.