SALOMO

(juuresta, jonka merkitys on ’rauha’).

Juudan sukuhaaraan kuuluneen kuningas Daavidin poika; Israelin kuningas 1037–998 eaa. Kun Raamatussa on kerrottu Daavidin ja Batseban luvattomasta suhteesta syntyneen pojan kuolemasta, siinä jatketaan: ”Ja Daavid lohdutti vaimoaan Batsebaa. Hän myös meni hänen luokseen ja makasi hänen kanssaan. Aikanaan hän synnytti pojan, ja hänen nimekseen annettiin Salomo. Ja Jehova itse rakasti häntä. Niin hän lähetti viestin profeetta Natanin välityksellä ja antoi hänelle nimen Jedidjah Jehovan tähden.” (2Sa 12:24, 25.) Salomo sai myöhemmin kolme täysveljeä, Daavidin ja Batseban pojat, jotka olivat Simea, Sobab ja Natan (1Ai 3:5).

Jehovan lupaus Daavidille. Jehova oli ilmoittanut Daavidille ennen Salomon syntymää, että hänelle syntyisi poika, jonka nimi olisi Salomo ja joka rakentaisi huoneen Hänen nimelleen. Nähtävästi nimi Jedidjah (merk. ’Jahin rakastama’) annettiin osoitukseksi siitä, että Jehova oli nyt siunannut Daavidin ja Batseban avioliiton ja että hän hyväksyi tuon avioliiton hedelmän. Lasta ei kuitenkaan tunnettu yleisesti tällä nimellä. Epäilemättä nimi Salomo (juuresta, jonka merkitys on ’rauha’) soveltui sen liiton yhteyteen, jonka Jehova teki Daavidin kanssa ja jossa hän sanoi, että koska Daavid oli vuodattanut paljon verta sodissa, niin hän ei saisi rakentaa huonetta Jehovalle, kuten Daavid oli sydämestään toivonut (1Ai 22:6–10). Tämä ei tarkoittanut sitä, että Daavidin olisi ollut väärin sotia. Mutta rauha oli olennainen osa Jehovan esikuvallisen valtakunnan luonnetta ja tarkoitusta; sen sotien oli määrä poistaa pahuus ja ne, jotka vastustivat Jehovan suvereeniutta, ulottaa Israelin valta-alue Jumalan asettamille rajoille sekä vakiinnuttaa vanhurskaus ja rauha. Israel saavutti nämä päämäärät Daavidin käymien sotien avulla. Salomon hallituskausi oli ennen kaikkea rauhan hallitus.

Adonian vallananastusyritys. Salomon syntymän jälkeen hänestä puhutaan Raamatussa seuraavan kerran Daavidin ollessa jo iäkäs. Epäilemättä Jehovan lupauksen perusteella Daavid oli aiemmin vannonut Batseballe, että Salomo seuraisi häntä valtaistuimelle. Profeetta Natan oli perillä tästä. (1Ku 1:11–13, 17.) Ei kerrota, tiesikö Salomon velipuoli Adonia tästä Daavidin valasta tai aikomuksesta. Joka tapauksessa Adonia yritti anastaa vallan samaan tapaan kuin Absalom. Ehkä Adonia oli varma siitä, että hän onnistuisi, koska kuningas oli heikko ja Adonialla oli armeijan päällikön Joabin ja pappi Abjatarin tuki. Se oli kuitenkin maanpetoksellista toimintaa, yritys kaapata valta Daavidin vielä eläessä ilman Daavidin tai Jehovan hyväksyntää. Adonia paljasti kieroutensa myös järjestäessään En-Rogelissa uhritilaisuuden, jossa hän aikoi huudattaa itsensä kuninkaaksi mutta jonne hän kutsui ainoastaan kuninkaan muut pojat ja Juudan miehet, kuninkaan palvelijat, mutta ei Salomoa, profeetta Natania, pappi Sadokia eikä Daavidin kanssa läheisesti taistelleita väkeviä miehiä, mm. heidän johtajaansa Benajaa. Tämä osoittaa, että Adonia piti Salomoa kilpailijanaan ja kunnianhimoisten tavoitteittensa esteenä. (1Ku 1:5–10.)

Salomo asetetaan valtaistuimelle. Jehovalle ja Daavidille aina uskollinen profeetta Natan oli valppaana. Ensin hän lähetti Batseban kertomaan kuninkaalle juonesta ja meni sitten itse sisään ja kysyi Daavidilta, oliko tämä käskenyt julistaa Adonian kuninkaaksi. Daavid toimi nopeasti ja päättäväisesti ja käski pappi Sadokin ja Natanin viedä Salomon Gihonille Benajan ja hänen miestensä saattamana. Heidän oli määrä panna Salomo kuninkaan oman muulitamman selkään (mikä merkitsi suurta kunniaa ratsastajalle, tässä tapauksessa sitä, että hän oli seuraava kuningas; vrt. Est 6:8, 9). Daavidin ohjeita noudatettiin, ja Salomo voideltiin ja julistettiin kuninkaaksi. (1Ku 1:11–40.)

Kun Adonia ja hänen salaliittolaisensa kuulivat melko lähellä sijaitsevasta Gihonista musiikkia ja ihmisten huudon: ”Eläköön kuningas Salomo!”, he lähtivät pelon ja hämmennyksen vallassa pakoon. Salomo antoi ennakkovälähdyksen rauhasta, joka olisi tunnusomaista hänen hallinnolleen, kun hän kieltäytyi pilaamasta valtaistuimelle nousuaan ryhtymällä kostotoimiin. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen, Salomo olisi hyvin todennäköisesti menettänyt henkensä. Adonia pakeni turvaan pyhäkköön, joten Salomo lähetti sinne viestin ja tuotatti Adonian eteensä. Hän kertoi Adonialle, että tämä saisi elää, ellei hänestä löydettäisi jotain pahaa, minkä jälkeen Salomo käski hänen mennä kotiinsa. (1Ku 1:41–53.)

Daavidin toimeksiannot Salomolle. Ennen kuolemaansa Daavid neuvoi Salomoa vakavasti, että tämän oli ’täytettävä velvollisuus Jehovaa, Jumalaansa, kohtaan vaeltamalla hänen teitään, pitämällä hänen säädöksensä, käskynsä ja oikeudelliset päätöksensä ja todistuksensa’. Lisäksi Daavid neuvoi, ettei Salomo antaisi Joabin ja Simein ”mennä rauhassa alas Šeoliin” ja että hän osoittaisi rakkaudellista huomaavaisuutta gileadilaisen Barsillain poikia kohtaan. (1Ku 2:1–9.) Luultavasti ennen tätä Daavid oli antanut Salomolle ohjeita temppelin rakentamisesta ja välittänyt hänelle sen rakennussuunnitelman, jonka ”hän oli henkeytyksestä saanut” (1Ai 28:11, 12, 19). Daavid käski läsnä olevia Israelin ruhtinaita auttamaan hänen poikaansa Salomoa ja rakentamaan tämän kanssa Jehovan pyhäkköä. Tällöin kansa voiteli Salomon uudelleen kuninkaaksi ja Sadokin papiksi. (1Ai 22:6–19; luku 28; 29:1–22.) Salomolla oli selvästi Jumalan siunaus hallituskautensa alussa, kun hän alkoi istua ”kuninkaana Jehovan valtaistuimella isänsä Daavidin sijasta ja menestyä” kuninkuudessaan ja vahvistua siinä (1Ai 29:23; 2Ai 1:1).

Adonian kapinahenkinen pyyntö. Salomo joutui varsin pian toimimaan Daavidin Joabia koskeneiden ohjeiden mukaisesti. Tämä johtui siitä, mitä Adonia teki, koska hän oli edelleen kunnianhimoinen huolimatta Salomon hänelle osoittamasta armosta. Adonia kääntyi Salomon äidin puoleen ja sanoi: ”Sinähän tiedät hyvin, että kuninkuuden oli määrä tulla minulle ja että minua kohti koko Israel oli kääntänyt kasvonsa, jotta minusta olisi tullut kuningas, mutta kuninkuus vaihtui ja tulikin veljelleni, sillä Jehovalta se tuli hänelle.” Adonia siis myönsi, että Jehova oli Salomon valtaannousun takana, mutta silti hänen näiden sanojen jälkeen esittämänsä pyyntö oli uusi viekas yritys kuninkuuden kaappaamiseksi. Hän sanoi Batseballe: ”Sanothan kuningas Salomolle – –, että hän antaisi sunemilaisen Abisagin minulle vaimoksi.” Adoniasta on ehkä tuntunut, että hänellä oli Joabin ja Abjatarin antaman tuen lisäksi niin suuri kannattajajoukko, että ottamalla vaimokseen Daavidin hoitajan (jota pidettiin hänen sivuvaimonaan, vaikkei Daavid ollutkaan sukupuolisuhteissa hänen kanssaan) hän voisi aloittaa kapinan, joka saattaisi johtaa Salomon kukistumiseen. Tavan mukaan kuninkaan vaimoista ja sivuvaimoista saattoi tulla ainoastaan hänen laillisen seuraajansa vaimoja, joten noiden vaimojen ottamista pidettiin valtaistuimen vaatimisena. (Vrt. 2Sa 16:21, 22.) Kun Batseba, joka ei havainnut Adonian petollisuutta, välitti hänen pyyntönsä Salomolle, Salomo tulkitsi sen heti kuninkuutta koskevaksi vaatimukseksi ja lähetti suoraa päätä Benajan surmaamaan Adonian. (1Ku 2:13–25.)

Abjatar pannaan viralta; Joab surmataan. Sitten Salomo kiinnitti huomionsa niihin, jotka olivat olleet salaliitossa Adonian kanssa. Abjatar poistettiin papin virastaan sen sanan täyttymykseksi, jonka Jehova oli puhunut Eelin huonetta vastaan (1Sa 2:30–36), mutta häntä ei surmattu, koska hän oli kantanut liiton arkkua Daavidin edessä ja kärsinyt ahdistusta hänen kanssaan. Sadok asetettiin Abjatarin tilalle. Sillä välin Joab, joka oli kuullut Salomon toimista, pakeni alttarin ääreen ja tarttui sen sarviin, mutta Benaja tappoi hänet siihen Salomon käskystä. (1Ku 2:26–35.)

Simei teloitetaan. Salomo vannotti myös Simeitä noudattamaan eräitä rajoituksia, sillä tuo mies oli kironnut hänen isäänsä Daavidia. Kun Simei kolmisen vuotta myöhemmin rikkoi näitä rajoituksia, Salomo surmautti hänet. Näin oli toteutettu kaikki Daavidin Salomolle antamat määräykset. (1Ku 2:36–46.)

Salomon viisas pyyntö. Salomon hallituskauden alkupuolella kansa uhrasi monilla ”uhrikukkuloilla”, koska ei ollut olemassa Jehovan huonetta, vaikka Gibeonissa olikin tabernaakkeli ja Siionissa teltta, jossa säilytettiin liiton arkkua. Jehova oli tosin sanonut, että hänen nimensä asetettaisiin Jerusalemiin, mutta ilmeisesti hän suvaitsi tätä tapaa, kunnes temppeli rakennettiin. (1Ku 3:2, 3.) Salomo uhrasi tuhat polttoteurasuhria Gibeonissa, jota sanottiin ”suureksi uhrikukkulaksi”. Siellä Jehova näyttäytyi hänelle unessa ja sanoi: ”Pyydä, mitä antaisin sinulle.” Sen sijaan, että Salomo olisi pyytänyt rikkautta, kunniaa ja voittoja, hän pyysi viisasta, ymmärtäväistä ja tottelevaista sydäntä, jotta hän kykenisi tuomitsemaan Israelia. Salomon nöyrä pyyntö miellytti Jehovaa siinä määrin, että hän antoi Salomolle sekä sen, mitä tämä pyysi, että rikkautta ja kunniaa, ”niin ettei kuninkaiden joukossa ole oleva ketään kaltaistasi kaikkina päivinäsi”. Jehova lisäsi kuitenkin vakavan muistutuksen: ”Ja jos vaellat minun teitäni pitämällä säännökseni ja käskyni, niin kuin isäsi Daavid vaelsi, niin olen myös jatkava päiviäsi pitkään.” (1Ku 3:4–14.)

Kun kaksi porttoa hiukan myöhemmin esitti Salomolle vaikean kysymyksen siitä, kumpi heistä oli erään lapsen äiti, hän osoitti, että Jumala oli tosiaan suonut hänelle viisautta tehdä oikeudellisia päätöksiä. Tämä lisäsi suuresti Salomon arvovaltaa kansan silmissä. (1Ku 3:16–28.)

Rakennushankkeita. (Kuvat, 1. osa, s. 748, 750, 751.) Hallituskautensa neljäntenä vuonna, 1034 eaa., sen toisessa kuussa (sivkuussa [huhti-toukokuu]), Salomo alkoi rakentaa Jehovan huonetta Morianvuorelle (1Ku 6:1). Temppelin rakennustyö oli rauhallista ja hiljaista; kivet hakattiin valmiiksi ennen kuin ne tuotiin rakennuspaikalle, niin ettei siellä kuultu vasaroiden eikä kirveiden eikä minkään rautaisten työkalujen ääntä (1Ku 6:7). Tyroksen kuningas Hiram toimitti setri- ja katajapuuta ja sai vastineeksi vehnää ja öljyä (1Ku 5:10–12; 2Ai 2:11–16). Hän antoi myös työmiehiä, mm. erityisen taitavan Hiram-nimisen käsityöläisen, joka oli tyroslaisen miehen ja heprealaisnaisen poika (1Ku 7:13, 14). Salomo kokosi 30000 miestä pakkotyöhön ja lähetti heitä Libanonille vuoroittain aina 10000 yhdeksi kuukaudeksi. Kukin ryhmä palasi kotiinsa kahdeksi kuukaudeksi. Näiden lisäksi oli 70000 taakankantajaa ja 80000 hakkaajaa. Viimeksi mainitut ryhmät eivät olleet israelilaisia. (1Ku 5:13–18; 2Ai 2:17, 18.)

Temppelin vihkiäiset. Tuo valtava rakennushanke kesti seitsemän ja puoli vuotta, ja se saatiin päätökseen kahdeksannessa kuussa eli bulkuussa 1027 eaa. (1Ku 6:37, 38). Sen jälkeen kului ilmeisesti jonkin aikaa välineiden paikalle tuomiseen ja kaiken järjestämiseen, sillä Salomo pyhitti ja vihki temppelin seitsemännessä kuussa, etanimkuussa, lehtimajanjuhlan aikaan (1Ku 8:2; 2Ai 7:8–10). Sen on siis täytynyt tapahtua seitsemännessä kuussa 1026 eaa., 11 kuukautta rakennuksen valmistumisen jälkeen, eikä kuukautta ennen sen valmistumista (1027 eaa.), kuten jotkut ovat ajatelleet.

Jotkut ovat myös omaksuneet näkemyksen, jonka mukaan vihkiminen tapahtui Salomon 24. vuonna (1014 eaa.), sen jälkeen kun hän oli rakentanut myös oman talonsa ja joitakin hallintorakennuksia, joiden tekemiseen kului vielä 13 vuotta, eli kaikkiaan 20 vuoden rakentamisurakan jälkeen. Tätä näkemystä tukee kreikkalainen Septuaginta, jossa lisätään 1. Kuninkaiden kirjan 8:1:een (3. Kuninkaiden kirja 8:1; LXX, Bagster) joitakin sanoja, joita ei ole masoreettisessa tekstissä: ”Ja tapahtui, kun Salomo oli kahdenkymmenen vuoden kuluttua päättänyt Herran huoneen ja oman talonsa rakentamisen, että kuningas Salomo kokosi kaikki Israelin vanhimmat Siioniin tuodakseen Herran liiton arkun Daavidin kaupungista, joka on Siion, etanimkuussa.” Kuninkaiden kirjojen ja Aikakirjojen vertaaminen osoittaa kuitenkin, että tämä päätelmä on virheellinen.

Ensimmäisen kuninkaiden kirjan luvuissa 6–8 kuvaillaan temppelin rakentamista ja työn valmistumista, sitten mainitaan Salomon 13-vuotinen hallintorakennushanke, minkä jälkeen käsitellään jälleen laajasti temppelin rakentamista ja sitä, kuinka Salomo toi sinne ”isänsä Daavidin pyhittämiä esineitä”, ja tämän jälkeen ryhdytään kuvailemaan vihkiäisiä. Tämä tuntuu viittaavan siihen, että kuvaus hallintorakennushankkeesta (1Ku 7:1–8) lisättiin väliin ikään kuin täydentämään rakennustöiden käsittelyä ja päättämään se. Sen sijaan 2. Aikakirjan 5:1–3:ssa osoitetaan nähtävästi suoremmin, että vihkiäiset olivat heti sen jälkeen, kun temppeli ja sen kalusteet oli saatu valmiiksi, sillä siinä sanotaan: ”Lopulta kaikki se työ, joka Salomon oli tehtävä Jehovan huonetta varten, oli valmiina, ja Salomo alkoi tuoda sisään isänsä Daavidin pyhittämiä esineitä, ja hopean ja kullan ja kaikki välineet hän pani tosi Jumalan huoneen aarteistoon. Siihen aikaan Salomo ryhtyi kokoamaan Israelin vanhimpia ja kaikkia heimojen päämiehiä.” Kun on kerrottu yksityiskohtaisesti siitä, miten papit asettivat liiton arkun temppeliin kannettuaan sen Daavidin kaupungista ylös temppelivuorelle, jatketaan kuvausta vihkiäisistä. (2Ai 5:4–14; luvut 6, 7.)

Jotkut ovat kyseenalaistaneet edellä esitetyn näkemyksen, jonka mukaan vihkiäiset olivat temppelirakennuksen valmistumista seuraavana vuonna, sillä perusteella, että 1. Kuninkaiden kirjan 9:1–9:ssä kerrotaan Jehovan näyttäytyneen Salomolle sen jälkeen, kun ”kuninkaan talo” oli rakennettu, ja sanoneen, että hän oli kuullut Salomon rukouksen (vrt. 2Ai 7:11–22). Tämä tapahtui Salomon 24. vuonna, hänen 20-vuotisen rakennustyönsä päätyttyä. Vastasiko Jumala Salomon temppelin vihkiäisissä esittämään rukoukseen vasta 12 vuotta myöhemmin? Ei, sillä Salomon lopetettua rukouksensa noissa vihkiäisissä ”lankesi tuli taivaista ja alkoi kuluttaa polttouhria ja teurasuhreja, ja huoneen täytti Jehovan kirkkaus”. Tämä oli voimakas ilmaus siitä, että Jehova kuuli tuon rukouksen, se oli vastaus, joka ilmeni toimintana, ja sellaisena ihmiset sitä pitivät. (2Ai 7:1–3.) Se, että Jumala näyttäytyi Salomolle myöhemmin, osoitti, ettei hän ollut unohtanut tuota 12 vuotta aiemmin esitettyä rukousta, ja nyt hän vastasi siihen sanallisesti vakuuttaessaan Salomolle, että hän toimisi sen mukaan. Näyttäytyessään Salomolle tämän toisen kerran Jumala myös neuvoi Salomoa vakavasti pysymään edelleen uskollisena, kuten hänen isänsä Daavid oli pysynyt.

Salomon rukous. Rukoillessaan temppelin vihkiäisissä Salomo sanoi Jehovan olevan kaikkein korkein Jumala, rakkaudellisen huomaavaisuuden ja uskollisuuden Jumala, lupaustensa Täyttäjä. Vaikka temppeli olikin Jehovan huone, Salomo tajusi, ettei Hän mahtuisi ”taivaisiinkaan, niin, taivasten taivaaseen”. Hän on rukouksen Kuulija ja siihen Vastaaja, oikeudenmukainen Jumala, joka palkitsee vanhurskaat ja maksaa takaisin jumalattomille, mutta antaa anteeksi syntiselle, joka katuu ja palaa Hänen luokseen. Hän ei ole ”luonnonjumala”, mutta hän hallitsee luonnonvoimia, eläimiä ja jopa maan kansakuntia. Hän ei ole pelkästään heprealaisten kansallisjumala, vaan hän on kaikkien häntä etsivien ihmisten Jumala. Salomo toi rukouksessaan ilmi toiveensa, että Jehovan nimi tehtäisiin suureksi kaikessa maassa; Salomo ilmaisi oman rakkautensa vanhurskautta ja oikeudenmukaisuutta kohtaan, rakkautensa Jumalan kansaa Israelia ja Jehovaa etsivää vierasmaalaista kohtaan. (1Ku 8:22–53; 2Ai 6:12–42.)

Kaikki papit hoitivat virkaansa vihkiäisissä; niissä ei tarvinnut ottaa huomioon Daavidin järjestämää osastojakoa (2Ai 5:11). Kaikkien palvelusta selvästikin tarvittiin, sillä tuon seitsenpäiväisen juhlan kuluessa uhrattiin viljauhrien lisäksi 22000 nautaa ja 120000 lammasta polttouhreiksi ja yhteysteurasuhreiksi, ja juhla päättyi kahdeksantena päivänä juhlakokoukseen. Uhrien määrä oli niin valtava, että suuri kuparialttari osoittautui liian pieneksi, minkä vuoksi Salomon täytyi pyhittää uhreja varten osa esipihaa. (1Ku 8:63, 64; 2Ai 7:5, 7.)

Myöhemmin Salomo asetti pappien palvelusosastot ja leeviläiset omiin asemiinsa Daavidin järjestelyn mukaisesti. Näin temppelistä tuli paikka, johon kaikkien israelilaisten oli määrä kokoontua vuotuisiin juhliinsa ja uhraamaan Jehovalle.

Hallintorakennukset. Saatuaan temppelin valmiiksi Salomo rakensi 13 vuoden kuluessa uuden kuninkaanpalatsin Morianvuorelle, aivan temppelin eteläpuolelle, niin että se oli lähellä temppelin ulompaa esipihaa mutta alempana. Sen lähelle hän rakensi Valtaistuinhallin, Pylväshallin ja Libanoninmetsätalon. Kaikki nämä rakennukset olivat viettävässä maastossa temppelivuoren huipun ja sen matalan harjanteen välillä, jolla Daavidin kaupunki sijaitsi. Hän rakensi myös talon egyptiläiselle vaimolleen, jonka ei sallittu ”asua Daavidin, Israelin kuninkaan, talossa, sillä”, kuten Salomo sanoi, ”ne paikat, joihin Jehovan arkku on tullut, ovat pyhiä”. (1Ku 7:1–8; 3:1; 9:24; 11:1; 2Ai 8:11.)

Maanlaajuinen rakennustoiminta. Saatuaan hallintorakennuksensa valmiiksi Salomo ryhtyi maanlaajuiseen rakennustoimintaan. Hän käytti pakkotyöläisinä niiden kanaanilaisten jälkeläisiä, joita israelilaiset eivät olleet vihkineet tuhon omaksi valloittaessaan Kanaanin, mutta hän ei alentanut orjiksi keitään israelilaisia (1Ku 9:20–22; 2Ai 8:7–10). Hän rakensi ja linnoitti Geseriä (jonka farao oli ottanut kanaanilaisilta ja lahjoittanut tyttärelleen, Salomon vaimolle) sekä Ylä- ja Ala-Bet-Horonia, Baalatia ja Tamaria; lisäksi hän rakensi varastokaupunkeja, vaunukaupunkeja ja ratsumiesten kaupunkeja. Koko valtakunta, myös Jordanin itäpuolinen alue, hyötyi hänen rakennushankkeistaan. Hän linnoitti myös Vallin. Hän ’sulki Daavidin kaupungin aukon’. (1Ku 11:27.) Tämä saattaa tarkoittaa sitä, että hän rakensi tai laajensi ”Jerusalemin ympärysmuuria” (1Ku 3:1). Hän linnoitti vahvasti Hasoria ja Megiddoa; arkeologit ovat löytäneet osia vahvoista muureista ja linnoitetuista porteista, joiden he uskovat olevan raunioituneita jäänteitä siitä, mitä Salomo rakensi näihin kaupunkeihin. (1Ku 9:15–19; 2Ai 8:1–6.)

Salomon rikkaus ja kunnia. Salomo kävi laajalti kauppaa. Hänen laivastonsa ja Hiramin laivasto toivat Ofirista suuret määrät kultaa sekä ”algumpuita” ja kallisarvoisia kiviä (1Ku 9:26–28; 10:11; 2Ai 8:17, 18; 9:10, 11). Egyptistä tuotiin hevosia ja vaunuja, ja kaikkialta senaikaisesta maailmasta tulleet kauppiaat toivat runsain määrin tuotteitaan. Salomon vuosittaiset kultatulot nousivat 666 talenttiin (n. 256643000 dollaria), ja sen lisäksi kauppiaat toivat hänelle mm. hopeaa ja kultaa (1Ku 10:14, 15; 2Ai 9:13, 14). Lisäksi ”kaikki maan kuninkaat” toivat vuosittain omista maistaan lahjoja: kulta- ja hopeaesineitä, palsamiöljyä, sotavarusteita, hevosia, muuleja ja muita rikkauksia. (1Ku 10:24, 25, 28, 29; 2Ai 9:23–28.) Tarsisin-laivat toivat jopa apinoita ja riikinkukkoja (1Ku 10:22; 2Ai 9:21). Lopulta Salomolla oli 4000 pilttuullista hevosia vaunuineen (1Ku 10:26:n mukaan 1400 vaunut) ja 12000 ratsua (tai mahdollisesti ratsumiestä) (2Ai 9:25).

Koko maailmassa ei ollut ainuttakaan kuningasta, joka olisi omistanut niin suuria rikkauksia kuin Salomo (1Ku 10:23; 2Ai 9:22). Muissa valtakunnissa ei ollut mitään hänen upean valtaistuimensa ja sen ympäristön veroista. Itse valtaistuin oli tehty norsunluusta ja päällystetty hienolla kullalla, sen takana oli pyöreä katos, ja valtaistuimelle johti kuusi porrasta, joiden kummallakin puolella oli kuusi leijonaa, ja kaksi leijonaa oli valtaistuimen käsinojien vieressä. (1Ku 10:18–20; 2Ai 9:17–19.) Salomolla oli pelkästään kultaisia juoma-astioita; Raamatussa sanotaan nimenomaan, että ”mikään ei ollut hopeaa; sitä ei pidetty minään Salomon päivinä” (2Ai 9:20). Salomon talossa ja temppelissä oli harppuja ja kielisoittimia, jotka oli tehty sellaisesta algumpuusta, ettei sen veroista ollut koskaan ennen nähty Juudassa (1Ku 10:12; 2Ai 9:11).

Salomon huonekunnan elintarvikehuolto. Salomon kuninkaallisen huonekunnan päivittäisten elintarvikkeiden määrä oli ”kolmekymmentä kor-mittaa [6600 l] hienoja jauhoja ja kuusikymmentä kor-mittaa [13200 l] muita jauhoja, kymmenen syöttönautaa ja kaksikymmentä laidunnautaa ja sata lammasta sekä lisäksi joitakin jalohirviä ja gaselleja ja metsäkauriita ja syöttökäkiä” (1Ku 4:22, 23). Kaksitoista valtuutettua valvoi elintarvikkeiden hankintaa, yksi valtuutettu vuoden kunakin kuukautena. Kullakin heistä oli valvonnassaan osa maasta, joka oli tätä tarkoitusta varten jaettu maanviljelysalueittain, ei heimorajojen mukaan. Elintarvikkeisiin kuului myös Salomon lukuisien hevosten rehu. (1Ku 4:1–19, 27, 28.)

Saban kuningatar Salomon luona. Yksi huomattavimmista vieraista, joka tuli ulkomailta katsomaan Salomon kunniaa ja rikkauksia, oli Saban kuningatar. Salomon maine oli kantautunut ”kaiken maan kansan” korviin, joten tuo kuningatar matkasi kaukaisesta valtakunnastaan ”koettelemaan häntä pulmallisilla kysymyksillä”. Hän puhui Salomolle ”kaikesta, mikä sattui olemaan hänen sydäntään lähellä”, ja ”osoittautui, ettei mikään asia jäänyt kuninkaalle salaiseksi asiaksi, johon hän ei olisi antanut hänelle selvitystä”. (1Ku 10:1–3, 24; 2Ai 9:1, 2.)

Kun tuo kuningatar oli nähnyt myös temppelin ja Salomon talon loiston, ne, jotka tarjoilivat hänen pöydässään ja huolehtivat hänen juomistaan, ja hänen tarjoilijoittensa asut sekä temppelin säännölliset teurasuhrit, ”hänen henkensä salpautui”, ja hän huudahti: ”Katso, minulle ei ollut kerrottu puoltakaan. Sinulla on enemmän viisautta ja hyvinvointia kuin olin kuullut huhuttavan.” Sitten hän julisti, että sellaisen kuninkaan palvelijat olivat onnellisia. Kaikki tämä sai hänet ylistämään Jehovaa, siunaamaan Jehova Jumalaa, joka ilmaisi rakkauttaan Israelia kohtaan asettamalla sen kuninkaaksi Salomon, jotta tämä tekisi oikeudellisia päätöksiä ja toteuttaisi vanhurskautta. (1Ku 10:4–9; 2Ai 9:3–8.)

Sen jälkeen hän antoi Salomolle suurenmoisen lahjan, 120 talenttia kultaa (46242000 dollaria) ja hyvin paljon kallisarvoisia kiviä sekä tavattoman suuren määrän palsamiöljyä. Salomo puolestaan antoi Saban kuningattarelle kaiken, mitä tämä pyysi, sen runsaan lahjan lisäksi, jonka Salomo antoi hänelle oma-aloitteisesti – mahdollisesti enemmän kuin tuo kuningatar oli tuonut hänelle. (1Ku 10:10, 13; 2Ai 9:9, 12.)

Salomon hallituskauden hyvinvointi. Jehova siunasi Salomoa viisaudella, kunnialla ja rikkaudella niin kauan kuin tämä piti tiukasti kiinni tosi palvonnasta, ja myös Israelin kansakunta nautti Jumalan suosiota. Daavidia oli käytetty Israelin vihollisten kukistamiseen ja valtakunnan rajojen vakiinnuttamiseen. Raamatussa kerrotaan: ”Ja kaikkien valtakuntien hallitsija Virrasta [Eufratista] filistealaisten maahan ja Egyptin rajaan asti oli Salomo. He toivat lahjoja ja palvelivat Salomoa kaikkina hänen elämänsä päivinä.” (1Ku 4:21.) Salomon hallituskaudella vallitsi rauha ja ”Juudaa ja Israelia oli paljon, niin paljon kuin on hiekkajyväsiä meren rannalla; he söivät ja joivat ja iloitsivat”. ”Ja Juuda ja Israel asuivat turvassa kukin oman viiniköynnöksensä ja oman viikunapuunsa alla Danista Beersebaan asti kaikkina Salomon päivinä.” (1Ku 4:20, 25.) (Ks. kartta, 1. osa, s. 748.)

Salomon viisaus. ”Ja Jumala antoi jatkuvasti Salomolle viisautta ja ymmärrystä hyvin suuressa määrin ja sydämen laajuutta niin kuin on hiekkaa meren rannalla. Ja Salomon viisaus oli suurempi kuin kaikkien itämaalaisten viisaus ja kuin kaikki Egyptin viisaus.” Sitten mainitaan nimeltä muita epätavallisen viisaita miehiä: esrahilainen Etan (ilmeisesti Daavidin aikaan elänyt laulaja ja psalmin 89 kirjoittaja) ja kolme muuta Israelin viisasta miestä. Salomo oli heitä viisaampi, ”ja hänen maineensa kantautui kaikkiin ympärillä oleviin kansakuntiin. Ja hän pystyi puhumaan kolmetuhatta sananlaskua, ja hänen laulujaan kertyi tuhatviisi.” Hänellä oli tietoa maapallon kasveista ja eläimistä, ja hänen sananlaskunsa samoin kuin hänen kirjoittamansa Saarnaajan ja Laulujen laulun kirjat osoittavat, että hän oli hyvin perehtynyt ihmisluontoon. (1Ku 4:29–34.) Saarnaajan kirjasta saamme tietää, että hän mietiskeli paljon löytääkseen ”ilahduttavat sanat ja oikeiden totuuden sanojen kirjoituksen” (Sr 12:10). Hän koki monenlaista, kun hän meni sekä alhaisten että ylhäisten pariin ja tarkkaili huolellisesti heidän elämäänsä, työtään, toiveitaan ja päämääriään sekä ihmiselämän eri vaiheita. Hän ylisti Jumalan ja hänen lakinsa tuntemusta, ja hän tähdensi ennen kaikkea sitä, että ’Jehovan pelko on tiedon ja viisauden alku’ ja että ihmisen koko velvollisuus on ’pelätä tosi Jumalaa ja pitää hänen käskynsä’ (San 1:7; 9:10; Sr 12:13). (Ks. SAARNAAJAN KIRJA.)

Poikkeaminen vanhurskaudesta. Salomo menestyi niin kauan kuin hän pysyi uskollisena Jehovan palvonnalle. Ilmeisesti hän lausui sananlaskunsa ja kirjoitti Saarnaajan ja Laulujen laulun kirjat ja ainakin yhden psalmin (Ps 127) sinä aikana, jona hän palveli uskollisesti Jumalaa. Salomo alkoi kuitenkin jättää Jumalan lain huomiotta. Voimme lukea tästä: ”Ja kuningas Salomo rakasti monia vierasmaisia vaimoja faraon tyttären ohella: moabilaisia, ammonilaisia, edomilaisia, sidonilaisia ja heettiläisiä naisia, kansakunnista, joista Jehova oli sanonut Israelin pojille: ’Te ette saa mennä heidän pariinsa, eikä heidänkään pidä tulla teidän pariinne; totisesti he taivuttavat sydämenne seuraamaan heidän jumaliaan.’ Heitä Salomo kiintyi rakastamaan. Ja hänellä oli lopulta seitsemänsataa vaimoa, ruhtinatarta, ja kolmesataa sivuvaimoa; ja hänen vaimonsa taivuttivat vähitellen hänen sydämensä. Ja tapahtui siihen aikaan, kun Salomo tuli vanhaksi, että hänen omat vaimonsa olivat taivuttaneet hänen sydämensä seuraamaan muita jumalia, eikä hänen sydämensä osoittautunut ehyeksi Jehovaa, hänen Jumalaansa, kohtaan niin kuin hänen isänsä Daavidin sydän. Ja Salomo alkoi kulkea Astoretin, sidonilaisten jumalattaren, jäljessä ja Milkomin, ammonilaisten iljetyksen, jäljessä. Ja Salomo alkoi tehdä sitä, mikä oli pahaa Jehovan silmissä, eikä hän seurannut Jehovaa kaikessa niin kuin hänen isänsä Daavid. Silloin Salomo ryhtyi rakentamaan Kemosille, Moabin iljetykselle, uhrikukkulaa sille vuorelle, joka oli Jerusalemin edessä, ja Molekille, Ammonin poikien iljetykselle. Ja niin hän teki kaikkia vierasmaisia vaimojaan varten, jotka suitsuttivat uhrisavua ja uhrasivat jumalilleen.” (1Ku 11:1–8.)

Vaikka tämä tapahtuikin ”siihen aikaan, kun Salomo tuli vanhaksi”, ei ole syytä olettaa, että hänen poikkeamisensa johtui vanhuuden höperyydestä, sillä Salomo oli suhteellisen nuori noustessaan valtaistuimelle ja hänen hallituskautensa kesti 40 vuotta (1Ai 29:1; 2Ai 9:30). Raamatussa ei kerrota, että Salomo olisi hylännyt kokonaan palvonnan temppelissä ja uhrien uhraamisen siellä. Ilmeisesti hän yritti harjoittaa jonkinlaista sekauskontoa miellyttääkseen vierasmaisia vaimojaan. Tämän vuoksi ”Jehova vihastui Salomoon, koska hänen sydämensä oli taipunut pois Jehovasta, Israelin Jumalasta, joka oli näyttäytynyt hänelle kahdesti”. Jehova ilmoitti Salomolle repäisevänsä tämän vuoksi osan valtakunnasta pois Salomolta, mutta kunnioituksesta Daavidia kohtaan ja Jerusalemin tähden Jehova ei tekisi sitä Salomon päivinä. Hän tekisi sen kuitenkin Salomon pojan päivinä ja jättäisi tuolle pojalle ainoastaan yhden heimon (Juudan lisäksi), joka osoittautui Benjaminin heimoksi. (1Ku 11:9–13.)

Salomon vastustajia. Siitä lähtien Jehova alkoi nostattaa Salomolle vastustajia, joista pääasiallisin oli Efraimin heimoon kuulunut Jerobeam. Hän sai lopulta kymmenen heimoa luopumaan uskollisuudestaan kuningasta kohtaan Rehabeamin päivinä ja perusti pohjoisen valtakunnan, jota alettiin sanoa Israeliksi. Salomo oli asettanut Jerobeamin nuorena miehenä Joosefin huoneen kaiken pakollisen palveluksen valvojaksi hänen ahkeruutensa vuoksi. Lisäksi Salomolle aiheuttivat ongelmia edomilainen Hadad ja Reson, Daavidin vihamies, josta tuli Syyrian kuningas. (1Ku 11:14–40; 12:12–15.)

Kuningas Salomon vetäytyminen pois Jumalasta vaikutti kielteisesti Salomon hallintoon. Siitä tuli sortavaa, epäilemättä sen taloudellisen rasitteen vuoksi, jonka hänen hallintonsa suuret, arvatenkin kohtuuttomiksi paisuneet kulut muodostivat. Myös pakkotyöhön otetut ja epäilemättä heidän israelilaiset valvojansakin olivat tyytymättömiä. Lakattuaan seuraamasta Jumalaa täydestä sydämestään Salomo ei saanut enää Jehovan siunausta, ei menestystä eikä ehtymätöntä viisautta hallita vanhurskaasti ja oikeudenmukaisesti ja ratkaista syntyneitä ongelmia. Salomohan oli itse sanonut: ”Vanhurskaiden enentyessä kansa iloitsee, mutta jumalattoman hallitessa kansa huokailee.” (San 29:2.)

Se, että tilanne oli tällainen, käy selvästi ilmi siitä, mitä kerrotaan tapahtuneen pian Salomon kuoleman jälkeen Rehabeamin hallitessa. Salomon vielä eläessä Jumala oli lähettänyt profeetta Ahian välityksellä Jerobeamille viestin, jonka mukaan Jumala antaisi Jerobeamille kymmenen heimoa ja rakentaisi hänelle pysyvän huoneen, kuten hän oli tehnyt Daavidille, mikäli Jerobeam pitäisi Jumalan säädökset. Tämän jälkeen Salomo oli yrittänyt tappaa Jerobeamin, ja tämä oli paennut Egyptiin, jossa hallitsi tuolloin Salomon egyptiläisen vaimon isän seuraaja. Jerobeam jäi sinne Salomon kuolemaan saakka. Sitten hän johti kansan Rehabeamille esittämää valitusta ja lopulta kapinaa. (1Ku 11:26–40; 12:12–20.)

Vaikka Salomo olikin taivuttanut sydämensä pois Jehovasta, hän ”meni lepoon esi-isiensä luo, ja hänet haudattiin isänsä Daavidin kaupunkiin” (1Ku 11:43; 2Ai 9:31).

Jeesus, Salomon laillinen perillinen. Matteus seuraa Salomon jälkeläisiä aina Jeesuksen ottoisään Joosefiin saakka ja osoittaa siten, että Jeesuksella oli Daavidin kuninkaallisen sukuhaaran kautta laillinen oikeus tämän valtaistuimeen (Mt 1:7, 16). Luukas seuraa Jeesuksen polveutumista Heeliin (ilmeisesti Marian isä) Natanin kautta, joka oli myös Daavidin ja Batseban poika ja näin ollen Salomon täysveli (Lu 3:23, 31). Nuo molemmat sukuluettelot yhtyvät Serubbabelissa ja Sealtielissa ja jakautuvat sitten jälleen kahdeksi eri haaraksi (Mt 1:12, 13; Lu 3:27). Jeesuksen äiti Maria polveutui Daavidista Natanin kautta ja Jeesuksen ottoisä Joosef Salomon kautta, joten Jeesus oli sekä Daavidin luonnollinen perillinen että hänen laillinen perillisensä, jolla oli täysi vallanperimysoikeus. (Ks. SUKULUETTELO, JEESUKSEN KRISTUKSEN.)

Sydäntä tulee varjella. Niin kauan kuin Salomo säilytti ”tottelevaisen sydämen”, josta hän oli alussa ollut kiinnostunut, hänellä oli Jehovan suosio ja hän menestyi. Mutta hänen huono loppunsa osoittaa, että tärkeintä ei ole tieto, suuri lahjakkuus tai valta eikä rikkaus ja kuuluisuus ja että Jehovasta pois kääntyminen on viisauden hylkäämistä. Salomon oma neuvo osoittautui todeksi: ”Ennen kaikkea muuta varjeltavaa varjele sydäntäsi, sillä siitä kumpuavat elämän lähteet.” (1Ku 3:9; San 4:23.) Hänen tapauksensa kuvaa hyvin sitä, miten petollinen ja toivoton syntisen ihmisen sydän on, mutta sen lisäksi se osoittaa, että paraskin sydän voidaan johtaa harhaan, jos valppauden annetaan herpaantua. Varma suoja saadaan rakastamalla sitä, mitä Jehova rakastaa, ja vihaamalla sitä, mitä hän vihaa, etsimällä jatkuvasti hänen ohjaustaan ja tekemällä sitä, mikä miellyttää häntä. (Jer 17:9; San 8:13; Hpr 1:9; Joh 8:29.)

Messiasta koskevia profetioita. Salomon hallituskaudella ja sillä suuren Kuninkaan Jeesuksen Kristuksen hallituskaudella, josta Raamatun profetioissa kerrotaan, on monia yhtäläisyyksiä. Sinä aikana, jona Salomo totteli Jehovaa, hänen hallintonsa oli monin tavoin pienoismalli messiaanisesta Valtakunnasta. Jeesus Kristus, joka oli ”enemmän kuin Salomo”, tuli rauhan miehenä, ja hän suoritti näkyvää hengellistä rakennustyötä, joka liittyi varsinkin tosi palvonnan ennallistamiseen hänen voideltujen seuraajiensa keskuudessa Jehovan suuressa hengellisessä temppelissä (Mt 12:42; 2Ko 6:16; Joh 14:27; 16:33; Ro 14:17; Ja 3:18). Salomo kuului Daavidin sukuhaaraan kuten Jeesuskin. Salomon nimi (juuresta, joka merkitsee ’rauhaa’) sopii hyvin yhteen kirkastetun Jeesuksen Kristuksen nimen ”Rauhan Ruhtinas” kanssa. (Jes 9:6). Salomon nimi Jedidjah (merk. ’Jahin rakastama’) on sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jumala itse sanoi Pojastaan tämän kasteen yhteydessä: ”Tämä on minun rakas Poikani, jonka olen hyväksynyt.” (Mt 3:17.)

Psalmi 72 on rukous Salomon hallinnon puolesta: ”Vuoret kantakoot rauhaa kansalle – –. Hänen päivinään kukoistaa vanhurskas ja rauhan runsaus, kunnes kuuta ei enää ole. Ja hänellä on alamaisia merestä mereen [ilm. Välimeri ja Punainenmeri (2Mo 23:31)] ja Virrasta [Eufrat] maan ääriin saakka.” (Ps 72:3–8.)

Cookin Commentary sanoo psalmista 72:7 (”kunnes kuuta ei enää ole”) seuraavasti: ”Tämä raamatunkohta on sikäli merkittävä, että sen mukaan psalmistan mielessä oli selvästikin ajatus Kuninkaasta, jonka hallituskausi tulisi kestämään aikojen loppuun asti. Se antaa koko kirjoitukselle messiaanisen luonteen.” Ja jakeesta 8 todetaan: ”Tuon valtakunnan piti olla maailmanlaajuinen, ulottua maan ääriin saakka. Israelin valtakunnan laajuus Daavidin ja Salomon hallituskausilla riitti herättämään tämän toivon, ja psalmista saattoi pitää sitä takeena sen toteutumisesta, mutta edellisten jakeiden muodostamassa tekstiyhteydessä tämä julistus on ehdottomasti messiaaninen.”

Profeetta Miika viittasi profetiassa, jota pidetään lähes yleisesti messiaanisena, kuvaukseen Salomon hallituskaudella vallinneista olosuhteista, jolloin ”Juuda ja Israel asuivat turvassa kukin oman viiniköynnöksensä ja oman viikunapuunsa alla – – kaikkina Salomon päivinä” (1Ku 4:25; Mi 4:4). Sakarjan profetiassa (Sak 9:9, 10) lainataan psalmia 72:8, ja Matteus soveltaa Sakarjan profetian Jeesukseen Kristukseen (Mt 21:4, 5).