ISRAEL

(’Jumalan kanssa otteleva [hellittämättömänä pysyvä]’ tai ’Jumala ottelee’).

1. Nimi, jonka Jumala antoi Jaakobille tämän ollessa noin 97-vuotias. Jaakob oli matkalla tapaamaan veljeään Esauta, ja sinä yönä, jona hän ylitti Jabbokin purolaakson, hän kamppaili enkelin kanssa, kuten myöhemmin kävi ilmi. Koska Jaakob jatkoi kamppailua hellittämättä, hänen nimensä muutettiin Israeliksi, mikä oli merkki Jumalan siunauksesta. Näiden tapahtumien muistoksi Jaakob antoi tuolle paikalle nimen Peniel tai Penuel. (1Mo 32:22–31; ks. JAAKOB nro 1.) Jumala vahvisti myöhemmin nimenmuutoksen Betelissä, ja siitä lähtien Jaakobia kutsuttiin koko hänen loppuelämänsä ajan usein Israeliksi (1Mo 35:10, 15; 50:2; 1Ai 1:34). Monet Israel-nimen yli 2500 esiintymiskerrasta viittaavat kuitenkin Jaakobin jälkeläisten muodostamaan kansakuntaan (2Mo 5:1, 2).

2. Kollektiivisesti kaikki minä aikana tahansa eläneet Jaakobin jälkeläiset (2Mo 9:4; Jos 3:7; Esr 2:2b; Mt 8:10). Koska he olivat Jaakobin 12 pojan jälkeläisiä, heistä käytettiin melko usein nimitystä ”Israelin pojat” ja joskus myös nimityksiä ”Israelin huone”, ”Israelin kansa”, ”Israelin miehet”, ”Israelin valtio” tai ”israelilaiset” (1Mo 32:32; Mt 10:6; Ap 4:10; 5:35; Ef 2:12; Ro 9:4; ks. ISRAELILAINEN).

Jaakobin huonekunnan oli matkustettava 1728 eaa. nälänhädän vuoksi Egyptiin, jonne heidän jälkeläisensä jäivät muukalaisasukkaiksi 215 vuodeksi. Kaikkiaan israelilaisia, ”Jaakobin huoneen sieluja, jotka tulivat Egyptiin”, oli 70, kun Jaakobin poikien vaimoja ei lasketa mukaan. Heidän siellä olonsa aikana heistä tuli kuitenkin hyvin suuri orjayhteiskunta, johon saattoi kuulua ainakin pari kolme miljoonaa ihmistä. (1Mo 46:26, 27; 2Mo 1:7; ks. EGYPTISTÄ LÄHTÖ.)

Jaakob siunasi kuolinvuoteellaan 12 poikaansa seuraavassa järjestyksessä: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Sebulon, Isaskar, Dan, Gad, Asser, Naftali, Joosef ja Benjamin. Heidän välityksellään jatkui patriarkaalinen heimojärjestely. (1Mo 49:2–28.) Israelin ollessa Egyptin orjuudessa egyptiläiset perustivat kuitenkin oman, patriarkaalisesta järjestelmästä riippumattoman valvontasysteeminsä ja määräsivät joitakin israelilaisia päällysmiehiksi. Nämä laskivat tehdyt tiilet ja auttoivat egyptiläisiä työvouteja, jotka patistivat israelilaisia työhön. (2Mo 5:6–19.) Toisaalta Mooses ilmoitti Jehovan ohjeet seurakunnalle ”Israelin vanhinten” välityksellä, jotka olivat perineet isänhuoneiden päämiehen aseman. He menivät Mooseksen kanssa myös faraon eteen. (2Mo 3:16, 18; 4:29, 30; 12:21.)

Määräaikana, ennalta ilmoitetun 400-vuotisen ahdistuksen ajan päätyttyä 1513 eaa., Jehova murskasi silloin hallinneen Egyptin maailmanvallan ja vapautti kansansa Israelin orjuudesta, mikä oli mahtava osoitus hänen suvereeniudestaan ja kaikkivaltiudestaan. Israelilaisten mukana lähti ”paljon sekakansaa”, ei-israelilaisia jotka halusivat jakaa elämänsä Jumalan valitun kansan kanssa. (1Mo 15:13; Ap 7:6; 2Mo 12:38.)

Kansakunnan synty. Abrahamin kanssa tehdyn liiton alaisuudessa syntyneen Israelin seurakunnan ajateltiin olevan ikään kuin yksilö, jonka joku lähisukulainen saattoi näin ollen lunastaa orjuudesta. Tämän laillisen liiton välityksellä Jehova oli tuo lähisukulainen, todellisuudessa heidän Isänsä, ja laillisena Lunastajana hän rankaisi faraota surmaamalla tämän esikoisen, koska farao oli kieltäytynyt päästämästä vapaaksi Jumalan ’esikoispoikaa’, Israelia. (2Mo 4:22, 23; 6:2–7.) Israel vapautettiin siis laillisesti Egyptistä, ja siitä tuli Jehovan erikoisomaisuutta. ”Ainoastaan teidät olen tuntenut kaikista maan suvuista”, hän sanoi. (Am 3:2; 2Mo 19:5, 6; 5Mo 7:6.) Jumalasta oli nyt sopivaa, ettei hän kohtelisi heitä enää kuin patriarkaalista yhteiskuntaa vaan kuin Israelin kansakuntaa, jonka hän oli muodostanut ja jolle hän oli antanut lakiliittoa perustuslakinaan pitävän teokraattisen hallituksen.

Kolme kuukautta Egyptistä lähdön jälkeen Israelista tuli itsenäinen kansakunta Siinainvuorella asetetun lakiliiton alaisuudessa (Hpr 9:19, 20). ”Jumalan sormella” kirjoitetut ”Kymmenen sanaa” eli kymmenen käskyä muodostivat tuon kansallisen lakikokoelman rungon, johon lisättiin noin 600 muuta lakia, säädöstä, säännöstä ja oikeudellista päätöstä. Se olikin laajin lakikokoelma, mitä millään muinaisella kansakunnalla oli ollut, ja se selvitti hyvin yksityiskohtaisesti ihmisen suhteen Jumalaan sekä toisiin ihmisiin. (2Mo 31:18; 34:27, 28.)

Koska Israelia hallittiin täysin teokraattisesti, kaikki tuomio-, lainsäädäntä- ja toimeenpanovalta oli Jehovalla (Jes 33:22; Ja 4:12). Tämä Suuri Teokraatti vuorostaan delegoi jonkin verran hallintovaltaa nimitetyille edustajilleen. Lakikokoelma itsessään otti huomioon jopa niiden myöhemmin tulevien kuninkaiden dynastian, jotka edustaisivat Jehovaa siviilihallintoasioissa. Nämä kuninkaat eivät olleet kumminkaan rajattomia yksinvaltiaita, koska erillinen papisto oli kuninkuudesta riippumaton ja kuninkaat istuivat todellisuudessa ”Jehovan valtaistuimella” hänen edustajinaan ja saivat häneltä ohjeita ja kuria. (5Mo 17:14–20; 1Ai 29:23; 2Ai 26:16–21.)

Perustuslain mukaan Jehovan palvonta asetettiin kaiken muun yläpuolelle, ja se hallitsi kaikkia kansakunnan elämän ja toiminnan puolia. Epäjumalanpalvelus oli yhtä vakava asia kuin valtiorikos, ja siitä rangaistiin kuolemalla. (5Mo 4:15–19; 6:13–15; 13:1–5.) Pyhä tabernaakkeli – ja myöhemmin temppeli – jossa uhrattiin määrättyjä teurasuhreja, oli näkyvä palvontakeskus. Jumalan nimittämillä papeilla oli urim ja tummim, joiden välityksellä Jehova vastasi tärkeisiin ja vaikeisiin, elämää tai kuolemaa merkitseviin kysymyksiin (2Mo 28:30). Miehille, naisille ja lapsille järjestettiin säännöllisesti kansankokouksia (miehille pakollisia), jotka edistivät kansakunnan hengellisen terveyden ja ykseyden säilymistä (3Mo 23:2; 5Mo 31:10–13).

Tuomarijärjestelmään kuuluivat ”kymmenenpäälliköt”, ”viidenkymmenenpäälliköt”, ”sadanpäälliköt” ja ”tuhannenpäälliköt”. Kansan oikeusjutut voitiin näin käsitellä nopeasti, ja niitä koskevia vetoomuksia voitiin esittää Moosekselle, joka saattoi tarpeen mukaan viedä asian Jehovan eteen lopullista päätöstä varten. (2Mo 18:19–26; 5Mo 16:18.) Myös sotilaallinen organisaatio, johon liittyi joukkojen värvääminen ja käskyjen jakaminen, toimi samanlaisen numeerisen järjestelmän mukaan (4Mo 1:3, 4, 16; 31:3–6, 14, 48).

Erilaisiin yhteiskunnallisiin, oikeudellisiin ja sotilaallisiin virkatehtäviin asetettiin asemansa perineitä heimojen päämiehiä, vanhimpia jotka olivat kokeneita, viisaita ja ymmärtäväisiä (5Mo 1:13–15). Nämä vanhimmat edustivat Jehovan edessä koko Israelin seurakuntaa, ja Jehova ja Mooses puhuivat kansalle yleensä heidän välityksellään (2Mo 3:15, 16). Juuri nämä miehet kuuntelivat kärsivällisesti oikeusjuttuja, saattoivat voimaan lakiliiton eri piirteitä (5Mo 21:18–21; 22:15–21; 25:7–10), pitivät kiinni aiemmin tehdyistä Jumalan päätöksistä (5Mo 19:11, 12; 21:1–9), johtivat sotajoukkoja (4Mo 1:16), vahvistivat neuvottelujen tuloksena syntyneitä sopimuksia (Jos 9:15) ja hoitivat muita tehtäviä ylimmäisen papin alaisuudessa toimivana komiteana (Jos 22:13–16).

Tässä uudessa, teokraattisessa Israelin valtiossa, jota hallittiin keskitetysti, säilytettiin edelleen 12 heimo-osastoon perustuva patriarkaalinen järjestelmä. Sukuluetteloihin tehtiin muodollisia muutoksia, jotta Leevin heimo voitiin vapauttaa sotapalveluksesta (se saattoi näin omistautua koko ajallaan yksinomaan uskonnollisiin asioihin) ja silti säilyttää 12 heimoa, joiden kesken Luvattu maa jaettiin 12 osaan (4Mo 1:49, 50; 18:20–24). Myös esikoisoikeutta koskeva kysymys oli ratkaistava. Ruubenilla, Jaakobin esikoisella, oli oikeus saada kaksinkertainen osa perinnöstä (vrt. 5Mo 21:17), mutta hän menetti tämän oikeuden syyllistyttyään sukurutsaukseen isänsä sivuvaimon kanssa (1Mo 35:22; 49:3, 4). Nämä avoimeksi jääneet paikat – Leevin paikka 12 heimon joukossa ja esikoisoikeuden haltijan paikka – piti täyttää.

Jehova järjesti molemmat asiat suhteellisen yksinkertaisesti yhden toimenpiteen avulla. Joosefin kaksi poikaa, Efraim ja Manasse, ylennettiin täysivaltaisiksi heimon päämiehiksi (1Mo 48:1–6; 1Ai 5:1, 2). Heimoja oli jälleen 12, kun Leevin heimoa ei laskettu mukaan, ja lisäksi Joosefille, Efraimin ja Manassen isälle, annettiin tavallaan kaksinkertainen maaosuus. Tällä tavalla esikoisen oikeudet otettiin pois Ruubenilta, Lean esikoiselta, ja annettiin Joosefille, Raakelin esikoiselle (1Mo 29:31, 32; 30:22–24). Näiden muutosten jälkeen Israelin 12 (ei-leeviläisen) heimon nimet olivat Ruuben, Simeon, Juuda, Isaskar, Sebulon, Efraim, Manasse, Benjamin, Dan, Asser, Gad ja Naftali (4Mo 1:4–15).

Siinailta Luvattuun maahan. Ainoastaan kahdella 12:sta Luvattuun maahan lähetetystä vakoojasta oli takaisin tullessaan niin vahva usko, että he kannustivat veljiään hyökkäämään maahan ja valloittamaan sen. Sen vuoksi Jehova päätti, että tämän yleisen uskonpuutteen vuoksi kaikki Egyptistä lähteneet yli 20-vuotiaat, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, kuolisivat erämaassa. (4Mo 13:25–33; 14:26–34.) Tuo suuri Israelin leiri vaelsi siksi 40 vuotta Siinain niemimaalla. Jopa Mooses ja Aaron kuolivat eivätkä päässeet astumaan Luvattuun maahan. Vähän Israelin Egyptistä lähdön jälkeen suoritettu väestönlaskenta osoitti, että sotakuntoisia miehiä oli 603550, mutta noin 39 vuotta myöhemmin uutta sukupolvea oli 1820 henkeä vähemmän eli 601730 (4Mo 1:45, 46; 26:51).

Israelilaisten viettäessä paimentolaiselämää erämaassa Jehova oli suojamuuri heidän ympärillään ja kilpi heidän vihollisiaan vastaan. Vain silloin kun he kapinoivat häntä vastaan, hän salli jonkin onnettomuuden kohdata heitä (4Mo 21:5, 6). Jehova huolehti myös kaikista heidän tarpeistaan. Hän antoi heille mannaa ja vettä sekä heidän terveyttään suojelevia hygieniasäädöksiä ja esti jopa heidän kenkiään kulumasta (2Mo 15:23–25; 16:31, 35; 5Mo 29:5). Huolimatta tästä Jehovan rakkaudellisesta ja ihmeellisestä huolenpidosta Israel nurisi ja valitti kerran toisensa jälkeen, ja aika ajoin nousi kapinallisia, jotka kyseenalaistivat teokraattiset nimitykset, jolloin Jehovan oli pakko kurittaa heitä ankarasti, jotta muut oppisivat pelkäämään ja tottelemaan Suurta Vapauttajaansa (4Mo 14:2–12; 16:1–3; 5Mo 9:24; 1Ko 10:10).

Israelilaisten 40-vuotinen erämaavaellus oli päättymäisillään, kun Jehova antoi heidän käsiinsä amorilaisten kuninkaat Sihonin ja Ogin. Tämän voiton ansiosta Israelin perinnöksi lankesi Jordanin itäpuolelta suuri maa-alue, johon asettuivat asumaan Ruubenin ja Gadin heimot ja puolet Manassen heimosta. (5Mo 3:1–13; Jos 2:10.)

Israel tuomarien alaisuudessa. Mooseksen kuoleman jälkeen Joosua johti israelilaiset 1473 eaa. Jordanin yli maahan, jonka sanottiin ’vuotavan maitoa ja hunajaa’ (4Mo 13:27; 5Mo 27:3). Rajun, kuusi vuotta kestäneen sotaretken aikana he valloittivat alueen, joka oli ollut 31 kuninkaan hallussa, joka sijaitsi Jordanin länsipuolella ja johon kuuluivat mm. Jerikon ja Ain linnoitetut kaupungit (Jos, luvut 1–12). Poikkeuksen muodostivat rannikkotasangot ja jotkin erilliskaupungit, kuten se jebusilaislinnoitus, josta tuli myöhemmin Daavidin kaupunki (Jos 13:1–6; 2Sa 5:6–9). Nämä Jumalaa uhmaavat ainekset, joiden sallittiin jäädä maahan, olivat kuin orjantappuroita ja ohdakkeita Israelin kyljessä, ja heidän kanssaan solmitut avioliitot vain lisäsivät tuskaa. Yli 380 vuoden ajan, Joosuan kuolemasta siihen asti kun Daavid kukisti perusteellisesti nämä väärien jumalien palvojat, he olivat ”välikappaleina Israelin koettelemiseksi, jotta saataisiin tietää, tottelisivatko he Jehovan käskyjä”. (Tu 3:4–6.)

Vasta valloitettu alue jaettiin arvalla Israelin heimojen kesken Jehovan Moosekselle antaman käskyn mukaisesti. Tahattomien tappajien suojelemiseksi erotettiin kuusi ”turvakaupunkia”. Ne ja 42 muuta kaupunkia niitä ympäröivine maatalousmaineen jaettiin arvalla Leevin heimolle. (Jos, luvut 13–21.)

Kunkin kaupungin portteihin asetettiin tuomareita ja päällysmiehiä käsittelemään oikeusasioita lakiliiton ohjeiden mukaisesti (5Mo 16:18) ja vanhinten edustajia huolehtimaan kaupungin yleisistä eduista (Tu 11:5). Heimot säilyttivät identiteettinsä ja perintöosansa, mutta se keskitetty hallintojärjestelmä, joka oli ollut käytössä erämaavaelluksen aikana, puuttui lähes täysin. Deboran ja Barakin laulu, Gideonin sodankäynnin vaiheet ja Jeftan toiminta paljastavat yhtenäisyyden puutteesta johtuvia ongelmia, joita oli syntynyt Mooseksen ja hänen seuraajansa Joosuan poistuttua näyttämöltä ja kansan lakattua luottamasta näkymättömän Päänsä, Jehova Jumalan, ohjaukseen. (Tu 5:1–31; 8:1–3; 11:1–12:7.)

Joosuan ja hänen sukupolveensa kuuluneiden vanhinten kuoltua kansa ei enää pysynyt järkähtämättömän uskollisena ja tottelevaisena Jehovalle, vaan se alkoi heilahdella suuren heilurin tavoin puolelta toiselle väärän ja tosi palvonnan välillä (Tu 2:7, 11–13, 18, 19). Kun israelilaiset hylkäsivät Jehovan ja kääntyivät Baalien palvontaan, hän otti pois suojeluksensa ja salli heidän ympärillään olevien kansakuntien tulla ryöstämään maata. Tällainen sorto sai oikullisen Israelin tajuamaan yksimielisen toiminnan tarpeellisuuden, ja kansa vetosi Jehovaan, joka puolestaan herätti tuomareita eli pelastajia kansan vapauttajiksi. (Tu 2:10–16; 3:15.) Joosuaa seurasi pitkä rivi tällaisia urhoollisia tuomareita, mm. Otniel, Ehud, Samgar, Barak, Gideon, Tola, Jair, Jefta, Ibsan, Elon, Abdon ja Simson (Tu, luvut 3–16).

Jokainen vapautus edisti kansakunnan ykseyttä. Oli muitakin yhdistäviä tapahtumia. Kerran kun erään leeviläisen sivuvaimo oli hävyttömästi raiskattu, 11 tyrmistynyttä heimoa nousi yksimielisenä rintamana Benjaminin heimoa vastaan, mikä ilmaisi niiden tuntevan kansakuntana syyllisyyttä ja vastuullisuutta (Tu, luvut 19, 20). Kaikki heimot tulivat yhdessä koolle liiton arkun luo, joka oli Silon tabernaakkelissa (Jos 18:1). Koko kansakunta kärsi siksi menetyksen, kun filistealaiset kaappasivat arkun silloisten pappien, varsinkin ylimmäisen papin Eelin poikien, irstailun ja huonon käytöksen vuoksi (1Sa 2:22–36; 4:1–22). Eelin kuolemalla ja Samuelin tulolla Israelin profeetaksi ja tuomariksi oli yhdistävä vaikutus Israeliin, koska Samuel matkusti ympäri Israelia käsittelemässä kansan kysymyksiä ja kiistoja (1Sa 7:15, 16).

Yhtenäinen valtakunta. Samuel oli hyvin pahoillaan, kun Israel pyysi 1117 eaa.: ”Nimitä toki meille nyt meitä tuomitsemaan kuningas, jollainen kaikilla kansakunnilla on.” Jehova sanoi kuitenkin Samuelille: ”Kuuntele kansan ääntä – –, sillä sinua he eivät ole hylänneet, vaan minut he ovat hylänneet olemasta heidän kuninkaanaan.” (1Sa 8:4–9; 12:17, 18.) Benjaminilainen Saul valittiin sitten Israelin ensimmäiseksi kuninkaaksi. Hän oli aluksi hyvä hallitsija, mutta melko pian hänen julkeutensa johti tottelemattomuuteen, tottelemattomuus vuorostaan kapinaan ja kapina siihen, että hän kysyi lopulta neuvoa meediolta, joten 40 vuoden kuluttua kävi ilmi, että hän oli epäonnistunut täydellisesti! (1Sa 10:1; 11:14, 15; 13:1–14; 15:22–29; 31:4.)

Daavid, joka kuului Juudan heimoon ja joka oli ’Jehovan sydämen mukainen mies’ (1Sa 13:14; Ap 13:22), voideltiin kuninkaaksi Saulin tilalle, ja hänen taitavan johtonsa alaisuudessa kansakunnan rajat ulotettiin niin kauas kuin oli luvattu, ”Egyptinvirrasta suureen virtaan, Eufratvirtaan, saakka” (1Mo 15:18; 5Mo 11:24; 2Sa 8:1–14; 1Ku 4:21).

Daavidin 40-vuotisen hallituskauden aikana perustettiin heimojärjestelmän rinnalle useita erikoisvirkoja. Vaikutusvaltaiset vanhimmat muodostivat keskushallinnon, minkä lisäksi itse kuninkaan ympärillä oli neuvonantajien sisäpiiri. (1Ai 13:1; 27:32–34.) Oli myös suurehko ryhmä hallituksen palveluksessa toimivia viranhaltijoita: heimoruhtinaita, päälliköitä, hovivirkamiehiä ja armeijan edustajia, joilla oli hallinnollisia tehtäviä (1Ai 28:1). Asiainhoidon tehostamiseksi Daavid nimitti 6000 leeviläistä tuomareiksi ja virkailijoiksi (1Ai 23:3, 4). Perustettiin uusia osastoja ja nimitettiin valvojia vastaamaan peltojen viljelystä ja huolehtimaan mm. viinitarhoista ja viininvalmistuksesta, oliivilehdoista ja öljyvarastoista sekä karjasta ja katraista (1Ai 27:26–31). Kuninkaan raha-asioita hoiti samoin erityinen keskusrahasto, ja se oli erillään siitä osastosta, joka valvoi muualle, esim. syrjäisiin kaupunkeihin ja kyliin, talletettuja aarteita (1Ai 27:25).

Salomosta tuli kuningas isänsä Daavidin jälkeen 1037 eaa. Hän oli 40 vuoden ajan ”kaikkien valtakuntien hallitsija Virrasta [Eufratista] filistealaisten maahan ja Egyptin rajaan asti”. Hänen hallituskaudelleen oli erityisen tunnusomaista rauha ja hyvinvointi, sillä ympärillä olevat kansakunnat ”toivat lahjoja ja palvelivat Salomoa kaikkina hänen elämänsä päivinä”. (1Ku 4:21.) Salomon viisaus tuli sananparreksi, olihan hän entisaikojen viisain kuningas, ja hänen hallituskaudellaan Israel saavutti valtansa ja loistonsa huipun. Salomon suurimpia saavutuksia oli upean temppelin rakentaminen. Hän oli saanut sen rakennussuunnitelmat henkeytetyltä isältään Daavidilta. (1Ku, luvut 3–9; 1Ai 28:11–19.)

Kaikesta kunniastaan, rikkaudestaan ja viisaudestaan huolimatta Salomo epäonnistui lopulta, koska hän salli monien vierasmaisten vaimojensa kääntää hänet pois Jehovan puhtaasta palvonnasta väärien uskontojen häpeällisiin tapoihin. Viimein Salomo kuoli Jehovan hylkäämänä, ja hänen pojastaan Rehabeamista tuli hänen seuraajansa. (1Ku 11:1–13, 33, 41–43.)

Rehabeam, jolta puuttui viisautta ja kaukokatseisuutta, lisäsi hallituksen kansalle sälyttämiä ennestäänkin raskaita taakkoja. Tämä sai vuorostaan kymmenen pohjoista heimoa eroamaan Jerobeamin johdolla, niin kuin Jehovan profeetta oli ennustanut. (1Ku 11:29–32; 12:12–20.) Näin Israelin valtakunta jakautui 997 eaa.

Ks. lisää yksityiskohtia jakautuneesta valtakunnasta ISRAEL nro 3:sta.

Israel Babylonin pakkosiirtolaisuuden jälkeen. Salomon kuoleman ja yhtenäisen valtakunnan hajoamisen jälkeisten 390 vuoden aikana, aina 607 eaa. tapahtuneeseen Jerusalemin tuhoon saakka, nimityksellä ”Israel” tarkoitettiin tavallisesti vain kymmentä heimoa, jotka olivat pohjoisen valtakunnan alaisuudessa (2Ku 17:21–23). Mutta kaikkien 12 heimon jäännöksen pakkosiirtolaisuudesta paluusta aina vuoteen 70 saakka, jolloin Jerusalem tuhottiin toisen kerran, nimitys ”Israel” käsitti taas kerran kaikki tuona aikana eläneet Jaakobin jälkeläiset. Kaikista 12 heimoon kuuluvista käytettiin jälleen nimitystä ”koko Israel”. (Esr 2:70; 6:17; 10:5; Ne 12:47; Ap 2:22, 36.)

Niitä jotka palasivat Jerusalemiin 537 eaa. Serubbabelin ja ylimmäisen papin Joosuan (Jesuan) kanssa, oli lähes 50000 (42360 israelilaista ja lisäksi yli 7500 orjaa ja ammattilaulajaa), ja he alkoivat rakentaa uudelleen Jehovan palvontahuonetta (Esr 3:1, 2; 5:1, 2). Toiset palasivat sitten Esran kanssa 468 eaa. (Esr 7:1–8:36), ja vielä senkin jälkeen, 455 eaa., tuli epäilemättä joitakuita Nehemian mukana tämän saapuessa Jerusalemiin suorittamaan erikoistehtävää: rakentamaan uudelleen kaupungin muureja ja portteja (Ne 2:5–9). Useita israelilaisia jäi kuitenkin hajalleen valtakunnan eri osiin, kuten Esterin kirjassa mainitaan (Est 3:8; 8:8–14; 9:30).

Vaikka Israel ei enää saavuttanutkaan entistä suvereniteettiaan itsenäisenä kansakuntana, siitä tuli kuitenkin heprealainen valtio, joka oli melkoisen vapaa Persian hallinnon alaisuudessa. Israelilaisten omasta keskuudesta nimitettiin valtuusmiehiä ja käskynhaltijoita (esim. Serubbabel ja Nehemia) (Ne 2:16–18; 5:14, 15; Hag 1:1). Israelin vanhimmat ja heimoruhtinaat toimivat edelleen kansan neuvonantajina ja edustajina (Esr 10:8, 14). Papisto organisoitiin uudelleen tarkkaan varjeltujen muinaisten sukuluetteloiden perusteella, ja kun leeviläinen papisto toimi jälleen tehtävässään, voitiin uhrata uhreja ja noudattaa muita lakiliiton vaatimuksia (Esr 2:59–63; 8:1–14; Ne 8:1–18).

Persian imperiumin kukistuttua ja Kreikan noustua maailmanvallaksi Israelista tuli Egyptin Ptolemaiosten ja Syyrian seleukidien välinen kiistakapula. Jälkimmäiset päättivät Antiokhos IV:n (Epifaneen) hallituskaudella hävittää perin pohjin juutalaisen palvonnan ja juutalaiset tavat. Hänen ponnistelunsa huipentuivat 168 eaa., kun Jerusalemin temppelissä olevan alttarin päälle pystytettiin kreikkalaiselle Zeus-jumalalle omistettu pakana-alttari. Tällä törkeällä teolla oli kuitenkin päinvastainen vaikutus, sillä se sytytti makkabilaiskapinan. Päivälleen kolme vuotta myöhemmin voittoisa juutalaisjohtaja Juudas Makkabi vihki puhdistetun temppelin uudelleen Jehovalle juhlamenoin. Siitä pitäen juutalaiset ovat viettäneet tämän tapauksen muistoksi hanukkaa.

Seuraava vuosisata oli suurten sisäisten levottomuuksien vuosisata, jolloin Israel ajautui yhä kauemmaksi lakiliiton aikaisista heimojen hallintojärjestelyistä. Tuon ajanjakson kuluessa makkabilaisten eli hasmonien avulla saavutettu itsehallinto kukoisti monessa suhteessa, ja tuolloin syntyivät hasmoneja kannattavien saddukeusten ja hasmoneja vastustavien fariseusten puolueet. Lopulta kutsuttiin hätiin silloinen maailmanvalta Rooma. Kenraali Gnaeus Pompeius puuttui tilanteeseen, ja kolme kuukautta kestäneen piirityksen päätteeksi hän valloitti Jerusalemin 63 eaa. ja liitti Juudean Rooman imperiumin osaksi. Rooma nimitti Herodes Suuren juutalaisten kuninkaaksi n. 39 eaa., ja suunnilleen kolme vuotta myöhemmin hän käytännössä murskasi hasmonien hallinnon. Vuonna 2 eaa., vähän ennen Herodeksen kuolemaa, syntyi Jeesus, ’Israelin kansan kirkkaus’ (Lu 2:32).

Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla Rooman imperiumi ulotti valtansa Israeliin piirihallitsijoiden ja käskynhaltijoiden eli prokuraattorien välityksellä. Raamatussa mainitaan piirihallitsijat Filippos, Lysanias ja Herodes Antipas (Lu 3:1), käskynhaltijat Pontius Pilatus, Felix ja Festus (Ap 23:26; 24:27) sekä kuninkaat Agrippa I ja II (Ap 12:1; 25:13). Juutalaisten keskuudessa oli yhä voimassa jonkinlainen sukuluetteloihin perustuva heimojärjestelmä, mikä voidaan havaita siitä, että keisari Augustus käski jokaisen israelilaisen ilmoittautua henkikirjoitettavaksi isänhuoneensa kaupungissa (Lu 2:1–5). Kansan ”vanhimmat” ja viranhaltijoina toimivat leeviläiset papit olivat yhä hyvin vaikutusvaltaisia kansan keskuudessa (Mt 21:23; 26:47, 57; Ap 4:5, 23), vaikka he olivatkin suurelta osin korvanneet lakiliiton kirjalliset vaatimukset ihmisten perinteillä (Mt 15:1–11).

Kristillisyys syntyi tällaisessa ilmapiirissä. Ensin saapui Johannes Kastaja, Jeesuksen edelläkävijä, joka käänsi monet israelilaiset takaisin Jehovan puoleen (Lu 1:16; Joh 1:31). Sitten Jeesus ja hänen apostolinsa jatkoivat pelastustyötä: he uurastivat ”Israelin huoneen kadonneiden lampaiden” keskuudessa ja avasivat sokeiden silmiä näkemään ihmisten väärät perinteet ja Jumalan puhtaan palvonnan verrattoman hyödyn (Mt 15:24; 10:6). Kuitenkin vain jäännös otti Jeesuksen vastaan Messiaana ja pelastui (Ro 9:27; 11:7). Juuri nämä ihmiset tervehtivät häntä riemuiten ”Israelin Kuninkaana” (Joh 1:49; 12:12, 13). Enemmistö kieltäytyi uskomasta Jeesukseen (Mt 8:10; Ro 9:31, 32) ja tuki uskonnollisia johtajiaan, jotka huusivat: ”Pois! Pois! Pane hänet paaluun!” ”Ei meillä ole kuningasta, vaan keisari.” (Joh 19:15; Mr 15:11–15.)

Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei tämä näennäinen järkkymätön uskollisuus keisaria kohtaan ollut todellista. Israelin fanaattiset ainekset nostattivat kansan yhä uudelleen kapinaan, ja joka kerran provinssi joutui kärsimään Rooman ankarista kostotoimista, jotka vuorostaan kasvattivat juutalaisten vihaa Rooman hallintoa kohtaan. Tilanne oli lopulta niin tulenarka, etteivät paikalliset roomalaisjoukot enää kyenneet hallitsemaan sitä, joten Syyrian käskynhaltija Cestius Gallus lähti Jerusalemia vastaan voimakkaampien joukkojen kanssa, jotta Rooman valta-asema säilyisi.

Sytytettyään temppelin pohjoispuolella sijainneen Besetan tuleen Gallus leiriytyi kuninkaan palatsin eteen, temppelin lounaispuolelle. Josefuksen mukaan hän olisi voinut tuolloin helposti tunkeutua kaupunkiin, mutta hänen viivyttelynsä ansiosta kapinalliset vahvistivat asemiaan. Etumaiset roomalaisyksiköt muodostivat sitten kilvistään kilpikonnan selkää muistuttavan suojakatoksen ja alkoivat kaivaa maata muurien alta. Kun roomalaiset olivat jälleen onnistumaisillaan, he vetäytyivät vuoden 66 syksyllä. Josefus kertoo tästä vetäytymisestä: ”Cestius – – kutsui yhtäkkiä joukkonsa pois, luopui kaikesta toivosta, vaikka hän ei ollut kokenut takaiskuja, ja vastoin kaikkia odotuksia vetäytyi kaupungista.” (The Jewish War, II, 540 [xix, 7].) Tämä hyökkäys kaupunkiin ja sitä seurannut yhtäkkinen perääntyminen olivat merkkinä sikäläisille kristityille ja tarjosivat heille tilaisuuden noudattaa Jeesuksen neuvoa ja ”paeta vuorille” (Lu 21:20–22).

Seuraavana vuonna (v. 67) Vespasianus lähti kukistamaan juutalaisten kapinaa, mutta Neron odottamaton kuolema vuonna 68 tarjosi Vespasianukselle tilaisuuden nousta keisariksi. Hän palasi siksi Roomaan vuonna 69 ja jätti poikansa Tituksen jatkamaan sotaretkeä. Seuraavana vuonna, vuonna 70, Jerusalemiin tunkeuduttiin ja se tuhottiin. Kolme vuotta myöhemmin juutalaisten viimeinen tukikohta, Masadan linnoitus, joutui roomalaisten käsiin. Josefus sanoo, että Jerusalemia vastaan tehdyn sotaretken aikana kuoli kaiken kaikkiaan 1100000 juutalaista – useat kuolivat ruttoon ja nälkään – ja hänen mukaansa 97000 otettiin vangiksi ja monet vietiin orjiksi eri puolille valtakuntaa (The Jewish War, VI, 420 [ix, 3]).

Sitä, mitä tarkoitetaan Matteuksen 19:28:ssa ja Luukkaan 22:30:ssä ilmauksella ”Israelin kaksitoista heimoa”, on käsitelty artikkelissa HEIMO: ”Tuomitsemaan Israelin kahtatoista heimoa”.

3. Heimot, jotka kahteen otteeseen muodostivat erillisen Israelin pohjoisen valtakunnan.

Kansakunnan hallitus jakautui ensimmäisen kerran Saulin kuollessa n. 1078 eaa., kun Juudan heimo tunnusti Daavidin kuninkaaksi, mutta muut heimot tekivät Saulin pojasta Is-Bosetista kuninkaan. Kaksi vuotta myöhemmin Is-Boset murhattiin. (2Sa 2:4, 8–10; 4:5–7.) Aikanaan välirikko korjaantui ja Daavidista tuli kaikkien 12 heimon kuningas (2Sa 5:1–3).

Myöhemmin Daavidin hallituskaudella, sen jälkeen kun hänen poikansa Absalomin kapina oli kukistettu, kaikki heimot tunnustivat jälleen kerran Daavidin kuninkaakseen. Kuninkaan palattua valtaistuimelleen syntyi kuitenkin protokollaa koskeva kiista, ja ne kymmenen pohjoista heimoa, joita kutsuttiin Israeliksi, olivat tästä asiasta eri mieltä Juudan miesten kanssa (2Sa 19:41–43).

Kaikki 12 heimoa kannattivat yksimielisesti Daavidin pojan Salomon kuninkuutta. Hänen kuoltuaan n. 998 eaa. valtakunta jakautui kuitenkin toisen kerran. Vain Benjaminin ja Juudan heimot tukivat kuningas Rehabeamia, joka istui isänsä Salomon valtaistuimella Jerusalemissa. Israel, joka koostui kymmenestä muusta pohjoisessa ja idässä asuvasta heimosta, valitsi kuninkaakseen Jerobeamin. (1Ku 11:29–37; 12:1–24; kartta, 1. osa, s. 947.)

Israelin pääkaupunkina oli aluksi Sikem. Myöhemmin pääkaupunki siirrettiin Tirsaan ja sitten Omrin hallituskaudella Samariaan, mihin se jäi seuraaviksi 200 vuodeksi. (1Ku 12:25; 15:33; 16:23, 24.) Jerobeam käsitti, että yhtenäinen palvonta yhdistää kansaa, ja estääkseen irtautuneita heimoja menemästä Jerusalemin temppeliin palvomaan hän pystytti kaksi kultaista vasikkaa, ei pääkaupunkiin, vaan Israelin alueen kahteen äärilaitaan: toisen etelään Beteliin ja toisen pohjoiseen Daniin. Lisäksi hän asetti ei-leeviläisen papiston johtamaan ja neuvomaan Israelia molempien kultaisten vasikoiden sekä vuohenmuotoisten demonien palvonnassa. (1Ku 12:28–33; 2Ai 11:13–15.)

Jehovan silmissä Jerobeam syyllistyi erittäin suureen syntiin (2Ku 17:21, 22). Jos hän olisi pysynyt uskollisena Jehovalle eikä olisi kääntynyt törkeään epäjumalanpalvelukseen, Jumala olisi antanut hänen hallitsijasukunsa jatkua, mutta nyt Jerobeamin huone menetti valtaistuimen, kun hänen poikansa Nadab murhattiin vajaan kahden vuoden kuluttua hänen kuolemastaan (1Ku 11:38; 15:25–28).

Israelin kansakunta jäljitteli hallitsijoittensa toimintaa. Vuosina 997–740 eaa. hallitsi 19 kuningasta, kun Tibniä ei lasketa mukaan (1Ku 16:21, 22). Vain yhdeksää hallitsijaa seurasi valtaistuimelle oma poika, ja vain yksi hallitsijasuku jatkui neljänteen polveen. Seitsemän Israelin kuninkaan hallituskausi kesti kaksi vuotta tai vähemmän; jotkut heistä hallitsivat vain muutamia päiviä. Yksi hallitsija teki itsemurhan, neljä kuoli ennenaikaisesti, ja kuusi muuta sai surmansa kunnianhimoisten miesten käsissä, jotka anastivat sitten valtaistuimen uhriltaan. Koko joukon paras hallitsija oli Jeehu. Hän miellytti Jehovaa lopettamalla inhottavan Baalin-palvonnan, jota Ahab ja Isebel olivat tukeneet, mutta ”Jeehu itse ei pitänyt huolta Jehovan, Israelin Jumalan, lain mukaan vaeltamisesta kaikesta sydämestään”, vaan hän salli Jerobeamin aloittaman vasikanpalvonnan jatkua kaikkialla maassa. (2Ku 10:30, 31.)

Jehova puolestaan oli todella pitkämielinen Israelin suhteen. Kansan 257-vuotisen historian aikana hän lähetti jatkuvasti palvelijoitaan varoittamaan hallitsijoita ja kansaa näiden jumalattomista teistä – mutta turhaan (2Ku 17:7–18). Näitä Jumalan vihkiytyneitä palvelijoita olivat mm. profeetat Jeehu (ei kuningas), Elia, Mikaja, Elisa, Joona, Oded, Hoosea, Aamos ja Miika (1Ku 13:1–3; 16:1, 12; 17:1; 22:8; 2Ku 3:11, 12; 14:25; 2Ai 28:9; Ho 1:1; Am 1:1; Mi 1:1).

Israelin oli vaikeampi suojautua hyökkääjiä vastaan kuin Juudan, koska vaikka siellä oli kaksi kertaa enemmän asukkaita, sen täytyi puolustaa lähes kolminkertaista maa-aluetta. Sen lisäksi että Israel soti aika ajoin Juudaa vastaan, se kävi usein sotia pohjois- ja itärajoilla Syyrian kanssa ja joutui Assyrian painostuksen kohteeksi. Salmanassar V aloitti Samarian lopullisen piirityksen Hosean seitsemäntenä hallitusvuonna, mutta assyrialaiset valloittivat kaupungin vasta lähes kolmen vuoden kuluttua, 740 eaa. (2Ku 17:1–6; 18:9, 10.)

Assyrialaiset siirsivät vangit pois valloitetuilta alueilta ja vaihtoivat heidän tilalleen valtakunnan muista osista tuotettuja asukkaita; tämän menettelytavan oli aloittanut Salmanassarin edeltäjä Tiglat-Pileser III. Se esti uusia kapinoita puhkeamasta. Tässä tapauksessa Israelin alueelle siirretyt muihin kansallisiin ryhmiin kuuluvat sekoittuivat lopulta sekä rodullisesti että uskonnollisesti, ja heidät tunnettiin sittemmin samarialaisina. (2Ku 17:24–33; Esr 4:1, 2, 9, 10; Lu 9:52; Joh 4:7–43.)

Israelin kukistuttua kymmenen pohjoista heimoa eivät kuitenkaan tyystin kadonneet. Assyrialaiset jättivät ilmeisesti joitakin näiden heimojen jäseniä Israelin alueelle. Jotkut olivat epäilemättä paenneet Israelin epäjumalanpalvelusta Juudan alueelle ennen vuotta 740 eaa., ja heidän jälkeläisiään oli ollut niiden joukossa, jotka vietiin vankeina Babyloniin 607 eaa. (2Ai 11:13–17; 35:1, 17–19.) Epäilemättä myös assyrialaisten vangitsemien israelilaisten jälkeläisiä (2Ku 17:6; 18:11) oli Israelin 12 heimosta muodostuvan jäännöksen joukossa, joka palasi vuonna 537 eaa. ja sen jälkeen (1Ai 9:2, 3; Esr 6:17; Ho 1:11; vrt. Hes 37:15–22).

4. Luvattu maa eli Israelin kansakunnalle (kaikille 12 heimolle) annettu maantieteellinen alue muiden kansakuntien alueisiin verrattuna (1Sa 13:19; 2Ku 5:2; 6:23); alue jota israelilaiskuninkaat hallitsivat (1Ai 22:2; 2Ai 2:17).

Kansakunnan jakauduttua ilmauksella ”Israelin maa” tarkoitettiin toisinaan pohjoisen valtakunnan aluetta erotukseksi Juudan alueesta (2Ai 30:24, 25; 34:1, 3–7). Pohjoisen valtakunnan kukistuttua nimi Israel säilyi oikeastaan Juudassa, ainoassa jäljellä olevassa Israelin (Jaakobin) jälkeläisistä muodostuvassa valtakunnassa. Sen vuoksi profeetta Hesekiel käyttää ilmausta ”Israelin maa” ensisijaisesti Juudan valtakunnan maasta ja sen pääkaupungista Jerusalemista (Hes 12:19, 22; 18:2; 21:2, 3). Tämä oli se maantieteellinen alue, joka oli täysin autiona 70 vuotta vuodesta 607 eaa. lähtien (Hes 25:3) mutta jonne uskollinen jäännös oli määrä koota uudelleen (Hes 11:17; 20:42; 37:12).

Israelin maantiedettä, ilmastoa, kokoa, sijaintia, luonnonvaroja ja muita piirteitä kuvaillaan artikkelissa PALESTIINA.