HEPREA

Suurin osa henkeytetyistä Raamatun kirjoituksista laadittiin heprean kielellä, kaikkiaan 39 kirjaa (monissa käännöksissä käytetyn aineiston jaon mukaan), jotka käsittävät noin kolme neljäsosaa koko Raamatun sisällöstä. Pieni osa näistä kirjoista laadittiin kuitenkin arameaksi (ks. ARAMEA).

Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa ei esiinny sanaa ”heprea” eikä sanaa ”heprealainen” käytetä kielestä, vaan yksilöistä tai Israelin kansasta kokonaisuudessaan. Sen sijaan puhutaan ”juutalaisten kielestä” (2Ku 18:26, 28), ”juudasta” (Ne 13:24) ja ”Kanaanin kielestä” (Jes 19:18), joka siihen aikaan (700-luvulla eaa.) oli pääasiassa heprea. Mutta Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa sana ”heprea” esiintyy useinkin, ja sitä käytetään aina juutalaisten puhumasta kielestä. (Ks. HEPREALAINEN.)

Heprean kielen alkuperä. Maallinen historia ei paljasta heprean kielen alkuperää – eikä muuten minkään vanhimpiin tunnettuihin kieliin kuuluvan kielen, kuten sumerin, akkadin (assyria-babylonian), aramean tai egyptin, alkuperää. Tämä johtuu siitä, että nämä kielet ovat vanhimmissa löydetyissä kirjallisissa muistiinmerkinnöissä jo täysin kehittyneitä. (Ks. KIELI nro 2.) Oppineiden suosimat erilaiset käsitykset heprean alkuperästä ja kehityksestä – esimerkiksi ne, joissa väitetään heprean kehittyneen arameasta tai jostakin kanaanilaisesta murteesta – ovat sen vuoksi otaksumia. Samaa voidaan sanoa yrityksistä selittää monien Heprealaisissa kirjoituksissa olevien sanojen johtumista. Tutkijat nimeävät usein akkadin tai aramean monien näiden sanojen lähdekieleksi. Tri Edward Horowitz huomauttaa kuitenkin: ”Etymologian [sanojen alkuperän tutkimuksen] alalla on parhaimpienkin tutkijoiden keskuudessa laajoja mielipide-eroja.” Sitten hän lainaa esimerkkejä tunnettujen oppineiden selityksistä, joita he ovat esittäneet eräiden heprealaisten sanojen etymologiasta, ja osoittaa kussakin tapauksessa, että muut huomattavat oppineet ovat eri mieltä, minkä jälkeen hän lisää: ”Ja niin meillä on näitä loputtomia erimielisyyksiä yhtä suuresti arvostettujen asiantuntijoiden välillä.” (How the Hebrew Language Grew, 1960, s. xix, xx.)

Raamattu on ainoa historiallinen lähde, joka esittää luotettavia todisteita hepreana tuntemamme kielen alkuperästä. Sitä puhuivat tietenkin Nooan pojasta Seemistä polveutuvan (1Mo 11:10–26) ”Abramin, heprealaisen”, israelilaiset jälkeläiset (1Mo 14:13). Jumalan Seemille antaman profeetallisen siunauksen valossa (1Mo 9:26) on järkevää uskoa, että kun Jumala sekoitti paheksumiensa ihmisten kielen Babelissa, se ei vaikuttanut Seemin kieleen (1Mo 11:5–9). Seemin kieli pysyi samana kuin aiemminkin, sinä ”yhtenä kielenä”, joka oli ollut olemassa Aadamin ajoista lähtien (1Mo 11:1). Tämä merkitsisi sitä, että kieli, jota lopulta alettiin kutsua hepreaksi, oli ihmiskunnan ainoa alkuperäinen kieli. Kuten jo mainittiin, mitään muuta kieltä maallinen historia ei tunne.

Kysymys kielen muuttumattomuudesta. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten kielet muuttuvat pitkien ajanjaksojen kuluessa. Agricolan aikainen, 1500-luvulla puhuttu suomi kuulostaisi varsin vieraalta useimpien nykyisten suomen puhujien korvissa. Sen vuoksi saattaisi näyttää todennäköiseltä, että Aadamin alkujaan puhuma kieli olisi olennaisesti muuttunut siihen aikaan mennessä, jolloin Mooses aloitti Heprealaisten kirjoitusten muistiin merkitsemisen. Pitkät eliniät, joihin tuona 2500 vuoden ajanjaksona päästiin, olisivat kuitenkin tehokkaasti torjuneet tällaisia muutoksia. Niinpä tarvittiin ainoastaan yksi ihminen, nimittäin Metusalah, yhdistämään Aadam ja vedenpaisumuksesta säilyneet. Lisäksi Seem, joka ennen vedenpaisumusta oli ilmeisesti useita vuosia Metusalahin aikalainen, eli pitkään samanaikaisesti Iisakin kanssa. Ja Iisakin kuolemasta (1738 eaa.) Mooseksen syntymään (1593 eaa.) kului alle 150 vuotta. Tämä useiden sukupolvien päässä toisistaan olleiden yksilöiden elinaikojen limittäisyys edisti puheen säilymistä yhtenäisenä. Aina ei tosin tiedetä, kuinka lähellä toisiaan nämä yhdistävinä renkaina toimineet ihmiset, esim. Seem ja Abraham, asuivat. Säännöllinen kanssakäynti on tärkeä tekijä kielen muuttumattomuudessa.

Todisteina siitä, että kaikki Seemin jälkeläiset eivät myöhemmin puhuneet vedenpaisumusta edeltäneiden aikojen ”yhtä kieltä” enää puhtaana, ovat ne erot, jotka kehittyivät seemiläisissä kielissä, kuten hepreassa, arameassa, akkadissa ja erilaisissa arabian murteissa. 1700-luvulla (vuoden 1761 vaiheilla) eaa. Abrahamin pojanpoika ja veljenpojanpoika käyttivät eri sanoja antaessaan nimen kiviröykkiölle, jonka he olivat pystyttäneet muistomerkiksi eli todistajaksi välilleen. Jaakob, israelilaisten isä, nimitti sen ”Galediksi”, kun taas Laban, joka asui Syyriassa eli Aramissa (vaikkei itse ollutkaan Aramin jälkeläinen), käytti aramealaista sanaa ”Jegar-Sahaduta” (1Mo 31:47). Näiden kahden sanan erilaisuus ei kuitenkaan välttämättä osoita, että aramea ja heprea olisivat tähän aikaan suuresti eronneet toisistaan, sillä Jaakobilla ei näytä olleen ajatustenvaihdossa erityisiä vaikeuksia Syyriassa ollessaan. Epäilemättä uusien olosuhteiden ja tilanteiden syntyessä ja uusia käyttöesineitä valmistettaessa muodostettiin uusia sanoja kuvailemaan tällaisia kehitysvaiheita. Tällaiset sanat saattoivat erota toisistaan eri paikkakunnilla, saman kieliperheen maantieteellisesti erillään olevien ryhmien keskuudessa, vaikka näiden kielten varsinainen rakenne pysyi jokseenkin samana.

Israelilaisten omassakin keskuudessa kehittyi lausumisessa pieniä eroja, mikä ilmenee siitä, että efraimilaiset lausuivat tuomarien aikana (1473–1117 eaa.) sanan ”šibbolet” eri tavalla (Tu 12:4–6). Tämä ei kuitenkaan riitä perusteeksi joidenkuiden esittämälle väitteelle, että israelilaiset puhuivat siihen aikaan eri murteita.

Heprean ja aramean väliset erot olivat kasvaneet 700-luvulla eaa. jo niin suuriksi, että oli syytä puhua eri kielistä. Tämä nähdään siitä, että kuningas Hiskian edustajat esittivät Assyrian kuninkaan Sanheribin lähettämille miehille pyynnön: ”Puhuisitko palvelijoittesi kanssa syyrian [aramean] kielellä, sillä me ymmärrämme sitä, äläkä puhu kanssamme juutalaisten kielellä kansan kuullen, jota on muurilla.” (2Ku 18:17, 18, 26.) Vaikka aramea oli siihen aikaan Lähi-idän yleiskieli ja sitä käytettiin kansainvälisessä diplomatiassa, useimmat Juudan asukkaista eivät ymmärtäneet sitä. Varhaisimmat tunnetut ei-raamatulliset asiakirjat, jotka on laadittu arameaksi, ovat suunnilleen samalta ajalta ja vahvistavat näiden kahden kielen välisen eron.

Olivatko sekä heprea että aramea erilaistuneet alkuperäisestä ”yhdestä kielestä”, vai oliko jompikumpi säilyttänyt alkuperäisen kielen puhtauden? Vaikka Raamattu ei sitä nimenomaan sanokaan, luonnollinen johtopäätös kuitenkin on, että se kieli, jolla Mooses alkoi merkitä muistiin henkeytettyjä Pyhiä kirjoituksia, oli sama kieli, jota ensimmäinen ihminen puhui.

Jos historiaa kirjoitettiin muistiin ennen vedenpaisumusta, sellainen historia olisi merkittävästi edistänyt alkuperäisen kielen puhtauden säilymistä. Vaikka sellainen historia olisi siirtynyt suullisenakin perinteenä, se olisi silti auttanut säilyttämään alkuperäisen kielen muuttumattomuuden. Se äärimmäinen huolellisuus, jota myöhempien aikojen juutalaiset osoittivat pyrkiessään säilyttämään Pyhien kirjoitusten oikean muodon, valaisee sitä tunnollisuutta, jota patriarkkojen aikana varmasti osoitettiin, jotta varhaisin kertomus Jumalan yhteydenpidosta ihmisiin olisi välittynyt tarkasti.

Heprean kielen silmiinpistävä muuttumattomuus koko sen tuhannen vuoden aikana, jona Heprealaisia kirjoituksia kirjoitettiin, antaa lisäsyyn uskoa, että Raamatun heprea edustaa tarkoin sitä ”yhtä kieltä”, joka edelsi kieltensekoitusta. The International Standard Bible Encyclopedia (toim. G. W. Bromiley, 1982, 2. osa, s. 659) sanookin: ”Huomattavimpia VT:n [Vanhan testamentin] hepreaan liittyviä tosiseikkoja on se, että vaikka sen kirjallisuus käsittää yli tuhannen vuoden ajan, sen vanhimpien ja nuorimpien osien kielen (kieliopin ja sanaston) välillä on tuskin mitään eroa.”

Heprean tuntemus epätäydellistä. Muinaisen heprean tuntemus ei todellisuudessa ole suinkaan täydellistä. Professori Burton L. Goddard sanoo: ”VT:n [Vanhan testamentin] heprean täytyy suureksi osaksi selittää itse itseään.” (The Zondervan Pictorial Bible Dictionary, toim. M. Tenney, 1963, s. 345.) Tämä johtuu siitä, että samalta ajalta on löydetty niin harvoja muita hepreankielisiä kirjoituksia, jotka voisivat auttaa sanankäytön ymmärtämisessä. Merkittäviä niistä ovat Geserin kalenteri (maatöihin liittyvä yksinkertainen luettelo, jonka ajatellaan olevan peräisin 900-luvulta eaa.; kuva, 1. osa, s. 960), muutamat Samariasta löydetyt ostrakonit (saviastiankappaleita, joihin on kirjoitettu pääasiassa viini-, öljy- ja ohratilauksia ja -kuitteja ja joiden katsotaan yleisesti olevan kahdeksannen vuosisadan alkupuolelta eaa.), Siloamin piirtokirjoitus (joka on löydetty eräästä Jerusalemin vesitunnelista ja jonka uskotaan olevan peräisin kuningas Hiskian hallituskaudelta [745–717 eaa.]) ja Lakisin ostrakonit (luultavasti seitsemännen vuosisadan jälkipuoliskolta eaa.).

Lisäksi on olemassa kuningas Ahiramin sarkofagista Bybloksesta (Gebalista) löydetty foinikialainen piirtokirjoitus, jonka kieli muistuttaa läheisesti hepreaa ja jonka arvellaan olevan ensimmäisen vuosituhannen alusta eaa., sekä Mesan kivi, joka ilmeisesti on yhdeksännen vuosisadan alusta eaa. Tämän Mesan, moabilaisten kuninkaan, kiven kieli on hyvin samanlaista kuin heprea, mitä voidaan odottaakin, koska moabilaiset polveutuivat Abrahamin veljenpojasta Lootista (1Mo 19:30–37).

Kaikkien näiden piirtokirjoitusten sisältämä tietomäärä on kuitenkin vain murto-osa siitä tietomäärästä, joka sisältyy Heprealaisiin kirjoituksiin.

Toisaalta vaikka Heprealaisissa kirjoituksissa käsitellään hyvin monenlaisia aiheita ja niiden sanasto on laaja, ne eivät suinkaan sisällä kaikkia muinaisheprean sanoja tai ilmauksia. Esimerkiksi Siloamin piirtokirjoituksessa ja Lakisin ostrakoneissa on eräitä sanoja ja kieliopillisia rakenteita, joita ei esiinny Heprealaisissa kirjoituksissa, mutta silti nämä rakenteet ovat selvästi heprealaista alkuperää. Epäilemättä hepreaa puhuneiden ihmisten muinainen sanasto käsitti paljon enemmän sanajuuria tuhansine johdannaisineen kuin nykyään tunnetaan.

Ellei oteta lukuun niitä Raamatun osia, joiden varmasti tiedetään olevan arameaksi kirjoitettuja, Heprealaisista kirjoituksista löytyy varsin paljon sanoja ja ilmauksia, joiden alkuperäisiä ”juuria” ei tunneta. Sanakirjantekijät luokittelevat monet näistä ”lainasanoiksi” ja väittävät heprean lainanneen ne muista seemiläisistä kielistä, kuten arameasta, akkadista tai arabiasta. Tämä on kuitenkin vain arvelua. Edward Horowitz toteaakin: ”Toisinaan lainaaminen on kuitenkin tapahtunut niin varhain, etteivät oppineet tiedä, mikä kieli on ollut lainaaja ja mikä on ollut alkuperäinen omistaja.” (How the Hebrew Language Grew s. 3, 5.) Luultavammalta näyttää, että tällaiset kiistanalaiset sanat ovat aitoa hepreaa ja lisätodiste siitä, miten puutteellisesti tämän muinaisen kielen sanavarasto nykyisin tunnetaan.

Muinaisen heprean runsaaseen sanavarastoon viittaavat mm. ajanlaskumme alun vaiheilta peräisin olevat kirjoitukset. Näihin sisältyy ei-raamatullisia uskonnollisia kirjoituksia, jotka muodostavat osan Kuolleenmeren kääröistä, ja myös Mišna, hepreankielinen kokoelma rabbiinisia kirjoituksia, jotka käsittelevät juutalaisia perinteitä. Professori Meyer Waxman sanoo tästä: ”Raamatun heprea – – ei ammenna tyhjiin koko sanavarastoa; sen todistaa Mišna, jossa käytetään satoja sellaisia heprealaisia sanoja, joita ei tavata Raamatussa.” (The Encyclopedia Americana, 1956, XIV osa, s. 57a.) Näistä muutamat ovat tietenkin saattaneet olla myöhempiä lisäyksiä tai sepitettyjä ilmauksia, mutta epäilemättä monet kuuluivat siihen heprealaiseen sanastoon, joka oli käytössä silloin, kun Heprealaisia kirjoituksia laadittiin.

Milloin heprea lakkasi olemasta puhuttu kieli? Yleisesti ajatellaan, että juutalaiset alkoivat puhua arameaa, kun he olivat pakkosiirtolaisuudessa Babylonissa. Tästä ei kuitenkaan ole olemassa vahvoja todisteita. Nykyiset esimerkit osoittavat, että alistetussa asemassa olevat ryhmät tai maahanmuuttajat voivat säilyttää ja usein säilyttävätkin oman kansalliskielensä paljon kauemmin kuin 70 vuoden ajan. Ja varsinkin koska juutalaisilla oli Jumalan lupaus paluusta kotimaahansa, voidaan odottaa, etteivät he juuri olleet taipuvaisia hylkäämään hepreaa enempää akkadin (assyria-babylonian) kuin arameankaan, senaikaisen yleiskielen, hyväksi. Pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen laadituissa kirjoissa, esim. Danielissa, Esrassa ja Esterissä, esiintyy tosin aramealaisia jaksoja ja sanoja. Tämä ei kuitenkaan ole epätavallista, koska nuo kirjat sisältävät kertomuksia tapahtumista, jotka sattuivat arameaa puhuvissa maissa, sekä virallista kirjeenvaihtoa, ja ne koskevat kansaa, joka oli arameaa diplomaattikielenä käyttävien vieraiden valtojen alaisuudessa.

Nehemian 8:8 kuvailee, miten Lain lukemiselle ”annettiin merkitystä” ja sitä tehtiin ”ymmärrettäväksi”. On esitetty, etteivät pakkosiirtolaisuudesta palanneet enää täysin ymmärtäneet hepreaa ja että siksi osa luetusta piti tulkita arameaksi. Olipa asia miten tahansa, tässä korostetaan erityisesti sen merkityksen selittämistä ja sen soveltamista, mitä Laissa opetettiin (vrt. Mt 13:14, 51, 52; Lu 24:27; Ap 8:30, 31).

Todellisuudessa Raamatussa ei viitata millään tavoin siihen, että hepreaa olisi lakattu käyttämästä kansan jokapäiväisenä kielenä. Nehemia tapasi tosin eräitä juutalaisia, joilla oli asdodilaisia, ammonilaisia ja moabilaisia vaimoja ja joiden lapsista kukaan ei enää ”osannut puhua juudaa”. Mutta tämän mainitseminen siinä yhteydessä, kun Nehemia oli närkästynyt ei-israelilaisten kanssa avioituneisiin juutalaisiin, osoittaa, että tällaista heprean kielen laiminlyömistä paheksuttiin voimakkaasti. (Ne 13:23–27.) Tätä voidaan odottaakin, kun otetaan huomioon, että Jumalan sanan lukemista pidettiin hyvin tärkeänä ja että se oli yhä pääasiassa hepreankielistä.

Raamatussa ei käsitellä heprealaisen kaanonin päättymisen (todennäköisesti Esran ja Malakian aikoihin 400-luvulla eaa.) ja ajanlaskumme alun välistä ajanjaksoa. Myös maallisia asiakirjoja on vähän. Mutta nekään eivät juuri tue sitä, että juutalaiset olisivat vaihtaneet heprean arameaan. Todisteet osoittavat, että monet apokryfikirjat, esim. Juudit, Siirak, Baaruk ja Ensimmäinen Makkabilaiskirja, kirjoitettiin hepreaksi, ja näiden teosten on yleisesti ajateltu olevan peräisin kolmelta viimeiseltä vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua. Kuten jo mainittiin, muutamat Kuolleenmeren kirjakääröjen joukossa olevista ei-raamatullisista kirjoituksista olivat myös hepreankielisiä, ja hepreaa käytettiin laadittaessa juutalaista Mišnaa ajanlaskumme alun jälkeen.

Näiden ja muiden samankaltaisten tosiseikkojen perusteella tri William Chomsky väittää, että joidenkuiden juutalaisten ja ei-juutalaisten oppineiden kannattama teoria, jonka mukaan aramea olisi kokonaan syrjäyttänyt heprean, on perätön ja se on tosiasiassa kumottu. Sen sijaan on paljon todennäköisempää, että juutalaisista tuli kaksikielisiä mutta että heprea pysyi vallitsevana kielenä. Tätä tukee se, mitä tri Chomsky sanoo Mišnan hepreasta: ”Tällä kielellä on kaikki tyypillisen talonpoikien, kauppiaiden ja käsityöläisten käyttämän kansankielen tunnusmerkit. – – Saatavilla olevien todisteiden perusteella näyttää oikealta päätellä, että juutalaiset olivat toisen juutalaisyhteisön aikana, varsinkin sen loppupuolella, yleensä perehtyneet molempiin kieliin [hepreaan ja arameaan]. Joskus he käyttivät yhtä, joskus toista.” (Hebrew: The Eternal Language, 1969, s. 207, 210.)

Vahvin todiste sen puolesta, että heprea pysyi elävänä kielenä ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle saakka, löytyy kuitenkin Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten viittauksista heprean kieleen (Joh 5:2; 19:13, 17, 20; 20:16; Il 9:11; 16:16). Vaikka monien oppineiden mielestä ”heprean” tilalla näissä kohdissa pitäisi lukea ”aramea”, on hyvät syyt uskoa, että sana todellakin soveltuu heprean kieleen, kuten artikkelissa ARAMEA osoitetaan. Kun lääkäri Luukas sanoo Paavalin puhuneen Jerusalemin asukkaille ”heprean kielellä”, näyttää epätodennäköiseltä, että hän olisi tarkoittanut sillä aramean eli syyrian kieltä (Ap 21:40; 22:2; vrt. 26:14). Koska Heprealaiset kirjoitukset aiemmin tekivät eron aramean (syyrian) ja ”juutalaisten kielen” välillä (2Ku 18:26) ja koska ensimmäisen vuosisadan juutalainen historioitsija Josefus tätä raamatunkohtaa tarkastellessaan puhuu ”arameasta” ja ”hepreasta” eri kielinä (Jewish Antiquities, X, 8 [i, 2]), ei Kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajilla näytä olleen mitään syytä käyttää sanaa ”heprea”, jos he tarkoittivat arameaa eli syyriaa.

Yleisesti tunnustetaan, että tuolloin arameaa käytettiin jo laajalti koko Palestiinassa. Yhtenä todisteena aramean tuttuudesta on aramealaisen sanan ”bar” (poika) käyttö heprealaisen sanan ”ben” sijasta monissa nimissä (esim. Bartolomeus ja Simon Bar-Joona). Joillakuilla juutalaisilla oli luonnollisesti myös kreikkalaisia nimiä, kuten Andreaalla ja Filippoksella, eikä tämä itsessään todista sitä, että he tavallisesti puhuivat kreikkaa, sen enempää kuin Markuksen latinalainen nimikään todisti, että latina oli hänen perheensä kotikielenä. Ilmeisesti Palestiinassa käytettiin ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla neljää kieltä. Raamatun kertoman mukaan kolmea näistä kielistä oli siinä kilvessä, joka oli paaluun naulitun Jeesuksen pään yläpuolella (heprea, latina ja kreikka [Joh 19:19, 20]), ja neljäs kieli oli aramea. Näistä latinaa käytettiin epäilemättä vähiten.

Jeesus on hyvinkin saattanut käyttää välillä arameaa, esimerkiksi puhuessaan syyrialais-foinikialaiselle naiselle (Mr 7:24–30). Eräiden Jeesuksen muistiinmerkittyjen sanojen ajatellaan yleisesti olevan aramealaista alkuperää. Mutta tässäkin on syytä varovaisuuteen, koska näiden ilmausten luokitteleminen aramealaisiksi ei ole kiistatonta. Esimerkiksi Jeesuksen paalussa lausumien sanojen ”Eli, Eli, lama sabaktani?” (Mt 27:46; Mr 15:34) ajatellaan tavallisesti olevan arameaa, kenties jotakin Galilean murretta. Mutta The Interpreter’s Dictionary of the Bible (toim. G. A. Buttrick, 1962, 2. osa, s. 86) sanoo: ”Näiden sanojen alkuperäisestä kielestä ja siitä, olisiko Jeesuksen itsensä ollut luonnollisempaa käyttää hepreaa vai arameaa, ollaan eri mieltä. – – Asiakirjoista käy ilmi, että ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Palestiinassa on saattanut olla käytössä jossain määrin aramealaisvaikutteinen heprean kielen muoto.” Todellisuudessa näiden Matteuksen ja Markuksen muistiinmerkitsemien sanojen kreikkalaisesta translitteraatiosta ei voida ehdottoman varmasti tunnistaa käytettyä alkuperäistä kieltä.

Lisätodisteena siitä, että heprea oli apostolien aikoina yhä käytössä, on sekin, että Matteus kirjoitti evankeliuminsa alun perin hepreaksi.

Näyttää siis siltä, että heprea lakkasi vähitellen olemasta puhuttu kieli pääasiassa sen jälkeen kun – ja siitä syystä että – Jerusalem ja sen temppeli tuhottiin ja sen jäljelle jääneet asukkaat hajaantuivat vuonna 70. Sen käyttö kuitenkin jatkui synagogissa siellä minne juutalaiset levisivät. Erityisesti noin 500-luvulta lähtien masoreetteina tunnetut juutalaiset oppineet yrittivät innokkaasti säilyttää Raamatun heprealaisen tekstin puhtauden. Varsinkin 1500-luvulta alkaen kiinnostus muinaiseen hepreaan alkoi elpyä, ja seuraavalla vuosisadalla alkoi muidenkin seemiläisten kielten voimaperäinen tutkimus. Tämä on auttanut ymmärtämään muinaista hepreaa paremmin ja johtanut parempiin Heprealaisten kirjoitusten käännöksiin.

Heprean kirjaimisto ja kirjoitus. Heprean kirjaimistoon kuului 22 konsonanttia, joista useat saattoivat ilmeisesti edustaa kahta äännettä, joten yhteensä konsonanttiäänteitä oli noin 28. Vokaaliäänteet lisäsi lukija tekstiyhteyden opastamana samaan tapaan kuin suomalainen lukija lisää vokaalit sellaisiin lyhenteisiin kuin ”pv” (päivä) ja ”vrt.” (vertaa). Niiden, jotka olivat erikoistuneet lukemaan Lakia, Profeettoja ja Psalmeja kansan opettamiseksi, uskotaan säilyttäneen ja siirtäneen eteenpäin Heprealaisten kirjoitusten perinnäisen lausumistavan. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen jälkimmäisellä puoliskolla masoreetit kehittivät vokaalimerkeiksi kutsuttujen pisteiden ja viivojen järjestelmän, ja nämä merkit lisättiin konsonanttitekstiin. Lisäksi eräitä muita merkkejä käytettiin ilmaisemaan painoa, taukoa, sanojen ja lauseiden välisiä yhteyksiä sekä sävelkulkua.

Varhaisimmat tunnetut heprealaiset piirtokirjoitukset on laadittu muinaisella kirjoituksella, joka muodoltaan eroaa huomattavasti myöhempien, esim. ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina laadittujen asiakirjojen neliömäisistä heprealaisista kirjaimista. Neliökirjoitusta on usein kutsuttu ”aramealaiseksi” tai ”assyrialaiseksi”. Muinaisheprealaisten kirjainten uskotaan muuttuneen neliömäisiksi heprealaisiksi kirjaimiksi Babylonin pakkosiirtolaisuuden aikana. Ernst Würthwein sanoo kuitenkin: ”Vanha heprealainen kirjoitus pysyi kauan aikaa käytössä neliökirjoituksen rinnalla. Bar Kokhban kapinan ajalta (132–135 jKr.) olevissa rahoissa on vanhoja heprealaisia kirjaimia. Kuolleenmeren luolista löydettyjen tekstien joukossa on joitakin, jotka on kirjoitettu vanhalla heprealaisella kirjoituksella.” (The Text of the Old Testament, 1979, s. 5.)

Toisella ja kolmannella vuosisadalla elänyt kristillinen kirjailija Origenes mainitsi, että Heprealaisten kirjoitusten kreikkalaisten käännösten virheettömämmissä kappaleissa oli Tetragrammi eli Jehovan pyhä nimi kirjoitettuna muinaisheprealaisin kirjaimin. Tämän ovat vahvistaneet katkelmat nahkaisista käsikirjoituskääröistä, jotka on ajoitettu ensimmäiselle vuosisadalle ya. ja jotka käsittävät ”pienet” profeetat kreikaksi. Näissä kääröissä Tetragrammi esiintyy muinaisheprealaisilla kirjaimilla kirjoitettuna. (Ks. Rbi8, liite 1C, nrot 2–4.) Aquilan kreikkalaisesta käännöksestä on löydetty 400-luvun lopulta tai 500-luvun alusta peräisin olevia katkelmia, jotka myös sisältävät muinaisheprealaisin kirjaimin kirjoitetun Jumalan nimen (Rbi8, liite 1C, nrot 7, 8).

Tri Horowitz sanoo: ”Kreikkalaiset lainasivat vanhan heprealaisen kirjaimiston ja välittivät sen latinaan, ja kreikka muistuttaakin eniten juuri vanhaa heprealaista kirjaimistoa.” (How the Hebrew Language Grew s. 18.)

Ominaisuuksia. Heprea on hyvin ilmaisukykyinen kieli, ja sillä voidaan kuvailla tapahtumia eloisasti. Sen lyhyet virkkeet ja yksinkertaiset konjunktiot edistävät vuolasta ajatuksenjuoksua. Heprealainen runous, joka lisää näihin ominaisuuksiin parallelismin ja rytmin, on poikkeuksellisen ilmaisukykyistä ja vaikuttavaa.

Hepreassa on runsaasti kielikuvia. ”Meren ranta” 1. Mooseksen kirjan 22:17:ssä on hepreassa kirjaimellisesti ”meren huuli”. Muita samanlaisia kielikuvia ovat ”maan kasvot”, vuoren ”pää”, ”luolan suu” jne. Tällainen ihmiseen liittyvien termien käyttö ei silti vähääkään heijasta minkäänlaisia animistisia uskomuksia, mikä voidaan nähdä lukemalla itse Raamattua, jossa suhtaudutaan äärimmäisen halveksivasti puiden yms. kohteiden palvojiin (vrt. Jes 44:14–17; Jer 10:3–8; Hab 2:19).

Heprean sanavarasto koostuu konkreettisista sanoista, sanoista jotka liittyvät näkö-, kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaistiin. Ne luovat siten mielikuvia kuulijalle tai lukijalle. Tämän konkreettisuuden vuoksi jotkut tutkijat sanovat, että hepreasta puuttuu abstraktisanoja. Raamatun hepreassa on kuitenkin myös abstraktisia substantiiveja. Esimerkiksi substantiivi ma·ḥaša·vahʹ (joka tulee juuresta ḥa·šavʹ ’ajatella, aikoa’) on käännetty mm. sellaisilla abstraktisanoilla kuin ”ajatus, juoni”. Ba·taḥʹ (verbi, jonka merkitys on ’luottaa’) on pohjana substantiiville beʹtaḥ (turva, turvallisuus). Yleensä abstraktit ajatukset kuitenkin ilmaistaan konkreettisilla substantiiveilla. Ottakaamme esimerkiksi verbijuuri ka·vedʹ, joka pohjimmiltaan merkitsee ’olla painava’ (kuten 2Sa 14:26:ssa). Hesekielin 27:25:ssä tämä sama verbi on käännetty ”tulla loistoisaksi” eli kirjaimellisesti ”tulla painavaksi”. Vastaavasti on tästä juuresta johdettu substantiivi ka·vedʹ ’maksa’, yksi painavimmista sisäelimistä, ja substantiivi ka·vōdʹ ’kunnia, kirkkaus’ (3Mo 3:4; Jes 66:12). Tätä abstraktin johtamista konkreettisesta valaisee myös sana jad, joka tarkoittaa ’kättä’ ja on käännetty myös ilmauksilla ”huosta”, ”välityksellä” tai ”johdolla” (2Mo 2:19; 1Mo 42:37; 2Mo 35:29; 38:21); ʼaf tarkoittaa sekä ’sierainta’ että ’suuttumusta’ (1Mo 24:47; 27:45), ja zerōʹaʽ ’käsivarsi’ välittää myös abstraktin merkityksen ’voima’ (Job 22:8, 9).

Todellisuudessa juuri tämä konkreettisuus saa aikaan sen, että Heprealaisia kirjoituksia on haastava kääntää. Kun heprean sanat käännetään kirjaimellisesti, niillä voi usein olla hyvinkin eri merkitys muissa kielissä. Lisäksi koska kielioppi on eri kielissä erilainen, kääntäjille on melkoinen haaste välittää se tunne, ilmaisutapa ja voima, joka on niin ominaista heprean kielelle, varsinkin sen verbimuodoille.

Heprea on kuuluisa lyhyydestään ja ytimekkyydestään, mikä johtuu sen rakenteesta. Aramea, joka seemiläisistä kielistä on lähinnä hepreaa, on siihen verrattuna jo raskasrakenteisempaa, kiertelevämpää ja monisanaisempaa. Käännettäessä on usein tarpeellista käyttää lisäsanoja heprean verbin eloisuuden, maalauksellisuuden ja dramaattisen toiminnan esiin tuomiseksi. Vaikka se tapahtuu jossain määrin lyhyyden kustannuksella, se tuo kuitenkin paremmin esiin heprealaisen tekstin täsmällisen ajatuksen ja kielen kauneuden.

Heprealainen runous. Nämä samat ominaisuudet, mm. voimakas todellisuudentaju, tekevät heprean myös erityisen soveliaaksi runokieleksi. Heprealaisen runon säkeet ovat lyhyitä – monesti niissä on vain pari kolme sanaa – minkä ansiosta niissä on paljon tehoa. Professori James Muilenburg, erään raamatunkäännöskomitean (Revised Standard Version) jäsen, on sattuvasti huomauttanut: ”Puheilmaisu [heprealaisessa runoudessa] on tiivistettyä, ja kaikki paino sijoitetaan tärkeille sanoille. Psalmin 23 heprealainen teksti sisältää vain 55 sanaa, kun taas nykyisissä länsimaisissa käännöksissämme sanoja on kaksi kertaa enemmän. Silti ei käännöksissäkään alkuperäisen heprean säästeliäs sanankäyttö ole kadonnut. – – Heprealainen runous on kieltä, joka elää puhuttaessa. – – Heprealainen runoilija auttaa meitä näkemään, kuulemaan ja tuntemaan. Fyysiset aistimukset ovat tuoreita ja eloisia – – Runoilija ajattelee kuvin, ja nuo kuvat otetaan kaikille ihmisille yhteisestä jokapäiväisestä elämästä.” (An Introduction to the Revised Standard Version of the Old Testament, 1952, s. 63, 64.)

Tarkastelkaamme esimerkkinä heprealaisen runokielen ytimekkyydestä psalmin 23 ensimmäistä jaetta Uuden maailman käännöksen mukaan.

Jehova [on] minun Paimeneni.

Ei minulta mitään puutu.

Kahdeksan sanan sijasta heprea tarvitsee tämän sanomiseen vain neljä sanaa, jotka vastaavat sanoja ”Jehova”, ”minun Paimeneni”, ”ei – – mitään” ja ”minulta – – puutu”. Sana ”on” tarvitaan suomessa ajatuksen täydentämiseksi, hepreassa se ei ole ymmärtämisen kannalta tarpeen.

Parallelismin päämuodot. Heprealaisen runouden tärkein muotoaines on parallelismi eli kerto. Poljento ei siinä synny loppusoinnuista vaan johdonmukaisesta ajatuksenkulusta; sitä on sanottu myös ”ajatuspoljennoksi”. Katsokaamme kahta säettä psalmista 24:1:

Jehovan on maa ja kaikki, mitä siinä on,

tuottoisa maa ja ne, jotka siinä asuvat.

Tähän lainatut säkeet edustavat synonyymistä parallelismia, ts. toinen säe kertaa osan edellisestä säkeestä mutta eri sanoin. Ilmaus ”Jehovan on” on yhteinen molemmille säkeille, kun taas ”maa” ja ”tuottoisa maa” ovat runollisia synonyymejä samoin kuin ”kaikki, mitä siinä on”, ja ”ne, jotka siinä asuvat”.

Useimmat nykytutkijat ovat sitä mieltä, että parallelismissa on kaksi muutakin päälajia:

Antiteettisessa parallelismissa säkeet ilmaisevat toisilleen vastakkaisia ajatuksia. Tätä valaisee psalmi 37:9:

Sillä pahantekijät karsitaan pois,

mutta ne, jotka panevat toivonsa Jehovaan, saavat omistaa maan.

On myös synteettistä (eli muodollista tai rakenteellista) parallelismia, jossa toinen osa ei pelkästään kertaa ensimmäisen osan ajatusta tai esitä sen vastakohtaa, vaan pikemminkin laajentaa sitä ja lisää siihen uuden ajatuksen. Tästä on esimerkkinä psalmi 19:7–9:

Jehovan laki on täydellinen,

se virvoittaa sielun.

Jehovan muistutus on luotettava,

se tekee kokemattomasta viisaan.

Jehovan määräykset ovat oikeat,

ne saavat sydämen iloitsemaan;

Jehovan käsky on puhdas,

se saa silmät loistamaan.

Jehovan pelko on puhdas,

se pysyy iäti.

Jehovan oikeudelliset päätökset ovat todet;

ne ovat osoittautuneet kauttaaltaan vanhurskaiksi.

Huomaa, että kunkin virkkeen toinen osa täydentää ajatuksen; koko virke on sen vuoksi synteesi, ts. kahden aineksen summa. Vasta jälkimmäisestä säkeestä, esim. ”se virvoittaa sielun” ja ”se tekee kokemattomasta viisaan”, lukija saa tietää, miten ”laki on täydellinen” ja miten ”Jehovan muistutus on luotettava”. Tällaisessa synteettisten rinnakkaisuuksien sarjassa ensimmäisen ja toisen osan välinen raja toimii rytmisenä taukona. Ajatuksen edetessä säilyy täten tietty virkerakenne, muodon rinnakkaisuus. Tästä syystä tätä parallelismia kutsutaan joskus myös muodolliseksi tai rakenteelliseksi.

Muita parallelismin muotoja. On esitetty muitakin parallelismin lajeja; tosin niitä pidetään vain synonyymisen, antiteettisen ja synteettisen parallelismin muunnelmina tai yhdistelminä. Kolme näistä ovat vertaileva, porrasmainen ja introvertti parallelismi.

Vertaileva parallelismi käyttää hyväkseen vertauksia tai metaforia. Tästä on esimerkkinä psalmi 103:12:

Niin kaukana kuin auringonnousu on auringonlaskusta,

niin kauas meistä hän on siirtänyt rikkomuksemme.

Porrasmaisessa parallelismissa voidaan käyttää kahta, kolmea tai useampaakin säettä toistamaan ja kehittelemään ensimmäisen säkeen ajatusta. Psalmi 29:1, 2 valaisee tätä:

Antakaa Jehovalle, oi te väkevien pojat,

antakaa Jehovalle kunnia ja voima.

Antakaa Jehovalle hänen nimensä kunnia.

Introvertti (eli sisäinen) parallelismi on mutkikkaampaa, ja siihen voi liittyä useita säkeitä. Seuraava esimerkki on psalmista 135:15–18:

1) Kansakuntien epäjumalat ovat hopeaa ja kultaa,

2) ihmiskätten työtä.

3) Suu niillä on, mutta mitään ne eivät voi puhua,

4) silmät niillä on, mutta mitään ne eivät voi nähdä.

5) Korvat niillä on, mutta ne eivät voi kääntää korvaansa minkään puoleen.

6) Sitä paitsi niiden suussa ei ole henkeä.

7) Niiden tekijöistä tulee niiden kaltaisia,

8) jokaisesta, joka luottaa niihin.

Tätä parallelismia selittää W. Trail teoksessaan Literary Characteristics and Achievements of the Bible (1864, s. 170): ”Tässä ensimmäinen säe liittyy kahdeksanteen: ensimmäisessä mainitaan pakanoiden epäjumalat, kahdeksannessa epäjumaliin luottavat. Toinen säe liittyy seitsemänteen: toisessa mainitaan työ, seitsemännessä tekijät. Kolmas säe liittyy kuudenteen: kolmannessa mainitaan puhumaton suu, kuudennessa hengetön suu. Neljäs säe liittyy viidenteen, jossa introvertin parallelismin voidaan sanoa yhdistävän molemmat puoliskonsa synteesin parallelismiksi: silmät jotka eivät näe, korvat jotka eivät kuule.”

Samankaltainen mutta yksinkertaisempi muoto on sanajärjestyksen vaihtaminen perättäisissä säkeissä, mistä on esimerkkinä Jesajan 11:13b (KR-38):

Efraim ei kadehdi Juudaa,

eikä Juuda vihaa Efraimia.

Kielioppia

I. Verbit. Verbit ovat heprean kielessä puheen tärkein osa. Yksinkertaisin verbimuoto on perfektin yksikön kolmannen persoonan maskuliinimuoto, jota käytetään sanakirjoissa hakusanana. Tämän muodon kolme konsonanttia muodostavat yleensä juuren. Seemiläisissä kielissä on tavallista, että sanajuuri muodostuu kolmesta konsonantista. Tällaisista kolmikonsonanttisista juurista voidaan johtaa miltei kaikki muut kielen sanat.

Verbijuuri on verbin yksinkertaisin vartalo eli perusvartalo. Tästä perusvartalosta muodostetaan kuusi muuta vartaloa lisäämällä etuliitteitä, kahdentamalla tiettyjä kirjaimia ja muuttamalla vokaaleja. Näissä seitsemässä verbivartalossa säilyy verbijuuren idea kolmessa asteessa, jotka ovat perusvartalo, intensiivivartalo ja kausatiivivartalo.

Persoonan, luvun ja suvun ilmaisemiseksi verbivartaloihin lisätään tiettyjä etu- ja jälkiliitteitä.

Tila. Suomen kielessä verbejä tarkastellaan erityisesti tempusten, kuten menneen ja nykyisen aikamuodon, kannalta. Hepreassa on tärkeätä kuitenkin tekemisen tila eli aspekti eikä niinkään aika. Tekemistä pidetään joko päättyneenä tai päättymättömänä.

Jos verbi edustaa päättynyttä tekemistä, niin se on perfektiivisessä tilassa eli heprean perfektissä. Esimerkiksi 1. Mooseksen kirjan 1:1 sanoo: ”Alussa Jumala loi taivaat ja maan.” Tekeminen oli päättynyt; Jumala ”loi”, ts. hän saattoi päätökseen taivaiden ja maan luomisen.

Jos tekeminen katsotaan päättymättömäksi, ts. keskeneräiseksi tai jatkuvaksi, niin verbi on imperfektiivisessä tilassa eli heprean imperfektissä. Tätä valaisee 2. Mooseksen kirjan 15:1: ”Mooses ja Israelin pojat alkoivat laulaa.” Vaikka tekeminen oli alkanut, se ei ollut päättynyt ja oli siten päättymätöntä eli ”imperfektiivistä” sanan varsinaisessa mielessä.

Koska heprean perfekti jo luonnostaan edustaa päättynyttä tekemistä, se tietysti luontevimmin kuuluu menneeseen aikaan. Siksi ka·tavʹ (perfektiivisen tilan aktiivi) merkitsee pohjimmaltaan ’[hän] kirjoitti’, ja usein se niin käännetäänkin (2Ai 30:1; 32:17; Est 8:5). Menneisyydessä päättyneen tekemisen ajatus voidaan myös todeta käännöksestä ”oli kirjoittanut” (Est 9:23; Jer 36:27). Mutta ka·tavʹ voidaan kääntää myös ”on kirjoittanut” (2Ku 17:37; 2Ai 26:22), jolloin suomen kielessä puhutaan perfektistä. Tämä perfektiivisessä tilassa oleva verbi voidaan kääntää myös sanoilla ”on kirjoitettava”, jolloin se ilmaisee, että tekeminen toteutuu varmasti (4Mo 5:23; 5Mo 17:18). Näissä molemmissa raamatunkohdissa tämä verbi on aivan oikein käännetty ilmaisemaan päättynyttä tekemistä, mutta ei menneessä ajassa päättynyttä. Aktiivinen verbi ei siis itsessään välttämättä ilmaise aikaa. Perfektiivinen tila voi edustaa tekemistä, joka on päättynyt minä tahansa ajankohtana: menneisyydessä, nykyisyydessä tai tulevaisuudessa. Sen vastakohtana imperfektiivinen tila, vaikka sekin voi ilmaista tekemistä minä tahansa ajankohtana, esittää sen aina päättymättömänä.

Muinaiset heprealaiset tietenkin ymmärsivät aikakäsitteen, mutta heidän kielessään sillä on siis toisarvoinen sija. Teoksessaan The Essentials of Biblical Hebrew (tark. J. Owens, 1954, s. 129) K. Yates kirjoittaa tästä seuraavaa: ”Seemiläinen käsitys ajasta ei ole samanlainen kuin se on useimmissa nykyaikaisissa kielissä. Heprealaiselle ajattelulle ei tekemisen ajan erottaminen ole kovin tärkeätä. Se on tarpeellista indogermaaniselle ajattelijalle vain jotta hän saisi tekemisen sopimaan ylikorostettuun ajan arvioimiseensa. Seemiläiselle riitti yleensä käsitys siitä, oliko tekemisen tila päättynyt vai päättymätön, ja ellei se riittänyt, niin aina oli jokin ajallisesti tai historiallisesti merkityksellinen sana, joka kohdisti huomion aikaan.” Jos heprea oli alkuperäinen Eedenissä käytetty kieli, kuten Raamattu tuntuu osoittavan, niin tämä verbien ajattomuus voi heijastaa täydellisen ihmisen elämänkatsomusta silloin, kun Aadamin edessä oli ikuisen elämän odote eikä elämää ollut vielä lyhennetty vain 70–80 vuoteen. Jehova antoi heprean täydellisen tyydyttäväksi viestintävälineeksi Jumalan ja ihmisen välille samoin kuin ihmisille itselleen.

Suomeksi käännettäessä voidaan tarvittavat verbien aikamuodot ratkaista tekstiyhteyden perusteella. Tekstiyhteys osoittaa, onko kerrottu tekeminen jo tapahtunut vai tapahtuuko se parhaillaan vai tulevaisuudessa.

II. Substantiivit. Kuten edellä mainittiin, lähes kaikki sanat, myös substantiivit, voidaan johtaa jostakin verbijuuresta. Tämä juuri voidaan nähdä sekä substantiivin kirjoitusasusta että sen merkityksestä.

Hepreassa on kaksi kieliopillista sukua: maskuliini ja feminiini. Feminiinin tunnusmerkkinä on tavallisesti pääte -ah (mon. -ōt), esimerkiksi substantiiveissa ʼiš·šahʹ (nainen) ja su·sōtʹ (tammat [feminiinin monikko]).

Heprean kolme lukua ovat yksikkö, monikko ja duaali. Duaalia (jonka tunnuksena on jälkiliite -aʹjim) käytetään tavallisesti substantiiveista, jotka esiintyvät pareittain, kuten käsistä (ja·daʹjim) ja korvista (ʼoz·naʹjim).

Hepreassa käytetään myös omistusliitteitä. Siten sus on ’hevonen’, mutta su·siʹ on ’hevoseni’ (yks.) ja su·sēʹkha ’hevosesi’ (mon.).

III. Adjektiivit. Adjektiivitkin johdetaan verbijuurista. Siten adjektiivin ga·dōlʹ ’suuri’ juurena on verbi ga·dalʹ ’kasvaa, tulla suureksi’.

Adjektiivia voidaan käyttää kahdella tavalla:

1) Se voi olla predikatiivina. Siinä tapauksessa se on tavallisesti substantiivinsa edellä ja noudattaa sen sukua ja lukua. Ilmaus tōv haq·qōlʹ (kirjm. ”hyvä ääni”) käännetään ”ääni on hyvä”, jolloin lisätään predikaatti ”on”. (Heprean määräinen artikkeli on ha. Epämääräistä artikkelia ei ole.)

2) Se voi olla attribuuttina. Tässä tapauksessa se on substantiivin jäljessä ja noudattaa sen suvun ja luvun lisäksi myös sen määräisyyttä. Siten haq·qōlʹ hat·tōvʹ (kirjm. ”ääni hyvä”) tarkoittaa ’hyvää ääntä’.

Translitterointi. Translitteroinnilla tarkoitetaan tässä heprean kielen kirjainten korvaamista suomalaisilla kirjaimilla. Hepreaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle, mutta suomalaisia lukijoita varten teksti on translitteroitu luettavaksi vasemmalta oikealle. Seuraavan sivun taulukossa ja seuraavassa selityksessä on joitakin tässä teoksessa noudatettuja yleisiä sääntöjä. Hakusanoina heprean konsonantit esiintyvät yksinkertaistetussa asussa, esim. AJIN, ALEF, HE, HET.

Konsonanteista. Kuten nähdään, viidellä kirjaimella on sanan lopussa esiintyessään erilainen muoto. Joillakin konsonanteilla ( ב,ג ,ד ,כ ,פ ,ת) on sekä pehmeä että kova äännearvo, joista jälkimmäinen ilmaistaan kirjaimen sisään pannulla pisteellä ( בּ,גּ ,דּ ,כּ ,פּ ,תּ). (Suomen kielen konsonanttien pehmeyden vuoksi ei tässä teoksessa ole näiden äännearvojen translitterointien välillä tehty kaikissa tapauksissa eroa.) Toisaalta näiden konsonanttien sisällä oleva piste tarkoittaa myös sitä, että konsonantti on kahdennettava, jos sitä edeltää vokaali. Siten גַּבַּי luetaan gab·bajʹ. Useimmat muut kirjaimet (vaikka niillä on vain yksi äännearvo) kahdentuvat myös, jos niiden sisässä on piste (esim. זּ on zz). Poikkeuksena on kirjain heʼ (ה), jonka sisässä on toisinaan piste (הּ), kun se esiintyy sanan lopussa ja ääntyy; heʼ ei kuitenkaan koskaan kahdennu.

Waw- ja jōd-konsonantteja voidaan myös käyttää vokaalien muodostamiseen. Wawin (ו) yläpuolella voi esiintyä ḥōʹlem-vokaalimerkki (·), jolloin muodostuu ns. täysi ḥōʹlem (וֹ), joka translitteroidaan tässä teoksessa ō. Yhdistelmä וּ on u, ja sanan alussa se on aina yksin tavuna; jos kirjaimen alla on lisäksi vokaalimerkki (וַּ), piste ilmaisee, että waw kahdentuu. Siten בַּוַּי on baw·wajʹ; בּוּז on buz.

Sanan lopussa esiintyvässä kafissa sekä šewaʼʹ ( ְ) että qaʹmets ( ָ) kirjoitetaan kirjaimen sisään eikä alle: ךָ ,ךְ.

Vokaaleista. Kaikki taulukossa esiintyvät vokaalimerkit kirjoitetaan rivin alapuolelle paitsi ḥōʹlem (·), joka sijoitetaan kirjaimen yläpuolelle, ja šuʹreq (·), joka kuten edellä on mainittu pannaan wawin sisään (וּ = u). Vokaalivastine, jonka päällä on viiva, tarkoittaa aina pitkää vokaalia.

Puolivokaaleista. Taulukossa esitetyt suomalaiset vastineet ovat tässäkin vain likimääräisiä. Hepreassa kaikki puolivokaalit ääntyvät erittäin lyhyinä.

Joissakin tapauksissa šewaʼʹ vokalisoidaan ja translitteroidaan e:ksi. Kun šewaʼʹ esiintyy lyhyen vokaalin jälkeen tai kun se on konsonantin alla tavun lopussa, se on kuitenkin yleensä ääntymätön ja merkkinä tavun rajasta. Siten יִקְטֹל on jiq·tolʹ.

Tavut. Hepreassa jokainen tavu alkaa konsonantilla ja sisältää 1) yhden täysvokaalin tai 2) yhden puoli- ja yhden täysvokaalin. Siten קָטַל muodostuu kahdesta tavusta קָ (qa) ja טַל (tal). Molemmat tavut sisältävät yhden täysvokaalin ja alkavat konsonantilla. Toisaalta sanassa בְּרִית (beritʹ) on vain yksi tavu, koska se sisältää vain yhden täysvokaalin (. = i); šewaʼʹ, e ( ְ), on puolivokaali.

Sääntöön, jonka mukaan vain konsonantit aloittavat tavun, on kaksi selvää poikkeusta: 1) Sanan alkuna on וּ (u), jolloin u muodostaa oman tavunsa. Siten וּבֵן on u·venʹ; וּשְׁמִי on u·šemiʹ. 2) ”Paʹtaḥ furtiʹvumin” yhteydessä. Tämä on sellainen pataḥ-vokaali ( ַ), joka sijoitetaan sanan lopussa olevien konsonanttien הּ,ח ja ע alle; tässä tapauksessa paʹtaḥ äännetään ennen konsonanttia. Siten רוּחַ on ruʹaḥ eikä ru·ḥaʹ.

Joskus sanojen välissä esiintyy suomalaista yhdysmerkkiä muistuttava lyhyt vaakasuora viiva, jonka nimenä on maqqef (־). Sen tehtävänä on yhdistää kaksi sanaa (tai useampia) niin, että niitä pidetään yhtenä sanana, jolloin korkomerkki säilyy vain viimeisessä sanassa. Siten כָּל־אֲשֶׁר on kol-ʼašerʹ.

Paino. Kaikissa heprealaisissa sanoissa paino on viimeisellä tai viimeistä edellisellä tavulla. Useimmissa sanoissa paino on viimeisellä tavulla.

Tässä teoksessa esiintyvissä translitteraatioissa keskelle sijoitettu piste erottaa tavuja; paino on ilmaistu painotettavan tavun perään sijoitetulla akuutilla (ʹ), joka tavujen välissä korvaa samalla tavupisteen.

[Taulukko s. 712]

Perusmuoto

Intensiivimuoto

Kausatiivimuoto

1) aktiivi (qal)

3) aktiivi (pi‛el)

6) aktiivi (hif‛il)

2) passiivi (nif‛al)

4) passiivi (pu‛al)

7) passiivi (hof‛al)

—

5) refleksiivimuoto (hitpa‛el)

—

[Taulukko s. 712]

—

Perusmuoto

Intensiivimuoto

Kausatiivimuoto

aktiivi

קָטַל

qa·talʹ

hän tappoi

קִטֵּל

qit·telʹ

hän tappoi (raa’asti)

הִקְטִיל

hiq·tilʹ

hän tapatti

passiivi

נִקְטַל

niq·talʹ

hänet tapettiin

קֻטַּל

qut·talʹ

hänet tapettiin (raa’asti)

הָקְטַל

hoq·talʹ

hänet tapatettiin

refleksiivimuoto

—

הִתְקַטֵּל

hit·qat·telʹ

hän tappoi itsensä

—

[Taulukko s. 714]

Kirjain

Konsonantit

Vastine

ʼaʹlef

בּ

bēt

—

גּ

giʹmel

—

דּ

daʹlet

—

heʼ

waw

w (kuten engl. w)

zaʹjin

z (soinnillinen s)

ḥēt

ḥ (kurkku-h)

tēt

jōd

כּ

kaf

כ lopussa: ך

—

kh (kova h)

laʹmed

מ lopussa: ם

mem

נ lopussa: ן

nun

saʹmekh

ʽaʹjin

פּ

peʼ

פ lopussa: ף

—

צ lopussa: ץ

tsa·dēʹ

qōf

q (kova k)

rēš

שׂ

sin

שׁ

šin

š (suhu-s)

תּ

taw

—

Täysvokaalit

ָ (pitkä)

qaʹmets

paʹtaḥ

ֵ (pitkä)

tseʹrē

seʹgōl

ḥiʹreq

ֹ (pitkä)

ḥōʹlem

qaʹmets ḥa·tufʹ

qib·butsʹ

ִ (pitkä)

šuʹreq

Puolivokaalit

šewaʼʹ

e, hyvin lyhyt tai ääntymätön

ḥa·tefʹ paʹtaḥ

ḥa·tefʹ seʹgōl

ḥa·tefʹ qaʹmets

Erikoisyhdistelmät

י ָ = aj

י ַ = aj

י ֵ = ē

י ֶ = ē

י ִ = i

וֹ = ō

וּ = u

יו ָ = āw