Nuoret kysyvät:

Miksi isän täytyi kuolla?

KAIKKI olivat yllättyneitä, kun Alin isä, voimakkaana ja terveenä pidetty mies, joutui sairaalaan. Al oli kuitenkin varma siitä, että hänen isänsä tulisi pian takaisin kotiin. Mutta äkkiä hänen tilansa huononi ja hän kuoli. ”Kieltäydyin uskomasta, että niin voimakas ihminen oli poissa”, valitti Al.

Kimin isä oli lämminhenkinen, kristitty mies. Hän oli ollut sairaalahoidossa kroonisten terveysongelmien vuoksi, mutta hänen vointinsa näytti paranevan. Sitten eräänä päivänä hän menetti tajuntansa kylpyhuoneessa. ”Heti kun näin hänet, tajusin, että hän oli kuollut”, muistelee Kim. ”Äitini ja veljeni yrittivät epätoivoisesti pelastaa hänet antamalla hänelle sydämenhierontaa ja tekohengitystä. Juoksin huoneeseeni ja rukoilin: ’Jehova, älä anna tämän tapahtua meille. Anna hänen elää!’ Mutta hän ei koskaan palannut tajuihinsa.”

Kuolema on karua todellisuutta tässä maailmassa. Raamatussa sanotaan: ”Kaikella on määräaika – –. Aika on syntyä ja aika kuolla.” (Saarnaaja 3:1, 2.) Jos sinut on kasvatettu kristityksi, kuolemisen syytä, kuolleiden tilaa ja ylösnousemustoivoa koskevat Raamatun opetukset ovat sinulle tuttuja.a

Isäsi tai äitisi menettäminen voi silti tuntua musertavalta. Se on koettelevimpia kokemuksia elämässä. Se voi saada sinut tuntemaan itsesi hylätyksi ja suojattomaksi. Sinä kasvat edelleen fyysisesti ja tunneperäisesti, ja vaikka ehkä jo toimitkin jossain määrin riippumattomasti, tarvitset edelleen vanhempiasi monella tavalla.b

Ei ole siksi yllättävää, että erään tutkimuksen mukaan teini-ikäiset pelkäsivät eniten vanhempiensa menettämistä. Muuan nuori myönsi: ”Suurimman osan ajasta vanhempani ovat varsinaisia kiusankappaleita, mutta se olisi kauheaa, jos heille tapahtuisi jotain. Olen huolissani siitä.” (The Private Life of the American Teenager.)

Ei ole siis mikään ihme, että tunne-elämäsi on voinut järkkyä, jos toinen vanhemmistasi on kuollut. Sinähän voit, ainakin aluksi, olla niin turtunut, ettet pysty edes itkemään. Tämä ei ole epänormaalia. Ollessaan hyvin ahdistunut psalmista sanoi: ”Olen turtunut ja äärimmäisen musertunut.” (Psalmit 38:9, UM.) Kirjassa Death and Grief in the Family sanotaan: ”Kun ihminen saa syvän viiltohaavan tai katkaisee luunsa, hän menee sokkiin. Tämä on eräänlainen suojamekanismi, jonka ansiosta kipu ei tunnu kaikessa valtavuudessaan [heti]. Suru toimii paljolti samalla tavoin.” Mutta mitä sitten voi tapahtua, kun alkujärkytys hälvenee?

”Olen niin vihainen”

Luukkaan 8:52:ssa sanotaan, että kun eräs pikkutyttö oli kuollut, ”kaikki itkivät ja löivät itseään murheesta”. Kun läheinen kuolee, on tosiaan täysin normaalia kokea monenlaisia voimakkaita tunteita, muun muassa surua, syyllisyyttä, pelkoa – jopa vihaa.

Miksi vihaa? Koska vanhempamme saavat meidät tuntemaan olomme turvalliseksi. Kun toinen heistä kuolee, on luonnollista olla peloissaan ja tuntea joutuneensa hylätyksi. Isäsi tai äitisi ei tietenkään jättänyt sinua tarkoituksellisesti. Mutta kuolema on meidän vihollisemme (1. Korinttolaisille 15:26). Kun läheinen kuolee, menetys tuntuu hyvin todelliselta ja aivan varmasti tuskalliselta. Pane merkille, miten 18-vuotias Wendy ilmaisi asian: ”Isäni kuoleman jälkeen tunsin olevani yksin maailmassa ja pelkäsin. Toivoin monta kertaa, että isäni olisi ollut kanssani ja auttanut minua.” Kun ajattelet sitä, mitä olet menettänyt – rakkauden, tuen, ohjauksen – saatat ymmärrettävästi olla vihainen.

Esimerkiksi nuorella Debbiellä oli läheinen suhde enoonsa. Tämän kuoleman jälkeen hän kirjoitti: ”Se ei yksinkertaisesti tuntunut olevan oikein, että jonkun hänen kaltaisensa hyvän, rakastetun ja paljon Jehovaa rakastavan ihmisen täytyisi kärsiä niin paljon ja kohdata niin tuskallinen kuolema. Vaikka minut oli kasvatettu kristityksi ja tiesin, miksi ihmiset vanhenevat ja kuolevat ja miksi hyvät ihmiset kärsivät, en ollut valmistautunut kohtaamaan sitä vihaa, joka valtasi minut.”

Jotkut ovat jopa jossain määrin vihaisia kuolleelle sukulaiselleen. Nuori Victoria myöntää: ”Isoisäni kuoli viime vuonna. Olin tosi vihainen hänelle siitä, että hän kuoli, ja sitten kun en enää ollut vihainen, olin hyvin surullinen.” Jotkut ovat olleet jopa taipuvaisia suuntaamaan vihansa taivasta kohti. ”Olen raivoissani Jumalalle”, tunnustaa 14-vuotias Terri, jonka isä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen. ”Miksi isäni piti kuolla, kun rakastin ja tarvitsin häntä niin paljon?”

”Nyt tunnen suurta syyllisyyttä”

Syyllisyyden tunteminen on myös yleinen reaktio vanhemman kuolemaan. ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kunniaa vailla”, sanoo Raamattu (Roomalaisille 3:23). Tämän vuoksi useimmat teini-ikäiset ottavat aika ajoin yhteen vanhempiensa kanssa. Kun sitten isä tai äiti kuolee, muistot vanhoista sanaharkoista ja riidoista voivat alkaa ahdistaa suuresti.

Voi olla hyödyksi palauttaa mieleen, että jopa toisiaan rakastavien ihmisten välille syntyy silloin tällöin voimakkaita erimielisyyksiä. ”Rakastin äitiäni”, tunnustaa nuori Elisa, ”ja tiedän hänen rakastaneen minua, mutta joidenkin kuukausien ajan ennen hänen sairastumistaan meillä oli ollut ongelmia. Saatoin vihastua hänelle asioista, jotka tuntuvat nyt merkityksettömiltä mutta jotka olivat silloin minulle tärkeitä. Kerran kun olin hyvin vihainen hänelle, muistan, kuinka ryntäsin huoneeseeni ja toivoin hiljaa mielessäni, että hän kuolisi. Kun äiti sairastui ja yllättäen kuoli, kaikki nämä välillämme olleet selvittämättömät tunteet jäivät jäljelle. Nyt tunnen suurta syyllisyyttä.” Siitä huolimatta, mitä olet saattanut sanoa tai tuntea, sinä et aiheuttanut isäsi tai äitisi kuolemaa. Se ei ollut sinun syytäsi.

Surun tuska

Voit tuntea silti syvää surua ja murhetta. Lohduttaudu sillä, että Raamatun aikoina uskon miehillä ja naisilla oli myös sellaisia tunteita. Kun Joosef menetti rakkaan isänsä, hän ”vaipui isänsä kasvoja vasten, itki siinä kumartuneena hänen ylitsensä ja suuteli häntä” (1. Mooseksen kirja 50:1). Jeesus Kristuskin ”puhkesi kyyneliin” ystävänsä Lasaruksen kuoleman vuoksi (Johannes 11:35).

Niinpä kun joku murehtii isän tai äidin kuolemaa, on täysin luonnollista, että suru valtaa toisinaan mielen. Yrittäessään kuvailla ahdistuneisuuttaan psalmista sanoi: ”Niinkuin äitiänsä sureva, niin minä kävin – – kumarruksissa.” (Psalmit 35:14.) Surun murtamana voit jopa olla ”murheesta uneton” (Psalmit 119:28, UM). Voit menettää ruokahalusi ja sinulla voi yhtäkkiä olla vaikeuksia keskittyä koulussa. Voit jopa masentua.

Tilannetta voi pahentaa entisestään se, että jälkeenjääneet perheesi jäsenet voivat olla siinä määrin surun vallassa, etteivät he kykene paljoakaan auttamaan ja tukemaan sinua. Kim muistelee: ”Isäni hautajaisten jälkeen yritimme palata normaaliin elämäämme. Äidistä tuli nyt perheen pää. Mutta toisinaan hän saattoi kesken perhetutkistelumme puhjeta itkuun. Kuulin hänen itkevän öisin ja huutavan isäni nimeä.”

Lohdutuksen löytäminen

Profeetta Jeremia sanoi kerran: ”Parantumaton murhe on vallannut minut. Sydämeni on sairas.” (Jeremia 8:18, UM.) Sinustakin voi tuntua siltä, ettei tuska poistu koskaan. Mutta huomaa, mitä apostoli Paavali sanoi: ”Siunattu olkoon – – kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme.” (2. Korinttolaisille 1:3, 4.) Jumala antaa lohdutusta pääasiassa kirjoitetun Sanansa, Raamatun, välityksellä. Lisäksi hänen henkensä voi saada ystävät ja perheenjäsenet antamaan tarvittavaa apua ja tukea.

Älä anna väärin kohdistetun vihan estää sinua etsimästä jumalallista lohdutusta. Vanhurskas Job erehtyi syyttämään Jumalaa tuskallisista menetyksistään. Hän julisti katkerana: ”Kun elin rauhassa, hän tarttui minua niskasta, ravisteli minua, ruhjoi ja rusikoi.” (Job 16:12, 13, KR-92.) Mutta Job oli väärässä. Saatana, ei Jumala, aiheutti Jobin ongelmat. Nuoren Elihun täytyi muistuttaa Jobia siitä, että ”Jumala ei tee väärin, Kaikkivaltias ei vääristä oikeutta”. Myöhemmin Job perui kokonaan ajattelemattomat lausuntonsa. (Job 34:12; 42:6.)

Ehkä jonkun täytyy auttaa sinuakin näkemään asiat tasapainoisemmin. Kim muistelee: ”Eräs iäkäs kristitty vanhin palautti mieleemme ylösnousemustoivon ja luki kanssamme esimerkiksi Johanneksen 5:28, 29:n ja 1. Korinttolaiskirjeen 15:20:n kaltaisia raamatunkohtia. Hän sanoi: ’Isänne palaa takaisin, mutta teidän täytyy pysyä uskollisina, jos aiotte nähdä hänet paratiisissa.’ En koskaan unohda sitä! Hän sanoi myös, ettei Jumala luonut ihmistä kuolemaan. Tajusin, ettei Jumalalla ollut mitään osuutta isäni kuolemaan.”

Asioiden pohtiminen Raamatun valossa ei heti poistanut Kimin tuskaa, mutta se oli alku. Sinäkin voit alkaa tehdä työtä voittaaksesi surusi ja murheesi. Sitä, miten voit tarkkaan sanoen tehdä sen, käsitellään tämän kirjoitussarjan seuraavassa osassa.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 26]

Isän tai äidin kuolema voi olla elämän koettelevimpia kokemuksia