Läksyjä jotka maailmankaikkeus opettaa

”En luulottele tuntevani maailmankaikkeutta, sillä se on paljon suurempi kuin minä.” – Thomas Carlyle, 1795–1881.

NYKYÄÄN, sata vuotta myöhemmin, meillä on parempi käsitys siitä, miten paljon maailmankaikkeus todellisuudessa on meitä suurempi. Vaikka tiedemiesten tietomäärä on lisääntynyt paljon, niin heistäkin tuntuu yhä erään tähtitieteilijän sanoja lainataksemme samanlaiselta kuin ”1700-luvun kasvitieteilijöistä, jotka viidakossa rämpiessään löytävät aina vain lisää uusia, ennestään tuntemattomia kasvilajeja”.

Voimme silti rajallistenkin tietojemme perusteella tehdä joitakin johtopäätöksiä. Nämä johtopäätökset liittyvät kysymyksiin, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä: Millainen maailmankaikkeus on rakenteeltaan? Miten maailmankaikkeus on syntynyt?

Ei kaaos vaan järjestys

Maailmankaikkeuden rakenteen tutkimista sanotaan kosmologiaksi. Nimitys tulee kreikan sanoista kosmos ja logos, eli on kysymys ”järjestyksen ja harmonian tutkimisesta”. Kosmologia on nimenä hyvin sopiva, sillä nimenomaan järjestys on se ilmiö, johon tähtitieteilijät törmäävät tutkiessaan taivaankappaleitten liikkeitä tai ainetta, josta kosmos koostuu.

Maailmankaikkeudessa on kaikki liikkeessä, eikä tämä liike ole säännötöntä tai arvaamatonta. Planeetat, tähdet ja galaksit noudattavat avaruudessa liikkuessaan tarkkoja fysiikan lakeja, joiden avulla tiedemiehet pystyvät erehtymättömän tarkasti ennustamaan joitakin tähtitaivaan ilmiöitä. Ja niin uskomattomalta kuin se voikin tuntua, neljä perusvoimaa, jotka hallitsevat pienimpiäkin atomeja, hallitsevat myös mahtavimpia galakseja.

Järjestys ilmenee myös aineessa, josta maailmankaikkeus koostuu. ”Aine on – – järjestäytyneessä tilassa kaikissa kokoluokissa pienimmästä suurimpaan”, selittää tähtitieteen opas The Cambridge Atlas of Astronomy. Aineen sisäinen rakenne ei ole millään tavalla sattumanvarainen, vaan siinä vallitsee järjestys, olipa sitten kysymys siitä, millä tavoin elektronit ja atomiytimen protonit ja neutronit ovat yhteydessä toisiinsa, tai keskinäisestä vetovoimasta, joka pitää suunnattomat galaksijoukot koossa.

Miksi maailmankaikkeudesta paljastuu tällainen järjestys ja sopusointu? Miksi inhimillinen tieto ei kykene selittämään kaikkeutta hallitsevia lakeja? Koska näiden lakien on täytynyt olla olemassa jo ennen maailmankaikkeuden syntymistä – eiväthän ne muutoin voisi hallita sitä – niin johdonmukainen kysymys kuuluu: mistä ne ovat peräisin?

Kuuluisa luonnontieteilijä Isaac Newton totesi: ”Tämä mitä kaunein auringon, kiertotähtien ja pyrstötähtien järjestelmä voi olla lähtöisin vain järjellisen ja voimallisen Olennon suunnitelmasta ja herruudesta.”

Fyysikko Fred Hoyle kirjoittaa: ”Jos Rubikin kuution kuvion kokoamiseen tarvitaan älyä, niin maailmankaikkeuden syntymiseen on myös tarvittu älyä.” Se mitä voimme tietää maailmankaikkeuden synnystä, vahvistaa sitä päätelmää, että täytyy olla olemassa yliluonnollinen Lainlaatija.

Tärkein kysymys: miten maailmankaikkeus on syntynyt?

Teoreettisen fysiikan tuntija Stephen Hawking selittää: ”Maailmankaikkeuden alkuhetket tarjoavat vastauksen tärkeimpään kysymykseen: siihen, miten kaikki se minkä näemme, myös elämä, on saanut alkunsa.” Millainen on luonnontieteellinen nykykäsitys kaikkeuden alkuhetkistä?

1960-luvulla tutkijat havaitsivat, että joka puolelta taivaalta tulee heikkoa taustasäteilyä. Tämän säteilyn sanottiin olevan niin sanotun alkuräjähdyksen jälkikaikuja. Heidän mukaansa räjähdys oli niin suunnattoman voimakas, että sen kaiku voidaan vielä vuosimiljardienkin kuluttua havaita.a

Mutta jos maailmankaikkeus syntyi yhtäkkiä räjähdyksessä 15–20 miljardia vuotta sitten, kuten useimmat fyysikot nykyään uskovat (vaikka toiset ovatkin täysin eri mieltä), niin herää tärkeä kysymys. Mistä siihen tarvittu energia oli peräisin? Toisin sanoen mitä oli ollut olemassa ennen alkuräjähdystä?

Tämän kysymyksen monet tähtitieteilijät mieluiten väistävät. Eräs heistä on myöntänyt: ”Tiede on todistanut maailman olevan sellaisten voimien aikaansaannos, jotka kaikesta päättäen jäävät ainiaaksi tieteen selityskyvyn ulkopuolelle. Se on kiusallista tieteelle, koska se ei mitenkään kelpaa tieteisuskolle – syyn ja seurauksen uskonnolle, käsitykselle, jonka mukaan jokaiselle ilmiölle on selityksensä. Havaitsemme nyt, että kaikista suurin ilmiö, maailmankaikkeuden syntymä, sotiikin tätä uskonkappaletta vastaan.”

Eräs Oxfordin yliopiston professori on mennyt vieläkin pitemmälle kirjoittaessaan: ”Lukija saa itse päättää, kuka maailmankaikkeuden alkuunpanija on. Ilman häntä kuvamme on kuitenkin epätäydellinen.” Raamattu menee suoraan asian ytimeen osoittaessaan, kuka tämä ”alkuunpanija” on, kun se sanoo: ”Alussa loi Jumala taivaan ja maan.” – 1. Mooseksen kirja 1:1.

Ihmisen vähäpätöisyys

Yksinkertaisin läksy, minkä maailmankaikkeus meille opettaa, on samalla näistä läksyistä myös kaikkein ilmeisin. Tältä opetukselta ylväs keskiajan ihminen koetti kaikin keinoin ummistaa silmänsä, mutta Raamatun runoilijat tunnustivat sen nöyrästi jo vuosituhansia sitten. Tämä opetus on ihmisen vähäpätöisyys.

Viimeaikaiset havainnot vahvistavat kuningas Daavidin todentajuisen arvion: ”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” – Psalmi 8:4, 5.

Tähtitiede on nostanut verhoa kaikkeuden äärettömien mittasuhteitten ja majesteettisuuden edestä. Verhon takaa on löytynyt hirmuisen suuria tähtiä, suunnattoman pitkiä etäisyyksiä, pituudeltaan ihmisen käsityskyvyn ylittäviä ajanjaksoja, kosmisia sulatusuuneja, joissa on miljardien asteiden lämpötiloja, ja energiapurkauksia, joiden rinnalla miljardi atomipommia tuntuu pieneltä. Jobin kirjasta löydämme kuitenkin erinomaisen luonnehdinnan kaikesta tästä: ”Katso, nämä ovat ainoastaan hänen tekojensa äärten häämötystä, ja kuinka hiljainen onkaan kuiskaus, jonka hänestä kuulemme! Mutta kuka käsittää hänen väkevyytensä jylinän?” (Job 26:14) Mitä enemmän opimme tuntemaan maailmankaikkeutta, sitä heiveröisemmiltä alkavat tietomme näyttää ja sitä pienemmäksi muuttuu oma paikkamme siinä. Objektiiviselle havainnoitsijalle se on ajatuksia herättävä opetus.

Isaac Newton tunnusti: ”Minusta tuntuu, että olen ollut vain kuin merenrannalla leikkivä poika, joka suureksi ilokseen aina silloin tällöin löytää tavallista sileämmän pikkukiven tai tavallista kauniimman kotilonkuoren, samalla kun edessä lepää mahtava totuuden meri täysin tutkimattomana.”

Sen nöyryyden ansiosta, jota tällaisen ymmärryksen pitäisi herättää meissä, meidän on helpompi tunnustaa, että on olemassa Hän, joka on luonut maailmankaikkeuden, Hän, joka on tehnyt sitä hallitsevat lait, Hän, joka on paljon suurempi ja viisaampi kuin me itse olemme. Jobin kirjassa muistutetaankin meitä: ”Jumalalla on viisaus ja voima, hänellä neuvo ja ymmärrys.” (Job 12:13) Tämä on kaikkein tärkein opetus.

Maailmankaikkeuden salaisuuksien avautuessa paljastuu entistä suurempia arvoituksia. Tämä lehti tulee lähiaikoina tarkastelemaan uusimpia havaintoja, jotka nykyään askarruttavat tähtitieteilijöitä ja herättävät uusia kysymyksiä, joista kosmologit saavat lisää sytykkeitä keskinäisiin väittelyihinsä.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 10]

Laite, jolla otetaan vastaan teoreettisen alkuräjähdyksen perua olevaa taustasäteilyä

[Lähdemerkintä]

Käyttöluvan antajat: Royal Greenwich Observatory ja Canary Islands Institute of Astrophysics