Sen ratkaiseminen mikä on heikkoutta, mikä pahuutta ja mikä katumusta

KRISTITYT vihaavat syntiä – sitä, ettei pidetä kiinni Jehovan vanhurskaista normeista (Heprealaisille 1:9). Valitettavasti me kaikki teemme aika ajoin syntiä. Me kaikki taistelemme perittyä heikkoutta ja epätäydellisyyttä vastaan. Jos me tunnustamme syntimme Jehovalle ja yritämme vilpittömästi olla tekemättä niitä uudelleen, voimme kuitenkin useimmiten lähestyä häntä puhtain omintunnoin. (Roomalaisille 7:21–24; 1. Johanneksen kirje 1:8, 9; 2:1, 2.) Kiitämme Jehovaa siitä, että lunastusuhrin perusteella hän hyväksyy pyhän palveluksemme huolimatta heikkouksistamme.

Jos joku lankeaa vakavaan syntiin lihallisen heikkouden vuoksi, hän tarvitsee kiireesti paimennusta Jaakobin kirjeen 5:14–16:ssa hahmotellun menettelytavan mukaisesti: ”Onko joku keskuudessanne [hengellisesti] sairas? Hän kutsukoon luokseen seurakunnan vanhimmat – – Jos hän on tehnyt syntejä, niin hänelle annetaan anteeksi. Tunnustakaa sen tähden avoimesti syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta paranisitte.”

Kun joku vihkiytynyt kristitty siis tekee jonkin törkeän synnin, tarvitaan muutakin kuin vain sitä, että hän tunnustaa sen Jehovalle. Vanhinten täytyy ottaa nimenomaisia askeleita, koska seurakunnan puhtaus ja rauha ovat uhattuina. (Matteus 18:15–17; 1. Korinttolaisille 5:9–11; 6:9, 10.) Vanhinten on ehkä ratkaistava, katuuko tämä ihminen. Mikä johti syntiin? Oliko se seurausta hetkellisestä heikkoudesta? Oliko se synnin harjoittamista? Tämän ratkaiseminen ei ole aina helppoa eikä selväpiirteistä vaan vaatii melkoisesti havaintokykyä.

Entä jos synti johtuu jatkuvasta väärinteosta ja pahuudesta? Vanhinten velvollisuus on silloin selvä. Antaessaan ohjeita siitä, miten Korinton seurakunnassa sattunut vakava asia tuli hoitaa, apostoli Paavali sanoi: ”Poistakaa paha ihminen keskuudestanne.” (1. Korinttolaisille 5:13.) Pahoilla ei ole sijaa kristillisessä seurakunnassa.

Sen punnitseminen, mikä on heikkoutta, mikä pahuutta ja mikä katumusta

Mistä vanhimmat voivat tietää, että joku katuu?a Se ei ole yksinkertainen kysymys. Ajatellaanpa esimerkiksi kuningas Daavidia. Hän teki aviorikoksen ja syyllistyi itse asiassa myös murhaan. Siitä huolimatta Jehova salli hänen jäädä henkiin. (2. Samuelin kirja 11:2–24; 12:1–14.) Ajatellaanpa sitten Ananiasta ja Safiiraa. He valehtelivat ja yrittivät pettää apostoleita teeskennellen ulkokultaisesti olevansa anteliaampia kuin todellisuudessa olivat. Oliko se vakavaa? Oli. Oliko se yhtä paha kuin murha ja aviorikos? Tuskinpa! Ananias ja Safiira joutuivat silti maksamaan siitä hengellään. (Apostolien teot 5:1–11.)

Miksi he saivat erilaiset rangaistukset? Daavid lankesi vakavaan syntiin lihallisen heikkouden vuoksi. Kun hän joutui vastatusten tekonsa kanssa, hän katui, ja Jehova antoi hänelle anteeksi – vaikka häntä kuritettiinkin ankarasti hänen huonekunnassaan syntyneiden ongelmien kautta. Ananias ja Safiira tekivät syntiä, kun he ulkokultaisesti puhuivat vilppiä kristilliselle seurakunnalle yrittäen pettää sitä ja siten ’valehtelivat pyhälle hengelle ja Jumalalle’. Se oli todiste siitä, että heillä oli paha sydän. Sen vuoksi heitä rangaistiin ankarammin.

Kummassakin tapauksessa tuomion antoi Jehova, ja hänen tuomionsa oli oikea, koska hän voi tutkia sydämen (Sananlaskut 17:3). Vanhimmat, jotka ovat ihmisiä, eivät voi tehdä sitä. Miten sitten vanhimmat voivat havaita, todistaako jokin vakava synti pikemminkin heikkoudesta kuin pahuudesta?

Kaikki synti on itse asiassa pahaa, mutta kaikki synnintekijät eivät ole pahoja. Samanlaiset synnit saattavat todistaa toisen ihmisen heikkoudesta ja toisen pahuudesta. Syntiin sisältyykin tavallisesti jonkin verran sekä synnintekijän heikkoutta että pahuutta. Ratkaisevaa on muun muassa se, miten synnintekijä suhtautuu siihen, mitä hän on tehnyt, ja mitä hän aikoo tehdä sen suhteen. Katuuko hän? Vanhinten täytyy olla havaintokykyisiä pannakseen sen merkille. Miten he voivat saada sellaista havaintokykyä? Apostoli Paavali lupasi Timoteukselle: ”Ajattele jatkuvasti sitä mitä sanon; Herra on kyllä antava sinulle käsityskykyä kaikessa.” (2. Timoteukselle 2:7.) Jos vanhimmat nöyrästi ’ajattelevat jatkuvasti’ Paavalin ja muiden raamatunkirjoittajien henkeytettyjä sanoja, he saavat tarvittavaa käsitys- ja havaintokykyä suhtautuakseen oikein niihin, jotka tekevät syntiä seurakunnassa. Silloin heidän ratkaisuistaan heijastuu Jehovan ajattelu, ei heidän oma ajattelunsa. (Sananlaskut 11:2; Matteus 18:18.)

Miten tähän päästään? Voidaan esimerkiksi tutkia sitä, millaisiksi pahat kuvaillaan Raamatussa, ja katsoa, soveltuvatko nuo tuntomerkit siihen ihmiseen, jonka kanssa ollaan tekemisissä.

Vastuun ottaminen ja katuminen

Aadam ja Eeva olivat ensimmäiset ihmiset, jotka päättivät toimia väärin. Vaikka he olivatkin täydellisiä ja tunsivat täysin Jehovan lain, he kapinoivat Jumalan suvereeniutta vastaan. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten he reagoivat, kun Jehova pani heidät katsomaan silmästä silmään sitä, mitä he olivat tehneet: Aadam syytti Eevaa ja Eeva syytti käärmettä! (1. Mooseksen kirja 3:12, 13.) Vertaa tätä Daavidin suureen nöyryyteen. Kun hän joutui kohtaamaan törkeät syntinsä, hän otti vastuun harteilleen ja anoi anteeksiantoa sanoen: ”Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan.” (2. Samuelin kirja 12:13; Psalmit 51:6, 11, 12.)

Vanhinten on hyvä harkita näitä kahta esimerkkiä, kun he käsittelevät tapauksia, joihin liittyy jokin vakava synti, varsinkin jos synnintekijä on aikuinen. Myöntääkö synnintekijä syyllisyytensä kaunistelematta niin kuin Daavid myönsi vakuututtuaan siitä, että hän oli tehnyt syntiä, ja etsiikö hän apua ja anteeksiantoa Jehovalta, vai yrittääkö hän vähätellä tekoaan ja kenties syyttää jotakuta toista? Syntiin syyllistynyt ihminen saattaa tosin haluta selittää, mikä oli syynä hänen tekoihinsa, ja vanhinten on ehkä tarpeellista harkita joitakin joko menneitä tai nykyisiä olosuhteita ratkaistessaan, miten häntä voidaan auttaa (vrt. Hoosea 4:14). Mutta hänen tulisi myöntää, että hän itse on tehnyt syntiä ja että hän on vastuussa siitä Jehovan edessä. Muista, että ”lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli” (Psalmit 34:19).

Pahan harjoittaminen

Psalmien kirjassa puhutaan monta kertaa pahoista ihmisistä. Myös nuo raamatunkohdat voivat auttaa vanhimpia havaitsemaan, onko ihminen pohjimmiltaan paha vai heikko. Tarkastellaanpa esimerkiksi kuningas Daavidin henkeytettyä rukousta: ”Älä tempaa minua pois jumalattomien kanssa, älä väärintekijäin kanssa, jotka puhuvat lähimmäisilleen rauhan puheita, vaikka heidän sydämessään on pahuus.” (Psalmit 28:3.) Huomaa, että jumalattomat eli pahat mainitaan rinnakkain ”väärintekijäin” kanssa. Ihminen, joka tekee syntiä lihallisen heikkouden takia, todennäköisesti lopettaa väärinteon heti, kun hän tulee järkiinsä. Pahasta sydämestä voisi kuitenkin todistaa se, että joku tekee toistuvasti sitä, mikä on pahaa, niin että siitä tulee osa hänen elämäänsä.

Daavid mainitsi tuossa jakeessa vielä erään pahuuden tuntomerkin. Ananiaan ja Safiiran tavoin paha ihminen puhuu suullaan hyvää, mutta sydämessään hänellä on pahoja asioita. Hän saattaa olla ulkokultainen niin kuin Jeesuksen päivien fariseukset, jotka ’tosin ulkonaisesti näyttivät ihmisistä vanhurskailta, mutta sisältä olivat täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta’ (Matteus 23:28; Luukas 11:39). Jehova vihaa ulkokultaisuutta (Sananlaskut 6:16–19). Pahasta sydämestä voisi hyvin todistaa se, että joku yrittää ulkokultaisesti kieltää vakavat syntinsä jopa puhuessaan oikeuskomitean kanssa tai myöntää vastahakoisesti vain sen, minkä toiset jo tietävätkin, eikä suostu tunnustamaan tekojaan kokonaan.

Ylpeä piittaamattomuus Jehovaa kohtaan

Psalmissa 10 hahmotellaan muita pahalle ihmiselle tunnusomaisia piirteitä. Siinä sanotaan: ”Jumalattomien ylpeyden tähden kurja kärsii, – – jumalaton – – pilkkaa Herraa.” (Psalmit 10:2, 3.) Miten meidän tulee suhtautua vihkiytyneeseen kristittyyn, joka on ylpeä ja pilkkaa Jehovaa? Nämä ovat selvästikin pahoja ominaisuuksia. Ihminen, joka tekee syntiä luonteen heikkouden vuoksi, katuu ja yrittää kovasti muuttaa menettelyään heti, kun hän tajuaa tehneensä syntiä tai kun hänen huomionsa kiinnitetään siihen (2. Korinttolaisille 7:10, 11). Mikä sitä vastoin voisi estää sellaista synnintekijää, joka pohjimmiltaan halveksii Jehovaa, palaamasta yhä uudelleen syntiseen menettelyynsä? Miten hänellä voisi olla nöyryyttä, jota tarvitaan aitoon ja oikeaan katumukseen, jos hän on ylpeä siitä huolimatta, että häntä neuvotaan lempeyden hengessä?

Tarkastellaanpa nyt samassa psalmissa hieman myöhemmin olevia Daavidin sanoja: ”Miksi jumalaton pilkkaa Jumalaa? Miksi hän sanoo sydämessään: ’Et sinä kosta?’” (Psalmit 10:13.) Kristillisessä seurakunnassa paha ihminen tietää eron oikean ja väärän välillä, mutta hän ei epäröi toimia väärin, jos hän luulee selviävänsä siitä rangaistuksetta. Niin kauan kuin ei ole ilmi tulemisen pelkoa, hän päästää syntiset taipumuksensa valloilleen. Toisin kuin Daavid hän juonittelee karttaakseen kuritusta, jos hänen syntinsä paljastuvat. Tällainen ihminen pilkkaa törkeästi Jehovaa. ”Minun sydämessäni ei ole Jumalan pelkoa – –. Hän ei kammo pahaa.” (Psalmit 36:2, 5.)

Toisten vahingoittaminen

Tavallisesti synti vaikuttaa useampaan kuin yhteen ihmiseen. Esimerkiksi avionrikkoja tekee syntiä Jumalaa vastaan; hän pettää vaimoaan ja lapsiaan; jos se, jonka kanssa hän syyllistyy syntiin, on naimisissa, hän pettää tämän perhettä; hän tahraa seurakunnan hyvän nimen. Miten hän suhtautuu tähän kaikkeen? Tunteeko hän syvää surua sekä aitoa katumusta? Vai ilmaiseeko hän psalmissa 94 kuvailtua henkeä: ”Ne röyhkeilevät, kaikki nuo väärintekijät. Sinun kansaasi, Herra, he runtelevat, ja sinun perintöosaasi he rasittavat. He tappavat leskiä ja muukalaisia ja murhaavat orpoja. Ja he sanovat: ’Ei Herra sitä näe, ei Jaakobin Jumala sitä huomaa’.” (Psalmit 94:4–7.)

Seurakunnassa käsiteltäviin synteihin eivät todennäköisesti liity tappaminen eikä murhaaminen. Vanhinten tutkiessa väärintekoa siinä saattaa kuitenkin ilmetä tässä kuvailtua henkeä – sitä, että ollaan valmiita käyttämään toisia hyväksi omaa etua tavoiteltaessa. Sekin on pöyhkeyttä, joka on tunnusomaista pahalle ihmiselle (Sananlaskut 21:4). Tosi kristityllä on aivan toisenlainen henki: hän on halukas uhrautumaan veljensä puolesta (Johannes 15:12, 13).

Jumalisten periaatteiden soveltaminen

Näiden suuntaviivojen ei ole tarkoitus olla mitään sääntöjä. Ne antavat kuitenkin käsityksen joistakin niistä asioista, joita Jehova pitää todella pahoina. Eikö tehdystä väärinteosta haluta kantaa vastuuta? Onko synnintekijä jättänyt röyhkeästi huomiotta hänelle samasta asiasta aiemmin annetut neuvot? Onko kyse piintyneestä, vakavasta väärinteon harjoittamisesta? Halveksiiko väärintekijä avoimesti Jehovan lakia? Onko hän laskelmoidusti salannut väärintekonsa ja kenties samalla turmellut muita? (Juudas 4.) Voimistuvatko tällaiset yritykset sitä mukaa kuin väärinteko alkaa tulla päivänvaloon? Jättääkö väärintekijä täysin huomiotta sen vahingon, jota hän on aiheuttanut muille ja Jehovan nimelle? Entä hänen asenteensa? Onko hän ylpeä ja pöyhkeä sen jälkeen, kun hänelle on annettu ystävällisesti raamatullisia neuvoja? Eikö hän halua hartaasti karttaa toimimasta enää väärin? Jos vanhimmat panevat merkille tällaisia seikkoja, jotka ilmaisevat räikeää katumuksen puutetta, he saattavat tulla siihen tulokseen, että tehdyt synnit todistavat pikemminkin pahuudesta kuin vain lihan heikkoudesta.

Silloinkin kun vanhimmat ovat tekemisissä ihmisen kanssa, jolla näyttää olevan pahoja taipumuksia, he kannustavat häntä silti pyrkimään vanhurskauteen (Heprealaisille 3:12). Pahat saattavat katua ja muuttua. Jollei näin olisi, miksi Jehova olisi kehottanut israelilaisia: ”Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta”? (Jesaja 55:7.) Vanhimmat saattavat oikeuskomitean käsittelyn aikana panna merkille, että hänen sydämentilansa on muuttunut huomattavasti, mikä heijastuu hänen katumusta ilmaisevasta käytöksestään ja asenteestaan.

Silloinkin, kun joku joudutaan erottamaan, vanhimmat paimenina kehottavat häntä katumaan ja pyrkimään takaisin Jehovan suosioon. Muistellaanpa Korinton ”pahaa ihmistä”. Hän ilmeisestikin muutti menettelyään, ja Paavali suositteli myöhemmin hänen takaisin ottamistaan. (2. Korinttolaisille 2:7, 8.) Ajatellaanpa myös kuningas Manassea. Hän oli todellakin ollut erittäin paha, mutta kun hän lopulta katui, Jehova hyväksyi hänen katumuksensa. (2. Kuningasten kirja 21:10–16; 2. Aikakirja 33:9, 13, 19.)

On tosin olemassa syntiä, jota ei anneta anteeksi – syntiä pyhää henkeä vastaan (Heprealaisille 10:26, 27). Jehova yksin ratkaisee, kuka on tehnyt sellaista syntiä. Ihmisillä ei ole valtaa päättää sitä. Vanhimmilla on vastuu pitää seurakunta puhtaana ja auttaa palauttamaan kohdalleen katuvia synnintekijöitä. Jos vanhimmat tekevät tämän havaintokykyisesti ja nöyrästi, niin että heidän ratkaisunsa heijastavat Jehovan viisautta, Jehova siunaa tätä heidän paimennustyönsä sarkaa.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 29]

Ananias ja Safiira valehtelivat ulkokultaisesti pyhälle hengelle ja osoittivat siten, että heidän sydämensä oli paha