LEIJONA

(hepr. ʼar·jehʹ, ʼariʹ, la·viʼʹ, laʹjiš, šaʹḥal [nuori leijona], kefirʹ [harjakas nuori leijona], levi·jaʼʹ [naarasleijona]; aram. ʼar·jehʹ; kreik. leʹōn).

Sana laʹjiš, joka on käännetty vastineella ”leijona” Sananlaskujen 30:30:ssä, käännetään Jobin 4:11:ssä ja Jesajan 30:6:ssa (UM) ”jalopeuraksi”, koska noissa raamatunkohdissa on jo käytetty sanaa ”leijona” (la·viʼʹ).

Kissaeläimiin kuuluva suuri, kellanruskea nisäkäs, jolla on pitkä tupsupäinen häntä. Tuuhea harja, joka on uroksen tuntomerkki, alkaa kasvaa eläimen ollessa noin kolmivuotias. Vaikka leijonat ovatkin nykyään kuolleet sukupuuttoon Palestiinasta, niitä oli siellä muinoin runsaasti. Niitä tavattiin Anti-Libanonin vuoristossa (Lal 4:8), Jordanin varrella olevissa tiheiköissä (Jer 49:19; 50:44; Sak 11:3) ja ”ahdingon ja vaikeiden olosuhteiden maassa”, ts. Juudan eteläpuolella olevassa erämaassa (Jes 30:6; vrt. 5Mo 8:15).

Aika ajoin paimenten täytyi suojella katraitaan leijonilta. Daavid löi kerran rohkeasti maahan leijonan ja pelasti sen viemän lampaan (1Sa 17:34, 35). Se oli kuitenkin poikkeuksellista. Usein ei edes ”paimenten koko joukko” pystynyt pelottelemaan tiehensä harjakasta nuorta leijonaa (Jes 31:4). Joskus paimen sai takaisin vain osan kotieläimestä leijonan kidasta (Am 3:12), jolloin hän saattoi esittää tarvittavat todisteet, jotka vapauttivat hänet korvausvelvollisuudesta (2Mo 22:13).

Vaikka Daavid, Simson ja Benaja tappoivat leijonia pelkin käsin (Tu 14:5, 6; 1Sa 17:36; 2Sa 23:20), kaikki eivät päässeet pakoon leijonan kynsistä (2Ku 17:25, 26). Jehova käytti leijonia pannessaan täytäntöön tuomionsa profeetalle, joka ei ollut totellut häntä (1Ku 13:24–28), ja miehelle, joka kieltäytyi yhteistoiminnasta erään hänen profeettansa kanssa (1Ku 20:36).

Raamatussa viitataan toistuvasti leijonan tuntomerkkeihin ja tapoihin, mm. sen mahtavaan karjuntaan ja sen ärjyntään (San 19:12; 20:2; Am 3:4, 8). Leijona ei tavallisesti karju, kun se metsästää villieläimiä, mutta kun se yrittää saada saaliikseen aitauksessa olevia kotieläimiä, se usein ärjyy. Sen pelottavan äänen tarkoitus on saada eläimet vauhkoontumaan, niin että ne rikkovat suoja-aitauksensa ja yksittäiset eläimet lähtevät eroon katraasta. Leijona liikkuu sulavasti (San 30:29, 30). Se on kuuluisa voimastaan (Tu 14:18; San 30:30). Yksi leijonan voimakkaan käpälän isku voi murtaa pienen antiloopin niskan. Leijona voi tappaa ja kantaa itseään suurempia eläimiä, ja sen lyhyissä, voimakkaissa leuoissa on vahvat hampaat, joilla se pystyy murskaamaan suuria luita (Ps 58:6; Jl 1:6; Jes 38:13). Ei ihme, että laiskan ihmisen kerrotaan puolustelevan passiivisuuttaan sanomalla: ”Ulkona on leijona!” (San 22:13; 26:13.) Koska leijonat ovat lihansyöjiä, ne voivat kuitenkin menehtyä saaliin puutteeseen (Job 4:11; ks. myös Ps 34:10). Ja ”elävä koira [joskin halveksittu] on paremmassa asemassa kuin [aikoinaan majesteettinen mutta nyt] kuollut leijona” (Sr 9:4).

Leijona viettää yleensä osan päivästä nukkumalla pesäpaikassaan, ja se metsästää pääasiassa yöllä. Ruoanhankinnassaan eläin joko väijyy saalistaan tai hiipii sitä kohti, kunnes se on riittävän lähellä lyhyttä syöksähdystä varten (Job 38:39, 40; Ps 10:9; Va 3:10). Silloin se voi liikkua n. 65 km:n tuntinopeudella. Jotta leijonanpennut saisivat tarvitsemaansa kokemusta saalistamisessa, ne alkavat seurata emoaan metsästysretkille kolmen kuukauden ikäisinä. Ne vieroitetaan kuusi- tai seitsenkuisina, ne saavuttavat sukukypsyyden 3–4-vuotiaina ja ovat täysikokoisia 6-vuotiaina. (Hes 19:2, 3.)

Ihmiset ovat kautta aikojen metsästäneet leijonia. Niiden pyydystämiseen on käytetty kuoppia ja verkkoja (Hes 19:3, 4, 9). Muinaisessa Assyriassa leijonanmetsästys oli hallitsijoiden lempiharrastus. Kuningas ajoi leijonia takaa joko ratsain tai vaunuissaan aseinaan jousi ja nuolia. (Kuva, 1. osa, s. 955.)

Nälkäisiä leijonia käytettiin muinoin kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanossa. Profeetta Daniel vältti tämän kohtalon Jehovan enkelin suojeluksessa (Da 6:16, 17, 22, 24; vrt. Hpr 11:33). Apostoli Paavali vapautui ensimmäisellä vuosisadalla ”leijonan kidasta” joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti (2Ti 4:17).

Käyttö koristeena ja kuvauksissa. Temppelin kuparisten siirtovaunujen laitoihin oli kaiverrettu koristeeksi leijonan kuvia (1Ku 7:27–36). Salomon valtaistuimelle johtavia portaita reunusti 12 leijonapatsasta, ja lisäksi valtaistuimen käsinojien vieressä oli kaksi leijonaa (1Ku 10:19, 20). Hesekielin näyssä näkemässä temppelissä oli koristeena kerubeja, joilla oli kahdet kasvot, ihmisen ja harjakkaan nuoren leijonan kasvot (Hes 41:18, 19).

Leijona mainitaan Raamatussa useimmiten kuvaannollisessa mielessä. Koko Israelin kansakuntaa (4Mo 23:24; 24:9) ja erikseen Juudan (1Mo 49:9) ja Gadin (5Mo 33:20) heimoja verrattiin profeetallisesti leijoniin, jotka edustivat voittamattomuutta ja rohkeutta vanhurskaassa sodankäynnissä (vrt. 2Sa 17:10; 1Ai 12:8; San 28:1). Jehova vertaa itseään leijonaan pannessaan täytäntöön tuomionsa uskottomalle kansalleen (Ho 5:14; 11:10; 13:7–9). Ja Jumalan huomattavin oikeuden toimeenpanija Jeesus Kristus on ”Leijona, joka on Juudan heimosta” (Il 5:5). On siis sopivaa, että leijona, rohkean oikeudenkäytön vertauskuva, yhdistetään Jehovan läsnäoloon ja valtaistuimeen (Hes 1:10; 10:14; Il 4:7).

Leijonan raivokkuuden, saaliinhimon ja saalistustapojen vuoksi sitä käytettiin edustamaan myös jumalattomia ihmisiä (Ps 10:9), ihmisiä jotka vastustavat Jehovaa ja hänen kansaansa (Ps 22:13; 35:17; 57:4; Jer 12:8), vääriä profeettoja (Hes 22:25), jumalattomia hallitsijoita ja ruhtinaita (San 28:15; Sef 3:3), Babylonian maailmanvaltaa (Da 7:4) ja Saatana Panettelijaa (1Pi 5:8). Ja merestä nousseella seitsenpäisellä, kymmensarvisella pedolla, joka saa valtansa Saatanalta, sanottiin olevan leijonan suu (Il 13:2). Psalmissa 91:13 leijona ja kobra näyttävät kuvaavan vihollisen voimaa, niin että leijona edustaa avointa hyökkäystä ja kobra salakavalaa juonittelua tai piilosta hyökkäämistä (vrt. Lu 10:19; 2Ko 11:3).

Kun israelilaiset palasivat kotimaahansa 537 eaa., Jehova selvästikin varjeli heitä leijonilta ja muilta saalistavilta eläimiltä matkan varrella (Jes 35:8–10). Leijonat ja muut petoeläimet olivat epäilemättä lisääntyneet tuossa maassa sen 70 vuotta kestäneen autioituksen aikana (vrt. 2Mo 23:29). Mutta ilmeisesti Jehovan suojeluksen ansiosta hänen kansansa, israelilaiset ja heidän kotieläimensä, eivät joutuneet leijonien saaliiksi kuten oli käynyt niille vierasmaalaisille kansoille, jotka Assyrian kuningas asetti asumaan Samarian kaupunkeihin (2Ku 17:25, 26). Israelilaisten näkökulmasta katsottuna leijona siis söi olkia niin kuin sonni eli se ei tehnyt pahaa heille eikä heidän kotieläimilleen (Jes 65:18, 19, 25). Messiaan hallitusvallan alaisuudessa nuo ennallistusprofetiat täyttyvät kuitenkin suuremmassa määrin. Ihmiset, jotka ovat jossain vaiheessa saattaneet olla petomaisia, eläimellisiä ja raakoja, tulevat elämään rauhassa sävyisämpien tovereittensa kanssa, eivätkä he pyri vahingoittamaan näitä. Leijonien ja kotieläinten välillä tulee vallitsemaan rauha sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. (Jes 11:1–6; ks. ELÄIMET, VERTAUSKUVALLISET.)