Elämäkerta
Aseiden valmistuksesta elämää pelastavaan työhön
KERTONUT ISIDOROS ISMAILIDIS
Kyyneleet vierivät pitkin poskiani ollessani polvistuneena rukoukseen: ”Oi, Jumala, omatuntoni estää minua olemasta enää mukana valmistamassa aseita. Olen kovasti yrittänyt löytää muuta työtä, mutta en ole onnistunut, ja huomenna jätän eroanomukseni. Pyydän, Jehova, ettet antaisi neljän lapsemme nähdä nälkää.” Miten olin tullut tähän pisteeseen?
ELÄMÄ oli rauhallista ja yksinkertaista Dramassa Pohjois-Kreikassa, missä synnyin vuonna 1932. Isäni tapasi puhua minulle minua koskevista toiveistaan. Hän kannusti minua menemään Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Toisen maailmansodan aikaan Kreikkaa ryöstettiin, ja siitä kreikkalaisten keskuuteen tuli yleinen sanonta: ”Voitte viedä omaisuutemme, mutta ette koskaan sitä, mitä on päässämme.” Olin päättänyt hankkia yliopistotason koulutuksen ja saada jotain, mitä kukaan ei milloinkaan pystyisi varastamaan.
Olin nuoruudestani asti ollut mukana erilaisissa ortodoksisen kirkon ylläpitämissä nuorisoryhmissä. Niissä meitä käskettiin karttamaan vaarallisia lahkoja. Muistan erityisesti yhden nimeltä mainitun ryhmän, Jehovan todistajat. Heidän nimittäin uskottiin edustavan antikristusta.
Kun olin valmistunut Ateenan teknillisestä koulusta vuonna 1953, matkustin Saksaan nähdäkseni, voisinko tehdä töitä ja opiskella samanaikaisesti. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, joten matkustelin eri maissa. Muutaman viikon kuluttua löysin itseni pennittömänä Belgian satamasta. Muistan, miten kävelin kirkkoon, istuuduin alas ja itkin niin katkerasti, että kyyneleet putoilivat eteeni lattialle. Rukoilin Jumalaa, että jos hän auttaisi minua pääsemään Yhdysvaltoihin, en tavoittelisi aineellista vaan opiskelisin ja yrittäisin olla hyvä kristitty ja kunnon kansalainen. Saavuin Yhdysvaltoihin viimein vuonna 1957.
Uusi elämä Yhdysvalloissa
Elämä Yhdysvalloissa oli vaikeaa kielitaidottomalle ja rahattomalle maahanmuuttajalle. Minulla oli kaksi yötyötä, ja päivisin yritin epätoivoisesti opiskella. Kun olin opiskellut eri korkeakouluissa, menin Kalifornian yliopistoon Los Angelesiin ja suoritin luonnontieteiden kandidaatin tutkinnon soveltavassa fysiikassa. Isäni sanat koulutuksen hankkimisesta auttoivat minua eteenpäin näinä rankkoina vuosina.
Suunnilleen noihin aikoihin tapasin ihastuttavan kreikkalaistytön, Aikaterinin, ja vuonna 1964 menimme naimisiin. Kolmen vuoden kuluttua syntyi ensimmäinen poikamme, ja neljän vuoden aikana saimme vielä kaksi poikaa ja tyttären. Oli todella haastavaa elättää perhettä ja opiskella samanaikaisesti yliopistossa.
Työskentelin Yhdysvaltain ilmavoimien ohjus- ja avaruustekniikkayhtiössä Sunnyvalessa Kaliforniassa. Olin mukana monissa ilmailu- ja avaruushankkeissa, muun muassa Agena- ja Apollo-ohjelmissa. Sain jopa ansiomitaleja osuudestani Apollo 8- ja Apollo 11 -lentoihin. Tämän jälkeen jatkoin opiskelua ja olin voimaperäisesti mukana erilaisissa sotilaallisissa avaruusohjelmissa. Siinä vaiheessa uskoin, että minulla oli kaikki mahdollinen – viehättävä vaimo, neljä suloista lasta, arvossa pidetty työ ja mukava koti.
Sinnikäs ystävä
Vuoden 1967 alkupuolella tapasin työpaikalla Jimin, erittäin nöyrän ja huomaavaisen miehen. Hän näytti olevan aina suu hymyssä, eikä hän koskaan kieltäytynyt, kun kutsuin hänet kahvitauolle kanssani. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kertoi minulle Raamatusta. Jim kertoi, että hän oli tutkinut Jehovan todistajien kanssa.
Järkytyin kuullessani, että hän oli tekemisissä tuon uskonnollisen ryhmän kanssa. Kuinka noin mukava mies oli voinut joutua antikristusta edustavan lahkon uhriksi? Se, että hän osoitti minua kohtaan henkilökohtaista kiinnostusta ja oli niin huomaavainen, ei kuitenkaan voinut olla tekemättä minuun vaikutusta. Hänellä näytti olevan minulle päivittäin jotakin uutta luettavaa. Esimerkiksi kerran hän tuli toimistooni ja sanoi: ”Isidoros, tässä Vartiotornin kirjoituksessa kerrotaan perhe-elämän lujittamisesta. Vie se kotiin ja lue se vaimosi kanssa.” Sanoin lukevani lehden, mutta myöhemmin menin vessaan, revin lehden silpuksi ja heitin palaset roskakoriin.
Kolmen vuoden ajan hävitin kaikki kirjat ja lehdet, jotka Jim antoi. Olin ennakkoluuloinen Jehovan todistajia kohtaan, mutta yritin silti pysyä Jimin ystävänä. Niinpä ajattelin, että olisi parasta kuunnella, mitä hänellä oli sanottavana, ja sitten unohtaa kaikki saman tien.
Noiden keskustelujen perusteella huomasin kuitenkin, että suurin osa siitä, mihin uskoin ja mitä harjoitin, ei perustunut Raamattuun. Tajusin, että opetukset kolminaisuudesta, tulisesta helvetistä ja sielun kuolemattomuudesta eivät olleet raamatullisia (Saarnaaja 9:10; Hesekiel 18:4; Johannes 20:17). Ylpeänä ortodoksina en halunnut myöntää avoimesti, että Jim oli oikeassa. Mutta koska hän käytti aina Raamattua eikä koskaan esittänyt vain omaa mielipidettään, ymmärsin viimein, että tällä miehellä oli minulle arvokas raamatullinen sanoma.
Vaimoni aavisti, että jotakin oli tapahtumassa, ja hän kysyi, olinko keskustellut sen ystäväni kanssa, joka oli yhteydessä todistajiin. Vastasin myöntävästi, ja hän sanoi: ”Mennään mihin tahansa muuhun kirkkoon, mutta ei Jehovan todistajien.” Pian vaimoni ja minä kuitenkin kävimme lasten kanssa säännöllisesti todistajien kokouksissa.
Vaikea päätös
Raamattua tutkiessani silmiini osuivat nämä profeetta Jesajan sanat: ”Heidän on taottava miekkansa auranvantaiksi ja keihäänsä vesureiksi. Kansakunta ei nosta miekkaa kansakuntaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotaa.” (Jesaja 2:4.) Kysyin itseltäni: miten rauhaa rakastavan Jumalan palvelija voi suunnitella ja tuottaa tuhoisia aseita työkseen? (Psalmit 46:9.) Tulin pian siihen tulokseen, että minun pitäisi vaihtaa työpaikkaa.
Kuten ymmärtää saattaa, tämä oli suuri haaste. Minulla oli arvostettu työ. Olin vuosikausia paiskinut lujasti töitä, opiskellut ja tehnyt uhrauksia päästäkseni näin pitkälle. Olin kivunnut yhä korkeampaan asemaan, ja nyt minun pitäisi luopua urastani. Syvä rakkaus Jehovaan ja voimakas halu tehdä hänen tahtonsa pääsivät kuitenkin lopulta voitolle (Matteus 7:21).
Päätin hakea työtä eräästä yrityksestä Seattlesta Washingtonista, mutta pettymyksekseni huomasin pian, että uusi työni oli vielä pahemmin ristiriidassa Jesajan 2:4:n kanssa. Pyrkimykseni työskennellä pelkästään yrityksen muunlaisten hankkeiden parissa epäonnistuivat, ja jälleen omatuntoni vaivasi minua. Minulle selvisi, etten voinut jatkaa tässä työssä ja samalla säilyttää puhdasta omaatuntoa. (1. Pietarin kirje 3:21.)
Oli selvää, että meidän olisi tehtävä merkittäviä muutoksia. Vajaassa puolessa vuodessa omaksuimme uudenlaisen elämäntyylin ja vähensimme perheen menot puoleen. Sitten myimme ylellisen talomme ja ostimme pienemmän Denveristä Coloradosta. Nyt olin valmis viimeiseen rohkeaan tekoon: sanoutumaan irti työstäni. Kirjoitin eroanomuksen, jossa selitin jättäväni työn omantunnonsyistä. Samana iltana, kun lapset olivat menneet nukkumaan, polvistuimme vaimoni kanssa ja rukoilimme Jehovaa, kuten kirjoituksen alussa kerroin.
Muutimme kuukauden kuluessa Denveriin, ja kaksi viikkoa myöhemmin heinäkuussa 1975 kävimme vaimoni kanssa kasteella. En löytänyt työtä puoleen vuoteen, ja vähitellen söimme säästömme. Puolen vuoden jälkeen säästötilillämme olevat rahat eivät riittäneet edes talostamme koituviin kuukausimaksuihin. Aloin etsiä mitä tahansa tarjolla olevaa tilapäistyötä, mutta saman tien sain insinöörinpaikan. Palkka oli vain noin puolet siitä, mitä olin ansainnut aiemmin, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin olin Jehovalta pyytänyt. Olin valtavan onnellinen siitä, että olin pannut hengelliset edut ensi sijalle! (Matteus 6:33.)
Lasten kasvattaminen rakastamaan Jehovaa
Tuolloin meillä riitti Aikaterinin kanssa yllin kyllin haasteellista työtä neljän lapsemme kasvattamisessa jumalisten periaatteiden mukaan. Olemme saaneet iloksemme todeta, että jokainen heistä on Jehovan avulla kasvanut kypsäksi kristityksi ja vihkinyt elämänsä kokonaan tärkeään Valtakunnan saarnaamistyöhön. Kolme poikaamme, Christos, Lakis ja Grigoris, ovat käyneet palvelijoiden valmennuskoulun ja vierailevat nyt eri seurakunnissa ja vahvistavat niitä. Tyttäremme Toyla palvelee vapaaehtoisena työntekijänä Jehovan todistajien päätoimistossa New Yorkissa. Sydäntämme on koskettanut se, että he kaikki ovat uhranneet lupaavan uran ja hyväpalkkaisen työn voidakseen palvella Jehovaa.
Monet ovat kysyneet, mikä on onnistuneen lastenkasvatuksen salaisuus. Lasten kasvattamiseen ei tietenkään ole olemassa mitään valmista kaavaa, mutta yritimme tunnollisesti istuttaa heidän sydämeensä rakkautta Jehovaan ja lähimmäiseen (5. Mooseksen kirja 6:6, 7; Matteus 22:37–39). Lapset oppivat, ettemme voi sanoa Jehovalle rakastavamme häntä, jolleivät tekomme puhu sen puolesta.
Yhtenä päivänä viikossa, tavallisesti lauantaina, olimme perheenä sananpalveluksessa. Joka maanantai-ilta päivällisen jälkeen tutkimme Raamattua perheenä, ja lisäksi kullekin lapselle johdettiin erikseen omaa raamatuntutkistelua. Kun lapset olivat pieniä, tutkimme jokaisen kanssa lyhyitä jaksoja useita kertoja viikossa, ja heidän varttuessaan tutkistelujaksoja pidennettiin ja niiden määrä väheni yhteen kertaan viikossa. Näissä tutkisteluissa lapsemme avautuivat ja kertoivat meille vapaasti ongelmistaan.
Myös rakentava yhteinen virkistäytyminen kuului perheen ohjelmaan. Soitimme mielellämme yhdessä, ja lapset soittivat halukkaasti kukin omia suosikkilaulujaan. Joinakin viikonloppuina kutsuimme toisia perheitä kylään ja nautimme heidän rakentavasta seurastaan. Lisäksi teimme perheenä lomamatkoja. Eräällä matkalla tutustuimme parin viikon ajan Coloradon vuoriin ja olimme sananpalveluksessa paikallisen seurakunnan kanssa. Lapset muistelevat mielellään sitä, kun he työskentelivät eri osastoilla piirikonventeissa ja olivat apuna valtakunnansalien rakentamisessa eri paikkakunnilla. Lisäksi vieraillessamme lasten kanssa sukulaisten luona Kreikassa he tapasivat monia uskollisia todistajia, jotka olivat olleet uskonsa vuoksi vankilassa. Tämä teki heihin syvän vaikutuksen ja auttoi heitä päättämään pysyä lujasti ja rohkeasti totuuden puolella.
Tietenkin joku lapsista käyttäytyi aika ajoin huonosti tai valitsi itselleen vääränlaista seuraa. Joskus me vanhemmat aiheutimme heille vaikeuksia olemalla joissakin asioissa ehkä liiankin rajoittavia. Mutta turvautumalla Raamatusta löytyvään ’Jehovan mielenohjaukseen’ saatoimme oikaista asiat meidän kaikkien hyväksi (Efesolaisille 6:4; 2. Timoteukselle 3:16, 17).
Elämäni onnellisinta aikaa
Kun lapsemme olivat astuneet kokoaikaiseen palvelukseen, aloimme Aikaterinin kanssa vakavasti miettiä, miten voisimme tehdä enemmän tätä elämää pelastavaa työtä. Niinpä vuonna 1994, kun olin jäänyt varhaiseläkkeelle, aloitimme molemmat vakituisen tienraivauksen. Palvelukseemme sisältyy käynnit erilaisissa kouluissa ja yliopistoissa, joissa todistamme oppilaille ja johdamme raamatuntutkisteluja joillekuille heistä. Olen voinut sangen menestyksekkäästi auttaa heitä saamaan tietoa Jehovasta, sillä voin ymmärtää heidän vaikeuksiaan – olenhan itse ollut samassa tilanteessa, eikä siitä niin kovin monia vuosia ole. On ollut ilo tutkia Boliviasta, Brasiliasta, Chilestä, Egyptistä, Etiopiasta, Kiinasta, Meksikosta, Thaimaasta ja Turkista tulleiden opiskelijoiden kanssa! Pidän myös puhelimitse todistamisesta, varsinkin jos langan toisessa päässä puhutaan äidinkieltäni.
Vaikka voimakas kreikkalainen aksentti ja ikääntyminen asettavat minulle monia rajoituksia, olen aina yrittänyt tarjoutua käytettäväksi ja pyrkinyt ilmaisemaan samanlaista henkeä kuin Jesaja, joka sanoi: ”Tässä minä olen! Lähetä minut.” (Jesaja 6:8.) Olemme saaneet auttaa lähes kymmentä ihmistä vihkimään elämänsä Jehovalle. Tämä on ollut ehdottomasti elämämme onnellisinta aikaa.
Aikoinaan koko elämäni keskittyi lähimmäisten tappamiseen tarkoitettujen tuhoisien aseiden valmistamiseen. Jehova avasi kuitenkin ansaitsemattomassa hyvyydessään minulle ja perheelleni tien, niin että saatoimme tulla hänen vihkiytyneiksi palvelijoikseen ja omistaa elämämme hyvän uutisen kertomiseen ikuisesta elämästä paratiisimaan päällä. Kun muistelen niitä haastavia ratkaisuja, joita minun oli tehtävä, mieleeni tulevat Malakian 3:10:n sanat: ”’Koetelkaahan minua tässä suhteessa’, on armeijoiden Jehova sanonut, ’enkö minä avaa teille taivaiden sulkuportit ja todella vuodata päällenne siunauksen, kunnes puutetta ei enää ole.’” Näin hän on todella tehnytkin runsain määrin!
[Tekstiruutu/Kuva s. 27]
Lakis: Isä halveksi tekopyhyyttä. Hän yritti tosissaan välttää sitä, varsinkin antaessaan oikean esimerkin perheelleen. Hän sanoi meille usein: ”Jos vihitte elämänne Jehovalle, se merkitsee jotakin. Teidän pitäisi olla halukkaita tekemään uhrauksia Jehovan hyväksi. Siitä kristittynä olemisessa on kyse.” Nämä sanat ovat jääneet pysyvästi mieleeni, ja niiden ansiosta olen voinut noudattaa hänen esimerkkiään ja tehdä uhrauksia Jehovan hyväksi.
[Tekstiruutu/Kuva s. 27]
Christos: Olen arvostanut valtavasti sitä, että vanhempani ovat olleet koko sydämestään uskollisia Jehovalle ja suhtautuneet vakavasti vastuuseensa vanhempina. Teimme kaiken yhdessä perheenä – olimme yhdessä palveluksessa ja yhdessä lomilla. Vaikka vanhempamme olisivat voineet käyttää aikaansa moniin muihinkin asioihin, he pitivät elämänsä yksinkertaisena ja keskittyivät palvelukseen. Nyt tiedän olevani onnellisin silloin, kun olen täysin uppoutunut Jehovan palvelukseen.
[Tekstiruutu/Kuva s. 28]
Grigoris: Vanhempani rohkaisivat minua laajentamaan palvelustani. Mutta eivät niinkään heidän sanansa vaan heidän esimerkkinsä ja selvästi näkyvä ilonsa, jota he kokivat Jehovan palveluksessa, saivat minut arvioimaan uudelleen olosuhteitani. Ne saivat minut työntämään syrjään kaikki kokoaikaisen palveluksen aloittamiseen liittyvät huolet ja keskittymään täydemmin Jehovan työhön. Kiitän vanhempiani siitä, että he auttoivat minua löytämään ilon, joka tulee ponnistelemisesta.
[Tekstiruutu/Kuva s. 28]
Toyla: Vanhempani tähdensivät aina sitä, että suhteemme Jehovaan on arvokkainta, mitä meillä milloinkaan voi olla, ja että ainoa keino saavuttaa tosi onnellisuus on antaa Jehovalle parhaamme. He tekivät Jehovasta meille hyvin todellisen. Isä sanoi meille usein, että on sanoin kuvaamaton tunne, kun voi mennä illalla vuoteeseen puhtain omintunnoin, tietäen, että on yrittänyt parhaansa mukaan tehdä Jehovan onnelliseksi.
[Kuva s. 25]
Vuonna 1951 ollessani sotilaana Kreikassa
[Kuva s. 25]
Aikaterinin kanssa vuonna 1966
[Kuva s. 26]
Perheeni vuonna 1996: (takana vasemmalta oikealle) Grigoris, Christos, Toyla; (edessä) Lakis, Aikaterini ja minä