MAANOMISTAJA

Maanomistajien (hepr. beʽa·limʹ, kirjm. ’omistajat’) omistusoikeudet on tunnustettu jo hamasta muinaisuudesta lähtien. Abraham hieroi heettiläisen Efronin kanssa kauppaa vaimonsa Saaran hautapaikasta ja osti lopulta erään kedon tietyllä summalla, ja kauppa vahvistettiin laillisesti kaupunkilaisten edessä (1Mo 23:1–20). Egyptissä vallinneen nälänhädän aikana Joosef osti faraolle maata egyptiläisiltä maanomistajilta ja antoi heille vastineeksi ruokaa (1Mo 47:20–26). Jumalan uskollisella palvelijalla Jobilla, joka asui Usin maassa, oli perintöomaisuutta, epäilemättä myös maata, jota hän antoi pojilleen ja tyttärilleen (Job 1:4; 42:15). Jehova on kuitenkin Ylin Maanomistaja, ja hänen menettelytapansa osoittavat, että ihmiset ovat tilivelvollisia hänelle siitä, miten he käyttävät hänen omaisuuttaan (Ps 24:1; 50:10–12).

Israelissa. Kun Jehova vei Israelin Kanaaniin, hän käytti koko maan Herrana ja Omistajana oikeuttaan häätää kanaanilaiset, jotka olivat todellisuudessa asettuneet maahan luvatta (Jos 3:11; 1Ko 10:26). Ajanjakso, jonka Jumala antoi heidän pitää maata hallussaan, oli kulunut umpeen. Vaikka Jumala oli luvannut tuon maan Abrahamin siemenelle yli 450 vuotta aiemmin, hän oli sanonut Abrahamille: ”Amorilaisten [nimitys, jota käytettiin toisinaan kaikista kanaanilaisheimoista] erhe ei ole vielä tullut täyteen.” (1Mo 15:7, 8, 12–16.) Sen tähden kristitty marttyyri Stefanos sanoi juutalaisille, että Jumala ”ei antanut hänelle [Abrahamille] siinä mitään perintöosaa, ei jalan leveyttäkään, mutta hän lupasi antaa sen hänelle omaisuudeksi ja hänen jälkeensä hänen siemenelleen, vaikka hänellä ei vielä ollut lasta” (Ap 7:5).

Israelin ei ollut määrä käydä hyökkäyssotaa eikä laajentaa jatkuvasti aluettaan valtaamalla ympäröivien kansakuntien maaomaisuutta. Jehova ilmoitti israelilaisille, että heidän piti kunnioittaa niiden kansakuntien omistusoikeuksia, joille hän oli antanut maata. Tällaisia kansakuntia olivat Edom, Moab ja Ammon, jotka olivat sukua israelilaisille Esaun (Edom) ja Lootin (Moab ja Ammon) kautta. (5Mo 2:4, 5, 9, 19.)

Luvatun maan hallussapito. Jehova Jumala sanoi jopa Israelin kansalle, jonka omistukseen hän oli antanut maan, että se ei todellisuudessa omistanut sitä vaan piti sitä vain hallussaan. Sukutilan myymisestä hän sanoi: ”Maata ei siis pidä myydä ainiaaksi, sillä maa on minun. Te olette näet muukalaisasukkaita ja siirtolaisia minun kannaltani katsoen.” (3Mo 25:23.) Jumala oli karkottanut kanaanilaiset maasta heidän iljettävien tapojensa vuoksi. Hän varoitti, että hän ottaisi myös israelilaisilta pois kaikki omistusoikeudet ja karkottaisi heidät maasta, jos he noudattaisivat sellaisia tapoja, ja kun he myöhemmin toimivat näin, heidät lähetettiinkin pakkosiirtolaisuuteen. (3Mo 18:24–30; 25:18, 19; 26:27–33; Jer 52:27.) Kun heidän maansa oli ollut autiona 70 vuotta, 607–537 eaa., Jumala vei heidät armollisesti sinne takaisin, mutta tällä kertaa pakanoiden alaisuuteen. Lopulta roomalaiset tuhosivat Jerusalemin kokonaan vuonna 70 ja ajoivat sen asukkaat pakosalle.

Joillekin tuon kansakunnan heimoille annettiin maa-alueita tai kaupunkeja toisten heimojen alueelta. Papit ja leeviläiset saivat kaupunkeja laidunmaineen. (Jos, luvut 15–21.) Heimojen suvuille puolestaan jaettiin arvalla perintöosia. Nämä osat kutistuivat sitä mukaa kuin suvut kasvaessaan lohkoivat omia jako-osiaan. Tämä johti tehokkaaseen maan käyttöön ja viljelyyn. Perintöosat eivät saaneet kiertää heimosta toiseen. Tämän estämiseksi piti naisten, jotka perivät maata (koska heillä ei ollut elossa olevia veljiä), mennä naimisiin jonkun omaan heimoonsa kuuluvan kanssa säilyttääkseen perintönsä. (4Mo 36:1–12.)

Jos mies kuoli pojattomana, hänen veljensä (tai jos hänellä ei ollut veljiä, hänen lähin sukulaisensa) saattoi mennä naimisiin hänen leskensä kanssa tuottaakseen tämän kautta jälkeläisiä. Lesken kanssa avioituva mies saattoi lisäksi lunastaa vainajan perintöosan, jos se oli myyty. (Ru 4:9, 10, 13–17.) Naisen esikoinen ei ottanut oman isänsä nimeä vaan lesken ensimmäisen aviomiehen nimen, ja näin hän sai haltuunsa perintömaan ja säilytti tämän miehen nimen ja perintöosuuden Israelissa (5Mo 25:5, 6).

Riemuvuosi. Jumala oli sanonut Israelille: ”Kenenkään ei – – pitäisi tulla köyhäksi keskuudessasi.” (5Mo 15:4, 5.) Niin kauan kuin riemuvuosijärjestelyä noudatettiin, se esti kansakuntaa ajautumasta sellaiseen tilanteeseen, jossa olisi ollut vain kaksi luokkaa: upporikkaat ja rutiköyhät. Joka 50. vuosi (laskettuna siitä ajasta, jolloin Israel saapui Kanaaniin) jokainen mies palasi perintömaalleen ja kaikki maat, jotka hän oli myynyt, piti palauttaa hänelle. Tämän lain vuoksi maan hinta laski joka vuosi sitä mukaa kuin riemuvuosi lähestyi. Oikeastaan ostaja tavallaan vain vuokrasi maan, ja hinta riippui siitä, kuinka monta satoa korjattaisiin ennen riemuvuotta. (3Mo 25:13–16, 28.) Ostaja ei saanut välttämättä pitää itsellään jonkun toisen perintöosaa aina edes riemuvuoteen saakka. Jos alkuperäinen omistaja hankki tarpeeksi rahaa, hän saattoi lunastaa maan takaisin. Lisäksi kuka tahansa lunastaja (lähisukulainen) pystyi lunastamaan sen takaisin alkuperäisen omistajan puolesta. (3Mo 25:24–27.)

Ketään ei voitu pakottaa myymään omaisuuttaan. Myöskään pakkolunastukseen ei Israelissa turvauduttu. Tämä ilmeni esimerkiksi siitä, että Nabot kieltäytyi myymästä perintömaataan kuningas Ahabille. (1Ku 21:1–4, 17–19; vrt. Hes 46:18.)

Leeviläiset. Koska leeviläisten omistuksessa ei ollut yksityisiä perintömaita vaan he olivat saaneet vain leeviläiskaupungeissa olevia taloja sekä noiden kaupunkien ympärillä olevia laidunmaita, heidän peltojaan ei saanut myydä, mikä koitui heidän suojakseen. Jos joku leeviläinen myi leeviläiskaupungissa olevan talonsa, sen lunastusoikeus säilyi hänellä, ja se palautui hänelle viimeistään riemuvuonna. (3Mo 25:32–34.)

Kun tuottoisa maa kantoi hedelmää, kaiken maan Suurta Omistajaa ei tullut unohtaa. Kymmenysjärjestely merkitsi sitä, että kymmenesosa sadosta piti käyttää leeviläisten tukemiseen heidän tärkeissä, Jehovan palvontaan liittyvissä tehtävissään, mikä hyödytti hengellisesti koko Israelia (4Mo 18:21–24; 5Mo 14:22–29).

Pyhäkkö. Myös Jehovan pyhäköstä saattoi tulla maanomistaja, kun joku ’pyhitti’ peltoja Jehovalle, ts. näiden peltojen tuotto meni pyhäkölle niiden omistajan tai haltijan määräämän ajan (3Mo 27:16–19). Jos omistajan ’pyhittämää’ peltoa ei lunastettu, vaan se myytiin toiselle miehelle, tuo pelto siirtyi riemuvuonna pysyvästi pyhäkön omistukseen (3Mo 27:20, 21). Myös ne pellot, jotka omistajat olivat ’vihkineet’ pyhäkölle, pysyivät jatkuvasti pyhäkön omistuksessa (3Mo 27:28).

Kristillisessä seurakunnassa. Raamatussa osoitetaan selvästi, että kristillisessä seurakunnassa tunnustettiin yksityishenkilön omistusoikeudet. Kun seurakunta perustettiin vuoden 33 helluntaipäivänä, Jerusalemiin oli kokoontunut juhlan viettoon monia juutalaisia ja muista maista tulleita juutalaiskäännynnäisiä. Monet heistä kuulivat Pietarin puheen ja alkoivat uskoa Kristukseen. (Ap 2:1, 5, 9–11, 41, 42, 47.) He jäivät kaupunkiin oppiakseen lisää. Sen vuoksi kristityt myivät vapaaehtoisesti omaisuuttaan ja jakelivat saadut varat näiden vieraiden ja muiden vähävaraisten auttamiseksi. He ”pitivät kaikkea yhteisenä”. (Ap 2:44–46.) Tämä ei ollut sosialismia eikä kommunismia vaan vapaaehtoista jakamista, jonka tarkoitus oli auttaa niitä ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita hyvästä uutisesta, ja edistää sen leviämistä.

Näistä syistä ja osittain myös siksi, että Jerusalemin hallitusmiehet vainosivat kristittyjä, tätä käytäntöä jatkettiin Jumalan hengen ohjauksessa ja hänen ansaitsemattoman hyvyytensä perusteella. Peltoja myytiin ja tuotto vietiin apostoleille, jotka johtivat avustamista. (Ap 4:31–37.) Kunkin kristityn omaisuus oli kuitenkin hänen omaansa, eikä hänen oikeuksiaan loukattu; hänen ei ollut pakko antaa omaisuuttaan yhteiseen rahastoon. Sen tekemistä pidettiin etuna eikä velvollisuutena. Näiden anteliaiden kristittyjen toimintaa ohjasi oikea vaikutin.

Ananiaan ja Safiran tapauksessa oli kuitenkin kyse ulkokultaisesta näyttelemisestä ihmisten suosion ja kunnian saamiseksi. He juonivat yhdessä, että he myyvät pellon ja antavat apostoleille vain osan voitosta mutta väittävät luovuttaneensa anteliaasti kaiken omaisuutensa. Pyhän hengen ohjauksessa Pietari havaitsi, mitä he tekivät. Hän ei sanonut: ”Miksi te ette antaneet meille kaikkia rahoja, jotka saitte pellosta?”, ikään kuin heidän velvollisuutensa olisi ollut antaa ne. Hän sanoi sen sijaan: ”Ananias, miksi Saatana on tehnyt sinut niin julkeaksi, että olet valehdellut pyhälle hengelle ja pidättänyt itsellesi salaa osan pellon hinnasta? Eikö se sinulla ollessaan ollut sinun, ja kun se oli myyty, eikö se edelleenkin ollut sinun vallassasi? Miksi päätit tällaisen teon sydämessäsi? Et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle.” (Ap 5:1–4.)

Kun Safira tuli sisään noin kolmen tunnin kuluttua tietämättä, mitä oli tapahtunut, hän esitti saman väitteen, johon Pietari vastasi: ”Miksi olitte sopineet keskenänne Jehovan hengen panemisesta koetukselle?” (Ap 5:7–9.) Heidän syntinsä oli se, että he valehtelivat Jehovalle ja pitivät pilkkanaan häntä ja hänen seurakuntaansa ikään kuin Jumalan henki ei olisi ollut sen yllä (Ga 6:7). Heidän ei ollut mikään pakko luopua omaisuudestaan yhteiseksi hyväksi.

Jehovan omistusoikeus tunnustettava. Koska Jehova omistaa koko maan, maan päällä olevan maanomistajan täytyy kunnioittaa hänen omaisuuttaan ja käyttää sitä oikein. Muutoin se turmeltuu ja hän menettää sen viimein kokonaan (San 24:30–34). Kansakuntienkin on tunnustettava tämä asia (Jes 24:1–6; Jer 23:10). Lopulta ne, jotka jättävät tämän periaatteen huomiotta, joutuvat itse turmioon (Il 11:18).

Kun ihminen tunnustaa Jumalan todellisen omistusoikeuden, hän ei myöskään yritä saada haltuunsa maata ahnein tai epäoikeudenmukaisin keinoin (San 20:21; 23:10, 11). Kun israelilaiset rikkoivat Jumalan lakia, Jumala esitti joillekuille heistä langettavan tuomion sanomalla: ”Voi niitä, jotka liittävät talon taloon, yhdistävät pellon peltoon, kunnes ei ole enää tilaa ja te olette joutuneet asumaan aivan yksin maan keskellä!” (Jes 5:8; Mi 2:1–4.)

Toisaalta Jeesus sanoi: ”Onnellisia ovat lempeämieliset, koska he tulevat perimään maan.” (Mt 5:5; Ps 37:9, 22, 29.) Hän opetti seuraajansa rukoilemaan Jumalaa: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.” (Mt 6:10.) Itsensä Suuren Maanomistajan valtakunnan suvereeniuden alaisuudessa voivat ne, jotka hoitavat hänen maataan uskollisesti, tuntea todellista omistamisen iloa täydellisen turvallisuuden vallitessa. Jumala esitti näkemyksensä oikeista maanomistusoloista antaessaan ennallistusprofetioita Jesajan ja Miikan suulla. Nuo profetiat osoittavat, millaiset olosuhteet hän saa aikaan, kun hänen ’tahtonsa tapahtuu maan päällä’. Hän sanoi kansastaan: ”He totisesti rakentavat taloja ja asuvat niissä ja istuttavat viinitarhoja ja syövät niiden hedelmän. He eivät rakenna toisen asuttavaksi, he eivät istuta toisen syötäväksi.” ”Ja he istuvat todella kukin viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla, eikä kukaan saata heitä vapisemaan.” (Jes 65:21, 22; Mi 4:4.) (Ks. MAAN KANSA.)