JEHOVA

(hepr. verbin ha·wahʹ ’tulla [joksikin]’ imperfektiivinen kausatiivimuoto; merk. ’hän saattaa tulemaan [joksikin]’).

Jumalan persoonanimi (Jes 42:8; 54:5). Vaikka hänestä käytetäänkin Raamatussa esimerkiksi sellaisia kuvailevia arvonimiä kuin ”Jumala”, ”Suvereeni Herra”, ”Luoja”, ”Isä”, ”Kaikkivaltias” ja ”Korkein”, niin ainoastaan tämä persoonanimi ilmaisee täysin hänen persoonallisuutensa ja ominaisuutensa – sen, kuka hän on ja mitä hän on (Ps 83:18).

Jumalan nimen oikea lausumistapa. ”Jehova” on suomalaisella kielialueella kauimmin käytössä ollut Jumalan nimen lausumistapa, vaikka useimmat heprean kielen tutkijat suosivatkin muotoa ”Jahve”. Vanhimmissa heprealaisissa käsikirjoituksissa tämä nimi esiintyy neljänä konsonanttina, joista käytetään yhdessä tavallisesti nimeä Tetragrammi (kreik. te·tra ’neljä’ ja gramʹma ’kirjain’). Nämä neljä kirjainta (jotka kirjoitetaan oikealta vasemmalle) ovat יהוה, ja ne voidaan translitteroida suomeksi JHWH (tai JHVH).

Jumalan nimen heprealaiset konsonantit siis tunnetaan. Kysymys onkin siitä, mitkä vokaalit näihin konsonantteihin pitäisi liittää. Hepreassa alettiin käyttää vokaalimerkkejä vasta ensimmäisen vuosituhannen jälkimmäisellä puoliskolla (ks. HEPREA: Heprean kirjaimisto ja kirjoitus). Vokaalimerkit, joita on heprealaisissa käsikirjoituksissa tuolta ajalta, eivät kuitenkaan auta päättelemään, mitkä vokaalit Jumalan nimessä pitäisi olla. Syynä on eräs taikauskoinen tapa, joka oli alkanut jo vuosisatoja aiemmin.

Taikausko kätkee nimen. Juutalaisten keskuudessa syntyi jolloinkin sellainen taikauskoinen käsitys, että oli väärin edes lausua (Tetragrammin edustamaa) Jumalan nimeä. Ei tiedetä tarkasti, millä perusteella Jumalan nimeä alun perin lakattiin käyttämästä. Jotkut ovat sitä mieltä, että nimeä pidettiin liian pyhänä epätäydellisten huulten lausuttavaksi. Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa ei kuitenkaan ole mitään todisteita siitä, että kukaan Jumalan tosi palvelijoista olisi koskaan epäröinyt lausua hänen nimeään. Ei-raamatulliset heprealaiset asiakirjat, kuten ns. Lakisin kirjeet, osoittavat, että Jumalan nimeä käytettiin tavallisessa kirjeenvaihdossa Palestiinassa seitsemännen vuosisadan loppupuolella eaa.

Toisen käsityksen mukaan tarkoituksena oli estää ei-juutalaisia kansoja tuntemasta Jumalan nimeä ja mahdollisesti käyttämästä sitä väärin. Jehova sanoi kuitenkin itse, että ’hänen nimensä tulisi julistetuksi kaikessa maassa’ (2Mo 9:16; vrt. 1Ai 16:23, 24; Ps 113:3; Mal 1:11, 14), niin että jopa hänen vastustajansa tulisivat tuntemaan sen (Jes 64:2). Pakanakansat tunsivatkin tämän nimen ja käyttivät sitä sekä ajanlaskumme alkua edeltäneinä aikoina että ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla (The Jewish Encyclopedia, 1976, XII osa, s. 119). Erään väitteen mukaan tarkoituksena oli estää käyttämästä nimeä taikamenoissa. Jos näin on, niin se oli perin epäjohdonmukaista, sillä onhan selvää, että mitä salaperäisemmäksi nimi tulisi sen käyttämättömyyden vuoksi, sitä paremmin se soveltuisi taikuuden harjoittajien tarkoituksiin.

Milloin taikauskoinen tapa sai alkunsa? Samoin kuin se syy tai ne syyt, joiden vuoksi Jumalan nimeä alun perin lakattiin käyttämästä, jäävät hämäriksi, epäselväksi jää paljolti myös se, milloin tällainen taikauskoinen tapa alkoi todella saada jalansijaa. Jotkut katsovat sen juontuvan Babylonin pakkosiirtolaisuuden (607–537 eaa.) jälkeiseltä ajalta. Tämä teoria perustuu kuitenkin siihen olettamukseen, että myöhemmät Heprealaisten kirjoitusten kirjoittajat olisivat käyttäneet Jumalan nimeä vähemmän, mutta tämä näkökanta ei tarkemmin tutkittaessa pidä paikkaansa. Esimerkiksi Malakia on ilmeisesti viimeiseksi (viidennen vuosisadan jälkipuoliskolla eaa.) laadittuja Heprealaisten kirjoitusten kirjoja, ja siinä Jumalan nimi on hyvin huomattavalla sijalla.

Monien hakuteosten mukaan Jumalan nimi jäi pois käytöstä vuoden 300 eaa. paikkeilla. Tähän on päädytty otaksumalla, että Tetragrammia (tai sen translitteroitua muotoa) ei ole ollut Heprealaisten kirjoitusten kreikkalaisessa Septuaginta-käännöksessä, jota alettiin valmistaa vuoden 280 eaa. tienoilla. On totta, että täydellisimmissä nykyään tunnetuissa Septuagintan käsinkirjoitetuissa jäljennöksissä Tetragrammi on aina korvattu kreikan sanoilla Kyʹri·os (Herra) tai The·osʹ (Jumala). Mutta nämä laajemmat käsikirjoitukset ovat peräisin vasta 300- ja 400-luvulta. On löydetty katkelmia vanhemmista jäljennöksistä, jotka osoittavat Septuagintan varhaisimpien jäljennösten sisältäneen Jumalan nimen.

Näitä ovat mm. 5. Mooseksen kirjan erään osan papyruskääröstä säilyneet katkelmat, jotka on luetteloitu nimellä Papyrus Fouad 266 (kuva, 1. osa, s. 326). Siinä esiintyy Tetragrammi heprealaisin neliökirjaimin kirjoitettuna säännöllisesti kaikissa kohdissa, joissa se on siinä heprealaisessa tekstissä, josta se on käännetty. Tutkijat ovat ajoittaneet tämän papyruksen ensimmäiselle vuosisadalle eaa., joten se kirjoitettiin 400 tai 500 vuotta aiemmin kuin edellä mainitut käsikirjoitukset. (Ks. Rbi8, liite 1C.)

Milloin juutalaiset yleensä lakkasivat lausumasta Jumalan persoonanimeä?

Ei siis ole olemassa ainakaan mitään päteviä kirjallisia todisteita siitä, että Jumalan nimi olisi hävinnyt tai että sitä olisi lakattu käyttämästä ennen ajanlaskumme alkua. Ensimmäiset merkit taikauskoisesta suhtautumisesta Jumalan nimeen ovat peräisin ensimmäiseltä vuosisadalta. Kertoessaan Jumalan ilmestymisestä Moosekselle palavan pensaan luona juutalainen historioitsija Josefus, pappissuvun jälkeläinen, kirjoittaa: ”Sitten Jumala paljasti hänelle nimensä, jota ihmiskorvat eivät sitä ennen olleet kuulleet ja josta minua on kielletty puhumasta.” (Jewish Antiquities, II, 276 [xii, 4].) Josefuksen lausunto on kuitenkin virheellinen, kun siinä väitetään, ettei Jumalan nimeä tunnettu ennen Moosesta, ja se on lisäksi epämääräinen eikä paljasta selvästi, millainen oli yleinen asenne Jumalan nimen lausumiseen tai käyttöön ensimmäisellä vuosisadalla.

Juutalainen Mišna, kokoelma rabbiinien opetuksia ja perimätietoja, on hieman selvempi. Sen on koonnut luultavasti Jehuda ha-Nasi, joka eli toisella ja kolmannella vuosisadalla. Osa Mišnan aineistosta on selvästi yhteydessä olosuhteisiin, jotka edelsivät Jerusalemin ja sen temppelin tuhoa vuonna 70. Muuan oppinut sanoo kuitenkin Mišnasta: ”On äärimmäisen vaikeaa ratkaista, mitä historiallista arvoa meidän tulisi antaa Mišnassa kerrotulle perimätiedolle. Seuraavat tekijät on otettava asianmukaisesti huomioon arvioitaessa Mišnan lausuntojen luonnetta: ajan kuluminen, mikä on saattanut hämärtää tai vääristää muistoja ajoista, jotka olivat kovin erilaisia; kahden kapinan ja kahden roomalaisten voiton aiheuttamat poliittiset mullistukset, muutokset ja levottomuudet; fariseusten (joiden käsityksiä Mišna sisältää) arvossa pitämät normit, jotka eivät olleet saddukeusten normeja – –. Mišnan sisällössä on lisäksi paljon sellaista, mikä liikkuu pelkästään akateemisen väittelyn tasolla pyrkimättä (siltä ainakin näyttäisi) juuri merkitsemään muistiin historiallisesti luotettavaa kielenkäyttöä.” (The Mishnah, hepreasta käänt. H. Danby, Lontoo 1954, s. xiv, xv.) Seuraavassa joitakin Mišnan perimätietoja Jumalan nimen lausumisesta:

Vuotuisen sovituspäivän yhteydessä Danbyn Mišna-käännöksessä sanotaan: ”Ja kun papit ja kansa, jotka seisoivat temppelin esipihalla, kuulivat ylimmäisen papin lausuvan Nimen, heidän oli tapana polvistua ja kumartua sekä langeta kasvoilleen ja sanoa: ’Siunattu olkoon hänen valtakuntansa kirkkauden nimi aina ja ikuisesti!’” (Joma 6:2.) Päivittäisistä papillisista siunauksista Sotah 7:6 sanoo: ”He lausuivat temppelissä Nimen sellaisena kuin se oli kirjoitettu, mutta maakunnissa korvikesanalla.” Sanhedrin 7:5 sanoo, ettei jumalanpilkkaaja ollut syyllinen, ’ellei hän lausunut Nimeä’, ja että jumalanpilkkasyytöksen oikeuskäsittelyssä käytettiin korvikenimeä, kunnes kaikki todisteet oli kuultu; sen jälkeen päätodistajaa pyydettiin yksityisesti sanomaan selvästi se, mitä hän oli kuullut, jolloin hän otaksuttavasti käytti Jumalan nimeä. Luetellessaan ne, ”joilla ei ole osaa tulevassa maailmassa”, Sanhedrin 10:1 mainitsee: ”Abba Saul sanoo: Myös se, joka lausuu Nimen sen varsinaisin kirjaimin.” Näistä kielteisistä mielipiteistä huolimatta Mišnan ensimmäisessä osassa on myös myönteinen käsky, että ”miehen tulee tervehtiä toveriaan [Jumalan] Nimellä”, ja sitten on mainittu Boasin (Ru 2:4) esimerkki (Berakhot 9:5).

Kun näitä perinteisiä katsantokantoja arvioidaan niiden todellisen arvon mukaan, ne saattavat ilmaista, että jonkin aikaa ennen Jerusalemin temppelin hävittämistä vuonna 70 oli vallalla taikauskoinen suuntaus, joka pyrki välttämään Jumalan nimen käyttämistä. Silloinkin olivat lähinnä papit – tosin vain maaseudulla – niitä, joiden nimenomaan sanotaan käyttäneen Jumalan nimen tilalla korvikenimeä. Mišnan perimätietojen historiallinen arvo on lisäksi kyseenalainen, kuten olemme nähneet.

Ei siis ole olemassa päteviä perusteita sille, että Jumalan nimen käytön kieltävä taikauskoinen katsantokanta olisi syntynyt ennen ajanlaskumme ensimmäistä ja toista vuosisataa. Tuli kuitenkin aika, jolloin juutalaiset lukiessaan Heprealaisia kirjoituksia niiden alkukielellä eivät enää lausuneet Jumalan nimeä (jota tekstissä edusti Tetragrammi) vaan korvasivat sen joko sanalla ʼAdo·najʹ (Suvereeni Herra) tai ʼElo·himʹ (Jumala). Tämä voidaan nähdä siitä, että kun ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla alettiin käyttää vokaalimerkkejä, juutalaiset jäljentäjät varustivat Tetragrammin joko sanan ʼAdo·najʹ tai sanan ʼElo·himʹ vokaalimerkeillä ilmeisesti varoitukseksi, jotta lukija käyttäisi noita sanoja Jumalan nimen sijasta. Heprealaisista kirjoituksista tehdyn kreikkalaisen Septuaginta-käännöksen myöhemmistä jäljennöksistä lukija tietenkin löysi Tetragrammin paikalta enää vain sanan Kyʹri·os tai The·osʹ. (Ks. HERRA.)

Muille kielille tehdyt käännökset, kuten latinankielinen Vulgata, seurasivat näiden Septuagintan myöhempien jäljennösten esimerkkiä. Jumalan nimi esiintyy vuoden 1642 suomalaisessa kirkkoraamatussa 2. Mooseksen kirjan 4:21:n selityksessä muodossa ”Iehovah”, vuoden 1685 kirkkoraamatussa 2. Mooseksen kirjan 6:1:n reunahuomautuksessa muodossa ”Jehovah”, vuoden 1913 väliaikaisessa raamatunkäännöksessä 2. Mooseksen kirjan 6:3:ssa muodossa ”Jehovah” ja vuoden 1992 kirkkoraamatussa seitsemän kertaa muodossa ”Jahve”; muualla Jumalan nimen vastineina ovat ”Herra” tai ”Jumala”.

Mikä on Jumalan nimen oikea lausumistapa?

Ensimmäisen vuosituhannen toisella puoliskolla juutalaiset oppineet kehittivät vokaalimerkit korvaamaan heprealaisesta konsonanttitekstistä puuttuvia vokaaleja. Jumalan nimeen he panivat kuitenkin siihen kuuluvien oikeiden vokaalimerkkien sijasta toiset vokaalimerkit muistuttamaan lukijaa siitä, että hänen pitäisi sanoa ʼAdo·najʹ (merk. ’Suvereeni Herra’) tai ʼElo·himʹ (merk. ’Jumala’).

Yhdenneltätoista vuosisadalta peräisin oleva käsikirjoitus Codex Leningradensis B 19^A vokalisoi Tetragrammin muodoiksi Jehwahʹ, Jehwihʹ ja Jeho·wahʹ (loppu-h on mykkä). Masoreettisen tekstin Ginsburgin laitos vokalisoi Jumalan nimen muodoksi Jeho·wahʹ (1Mo 3:14, Rbi8, alav.). Heprean kielen oppineet pitävät yleensä muotoa ”Jahve” todennäköisimpänä lausumistapana. He viittaavat siihen, että nimen lyhennetty muoto on Jah, esimerkiksi psalmissa 89:8 ja ilmauksessa ha·lelu-Jahʹ (merk. ’ylistäkää Jahia!’) (Ps 104:35; 150:1, 6). Sitä paitsi esimerkiksi nimien Josafat ja Sefatja heprealaiseen kirjoitustapaan sisältyvät muodot Jehōʹ, Jō, Jah ja Jaʹhu voidaan kaikki johtaa Jahvesta. Se, millaisessa muodossa varhaiskristilliset kirjoittajat siirsivät Jumalan nimen kreikkalaiseen kirjoitusjärjestelmään, viittaa jotakuinkin samaan suuntaan, sillä he pukivat sen esimerkiksi muotoon I·a·beʹ ja I·a·ou·eʹ, jotka kreikkalaisittain lausuttuna muistuttavat ”Jahvea”. Silti tästä asiasta ei oppineiden piirissä olla lainkaan yksimielisiä, ja jotkut heistä kannattavat toisenlaisia lausumistapoja, joita ovat esimerkiksi Jahuva, Jahuah tai Jehuah.

Koska Jumalan nimen lausumistavasta ei nykyään ole täyttä varmuutta, ei näytä olevan mitään syytä, jonka vuoksi suomessa pitäisi luopua tutun ”Jehova”-muodon käytöstä jonkin toisen lausumistavan hyväksi. Jos näin tehtäisiin, olisi johdonmukaista, että monien muidenkin Raamatussa esiintyvien nimien kirjoitus- ja lausumistapa muutettaisiin: Jeremiasta tulisi Jir·mejahʹ, Jesajasta Ješaʽ·jaʹhu ja Jeesuksesta joko (heprean) Jehō·šuʹaʽ tai (kreikan) I·ē·sousʹ. Sanojen tarkoitus on välittää ajatuksia; suomessa nimi ”Jehova” samastetaan tosi Jumalaan, ja se välittää nykyään tämän ajatuksen tyydyttävämmin kuin mikään ehdotetuista korvikemuodoista.

Nimen tärkeys. Monet nykyajan oppineet ja raamatunkääntäjät ovat sen perinteen kannalla, että Jumalan nimi tulee jättää pois. He eivät ainoastaan väitä, että sen epävarma lausumistapa antaa oikeuden tällaiseen menettelyyn, vaan ovat myös sitä mieltä, että tosi Jumalalla ei ylimmyytensä ja ainutlaatuisuutensa takia tarvitse olla erityistä nimeä. Tällaiset käsitykset eivät saa tukea henkeytetystä Raamatusta, enempää sen esikristillisen ajan kirjoituksista kuin kreikkalaisistakaan kirjoituksista.

Tetragrammi esiintyy Biblia Hebraican ja Biblia Hebraica Stuttgartensian painetussa heprealaisessa tekstissä 6828 kertaa. Heprealaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös sisältää Jumalan nimen 6979 kertaa, koska kääntäjät ovat ottaneet lukuun mm. sen, että kirjanoppineet olivat joissakin kohdissa korvanneet Jumalan nimen sanoilla ʼAdo·najʹ tai ʼElo·himʹ (ks. Rbi8, liitteet 1A ja 1B). Jo Jumalan nimen runsas esiintyminen Raamatussa osoittaa, miten tärkeä se on omistajalleen, Raamatun tekijälle. Koko Raamatussa sitä käytetään paljon useammin kuin mitään häntä tarkoittavaa arvonimeä, mm. ”Suvereenia Herraa” tai ”Jumalaa”.

Huomionarvoista on myös se tärkeä merkitys, joka nimille yleensä annetaan Heprealaisissa kirjoituksissa ja seemiläisten kansojen keskuudessa. Professori G. T. Manley kirjoittaa: ”VT:ssa [Vanhassa testamentissa] esiintyvän sanan ’nimi’ tutkiminen paljastaa, miten paljon se hepreassa merkitsee. Nimi ei ole pelkkä nimilappu, vaan se ilmaisee paljon kantajansa todellisesta persoonallisuudesta. – – Kun joku liittää ’nimensä’ johonkin tai johonkuhun, niin tämä tulee hänen vaikutusvaltansa ja suojeluksensa alaisuuteen.” (New Bible Dictionary, toim. J. D. Douglas, 1985, s. 430; vrt. A. Cohen, Everyman’s Talmud, 1949, s. 24; 1Mo 27:36; 1Sa 25:25; Ps 20:1; San 22:1; ks. NIMI.)

”Jumala” ja ”Isä” eivät ole yksilöiviä. Arvonimi ”Jumala” ei ole henkilökohtainen eikä yksilöivä (joku voi tehdä jopa vatsastaan jumalan; Fil 3:19). Heprealaisissa kirjoituksissa sama sana (ʼElo·himʹ) soveltuu tosi Jumalaan Jehovaan ja myös vääriin jumaliin, kuten filistealaisten jumalaan Dagoniin (Tu 16:23, 24; 1Sa 5:7) ja assyrialaisten jumalaan Nisrokiin (2Ku 19:37). Jos joku heprealainen sanoi filistealaiselle tai assyrialaiselle palvovansa ”Jumalaa [ʼElo·himʹ]”, tämä ei ilmeisesti vielä tiennyt, ketä hän todellisuudessa palvoi.

Teoksen The Imperial Bible-Dictionary (toim. P. Fairbairn, Lontoo 1874, I osa, s. 856) Jehovaa käsittelevissä artikkeleissa valaistaan hyvin sanojen ʼElo·himʹ (Jumala) ja Jehova välistä eroa. Siinä sanotaan nimestä Jehova: ”Se on joka kohdassa erisnimi ja tarkoittaa persoonallista Jumalaa ja ainoastaan häntä, kun taas Elohimissa on enemmän yleisnimen luonnetta, ja se tarkoittaa tavallisesti, mutta ei välttämättä eikä yhdenmukaisesti, Korkeinta. – – Heprealainen voi käyttää sanan Elohim edellä määräistä artikkelia merkityksessä tosi (Jumala) esittäessään hänet kaikkien väärien jumalien vastakohtana, mutta hän ei käytä koskaan määräistä artikkelia nimen Jehova edessä, sillä Jehova on vain tosi Jumalan nimi. Hän sanoo kerta toisensa jälkeen minun Jumalani – –, mutta ei koskaan minun Jehovani, sillä kun hän sanoo minun Jumalani, hän tarkoittaa Jehovaa. Hän puhuu Israelin Jumalasta, muttei koskaan Israelin Jehovasta, sillä ei ole ketään muuta Jehovaa. Hän puhuu elävästä Jumalasta, muttei koskaan elävästä Jehovasta, sillä hän ei voi kuvitellakaan Jehovan olevan muuta kuin elävä.”

Sama pitää paikkansa Jumalaa tarkoittavasta kreikkalaisesta sanasta The·osʹ. Sitä käytettiin yhtä lailla tosi Jumalasta ja sellaisista pakanajumalista kuin Zeus ja Hermes (roomalaisten Juppiter ja Merkurius). (Vrt. Ap 14:11–15.) Todellisen asiaintilan osoittaa Paavali 1. Korinttilaiskirjeen 8:4–6:ssa: ”Sillä vaikka onkin niitä, joita sanotaan ’jumaliksi’, joko taivaassa tai maan päällä, niin kuin on monia ’jumalia’ ja monia ’herroja’, niin todellisuudessa on meillä yksi Jumala, Isä, josta kaikki on, ja me häntä varten.” Meidän päiviimme saakka on uskottu moniin eri jumaliin, minkä vuoksi on tärkeää erottaa tosi Jumala niistä.

Puhuessaan ”Jumalasta, Isästä”, Paavali ei tarkoita, että tosi Jumalan nimi on ”Isä”, sillä nimitys ”isä” soveltuu yhtä hyvin jokaiseen miespuoliseen vanhempaan, lapsen isään, ja sitä käytetään kuvailemaan miehiä muissakin suhteissa toisiin ihmisiin (Ro 4:11, 16; 1Ko 4:15). Messiaasta käytetään arvonimeä ”Iankaikkinen Isä” (Jes 9:6). Jeesus kutsui Saatanaa eräiden murhanhimoisten vastustajiensa ”isäksi” (Joh 8:44). Tätä sanaa käytettiin myös kansakuntien jumalista; Homeroksen runoissa kreikkalainen jumala Zeus esitetään suurena isäjumalana. Monet raamatunkohdat osoittavat, että ”Jumalalla, Isällä”, on nimi, joka eroaa hänen Poikansa nimestä (Mt 28:19; Il 3:12; 14:1). Paavali tunsi Jumalan persoonanimen Jehova sellaisena kuin se on 1. Mooseksen kirjan luomiskertomuksessa, jota Paavali lainasi kirjoituksissaan. Tämä nimi, Jehova, erottaa ”Jumalan, Isän”, muista (vrt. Jes 64:8) ja estää siten yrittämästäkään sekoittaa hänen persoonaansa kenenkään muun persoonaan, johon arvonimeä ”jumala” tai ”isä” voitaisiin soveltaa.

Ei heimojumala. Jehovaa kutsutaan ”Israelin Jumalaksi” ja israelilaisten ’esi-isien Jumalaksi’ (1Ai 17:24; 2Mo 3:16). Tällainen läheinen suhde heprealaisiin ja Israelin kansakuntaan ei kuitenkaan anna aihetta rajoittaa nimeä Jehova vain jonkin heimojumalan nimeksi, kuten jotkut ovat tehneet. Kristitty apostoli Paavali kirjoittaa: ”Vai onko hän ainoastaan juutalaisten Jumala? Eikö hän ole myös kansakuntien ihmisten? On kansakuntien ihmistenkin.” (Ro 3:29.) Jehova ei ole ainoastaan ”koko maan Jumala” (Jes 54:5), vaan myös maailmankaikkeuden Jumala, ”taivaan ja maan Tekijä” (Ps 124:8). Jehovan lähes 2000 vuotta ennen Paavalin päiviä Abrahamin kanssa tekemässä liitossa oli luvattu siunauksia kaikkien kansakuntien ihmisille, mikä osoittaa Jumalan olevan kiinnostunut koko ihmissuvusta (1Mo 12:1–3; vrt. Ap 10:34, 35; 11:18).

Jehova Jumala hylkäsi lopulta uskottoman lihallisen Israelin kansakunnan. Silti hänen nimensä oli säilyvä uudessa hengellisen Israelin kansakunnassa, kristillisessä seurakunnassa, silloinkin kun tämän uuden kansakunnan jäseniksi alettiin ottaa ei-juutalaisia. Niinpä toimiessaan erään Jerusalemissa pidetyn kristillisen kokouksen puheenjohtajana opetuslapsi Jaakob puhui siitä, miten Jumala oli ’kääntänyt huomionsa [ei-juutalaisten] kansakuntien ihmisiin ottaakseen heistä kansan nimelleen’. Todisteeksi siitä, että näin oli ennustettu tapahtuvan, Jaakob lainasi sen jälkeen erästä Aamoksen kirjan profetiaa, jossa Jehovan nimi esiintyy. (Ap 15:2, 12–14; Am 9:11, 12.)

Jumalan nimi Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa. Edellä esitettyjen todisteiden valossa on peräti outoa, että Kreikkalaisten kirjoitusten alkutekstin säilyneet käsikirjoitusjäljennökset eivät sisällä Jumalan nimeä täydellisessä muodossaan. Sen vuoksi nimi puuttuu myös useimmista ns. Uuden testamentin käännöksistä. Se esiintyy näissä lähteissä kuitenkin lyhennetyssä muodossaan Ilmestyksen 19:1, 3, 4, 6:ssa ilmauksessa ”halleluja” (KR-92, KR-38). Tämä huudahdus ”Ylistäkää Jahia!” (UM), jota Jumalan henkipojat Raamatun mukaan esittävät, osoittaa selvästi, ettei Jumalan nimi ollut jäänyt pois käytöstä. Se oli yhä yhtä tärkeä ja ajankohtainen kuin esikristilliselläkin ajalla. Miksei sitä sitten ole täydellisessä muodossaan Kreikkalaisissa kirjoituksissa?

Miksi Jumalan nimeä ei ole täydellisessä muodossaan missään saatavilla olevassa Kreikkalaisten kirjoitusten vanhassa käsikirjoituksessa?

Perusteena on jo pitkään käytetty sitä, että Kreikkalaisten kirjoitusten henkeytetyt kirjoittajat ottivat lainauksensa Heprealaisista kirjoituksista Septuaginta-käännöksen mukaan ja koska tässä käännöksessä Tetragrammi on korvattu sanoilla Kyʹri·os tai The·osʹ, nämä kirjoittajat eivät käyttäneet nimeä Jehova. Kuten on osoitettu, tämä perustelu ei enää päde. Selostaessaan sitä, että Septuagintan vanhimmissa katkelmissa on Jumalan nimi heprealaisessa muodossaan, tri P. Kahle sanoo: ”Me tiedämme nyt, että kreikkalaisessa Raamatun tekstissä [Septuagintassa], sikäli kuin se oli juutalaisten kirjoittamaa juutalaisille, ei käännetty Jumalan nimeä sanalla kyrios, vaan heprealaisilla tai kreikkalaisilla kirjaimilla kirjoitettu Tetragrammi säilytettiin sellaisissa käsikirjoituksissa. Kristityt korvasivat Tetragrammin sanalla kyrios, kun heprealaisin kirjaimin kirjoitettua Jumalan nimeä ei enää ymmärretty.” (The Cairo Geniza, Oxford 1959, s. 222.) Milloin Heprealaisten kirjoitusten kreikankielisiin käännöksiin tehtiin tällainen muutos?

Se tehtiin ilmeisesti Jeesuksen ja hänen apostoliensa kuolemaa seuranneina vuosisatoina. Aquilan kreikankielisessä käännöksessä, joka on peräisin 100-luvulta, Tetragrammi esiintyi yhä heprealaisin kirjaimin. Vuoden 245 paikkeilla valmisti huomattava oppinut Origenes henkeytetyistä Heprealaisista kirjoituksista Heksaplan, tekstilaitoksen jossa oli kuusi palstaa: 1) heprealainen ja aramealainen pohjateksti, 2) sama teksti kreikkalaisin kirjaimin, 3) Aquilan kreikkalainen käännös, 4) Symmakhoksen kreikkalainen käännös, 5) Septuaginta ja 6) Theodotionin kreikkalainen käännös. Nykyään tunnettujen jäljennöskatkelmien perusteella professori W. G. Waddell kirjoittaa: ”Origeneen Heksaplassa – – Aquilan ja Symmakhoksen kreikkalaiset käännökset sekä LXX [Septuaginta] esittivät kaikki JHWH:n sanalla ΠΙΠΙ; Heksaplan toisella palstalla Tetragrammi oli kirjoitettu heprealaisin kirjaimin.” (The Journal of Theological Studies, Oxford, XLV vsk., 1944, s. 158, 159.) Toiset uskovat, että Origeneen alkuperäisessä Heksaplassa Tetragrammi oli kirjoitettu heprealaisin kirjaimin kaikilla sen palstoilla. Origenes itse sanoi psalmia 2:2 koskevassa selityksessään, että ”tarkimmissa käsikirjoituksissa NIMI on kirjoitettu heprealaisilla kirjaimilla, ei kuitenkaan nykyisillä heprealaisilla [kirjaimilla] vaan kaikkein vanhimmilla” (Patrologia Græca, Pariisi 1862, XII osa, palsta 1104).

Vielä 300-luvulla Hieronymus, latinalaisen Vulgatan kääntäjä, sanoo Samuelin ja Kuninkaiden kirjojen esipuheessaan: ”Ja me löydämme Jumalan nimen, Tetragrammin [ts. יהוה], eräistä kreikkalaisista teoksista vielä nykyäänkin muinaisin kirjaimin ilmaistuna.” Eräässä vuonna 384 Roomassa kirjoitetussa kirjeessä Hieronymus sanoo: ”Yhdeksäs [Jumalan nimi] on Tetragrammi, jonka he katsoivat olevan – – [anekfōʹnēton], ts. lausumaton, ja se kirjoitetaan näillä kirjaimilla: jod, he, vau, he. Kun eräät tietämättömät näkivät sen kreikkalaisissa kirjoissa, heillä oli tapana kirjainten samankaltaisuuden vuoksi lukea se ΠΙΠΙ [kreikkalaisia kirjaimia, jotka vastaavat latinalaisia kirjaimia PIPI].” (F. Dunand, Papyrus Grecs Bibliques, Kairo 1966, s. 47, alav. 4.)

Ne ns. kristityt, jotka ”korvasivat Tetragrammin sanalla kyrios” Septuagintan jäljennöksissä, eivät siis olleet Jeesuksen varhaisia opetuslapsia. He elivät myöhempinä vuosisatoina, jolloin ennustettu luopumus oli jo kehittynyt pitkälle ja turmellut kristillisten opetusten puhtauden (2Te 2:3; 1Ti 4:1).

Jeesus ja hänen opetuslapsensa käyttivät. Ei siis ole epäilystäkään siitä, että Jumalan nimi esiintyi Jeesuksen ja hänen opetuslastensa päivinä Raamatun jäljennöksissä, sekä heprealaisissa että kreikkalaisissa käsikirjoituksissa. Käyttivätkö Jeesus ja hänen opetuslapsensa Jumalan nimeä puheessaan ja kirjoituksissaan? Koska Jeesus tuomitsi fariseusten perinteet (Mt 15:1–9), olisi erittäin epäjohdonmukaista päätellä, että Jeesus ja hänen opetuslapsensa olisivat antaneet fariseusten ajatusten (joita on esimerkiksi Mišnassa) ohjata itseään tässä asiassa. Jeesuksen oma nimi merkitsee ’Jehova on pelastus’. Hän sanoi: ”Minä olen tullut Isäni nimessä” (Joh 5:43); hän opetti seuraajiaan rukoilemaan: ”Meidän Isämme taivaissa, olkoon sinun nimesi pyhitetty” (Mt 6:9); tekonsa hän suoritti, kuten hän itse sanoi, ”Isäni nimessä” (Joh 10:25); rukoillessaan kuolemaansa edeltäneenä iltana hän sanoi tehneensä Isänsä nimen ilmeiseksi opetuslapsilleen ja pyysi: ”Pyhä Isä, valvo heitä oman nimesi takia.” (Joh 17:6, 11, 12, 26.) Kaiken tämän huomioon ottaen Jeesus varmasti käytti Jumalan nimeä Jehova lainatessaan Heprealaisia kirjoituksia tai lukiessaan niistä otteita (vrt. Mt 4:4, 7, 10:tä 5Mo 8:3; 6:16; 6:13:een ja Mt 22:37:ää 5Mo 6:5:een ja Mt 22:44:ää Ps 110:1:een sekä Lu 4:16–21:tä Jes 61:1, 2:een). On johdonmukaista, että Jeesuksen opetuslapset, myös Kreikkalaisten kirjoitusten henkeytetyt kirjoittajat, noudattivat tässä hänen esimerkkiään.

Miksi Jumalan nimi sitten puuttuu Kreikkalaisten kirjoitusten eli ns. Uuden testamentin jäljellä olevista käsikirjoituksista? Ilmeisesti siitä syystä, että siihen aikaan, kun nuo jäljellä olevat käsikirjoitukset tehtiin (200-luvulta eteenpäin), apostolien ja opetuslasten kirjoitusten alkuperäistä tekstiä oli jo muutettu. Siten myöhemmät jäljentäjät epäilemättä korvasivat Tetragrammin muodossa olleen Jumalan nimen sanoilla Kyʹri·os ja The·osʹ (kuva, 1. osa, s. 324). Juuri näinhän tosiasiat osoittavat tehdyn Heprealaisten kirjoitusten Septuaginta-käännöksenkin myöhemmille jäljennöksille.

Jumalan nimen palauttaminen käännöksiin. Tajutessaan, että näin on täytynyt tapahtua, jotkut kääntäjät ovat sisällyttäneet nimen Jehova Kreikkalaisten kirjoitusten käännöksiinsä. Benjamin Wilsonin 1800-luvulla tekemä käännös The Emphatic Diaglott sisältää nimen Jehova lukuisia kertoja, varsinkin niissä kohdissa, joissa kristilliset kirjoittajat lainasivat Heprealaisia kirjoituksia. Mutta jo vuonna 1533, Anton Margarithan käännöksessä, Tetragrammi oli alkanut ilmestyä Kreikkalaisten kirjoitusten heprealaisiin käännöksiin. Sen jälkeen kääntäjät käyttivät Tetragrammia lukuisissa muissa tällaisissa heprealaisissa käännöksissä niissä kohdissa, joissa henkeytetty kirjoittaja lainasi Heprealaisista kirjoituksista Jumalan nimen sisältävää otetta.

Seuraavat R. B. Girdlestonen, Oxfordin yliopiston Wycliffe Hall -laitoksen edesmenneen esimiehen, sanat osoittavat, että tässä on menetelty aivan oikein. Hän antoi lausuntonsa jo ennen kuin käsikirjoituslöydöistä ilmeni, että Septuagintassa oli alun perin nimi Jehova. Hän sanoi: ”Mikäli tässä käännöksessä [Septuagintassa] sana [Jehova] olisi säilytetty tai siinä olisi edes käytetty Jehovan tilalla yhtä ja Adonain tilalla jotain toista kreikan sanaa, tämä käytäntö olisi epäilemättä säilynyt myös UT:ia koskevissa tutkielmissa ja keskusteluissa. Niinpä Herramme lainatessaan psalmia 110 olisi lauseen ’Herra sanoi minun herralleni’ asemesta voinut sanoa: ’Jehova sanoi Adonille.’”

Lähtien tältä pohjalta (joka on nyt osoittautunut todeksi) hän jatkaa: ”Olettakaamme, että joku kristitty oppinut kääntäisi kreikkalaista Testamenttia hepreaksi. Hänen olisi Κύριος-sanan jokaisen esiintymiskerran kohdalla harkittava, onko tekstiyhteydessä mitään sellaista, mikä osoittaisi sen todellisen heprealaisen vastineen. Tämän pulman eteen jouduttaisiin kaikissa kielissä, joille UT:ia käännettäisiin, jos arvonimen Jehova olisi annettu jäädä VT:iin [Septuaginta-käännökseen]. Heprealaiset kirjoitukset olisivat monissa kohdin oppaana: siellä missä ilmaus ’Herran enkeli’ esiintyy, tiedämme siis sanan Herra edustavan Jehovaa; ilmauksessa ’Herran sana’ päätyisimme VT:n antamaa mallia noudattaen samaan lopputulokseen, samoin arvonimen ’Herra Sebaot’ kohdalla. Toisaalta niissä kohdissa, joissa esiintyy ilmaus ’minun Herrani’ tai ’meidän Herramme’, meidän pitäisi tietää, että sana Jehova ei kävisi ja että olisi käytettävä sanoja Adonai tai Adoni.” (Synonyms of the Old Testament, 1897, s. 43.) Juuri tällaisin perustein on laadittu (aiemmin mainittuja) Kreikkalaisten kirjoitusten käännöksiä, jotka sisältävät nimen Jehova.

Huomattavin esimerkki tässä suhteessa on kuitenkin Uuden maailman käännös, jota tässä teoksessa käytetään. Siinä Jumalan nimi esiintyy Kreikkalaisissa kirjoituksissa muodossa ”Jehova” 237 kertaa – hyvin perustein, kuten on osoitettu.

Nimen varhainen käyttö ja sen merkitys. 2. Mooseksen kirjan 3:13–16:n ja 6:3:n perusteella tehdään usein se väärä johtopäätös, että Jehovan nimi olisi paljastettu ensi kerran Moosekselle jonkin aikaa ennen Egyptistä lähtöä. On totta, että Mooses kysyi: ”Oletetaan, että olen nyt tullut Israelin poikien luo ja että sanon heille: ’Esi-isienne Jumala on lähettänyt minut teidän luoksenne’ ja he sanovat minulle: ’Mikä on hänen nimensä?’ Mitä minä sanon heille?” Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että hän tai israelilaiset eivät olisi tienneet Jehovan nimeä. Jo Mooseksen äidin nimi Jokebed merkitsee mahdollisesti ’Jehova on kunnia’ (2Mo 6:20). Mooseksen kysymys liittyi todennäköisesti niihin olosuhteisiin, joissa Israelin pojat elivät. He olivat jo vuosikymmeniä olleet raskaassa orjuudessa, eikä näkyvissä ollut minkäänlaista huojennusta. Epäilys, masennus ja heikkenevä usko Jumalan voimaan ja tarkoitukseen vapauttaa heidät olisi varsin todennäköisesti levinnyt heidän riveihinsä (huom. myös Hes 20:7, 8). Jos Mooses olisi vain sanonut tulleensa ”Jumalan” (ʼElo·himʹ) tai ”Suvereenin Herran” (ʼAdo·najʹ) nimessä, sillä ei siksi olisi ollut paljonkaan merkitystä kärsiville israelilaisille. He tiesivät, että egyptiläisillä oli omat jumalansa ja herransa, ja epäilemättä egyptiläiset heitä pilkatessaan korottivat omat jumalansa israelilaisten Jumalan yläpuolelle.

On myös muistettava, että nimillä oli siihen aikaan todellinen merkitys ja että ne eivät olleet pelkkiä ”nimilappuja” osoittamassa, kenestä yksilöstä oli kysymys, kuten nykyään. Mooses tiesi, että Abramin nimi (merk. ’isä on korkea [korotettu]’) oli muutettu Abrahamiksi (merk. ’väkijoukon [paljouden] isä’) ja että tuo muutos johtui Jumalan tarkoituksesta Abrahamin suhteen. Samoin muutettiin Saarain nimi Saaraksi ja Jaakobin nimi Israeliksi, ja kummassakin tapauksessa muutos paljasti jotain oleellista ja profeetallista Jumalan heitä koskevasta tarkoituksesta. Mooses on hyvinkin saattanut aprikoida, paljastaisiko Jehova itsensä nyt jollain uudella nimellä valaistakseen tarkoitustaan Israelin suhteen. Kun Mooses meni israelilaisten luo lähettäjänsä ”nimessä”, se merkitsi hänen edustajanaan olemista, ja Mooseksen puheen arvovallan ratkaisisi tuo nimi ja se, mitä se edusti (vrt. 2Mo 23:20, 21; 1Sa 17:45). Mooseksen kysymys oli siis järkevä.

Jumala vastasi hepreaksi: ʼEh·jehʹ ʼAšerʹ ʼEh·jehʹ. Jotkin käännökset kääntävät nämä sanat ”Minä olen se joka olen”. On kuitenkin huomattava, että heprean verbi ha·jahʹ, josta sana ʼEh·jehʹ on johdettu, ei merkitse pelkästään ’olla’. Se merkitsee pikemminkin ’tulla (joksikin)’ tai ’osoittautua’. Tässä ei tarkoiteta sitä, että Jumala on itsestään olemassa oleva, vaan sitä, miksi hän aikoo tulla toisia kohtaan. Sen vuoksi Uuden maailman käännös kääntääkin edellä olevan heprealaisen ilmauksen seuraavasti: ”MINÄ OSOITTAUDUN MIKSI OSOITTAUDUN.” Sen jälkeen Jehova lisäsi: ”Näin sinun pitää sanoa Israelin pojille: ’MINÄ OSOITTAUDUN on lähettänyt minut teidän luoksenne.’” (2Mo 3:14, Rbi8, alav.)

Tämä ei merkinnyt muutosta Jumalan nimessä, vaan ainoastaan selvempää käsitystä Jumalan persoonallisuudesta, mikä nähdään hänen seuraavista sanoistaan: ”Näin sinun pitää sanoa Israelin pojille: ’Jehova, teidän esi-isienne Jumala, Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala, on lähettänyt minut teidän luoksenne.’ Tämä on minun nimeni ajan hämärään asti, ja tämä on muistona minusta sukupolvesta sukupolveen.” (2Mo 3:15; vrt. Ps 135:13; Ho 12:5.) Nimi Jehova on johdettu heprean verbistä, jonka merkitys on ’tulla (joksikin)’, ja joidenkin tutkijoiden mielestä nimi merkitsee ’hän saattaa tulemaan (joksikin)’. Tämä määritelmä sopii hyvin Jehovaan, koska hän on kaiken Luoja ja hän toteuttaa aina tarkoituksensa. Vain tosi Jumalalla voi olla täysi oikeus tällaiseen nimeen.

Tämä auttaa ymmärtämään niiden sanojen merkityksen, jotka Jehova myöhemmin esitti Moosekselle: ”Minä olen Jehova. Ja minä näyttäydyin toistuvasti Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille Jumalana, Kaikkivaltiaana, mutta nimelläni Jehova en tehnyt itseäni heille tunnetuksi.” (2Mo 6:2, 3.) Koska nuo Mooseksen patriarkaaliset esi-isät käyttivät nimeä Jehova monta kertaa, Jumala selvästikin tarkoitti, että hän oli tehnyt itsensä heille ilmeiseksi Jehovan ominaisuudessa vain rajoitetulla tavalla. Esimerkki valaisee asiaa: Niiden, jotka olivat tunteneet Abramin, voitiin tuskin sanoa todella tunteneen häntä Abrahamina (merk. ’väkijoukon [paljouden] isä’), kun hänellä oli vasta yksi poika, Ismael. Kun hänelle sitten syntyi Iisak ja muita poikia ja nämä alkoivat tuottaa jälkeläisiä, nimi Abraham sai enemmän merkitystä ja kantavuutta. Samoin nimi Jehova saisi nyt laajemman merkityksen israelilaisten kannalta.

”Tunteminen” ei siksi välttämättä merkitse pelkästään sitä, että tietää jotain jostakin tai jostakusta. Typerä Nabal tiesi Daavidin nimen, mutta silti hän kysyi: ”Kuka on Daavid?”, millä hän tarkoitti: ”Mitä merkitystä hänellä oikein on?” (1Sa 25:9–11; vrt. 2Sa 8:13.) Myös farao oli sanonut Moosekselle: ”Kuka on Jehova, niin että minun pitäisi totella hänen ääntään ja lähettää Israel pois? Minä en tunne lainkaan Jehovaa enkä sitä paitsi aio lähettää Israelia pois.” (2Mo 5:1, 2.) Tällä farao ilmeisesti tarkoitti, ettei hän tuntenut Jehovaa tosi Jumalana eli sellaisena, jolla olisi valtaa Egyptin kuninkaaseen ja hänen asioihinsa tai voimaa saattaa tahtonsa toteutumaan, kuten Mooses ja Aaron olivat ilmoittaneet. Mutta nyt farao ja kaikki egyptiläiset tulisivat yhdessä israelilaisten kanssa tuntemaan tämän nimen todellisen merkityksen, sen persoonan, jota nimi edusti. Kuten Jehova osoitti Moosekselle, tämä johtuisi siitä, että Jumala toteuttaisi tarkoituksensa israelilaisten suhteen, vapauttaisi heidät, antaisi heille Luvatun maan ja siten täyttäisi liiton, jonka hän oli tehnyt heidän esi-isiensä kanssa. Näin toteutuisi se, mitä Jumala oli sanonut: ”Te tulette varmasti tietämään, että minä olen Jehova, teidän Jumalanne.” (2Mo 6:4–8; ks. KAIKKIVALTIAS.)

Heprean kielen professori D. H. Weir sanoo sen tähden aivan oikein, että ne, jotka väittävät 2. Mooseksen kirjan 6:2, 3:n olevan ensimmäinen kohta, jossa nimi Jehova ilmaistaan, ”eivät ole tutkineet [näitä jakeita] toisten raamatunkohtien valossa; muutoin he olisivat havainneet, ettei nimellä tässä tarkoiteta niitä paria tavua, jotka muodostavat sanan Jehova, vaan sitä ajatusta, jota nimi edustaa. Kun Jesajan 52:6:ssa lukee: ’Sen tähden minun kansani tulee tuntemaan nimeni’ tai Jeremian 16:21:ssä: ’Heidän on tultava tietämään, että nimeni on Jehova’ tai psalmissa 9[:10, 16]: ’Ne, jotka tuntevat nimesi, tulevat luottamaan sinuun’, näemme heti, että Jehovan nimen tunteminen on jotain aivan muuta kuin niiden neljän kirjaimen tuntemista, joista se koostuu. Se on sen tietämistä kokemuksen perusteella, että Jehova tosiaan on sitä, mitä hänen nimensä julistaakin hänen olevan. (Vrt. myös Jes 19:20, 21; Hes 20:5, 9; 39:6, 7; Ps 83[:18]; 89[:16]; 2Ai 6:33.)” (The Imperial Bible-Dictionary, I osa, s. 856, 857.)

Ensimmäinen ihmispari tunsi. Nimeä Jehova ei paljastettu ensiksi Moosekselle, sillä ensimmäinen ihminen varmasti tunsi sen. Se esiintyy Raamatussa ensi kerran 1. Mooseksen kirjan 2:4:ssä Jumalan luomistekoja koskevan kertomuksen jälkeen, ja siinä taivaan ja maan Luojan osoitetaan olevan ”Jehova Jumala”. On järkevää uskoa, että Jehova Jumala kertoi Aadamille näistä luomisteoistaan. 1. Mooseksen kirjan kertomuksessa ei tosin mainita hänen tehneen niin, mutta ei siinä myöskään nimenomaan sanota Jehovan ilmaisseen unestaan heränneelle Aadamille, mistä Eeva oli tullut. Aadamin sanat hänen saatuaan Eevan osoittavat kuitenkin, että hänelle oli ilmoitettu, miten Jumala oli tehnyt hänet Aadamin omasta ruumiista. (1Mo 2:21–23.) Jehovan ja hänen maallisen poikansa välillä oli epäilemättä paljonkin sellaista ajatustenvaihtoa, jota ei ole liitetty 1. Mooseksen kirjan lyhyeen kertomukseen.

Eeva oli ensimmäinen ihminen, jonka nimenomaan kerrotaan käyttäneen Jumalan nimeä (1Mo 4:1). Hän oli ilmeisesti oppinut tämän nimen mieheltään ja päältään Aadamilta, jolta hän myös oli saanut tietää hyvän ja pahan tiedon puuta koskevasta Jumalan käskystä (vaikka kertomuksessa ei taaskaan suoraan sanota, että Aadam olisi välittänyt hänelle tämän tiedon) (1Mo 2:16, 17; 3:2, 3).

Kun Aadamin pojanpojan Enosin aikana ruvettiin ”huutamaan avuksi Jehovan nimeä”, se ei ilmeisesti tapahtunut uskossa eikä Jumalan hyväksymällä tavalla, kuten artikkelissa ENOS osoitetaan. Abelin ja Nooan välisenä aikana kerrotaan näet vain Jaredin pojan Hanokin ’vaeltaneen tosi Jumalan kanssa’ uskossa. (1Mo 4:26; 5:18, 22–24; Hpr 11:4–7.) Nooan ja hänen perheensä välityksellä Jumalan nimen tuntemus säilyi vedenpaisumuksen jälkeiseen aikakauteen, yli sen ajan, jolloin kansat hajaantuivat Babelin tornin luona, ja se välitettiin patriarkka Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen (1Mo 9:26; 12:7, 8).

Nimestä tunnistettava Persoona. Jehova on kaiken Luoja, suuri Alkusyy; siksi hän on luomaton, ilman alkua (Il 4:11). ”Hänen vuosiensa määrä on tutkimaton.” (Job 36:26.) On mahdotonta ilmoittaa hänen ikäänsä, koska sen laskemiselle ei ole alkukohtaa. Häntä kutsutaankin ”Ikiaikaiseksi”, sillä hänen olemassaolonsa ulottuu rajattoman kauas menneisyyteen (Da 7:9, 13). Hän on myös tulevaisuudessa vailla loppua (Il 10:6), sillä hän on turmeltumaton, kuolematon. Siksi häntä kutsutaankin ”ikuisuuden Kuninkaaksi” (1Ti 1:17), jolle tuhat vuotta on vain kuin muutaman tunnin öinen vartiohetki (Ps 90:2, 4; Jer 10:10; Hab 1:12; Il 15:3).

Ajattomuudestaan huolimatta Jehova on mitä suurimmassa määrin historiallinen Jumala, sillä hänet voidaan yhdistää tiettyihin ajankohtiin, paikkoihin, henkilöihin ja tapahtumiin. Ollessaan tekemisissä ihmisten kanssa hän on toiminut tarkan aikataulun mukaan. (1Mo 15:13, 16; 17:21; 2Mo 12:6–12; Ga 4:4.) Koska hänen ikuinen olemassaolonsa on kiistaton ja perustavin tosiasia kaikkeudessa, hän on vannonut sen kautta sanoen: ”Niin totta kuin minä elän” ja on siten taannut lupaustensa ja ennustustensa ehdottoman varmuuden (Jer 22:24; Sef 2:9; 4Mo 14:21, 28; Jes 49:18). Ihmisetkin ovat vannoneet Jehovan olemassaolon kautta (Tu 8:19; Ru 3:13). Ainoastaan mielettömät sanovat: ”Ei ole Jehovaa.” (Ps 14:1; 10:4.)

Kuvauksia hänen olemuksestaan. Koska hän on Henki, jota ihmiset eivät kykene näkemään (Joh 4:24), hänen ulkonaisen olemuksensa kuvailemiseen käytetyt inhimilliset ilmaisukeinot eivät koskaan riitä täysin ilmentämään hänen verratonta kirkkauttaan (Jes 40:25, 26). Vaikka eräät Jumalan palvelijat saivat henkeytettyjä näkyjä hänen taivaallisesta hovistaan, he eivät todellisuudessa nähneet Luojaansa (Joh 1:18). Se, mitä he kertovat hänen läsnäolostaan, antaa kuvan suuresta arvokkuudesta ja kunnioittavaa pelkoa herättävästä majesteettiudesta sekä tyyneydestä, järjestyksestä, kauneudesta ja miellyttävyydestä (2Mo 24:9–11; Jes 6:1; Hes 1:26–28; Da 7:9; Il 4:1–3; ks. myös Ps 96:4–6).

Kuten voidaan havaita, nämä kuvaukset sisältävät kielikuvia ja vertauksia, joissa Jehovan ulkonaista olemusta verrataan ihmisen tuntemiin asioihin: jalokiviin, tuleen, sateenkaareen. Hänellä kuvaillaan jopa olevan joitain tiettyjä inhimillisiä piirteitä. Vaikka jotkut oppineet tekevät suuren kysymyksen Raamatussa esiintyvistä ”antropomorfisista” ilmauksista, kuten he niitä kutsuvat, eli Jumalan ”silmistä”, ”korvista”, ”kasvoista” (1Pi 3:12), ”käsivarresta” (Hes 20:33), ”oikeasta kädestä” (2Mo 15:6) jne., niin on selvää, että tällaisia ilmauksia tarvitaan, jotta ihmiset ymmärtäisivät sen, mitä milloinkin kuvaillaan. Jos Jehova Jumala kuvailisi meille itseään henkimaailman termein, se olisi samaa kuin jos vain yhteen- ja vähennyslaskua osaavien eteen pantaisiin mutkikkaita algebran yhtälöitä tai sokeana syntyneelle yritettäisiin selittää värejä. (Job 37:23, 24.)

Ns. antropomorfismeja ei siksi tule koskaan pitää kirjaimellisina sen enempää kuin muitakaan Jumalaan liitettyjä kielikuvia, joita ovat esimerkiksi ”aurinko”, ”kilpi” tai ”Kallio” (Ps 84:11; 5Mo 32:4, 31). Ihmisten näkökyvyn vastakohtana Jehovan näkökyky (1Mo 16:13) ei ole riippuvainen valonsäteistä, ja hän näkee sellaisetkin teot, jotka suoritetaan säkkipimeässä (Ps 139:1, 7–12; Hpr 4:13). Hänellä on koko maapallo näkökentässään (San 15:3), eikä hän tarvitse mitään erikoislaitteita nähdäkseen kasvavan alkion äitinsä kohdussa (Ps 139:15, 16). Hänen kuulonsa ei liioin ole riippuvainen ilmakehässä etenevistä ääniaalloista, sillä hän voi ”kuulla” ilmaukset, jotka ihminen esittää ääneti sisimmässään (Ps 19:14). Ihminen ei edes pysty mittaamaan suunnatonta maailmankaikkeutta, ja silti Jumala ei mahdu asumaan kirjaimellisiin taivaisiin saati sitten johonkin maan päällä olevaan huoneeseen tai temppeliin (1Ku 8:27; Ps 148:13). Mooseksen kautta Jehova nimenomaisesti varoitti, että israelilaiset eivät saaneet tehdä Hänestä miehen eivätkä minkään muunkaan luomuksen hahmoista kuvaa (5Mo 4:15–18). Kun Jeesus Luukkaan kertomuksessa puhuu siitä, miten hän ajoi demoneja ulos ”Jumalan sormella”, Matteuksen kertomus osoittaa hänen tarkoittaneen tällä ”Jumalan henkeä” eli vaikuttavaa voimaa (Lu 11:20; Mt 12:28; vrt. Jer 27:5 ja 1Mo 1:2).

Luomistyöt paljastavat hänen ominaisuuksiaan. Eräät Jehovan persoonallisuuden piirteet olivat nähtävissä hänen luomistöistään jo ennen kuin hän loi ihmisen (Ro 1:20). Luomistoiminta itsessään jo paljastaa hänen rakkautensa, sillä Jehovahan on täysin muista riippumaton eikä häneltä puutu mitään. Näin ollen vaikka hän loi satoja miljoonia henkipoikia, kukaan heistä ei voinut laajentaa hänen tietopiiriään tai täydentää hänen persoonallisuuttaan millään toivottavalla ominaisuudella, jota hänellä ei olisi jo ollut ylivertaisessa määrässä. (Da 7:9, 10; Hpr 12:22; Jes 40:13, 14; Ro 11:33, 34.)

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, ettei Jehova tunne mielihyvää luomuksistaan. Koska ihminen tehtiin ”Jumalan kuvaksi” (1Mo 1:27), se ilo jota ihmisisä tuntee lapsestaan – varsinkin jos tämä rakastaa häntä ja toimii viisaasti – heijastaa sitä iloa, jota Jehova saa älyllisistä luomuksistaan, jotka rakastavat ja viisaasti palvelevat häntä (San 27:11; Mt 3:17; 12:18). Tällainen mielihyvä ei johdu aineellisen hyödyn saamisesta vaan siitä, että hän näkee luomustensa halukkaasti pitävän kiinni hänen vanhurskaista mittapuistaan ja osoittavan epäitsekkyyttä ja anteliaisuutta (1Ai 29:14–17; Ps 50:7–15; 147:10, 11; Hpr 13:16). Toisaalta ne, jotka valitsevat elämälleen väärän suunnan ja halveksivat Jehovan rakkautta, jotka aiheuttavat hänen nimelleen häpeää ja toisille hirvittäviä kärsimyksiä, saavat Jehovan olemaan ”pahoillaan sydämessään” (1Mo 6:5–8; Ps 78:36–41; Hpr 10:38).

Jehova saa mielihyvää myös voimansa käytöstä, tapahtuipa se sitten luomakunnassa tai muualla; hänen teoillaan on aina tietty tarkoitus ja niiden vaikutin on hyvä (Ps 135:3–6; Jes 46:10, 11; 55:10, 11). ”Jokaisen hyvän annin ja jokaisen täydellisen lahjan” runsaskätisenä Antajana hän saa iloa palkitessaan uskolliset poikansa ja tyttärensä siunauksilla (Ja 1:5, 17; Ps 35:27; 84:11, 12; 149:4). Mutta vaikka Jumala on sydämellinen ja myötätuntoinen, hänen onnellisuutensa ei selvästikään ole riippuvainen hänen luomuksistaan, eikä tunteellisuus saa häntä uhraamaan vanhurskaita periaatteita.

Jehova ilmaisi rakkautta myös siinä, että hän soi ensimmäiseksi luomalleen henkipojalle edun osallistua kanssaan kaikkiin muihin luomistekoihin, jotka koskivat sekä henkimaailmaa että aineellista maailmaa, ja hän teki sen auliisti tunnetuksi, mistä koitui hänen Pojalleen kunniaa (1Mo 1:26; Kol 1:15–17). Hän ei siis pelännyt mahdollista kilpailua, vaan luotti täysin omaan oikeudenmukaiseen suvereeniuteensa (2Mo 15:11) samoin kuin Poikansa uskollisuuteen ja antaumukseen. Hän sallii henkipoikiensa toimittaa tehtäviään suhteellisen vapaasti, ja aika ajoin hän jopa antaa heidän esittää mielipiteitään siitä, miten jotkin tehtävät voitaisiin suorittaa (1Ku 22:19–22).

Kuten apostoli Paavali osoitti, Jehovan näkymättömät ominaisuudet ilmenevät myös hänen aineellisessa luomakunnassaan (Ro 1:19, 20). Hänen valtava voimansa ylittää ihmisen käsityskyvyn, suunnattomat galaksit miljardeine tähtineen ovat vain hänen ’sormiensa tekoja’ (Ps 8:1, 3, 4; 19:1), ja hänen nähtävillä oleva viisautensa on niin runsasta, että tuhansien vuosien tutkimusten jälkeenkin se, mitä ihmiset ymmärtävät aineellisesta luomakunnasta, on vain ”kuiskaus” mahtavan ukkosenjylinän rinnalla (Job 26:14; Ps 92:5; Sr 3:11). Jehovan Maa-planeettaan kohdistuville luomisteoille oli olennaista johdonmukainen järjestys ja tarkan ohjelman noudattaminen (1Mo 1:2–31), niin että maapallosta tuli, kuten astronautit ovat sanoneet, avaruuden jalokivi.

Ilmaisi itsensä ihmiselle Eedenissä. Millaisena persoonana Jehova ilmaisi itsensä ensimmäisille ihmislapsilleen? Täydellinen Aadam olisi varmasti yhtynyt psalmistan myöhempiin sanoihin: ”Minä kiitän sinua siksi, että minut on tehty pelottavan ihmeellisesti. Sinun tekosi ovat ihmeelliset, kuten sieluni varsin hyvin tietää.” (Ps 139:14.) Omasta, maallisten luomusten joukossa verrattoman monipuolisesta ruumiistaan lähtien kaikkeen ympärillään olevaan saakka ihminen saattoi havaita seikkoja, joiden perusteella hänellä oli totisesti syytä tuntea kunnioittavaa pelkoa Luojaansa kohtaan. Jokainen uusi lintu, maaeläin ja kala, jokainen erilainen kasvi, kukka ja puu ja jokainen keto, metsä, kukkula, laakso ja joki, jonka ihminen näki, painoi hänen mieleensä hänen Isänsä viisauden syvyyden ja laajuuden ja Jehovan värikkään persoonallisuuden, joka heijastui hänen luomistekojensa suurenmoisessa monimuotoisuudessa. (1Mo 2:7–9; vrt. Ps 104:8–24.) Kaikki ihmisen aistit – näkö, kuulo, haju, maku ja tunto – välittivät hänen vastaanottavaiseen mieleensä todisteita mitä anteliaimmasta ja huomaavaisimmasta Luojasta.

Aadamin henkisiä tarpeita, hänen ajatustenvaihdon ja seuran tarvettaan, ei liioin ollut unohdettu, koska hänen Isänsä antoi hänelle älykkään naisen puolisoksi (1Mo 2:18–23). He ovat molemmat saattaneet hyvinkin laulaa Jehovalle kuten psalmista: ”Yltäkylläisesti iloa on kasvojesi edessä, miellyttävyyttä on oikealla puolellasi ikuisesti.” (Ps 16:8, 11.) Koska Aadam ja Eeva olivat olleet niin suuren rakkauden kohteina, heidän olisi varmasti pitänyt tietää, että ”Jumala on rakkaus”, rakkauden lähde ja paras esimerkki (1Jo 4:16, 19).

Mikä tärkeintä, Jehova Jumala täytti ihmisen hengelliset tarpeet. Aadamin Isä ilmaisi itsensä ihmispojalleen, vaihtoi ajatuksia hänen kanssaan ja antoi hänelle jumalallisia palvelustehtäviä, joiden tottelevainen suorittaminen muodostaisi pääosan ihmisen palvonnasta (1Mo 1:27–30; 2:15–17; vrt. Am 4:13).

Moraalinormien Jumala. Ihminen tuli jo varhain tuntemaan Jehovan paitsi viisaana ja runsaskätisenä Huolenpitäjänä myös moraalinormien Jumalana, jolla on tietyt mittapuut sille, millainen käytös ja menettely on oikein ja millainen väärin. Jos Aadam tunsi luomiskertomuksen, mistä edellä oli puhe, niin hän myös tiesi, että Jehovalla oli jumalalliset normit, sillä kertomuksessa Jehovan luomistyöstä hänen sanotaan nähneen, että ”se oli erittäin hyvää” ja täytti siten hänen täydellisen norminsa (1Mo 1:3, 4, 12, 25, 31; vrt. 5Mo 32:3, 4).

Ilman normeja ei olisi mitään keinoa ratkaista, mikä on hyvää ja mikä pahaa, tai mitata ja todeta, miten tarkka ja oivallinen jokin on. Seuraavat Encyclopædia Britannican (1959, 21. osa, s. 306, 307) huomiot ovat tässä yhteydessä valaisevia:

”Ihmisen saavutukset [normien vakiinnuttamisessa] – – kalpenevat merkityksettömiksi, kun niitä verrataan luonnon normeihin. Tähdistöt, planeettojen kiertoradat, luonnossa esiintyvien materiaalien johtokyvyn, kimmoisuuden, kovuuden, läpäisevyyden, muovattavuuden, vahvuuden, valontaittokyvyn ja viskositeetin normaalit, muuttumattomat ominaisuudet – – ja solujen rakenne ovat vain muutamia esimerkkejä siitä hämmästyttävästä normituksesta, joka luonnossa esiintyy.”

Sama teos osoittaa tällaisen normituksen tärkeyden aineellisessa luomakunnassa ja sanoo: ”Vain luonnossa esiintyvän normituksen perusteella on mahdollista tuntea ja luokitella – – monet kasvi-, kala-, lintu- ja maaeläinlajit. Näiden lajien sisäpuolella yksilöt muistuttavat toisiaan kullekin ominaisen rakenteen ja toiminnan ja kullekin ominaisten tapojen pienimmissäkin yksityiskohdissa. [Vrt. 1Mo 1:11, 12, 21, 24, 25.] Ellei ihmisruumiissa olisi tällaista normitusta, lääkärit eivät tietäisi, onko jollakulla tiettyjä elimiä tai mistä niitä pitäisi etsiä – – Itse asiassa ilman luonnon normistoa ei voisi olla järjestettyä yhteiskuntaa, ei koulutusta eikä lääkäreitä; jokainen on riippuvainen perimmäisistä, vertailukelpoisista samanlaisuuksista.”

Aadam näki Jehovan luomistöissä suurta pysyvyyttä: päivän ja yön säännöllisen vuorottelun, Eedenin virran veden alituisen kulun alaspäin painovoiman vaikutuksesta ja loputtomasti kaikenlaista muuta, mikä todisti, ettei maapallon Luoja ole sekasorron vaan järjestyksen Jumala (1Mo 1:16–18; 2:10; Sr 1:5–7; Jer 31:35, 36; 1Ko 14:33). Tämä auttoi varmasti ihmistä suorittamaan hänelle määrättyjä tehtäviä (1Mo 1:28; 2:15), sillä hän saattoi tehdä suunnitelmia ja työtä luottavaisesti, ilman kalvavaa epävarmuutta.

Älyllisestä ihmisestä ei kaiken tämän valossa olisi pitänyt tuntua oudolta, että Jehova asettaisi myös sellaisia normeja, jotka säätelevät ihmisen käytöstä ja hänen suhdettaan Luojaansa. Jehovan omat loistavat aikaansaannokset olivat Aadamille esimerkkinä siitä, miten hänen piti viljellä ja hoitaa Eedeniä (1Mo 2:15; 1:31). Aadam oppi tuntemaan myös Jumalan normin avioliiton suhteen, normin yksiavioisuudesta ja perhesuhteista (1Mo 2:24). Erityistä painoa pantiin Jumalan ohjeiden tottelemista koskevalle normille, sillä siitä riippui itse elämä. Koska Aadam oli täydellinen ihminen, Jehova asetti hänelle normiksi täydellisen tottelevaisuuden. Jehova antoi maalliselle pojalleen tilaisuuden osoittaa rakkautensa ja antaumuksensa tottelemalla Jumalan käskyä olla syömättä eräästä Eedenin monista hedelmäpuista (1Mo 2:16, 17). Kielto oli yksinkertainen. Mutta Aadam eli silloin myös yksinkertaisissa oloissa ilman niitä mutkikkaita ja hämmentäviä pulmia, joita sen jälkeen on syntynyt. Jehovan viisautta, joka ilmeni tässä yksinkertaisessa kokeessa, korostivat seuraavat Jeesuksen Kristuksen noin 4000 vuotta myöhemmin lausumat sanat: ”Vähimmässä uskollinen on paljossakin uskollinen, ja vähimmässä epävanhurskas on paljossakin epävanhurskas.” (Lu 16:10.)

Tällainen järjestys ja tällaiset normit eivät vähentäisi ihmiseltä elämäniloa vaan lisäisivät sitä. Edellä mainitussa normeja käsittelevässä tietosanakirjan artikkelissa sanotaan aineellisesta luomakunnasta: ”Vaikka normeista on näin ylenpalttisesti todisteita, kukaan ei syytä luontoa yksitoikkoisuudesta. Vaikka perustana on vain kapea kaista spektrin aallonpituuksista, katselijan silmää miellyttäviä mahdollisia värimuunnelmia ja -yhdistelmiä on silti käytännöllisesti katsoen rajattomasti. Samoin kaikki taiteellisesti toteutettu musiikki tulee korvaan toisen pienen taajuusryhmän välityksellä.” (21. osa, s. 307.) Samalla tavalla Jumalan vaatimukset ensimmäisille ihmisille sallivat heille kaiken sen vapauden, jota vanhurskas ihmissydän saattoi haluta. Ei ollut tarpeen rasittaa heitä lakien ja säännösten paljoudella. Luojan heille antama rakkaudellinen esimerkki ja heidän kunnioituksensa ja rakkautensa häntä kohtaan varjelisivat heitä ylittämästä vapautensa asianmukaisia rajoja. (Vrt. 1Ti 1:9, 10; Ro 6:15–18; 13:8–10; 2Ko 3:17.)

Jehova Jumala oli ja on siksi oman persoonallisuutensa, menettelytapojensa ja sanojensa perusteella koko kaikkeuden korkein Normi, kaiken hyvyyden määritelmä ja ydin. Tästä syystä hänen Poikansa saattoi maan päällä ollessaan sanoa eräälle miehelle: ”Miksi kutsut minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä paitsi yksi, Jumala.” (Mr 10:17, 18; myös Mt 19:17; 5:48.)

Suvereeniuden kunniaan saattaminen ja nimen pyhittäminen. Kaikki Jumalan persoonaan liittyvä on pyhää, myös hänen persoonanimensä Jehova on pyhä, ja siksi se tulee pyhittää (3Mo 22:32). Pyhittäminen merkitsee ’tehdä pyhäksi, asettaa erilleen tai pitää pyhänä’ ja siis olla käyttämättä minään jokapäiväisenä tai tavallisena (Jes 6:1–3; Lu 1:49; Il 4:8; ks. PYHITYS). Jehovan nimi on edustamansa Persoonan vuoksi ”suuri ja pelkoa herättävä” (Ps 99:3, 5), ”majesteettinen” ja ”saavuttamattoman korkea” (Ps 8:1; 148:13), nimi joka ansaitsee sen, että sitä kohtaan tunnetaan kunnioittavaa pelkoa (Jes 29:23).

Nimen häpäiseminen. Todisteet osoittavat, että Jumalan nimeen suhtauduttiinkin tällä tavoin, kunnes Eedenin puutarhassa sattuneet tapahtumat johtivat sen häpäisemiseen. Saatanan kapina saattoi Jumalan maineen kyseenalaiseksi. Eevalle hän väitti puhuvansa Jumalan puolesta kertoessaan hänelle, mitä ”Jumala tietää”, samalla kun hän saattoi epäilyksenalaiseksi Aadamille ilmaistun Jumalan käskyn, joka koski hyvän ja pahan tiedon puuta (1Mo 3:1–5). Koska Aadam oli Jumalan valtuuttama ja se maallinen pää, jonka välityksellä Jumala antoi ohjeita ihmisperheelle, hän oli Jehovan edustaja maan päällä (1Mo 1:26, 28; 2:15–17; 1Ko 11:3). Tällaisessa asemassa olevien sanotaan ’palvelevan Jehovan nimessä’ ja ’puhuvan hänen nimessään’ (5Mo 18:5, 18, 19; Ja 5:10). Niinpä vaikka hänen vaimonsa Eeva oli jo tottelemattomuudellaan häpäissyt Jehovan nimen, Aadamin samanlainen menettelytapa oli erityisen moitittava ja epäkunnioittava teko hänen edustamaansa nimeä kohtaan (vrt. 1Sa 15:22, 23).

Tärkein kiistakysymys koski moraalia. On ilmeistä, että Saatanaksi tullut henkipoika tunsi Jehovan moraalinormien Jumalana eikä oikullisena, arvaamattomana persoonana. Jos hän olisi tuntenut Jehovan hillittömänä, väkivaltaisiin purkauksiin taipuvaisena Jumalana, hän olisi voinut odottaa valitsemansa menettelyn vuoksi vain pikaista teloitusta. Saatanan Eedenissä herättämä kiistakysymys ei siis ollut yksinkertaisesti Jehovan mahtavuuden tai tuhovoiman koe. Se oli pikemminkin moraalinen kiistakysymys: kysymys Jumalan moraalisesta oikeudesta käyttää kaikkeudensuvereeniutta ja vaatia ehdotonta tottelevaisuutta ja antaumusta kaikilta luomuksiltaan kaikkialla. Tämä käy ilmi siitä, miten Saatana lähestyi Eevaa (1Mo 3:1–6). Myös Jobin kirja kertoo, miten Jehova tuo avoimesti esille kaikkien kokoontuneiden enkelipoikiensa edessä Vastustajansa omaksuman asenteen kantavuuden. Saatana väitti, että Jobin (ja samalla kenen tahansa Jumalan älyllisen luomuksen) uskollisuus Jehovaa kohtaan ei ollut kokosydämistä eikä perustunut todelliseen antaumukseen ja aitoon rakkauteen. (Job 1:6–22; 2:1–8.)

Kysymys Jumalan älyllisten luomusten nuhteettomuudesta oli siten toissijainen eli vähemmän tärkeä kiistakysymys, joka heräsi tärkeimmästä kiistakysymyksestä eli Jumalan oikeudesta kaikkeudensuvereeniuteen. Vaatisi aikaa osoittaa näiden syytösten totuudellisuus tai valheellisuus ja todistaa Jumalan luomusten sydämen asenne, niin että nämä kiistakysymykset voitaisiin ratkaista jättämättä minkäänlaista epäilystä ratkaisun oikeellisuudesta (vrt. Job 23:10; 31:5, 6; Sr 8:11–13; Hpr 5:7–9; ks. NUHTEETTOMUUS; PAHA, PAHUUS, JUMALATTOMUUS). Jehova ei siksi heti teloittanut kapinallista ihmisparia eikä kiistakysymyksen herättänyttä henkipoikaa, ja siten ilmaantui kaksi ennustettua ”siementä”, jotka edustivat kiistakysymyksen vastakkaisia puolia (1Mo 3:15).

Tämä kiistakysymys oli yhä olemassa, kun Jeesus Kristus oli maan päällä, mikä nähdään hänen yhteenotostaan Saatanan kanssa erämaassa Jeesuksen 40-päiväisen paaston jälkeen. Se käärmemäinen taktiikka, jota Jehovan Vastustaja käytti kiusaamisyrityksissään Jumalan Poikaan, noudatti samaa mallia, joka oli nähty jo Eedenissä noin 4000 vuotta aiemmin, ja Saatanan tarjous maallisten valtakuntien hallitusvallasta osoitti selvästi, ettei kiistakysymys kaikkeudensuvereeniudesta ollut muuttunut. (Mt 4:1–10.) Ilmestyskirja paljastaa kiistakysymyksen jatkumisen aina siihen aikaan asti, jolloin Jehova Jumala julistaa oikeusjutun loppuunkäsitellyksi (vrt. Ps 74:10, 22, 23) ja panee täytäntöön vanhurskaan tuomion kaikille vastustajille vanhurskaan Valtakuntansa hallitusvallan avulla, kun se saattaa hänen suvereeniutensa täysin kunniaan ja siten pyhittää hänen pyhän nimensä (Il 11:17, 18; 12:17; 14:6, 7; 15:3, 4; 19:1–3, 11–21; 20:1–10, 14).

Miksi Jumalan nimen pyhittäminen on tärkeintä?

Koko Raamatun kertomus keskittyy Jehovan suvereeniuden kunniaan saattamisen ympärille, ja tämä tekee ilmeiseksi Jehova Jumalan päätarkoituksen: hänen oman nimensä pyhittämisen. Tällainen pyhittäminen vaatii Jumalan nimen puhdistamista kaikesta häpeästä. Mutta vielä enemmän se vaatii sitä, että kaikki älylliset luomukset taivaassa ja maan päällä kunnioittavat tätä nimeä pyhänä. Tämä merkitsee vuorostaan sitä, että he tunnustavat Jehovan suvereenin aseman ja kunnioittavat sitä ja että he tekevät näin halukkaasti, tahtovat palvella häntä ja tekevät mielihyvin hänen jumalallisen tahtonsa, koska he rakastavat häntä. Daavidin rukous Jehovalle psalmissa 40:5–10 ilmaisee hyvin tällaisen asenteen ja Jehovan nimen todellisen pyhittämisen. (Huomaa, miten apostoli soveltaa osia tästä psalmista Kristukseen Jeesukseen Hpr 10:5–10:ssä.)

Jehovan nimen pyhittämisestä riippuu siis hyvä järjestys, rauha ja hyvinvointi koko kaikkeudessa ja sen asukkaiden keskuudessa. Jumalan Poika osoitti tämän ja kiinnitti samalla huomion välikappaleeseen, jota Jehova käyttäisi tarkoituksensa toteuttamisessa, kun hän opetti opetuslapsiaan rukoilemaan Jumalaa: ”Olkoon sinun nimesi pyhitetty. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.” (Mt 6:9, 10.) Tämä Jehovan päätarkoitus tarjoaa avaimen Jumalan tekojen taustalla olevan syyn ymmärtämiseen ja sen ymmärtämiseen, miksi hän on toiminut luomustensa suhteen siten kuin koko Raamatussa kerrotaan.

Niinpä saamme tietää, että Israelin kansakunta, jonka historia muodostaa suuren osan Raamatun kertomuksesta, valittiin Jehovan ’nimikkokansaksi’ (5Mo 28:9, 10; 2Ai 7:14; Jes 43:1, 3, 6, 7). Jehovan heidän kanssaan tekemä lakiliitto kiinnitti päähuomion siihen, että he osoittaisivat yksinomaista antaumusta Jehovalle Jumalana eivätkä käyttäisi hänen nimeään arvottomalla tavalla, ”sillä Jehova ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää hänen nimeään arvottomalla tavalla” (2Mo 20:1–7; vrt. 3Mo 19:12; 24:10–23). Kun Jehova näytti pelastamis- ja tuhoamisvoimansa vapauttaessaan Israelin Egyptistä, hänen nimeään ’julistettiin kaikessa maassa’, ja sen maine kulki israelilaisten edellä heidän marssiessaan Luvattuun maahan (2Mo 9:15, 16; 15:1–3, 11–17; 2Sa 7:23; Jer 32:20, 21). Profeetta Jesaja ilmaisi sen seuraavasti: ”Niin sinä johdit kansaasi tehdäksesi itsellesi kauniin nimen.” (Jes 63:11–14.) Kun israelilaiset osoittivat erämaassa kapinallista asennetta, Jehova kohteli heitä armollisesti eikä hylännyt heitä. Hän paljasti kuitenkin pääsyynsä tähän sanoessaan: ”Minä ryhdyin toimimaan oman nimeni takia, ettei sitä häpäistäisi – – kansakuntien silmien edessä.” (Hes 20:8–10.)

Koko tuon kansakunnan historian ajan Jehova piti pyhän nimensä tärkeyden sen mielessä. Pääkaupunki Jerusalem, jossa Siioninvuori sijaitsi, oli paikka, jonka Jehova oli valinnut ”sijoittaakseen siihen nimensä, antaakseen sen asua siinä” (5Mo 12:5, 11; 14:24, 25; Jes 18:7; Jer 3:17). Tähän kaupunkiin rakennettu temppeli oli ’huone Jehovan nimeä varten’ (1Ai 29:13–16; 1Ku 8:15–21, 41–43). Se, mitä tässä temppelissä tai tässä kaupungissa tehtiin, olipa se hyvää tai pahaa, vaikutti väistämättä Jehovan nimeen ja kiinnitti hänen huomionsa (1Ku 8:29; 9:3; 2Ku 21:4–7). Jos Jehovan nimeä häpäistäisiin siellä, se tuottaisi kaupungille varman tuhon ja johtaisi itse temppelin hylkäämiseen (1Ku 9:6–8; Jer 25:29; 7:8–15; vrt. Jeesuksen tekoihin ja sanoihin Mt 21:12, 13; 23:38:ssa). Näiden seikkojen vuoksi Jeremia ja Daniel anoivat murheissaan kansansa ja kaupunkinsa puolesta, että Jehova osoittaisi armoa ja auttaisi ’oman nimensä tähden’ (Jer 14:9; Da 9:15–19).

Ennustaessaan nimikkokansansa palauttamisen Juudaan ja sen puhdistamisen Jehova selitti sille uudelleen, mistä hän lähinnä oli kiinnostunut: ”Ja minä tulen säälimään pyhää nimeäni.” ”’En minä teidän tähtenne, oi Israelin huone, tee sitä minkä teen, vaan pyhän nimeni tähden, jonka olette häpäisseet niiden kansakuntien keskuudessa, joihin olette tulleet.’ ’Ja minä pyhitän suuren nimeni, jota häpäistiin – –; ja kansakuntien on tultava tietämään, että minä olen Jehova’, lausuu Suvereeni Herra Jehova, ’kun minut pyhitetään teidän keskuudessanne heidän silmiensä edessä.’” (Hes 36:20–27, 32.)

Näistä ja muista raamatunkohdista ilmenee, että Jehova ei liioittele ihmiskunnan tärkeyttä. Koska kaikki ihmiset ovat syntisiä, he ansaitsevat aiheellisesti kuoleman, ja on täysin Jumalan ansaitsematonta hyvyyttä ja armoa, että kukaan voi saada elämän (Ro 5:12, 21; 1Jo 4:9, 10). Jehova ei ole ihmiskunnalle mitään velkaa, ja niille, jotka ikuisen elämän saavuttavat, se tulee olemaan lahja, ei ansaittu palkka (Ro 5:15; 6:23; Tit 3:4, 5). On totta, että hän on osoittanut ainutlaatuista rakkautta ihmiskuntaa kohtaan (Joh 3:16; Ro 5:7, 8). Mutta olisi raamatullisten tosiasioiden vastaista ja asioiden panemista vääriin mittasuhteisiin, jos ihmisten pelastumista pidettäisiin kaikkein tärkeimpänä kysymyksenä tai perusteena, jolla Jumalan oikeudenmukaisuutta, vanhurskautta ja pyhyyttä voidaan mitata. Psalmista näki asiat oikeissa mittasuhteissa, kun hän nöyrästi ja ihmetyksen vallassa lausui: ”Oi Jehova, meidän Herramme, kuinka majesteettinen onkaan sinun nimesi kaikessa maassa, sinun, jonka arvokkuudesta kerrotaan yli taivaiden! Kun näen taivaasi, sormiesi teot, kuun ja tähdet, jotka olet valmistanut, niin mikä on kuolevainen ihminen, että sinä pidät hänet mielessäsi, ja ihmisen poika, että pidät hänestä huolen?” (Ps 8:1, 3, 4; 144:3; vrt. Jes 45:9; 64:8.) Jehova Jumalan nimen pyhittäminen merkitsee hyvin perustein enemmän kuin koko ihmiskunnan elämä. Siksi, kuten Jumalan Poika osoitti, ihmisen tulee rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, mutta Jumalaa hänen on rakastettava koko sydämestään, mielestään, sielustaan ja voimastaan (Mr 12:29–31). Tämä merkitsee sitä, että Jehova Jumalaa tulee rakastaa enemmän kuin sukulaisia, ystäviä tai itse elämää (5Mo 13:6–10; Il 12:11; vrt. kolmen heprealaisen asenteeseen Da 3:16–18:ssa). (Ks. MUSTASUKKAINEN, MUSTASUKKAISUUS.)

Tällaisen raamatullisen katsantokannan ei pitäisi herättää ihmisissä vastenmielisyyttä vaan pikemminkin sen pitäisi saada heidät arvostamaan tosi Jumalaa yhä enemmän. Koska Jehova voisi täysin oikeudenmukaisesti lopettaa koko syntisen ihmiskunnan, niin se, että hän säästää joitakuita ihmiskunnasta elossa, korostaa sitäkin enemmän hänen armonsa ja ansaitsemattoman hyvyytensä suuruutta (Joh 3:36). Hän ei saa mielihyvää jumalattomien kuolemasta (Hes 18:23, 32; 33:11), mutta hän ei liioin salli jumalattomien välttyä tuomionsa täytäntöönpanolta (Am 9:2–4; Ro 2:2–9). Hän on kärsivällinen ja pitkämielinen ja on luvannut tottelevaisille pelastuksen (2Pi 3:8–10), mutta hän ei tule ikuisesti sietämään tilannetta, joka tuottaa häpeää hänen ylevälle nimelleen (Ps 74:10, 22, 23; Jes 65:6, 7; 2Pi 2:3). Hän osoittaa sääliä ja on ymmärtäväinen ihmisten heikkouksia kohtaan ja antaa katuville ”paljon” anteeksi (Ps 103:10–14; 130:3, 4; Jes 55:6, 7) mutta ei kuitenkaan vapauta ihmisiä vastuusta, joka heillä aiheellisesti on teoistaan ja tekojensa vaikutuksista heihin itseensä ja heidän perheisiinsä. He niittävät sitä mitä ovat kylväneet. (5Mo 30:19, 20; Ga 6:5, 7, 8.) Jehovan oikeus ja armo ovat näin erinomaisessa ja täydellisessä tasapainossa. Ne, joilla asiat ovat oikeissa mittasuhteissa sellaisina kuin ne paljastetaan hänen Sanassaan (Jes 55:8, 9; Hes 18:25, 29–31), eivät tee sitä suurta virhettä, että he leikittelisivät hänen ansaitsemattomalla hyvyydellään tai ’jättäisivät huomioon ottamatta sen tarkoituksen’ (2Ko 6:1; Hpr 10:26–31; 12:29).

Muuttumaton ominaisuuksissaan ja normeissaan. Jehova sanoi Israelin kansalle: ”Minä olen Jehova; minä en ole muuttunut.” (Mal 3:6.) Nämä sanat Jumala lausui noin 3500 vuotta ihmisen luomisen jälkeen ja noin 1500 vuotta sen jälkeen kun hän oli tehnyt liiton Abrahamin kanssa. Vaikka jotkut väittävät, että se Jumala, joka Heprealaisissa kirjoituksissa ilmaistaan, eroaa siitä Jumalasta, jonka Jeesus Kristus ja Kreikkalaisten kirjoitusten kirjoittajat ilmaisivat, tutkimus osoittaa tämän väitteen perusteettomaksi. Opetuslapsi Jaakob sanoi hyvällä syyllä, että Jumalan ”luona ei ole varjon kääntymisen vaihtelua” (Ja 1:17). Jehova Jumalan persoonallisuudessa ei ole vuosisatojen kuluessa tapahtunut mitään ’kypsymistä’, sillä siihen ei ole ollut tarvetta. Hänen ankaruutensa sellaisena kuin se ilmaistaan Kreikkalaisissa kirjoituksissa ei ole vähäisempää eikä hänen rakkautensa suurempaa kuin Eedenissä, jolloin hän ensi kerran oli tekemisissä ihmisten kanssa.

Näennäiset persoonallisuuserot ovat todellisuudessa vain saman muuttumattoman persoonallisuuden eri puolia. Ne johtuvat erilaisista olosuhteista ja henkilöistä, joiden kanssa Jumala on ollut tekemisissä, mikä on vaatinut erilaisia asenteita tai suhtautumistapoja (vrt. Jes 59:1–4). Jehova ei muuttunut, mutta Aadam ja Eeva muuttuivat. He saattoivat itsensä sellaiseen asemaan, jossa Jehovan muuttumattomat vanhurskaat normit eivät enää sallineet hänen kohdella heitä rakkaan kaikkeudenperheensä jäseninä. Täydellisinä he kantoivat täyden vastuun tahallisesta väärinteostaan (Ro 5:14) ja olivat siksi ylittäneet Jumalan armollisuuden rajat, vaikka Jehova osoittikin heitä kohtaan ansaitsematonta hyvyyttä, kun hän alkajaisiksi vaatetti heidät ja salli heidän elää satoja vuosia Eedenin pyhän paikan ulkopuolella ja tuottaa jälkeläisiä, ennen kuin he lopulta kuolivat oman syntisen menettelynsä seurauksiin (1Mo 3:8–24). Aadamin ja hänen vaimonsa Eedenistä karkottamisen jälkeen Jumala ilmeisesti lakkasi olemasta missään yhteydessä heihin.

Miksi hän voi olla tekemisissä epätäydellisten ihmisten kanssa. Jehovan oikeudenmukaiset normit sallivat hänen olla tekemisissä Aadamin ja Eevan jälkeläisten kanssa toisin kuin heidän vanhempiensa kanssa. Miksi? Syynä oli se, että Aadamin jälkeläiset perivät synnin ja joutuivat täten vastentahtoisesti aloittamaan elämänsä epätäydellisinä luomuksina, joilla oli synnynnäinen taipumus tehdä väärin (Ps 51:5; Ro 5:12). Oli siis olemassa peruste sille, että heille voitiin osoittaa armoa. Jehovan ensimmäinen ennustus (1Mo 3:15), joka lausuttiin tuomion julistamisen yhteydessä Eedenissä, osoitti, ettei Jehovan ensimmäisten ihmislasten (sekä erään hänen henkipoikansa) kapina ollut katkeroittanut häntä eikä ehdyttänyt hänen rakkauttaan. Tämä profetia kiinnitti vertauskuvallisin sanoin huomion siihen, miten kapinan synnyttämä tilanne tultaisiin korjaamaan ja olosuhteet ennallistamaan alkuperäiseen täydellisyyteensä, minkä täysi merkitys paljastettiin vuosituhansia myöhemmin (vrt. ”käärmeen”, ”naisen” ja ”siemenen” vertauskuvia Il 12:9, 17:ssä ja Ga 3:16, 29; 4:26, 27:ssä).

Aadamin jälkeläiset ovat saaneet olla jo vuosituhansia maan päällä, vaikkakin epätäydellisinä ja kuolevaisessa tilassa, pystymättä koskaan vapauttamaan itseään synnin kuolettavasta otteesta. Kristitty apostoli Paavali selittää, miksi Jehova on sallinut tämän: ”Sillä luomakunta alistettiin turhuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan alistajan [ts. Jehova Jumalan] toimesta, sen toivon varaan, että itse luomakuntakin vapautetaan turmeltuvuuden orjuudesta Jumalan lasten loistoisaan vapauteen. Sillä me tiedämme, että koko luomakunta on yhdessä huokaillut ja ollut jatkuvassa tuskassa tähän saakka.” (Ro 8:20–22.) Kuten artikkelissa EDELTÄTIETÄMYS, ENNALTAMÄÄRÄYS osoitetaan, mikään ei viittaa siihen, että Jehova olisi nähnyt hyväksi käyttää havaintokykyään nähdäkseen ennalta ensimmäisen ihmisparin luopumisen. Kun se kuitenkin tapahtui, Jehova määräsi ennalta tuon vahingollisen tilanteen korjaamiskeinot (Ef 1:9–11). Tämä pyhä salaisuus, joka alun perin oli verhoiltu Eedenissä lausuttuun vertauskuvalliseen profetiaan, paljastettiin lopulta täysin Jehovan ainosyntyisessä Pojassa, joka lähetettiin maan päälle, jotta hän ’todistaisi totuudesta’ ja ”Jumalan ansaitsemattomasta hyvyydestä maistaisi kuolemaa jokaisen ihmisen puolesta” (Joh 18:37; Hpr 2:9; ks. LUNNAAT).

Se, että Jumala oli tekemisissä eräiden synnintekijä Aadamin jälkeläisten kanssa ja siunasi heitä, ei siis merkinnyt muutosta Jehovan täydellisen vanhurskauden normeihin. Hän ei näin menetellessään hyväksynyt heidän syntistä tilaansa. Koska Jehovan tarkoitukset toteutuvat ehdottoman varmasti, hän ”kutsuu olemattomat, ikään kuin ne olisivat” (kuten antaessaan Abramille tämän ja Saaran ollessa vielä lapsettomia nimen ”Abraham”, joka merkitsee ’väkijoukon [paljouden] isä’) (Ro 4:17). Koska Jehova tiesi, että hän aikanaan (Ga 4:4) järjestäisi lunnaat eli laillisen keinon syntien anteeksi antamiseksi ja epätäydellisyyden poistamiseksi (Jes 53:11, 12; Mt 20:28; 1Pi 2:24), hän saattoi jatkuvasti olla tekemisissä synnin perineiden ihmisten kanssa ja käyttää heitä palvelijoinaan. Tämä johtui siitä, että Jehovalla oli oikeudenmukainen peruste ”lukea” heidät vanhurskaiksi, koska he uskoivat hänen lupauksiinsa ja lopulta näiden lupausten täyttyessä Kristukseen Jeesukseen täydellisenä syntien edestä annettuna uhrina (Ja 2:23; Ro 4:20–25). Lunastusjärjestelystä ja sen hyödyistä huolehtiminen on siten vaikuttava todistus paitsi Jehovan rakkaudesta ja armosta myös hänen uskollisuudestaan yleviä oikeudenmukaisuuden normejaan kohtaan, sillä lunastusjärjestelyllään hän osoittaa ”oman vanhurskautensa – – nykyisenä aikana, jotta hän olisi vanhurskas silloinkin, kun hän julistaa vanhurskaaksi sen [vaikka tämä onkin epätäydellinen], jolla on usko Jeesukseen” (Ro 3:21–26; vrt. Jes 42:21). (Ks. VANHURSKAAKSI JULISTAMINEN.)

Miksi ”rauhan Jumala” taistelee. Jehovan Eedenissä esittämä lausunto, jonka mukaan hän panisi vihollisuuden Vastustajansa siemenen ja ”naisen” siemenen välille, ei muuttanut sitä, että hän on ”rauhan Jumala” (1Mo 3:15; Ro 16:20; 1Ko 14:33). Silloinen tilanne oli sama kuin hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen maallisen elämän päivinä. Jeesus sanoi: ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” (Mt 10:32–40.) Jeesuksen palvelus sai aikaan jakaumia, jopa perheissä (Lu 12:51–53), mutta se johtui siitä, että hän piti kiinni Jumalan vanhurskaista mittapuista ja totuudesta ja julisti niitä. Jakaumat aiheutuivat siitä, että monet paaduttivat sydämensä näitä totuuksia vastaan, kun taas toiset hyväksyivät ne (Joh 8:40, 44–47; 15:22–25; 17:14). Tältä ei voitu välttyä, mikäli haluttiin noudattaa jumalallisia periaatteita, mutta syypäitä syntyneeseen tilanteeseen olivat ne, jotka hylkäsivät sen, mikä oli oikein.

Vihollisuuksia ennustettiin syntyvän senkin takia, että Jehova ei täydellisten normiensa vuoksi voisi suvaita Saatanan ”siemenen” kapinallista menettelyä. Sillä, että Jumala ei hyväksyisi kapinallisia ja että hän toisaalta siunaisi niitä, jotka pitävät kiinni vanhurskaasta elämäntavasta, olisi jakava vaikutus (Joh 15:18–21; Ja 4:4), kuten jo Kainin ja Abelin tapauksessa (1Mo 4:2–8; Hpr 11:4; 1Jo 3:12; Ju 10, 11; ks. KAIN).

Ihmisten ja jumalattomien enkelien valitsema kapinallinen menettelytapa oli haaste Jehovan oikeudenmukaiselle suvereeniudelle ja koko kaikkeuden hyvälle järjestykselle. Voidakseen vastata tähän haasteeseen Jehovan on täytynyt ruveta ”miehuulliseksi soturiksi” (2Mo 15:3–7), puolustaa omaa hyvää nimeään ja vanhurskaita mittapuitaan, taistella niiden puolesta, jotka rakastavat ja palvelevat häntä, ja panna tuomio täytäntöön niille, jotka ansaitsevat tuhon (1Sa 17:45; 2Ai 14:11; Jes 30:27–31; 42:13). Hän ei epäröi käyttää kaikkivaltiasta voimaansa joskus tuhoisallakin tavalla, kuten vedenpaisumuksen ja Sodoman ja Gomorran tuhon yhteydessä ja vapauttaessaan israelilaiset Egyptistä (5Mo 7:9, 10). Eikä hän pelkää tehdä tunnetuksi vanhurskaan sodankäyntinsä yksityiskohtia; hän ei pyytele anteeksi, koska hänen ei tarvitse hävetä mitään (Job 34:10–15; 36:22–24; 37:23, 24; 40:1–8; Ro 3:4). Hänen kunnioituksensa omaa nimeään ja sitä vanhurskautta kohtaan, jota se edustaa, sekä hänen rakkautensa niitä kohtaan, jotka rakastavat häntä, pakottavat hänet toimimaan (Jes 48:11; 57:21; 59:15–19; Il 16:5–7).

Kreikkalaisista kirjoituksista piirtyy samanlainen kuva. Apostoli Paavali rohkaisi kristittyjä tovereitaan sanomalla: ”Jumala, joka antaa rauhan, murskaa puolestaan pian Saatanan teidän jalkojenne alle.” (Ro 16:20; vrt. 1Mo 3:15.) Hänen mukaansa on myös oikeudenmukaista, että Jumala maksaa takaisin ahdistusta niille, jotka aiheuttavat ahdistusta hänen palvelijoilleen, ja tuottaa tällaisille vastustajille ikuisen tuhon (2Te 1:6–9). Tämä oli sopusoinnussa Jumalan Pojan opetusten kanssa; hän ei jättänyt epäilyksiä siitä, että hänen Isänsä tulee ehdottoman päättäväisesti tekemään väkipakolla lopun kaikesta pahuudesta ja sen harjoittajista (Mt 13:30, 38–42; 21:42–44; 23:33; Lu 17:26–30; 19:27). Ilmestyskirjassa on runsaasti kuvauksia Jumalan valtuuttamista sotatoimista. Kaikki tämä johtaa kuitenkin Jumalan viisauden ansiosta lopulta siihen, että koko kaikkeuteen vakiinnutetaan kestävä, oikeudelle ja vanhurskaudelle lujasti perustuva rauha (Jes 9:6, 7; 2Pi 3:13).

Kanssakäyminen lihallisen ja hengellisen Israelin kanssa. Suuri osa Heprealaisten ja Kreikkalaisten kirjoitusten sisällön välisistä eroista selittyy samalla tavoin sillä, että edelliset käsittelevät pääasiassa Jehovan kanssakäymistä lihallisen Israelin kanssa, kun taas jälkimmäisissä kuvaillaan suureksi osaksi hänen kanssakäymistään hengellisen Israelin, kristillisen seurakunnan, kanssa. Yhtäältä on siis kansakunta, johon sen miljoonat jäsenet kuuluvat ainoastaan lihallisen syntyperänsä ansiosta, sekalainen joukko hyviä ja pahoja. Toisaalta on hengellinen kansakunta, johon kuuluvat tuntevat vetoa Jumalan puoleen Jeesuksen Kristuksen välityksellä, osoittavat rakkautta totuutta ja oikeutta kohtaan ja henkilökohtaisesti ja vapaaehtoisesti vihkiytyvät Jehovan tahdon tekemiseen. On johdonmukaista, että siinä, miten Jumala olisi kanssakäymisissä näiden kahden ryhmän kanssa ja suhtautuisi niihin, olisi eroa, ja on luonnollista että ensimmäinen ryhmä saisi Jehovan ilmaisemaan suuttumustaan useammin ja ankarammin kuin toinen.

Olisi kuitenkin vakava virhe sivuuttaa se rakentava ja lohduttava katsaus Jehova Jumalan persoonallisuuteen, jonka hänen kanssakäymisensä lihallisen Israelin kanssa tarjoaa. Tämä kanssakäyminen antaa erinomaisia esimerkkejä sen osoitukseksi, että Jehova on sellainen Persoona, jollainen hän kuvaili Moosekselle olevansakin: ”Jehova, Jehova, armollinen ja suosiollinen Jumala, hidas vihastumaan ja runsas rakkaudellisessa huomaavaisuudessa ja totuudessa, joka säilyttää rakkaudellisen huomaavaisuuden tuhansille, antaa anteeksi erheen ja rikkomuksen ja synnin, mutta ei suinkaan vapauta rangaistuksesta, koska hän aiheuttaa rangaistuksen isien erheestä pojille ja pojanpojille kolmanteen ja neljänteen sukupolveen.” (2Mo 34:4–7; vrt. 2Mo 20:5.)

Todellisuudessa Jehovan rakkaus, kärsivällisyys ja pitkämielisyys – oikeudenmukaisuuden tasapainottamina – ovat hänen persoonallisuutensa huomattavia puolia, mikä käy ilmi Israelin historiasta, kansan joka oli suuresti suosittu mutta jonka enemmistö osoittautui huomattavan ”jäykkäniskaiseksi” ja ”kovasydämiseksi” Luojaansa kohtaan (2Mo 34:8, 9; Ne 9:16, 17; Jer 7:21–26; Hes 3:7). Jehovan profeettojensa välityksellä israelilaisille toistuvasti antamat voimakkaat tuomiojulistukset ja langettavat tuomiot vain korostavat hänen armonsa suuruutta ja hänen pitkämielisyytensä hämmästyttävää ulottuvuutta. Kestettyään heitä yli 1500 vuotta, vieläpä senkin jälkeen kun hänen oma Poikansa oli surmattu tämän kansan uskonnollisten johtajien yllytyksestä, Jehova suosi heitä yhä kolmen ja puolen vuoden ajan rajoittamalla armollisesti hyvän uutisen saarnaamisen heihin ja suomalla heille vielä lisämahdollisuuden saada hallita hänen Poikansa kanssa, mahdollisuuden jonka tuhannet katuvat ottivatkin vastaan (Ap 2:1–5, 14–41; 10:24–28, 34–48; ks. SEITSEMÄNKYMMENTÄ VIIKKOA).

Jeesus Kristus ilmeisesti viittasi edellä lainattuihin Jehovan sanoihin ’rangaistuksen aiheuttamisesta rikkojien myöhemmille jälkeläisille’, kun hän sanoi ulkokullatuille kirjanoppineille ja fariseuksille: ”[Te] sanotte: ’Jos olisimme esi-isiemme päivissä, niin emme olisi heidän kanssaan osallisia profeettojen vereen’! Sen tähden te todistatte itseänne vastaan, että olette niiden poikia, jotka murhasivat profeetat. Täyttäkää siis esi-isienne mitta.” (Mt 23:29–32.) Huolimatta väitteistään nämä ihmiset osoittivat menettelytavallaan, että he hyväksyivät esi-isiensä väärinteot ja että he itse lukeutuivat yhä niihin, jotka ’vihasivat Jehovaa’ (2Mo 20:5; Mt 23:33–36; Joh 15:23, 24). Näin he toisin kuin ne juutalaiset, jotka katuivat ja ottivat Jumalan Pojan sanat varteen, saivat kärsiä Jumalan tuomion kasaantuneet vaikutukset, kun Jerusalemia vuosia myöhemmin alettiin piirittää ja kun se hävitettiin ja suurin osa sen asukkaista sai surmansa. He olisivat voineet säästyä siltä, mutta he eivät halunneet käyttää hyväkseen Jehovan armoa. (Lu 21:20–24; vrt. Da 9:10, 13–15.)

Hänen persoonallisuutensa heijastui hänen Pojassaan. Jeesus Kristus, joka tuli Isänsä Jehova Jumalan nimessä, heijasti uskollisesti kaikissa suhteissa Isänsä loistavaa persoonallisuutta (Joh 1:18; Mt 21:9; Joh 12:12, 13; vrt. Ps 118:26). Jeesus sanoi: ”Poika ei voi tehdä yhtään mitään omasta aloitteestaan, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän. Sillä mitä hän tekee, sitä Poikakin tekee samalla tavalla.” (Joh 5:19.) Tästä siis seuraa, että se huomaavaisuus ja sääli, lempeys ja lämpö sekä luja rakkaus vanhurskautta ja viha pahuutta kohtaan, joita Jeesus ilmaisi (Hpr 1:8, 9), ovat kaikki ominaisuuksia, jotka Poika oli huomannut Isässään, Jehova Jumalassa. (Vrt. Mt 9:35, 36:ta Ps 23:1–6:een ja Jes 40:10, 11:een; Mt 11:27–30:tä Jes 40:28–31:een ja Jes 57:15, 16:een; Lu 15:11–24:ää Ps 103:8–14:ään; Lu 19:41–44:ää Hes 18:31, 32; 33:11:een.)

Jokaisella vanhurskautta rakastavalla, joka lukee henkeytettyä Raamattua ja joka todella oppii ”tuntemaan” Jehovan nimen ja ymmärtämään sen täyden merkityksen (Ps 9:9, 10; 91:14; Jer 16:21), on siksi kaikki syyt rakastaa ja siunata tätä nimeä (Ps 72:18–20; 119:132; Hpr 6:10), kiittää ja ylistää sitä (Ps 7:17; Jes 25:1; Hpr 13:15), pelätä sitä ja pyhittää se (Ne 1:11; Mal 2:4–6; 3:16–18; Mt 6:9), luottaa siihen (Ps 33:21; San 18:10) ja sanoa psalmistan kanssa: ”Tahdon laulaa Jehovalle läpi elämäni, tahdon antaa sävelmän soida Jumalalleni niin kauan kuin olen. Olkoon mietiskelyni hänelle mieluisaa. Minä puolestani tulen iloitsemaan Jehovassa. Syntiset lopetetaan maasta, eikä jumalattomia enää ole. Siunaa Jehovaa, oi sieluni. Ylistäkää Jahia!” (Ps 104:33–35.)