SIKA

(kreik. khoiʹros; hys [emakko]; hepr. ḥazirʹ [sika, metsäkarju]).

Kesyn sian (Sus domestica) yleisnimitys; sorkkaeläimiin kuuluva keskikokoinen, lyhytraajainen nisäkäs, jonka paksunahkainen, tukeva ruumis on tavallisesti karkeiden harjasten peitossa. Sian kärsä on tylppä, ja sillä on lyhyt niska ja saparo. Koska sika ei ole märehtijä, se ei Mooseksen lain mukaan kelvannut ravinnoksi eikä uhriksi (3Mo 11:7; 5Mo 14:8).

Vaikkei sianlihan syömistä koskeva Jehovan kielto välttämättä perustunutkaan terveysnäkökohtiin, tämän lihan käyttämiseen ravinnoksi liittyi ja liittyy yhä joitakin riskejä. Koska siat ovat kaikkiruokaisia – ne syövät jopa raatoja ja jätteitä – ne saavat helposti erilaisia loisia, mm. trikiinejä ja suolinkaisia.

Israelilaiset yleensä tunsivat ilmeisesti erityistä vastenmielisyyttä sikoja kohtaan. Äärimmäisen iljettävää palvontaa kuvaillaankin sanomalla: ”Joka uhraa lahjan – sian verta!” (Jes 66:3.) Israelilaisten mielestä tuskin löytyi sopimattomampaa yhdistelmää kuin sika, jonka kärsässä oli kultainen nenärengas, ja tähän verrataankin Sananlaskujen 11:22:ssa kaunista, mutta järjetöntä naista.

Vaikka luopioisraelilaiset söivät sianlihaa (Jes 65:4; 66:17), apokryfikirjoihin kuuluvissa 1. Makkabilaiskirjassa (1:63) ja 2. Makkabilaiskirjassa (6:18, 19; 7:1, 2) osoitetaan, että kun Palestiinaa hallitsi vierasmaalainen Syyrian kuningas Antiokhos IV Epifanes, joka kampanjoi ilkeämielisesti Jehovan palvonnan tukahduttamiseksi, monet juutalaiset kieltäytyivät syömästä sianlihaa. He mieluummin kuolivat kuninkaan määräyksen rikkomisen vuoksi kuin rikkoivat Jumalan lakia.

Muutamat muutkaan kansakunnat eivät syöneet sianlihaa, mutta kreikkalaiset pitivät sitä suurena herkkuna. Niinpä todennäköisesti hellenistisen vaikutuksen vuoksi Palestiinassa, etenkin Dekapoliin seudulla, oli Jeesuksen Kristuksen maallisen palveluksen aikaan nähtävästi melko paljon sikoja. Gadaralaisten maassa oli ainakin yksi noin 2000 sikaa käsittävä lauma. Kun Jeesus antoi karkottamilleen demoneille luvan mennä tähän suureen laumaan, kaikki siat syöksyivät jyrkännettä alas ja hukkuivat mereen. (Mt 8:28–32; Mr 5:11–13.)

Ulos ajetut demonit, jotka menivät sikoihin. Jeesusta ei voida arvostella sen johdosta, että hän antoi demonien mennä sikoihin etenkin, koska asiaan on voinut hyvinkin liittyä joitakin mainitsematta jätettyjä seikkoja, esim. se, että sikojen omistajat saattoivat olla juutalaisia, jolloin he olisivat syyllistyneet Mooseksen lain halveksimiseen. Jeesuksen ei tietenkään tarvinnut käyttää edeltätietämystään sen suhteen, mitä demonit tekisivät mentyään epäpuhtaisiin eläimiin. Demonit ovat voineet haluta ottaa siat haltuunsa saadakseen siitä jotain luonnotonta sadistista nautintoa. Voidaan myös aiheellisesti todeta, että ihminen on arvokkaampi kuin sikalauma (Mt 12:12). Lisäksi kaikki eläimet kuuluvat todellisuudessa Jehovalle, koska hän on niiden Luoja, joten Jeesuksella oli Jumalan edustajana täysi oikeus sallia demonien ottaa haltuunsa sikalauma (Ps 50:10; Joh 7:29). Demonien tunkeutuminen sikoihin oli hyvin voimakas osoitus siitä, että ne oli karkotettu ihmisistä, ja tarkkailijat saattoivat näin ollen havaita erittäin selvästi, millaista vahinkoa koitui demonien riivaamille lihallisille luomuksille. Se todisti noille tarkkaileville ihmisille sekä Jeesuksen vallan demoneihin että demonien vallan lihallisiin luomuksiin. Kaikki tämä on ehkä sopinut Jeesuksen tarkoitusperiin ja voi selittää sen, miksi hän salli epäpuhtaiden henkien mennä sikoihin.

Kuvaannollista käyttöä. Jeesus vertasi ihmisiä, jotka eivät arvosta hengellisiä asioita, sikoihin, jotka eivät pysty tajuamaan helmien arvoa, ja havainnollisti näin sitä, ettei ole viisasta uskoa sellaisille ihmisille mitään hengellisiä ajatuksia eikä opetuksia (Mt 7:6). Tuhlaajapoikavertauksessaan Jeesus tähdensi nuoren miehen syvää alennustilaa kertomalla, että tämä oli pestautunut sikopaimeneksi – erittäin viheliäinen ammatti juutalaiselle – ja että hän oli halukas jopa syömään sianruokaa (Lu 15:15, 16).

Apostoli Pietari vertasi kristittyjä, jotka vajoavat takaisin entiseen elämäntapaansa, sikaan, joka palaa rypemispaikkaansa sen jälkeen kun se on pesty (2Pi 2:22). On ilman muuta selvää, että tämä sikaan liittyvä kuvaus on tarkoitettu vain pintapuoliseksi toteamukseksi. Normaalioloissa sika ei ole sen likaisempi kuin muutkaan eläimet, vaikka se toisinaan kieriskeleekin mudassa saadakseen vilvoitusta kesähelteellä ja irrottaakseen nahastaan ulkoloisia.