Valo tekee lopun pimeyden aikakaudesta
JEESUKSEN KRISTUKSEN ja hänen apostoliensa maailma oli hyvin erilainen kuin Raamatun heprealaisten kirjoitusten maailma. Tästä tietämättömät Raamatun lukijat voivat kuvitella, että yhteiskunnalliset ja uskonnolliset olot jatkuivat samanlaisina profeetta Malakian ajasta evankeliumin kirjoittajan Matteuksen aikaan, ja he tajuavat vain hämärästi, mitä tapahtui niinä 400 vuotena, jotka kuluivat noiden miesten välillä.
Malakia, Heprealaisten kirjoitusten viimeinen kirja useimmissa nykyisissä Raamatuissa, päättyy tilanteeseen, jossa Israelin jäännös on asettunut uudelleen kotimaahansa vapauduttuaan Babylonin vankeudesta (Jeremia 23:3). Antaumuksellisia juutalaisia kannustettiin odottamaan Jumalan tuomiopäivää, joka poistaisi maailmasta pahuuden ja johtaisi messiaaniseen aikakauteen (Malakia 4:1, 2). Sillä välin maata hallitsi Persia. Juudaan sijoitetut persialaisjoukot pitivät asevoimin huolta siitä, että rauha säilyi ja kuninkaallisia käskyjä noudatettiin (vrt. Esra 4:23).
Raamatun maiden olot eivät kuitenkaan pysyneet vakaina läpi neljän seuraavan vuosisadan. Hengellinen pimeys ja sekaannus alkoivat vallata alaa. Lähi-itää ravistelivat väkivalta, terroriteot, sorto, radikaalit uskonnolliset aatteet, spekuloiva filosofia ja kulttuurien yhteentörmäys.
Matteus, Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten ensimmäinen kirja, kirjoitettiin erilaisissa olosuhteissa. Roomalaislegioonat saattoivat väkipakolla voimaan Pax Romanan eli Rooman rauhan. Jumalaa pelkäävät ihmiset odottivat hartaasti, että Messias tulisi tekemään lopun kärsimyksistä, tyranniudesta ja köyhyydestä sekä valaisemaan elämää, hyvinvointia ja rauhallisia oloja (vrt. Luukas 1:67–79; 24:21; 2. Timoteukselle 1:10). Katsotaanpa tarkemmin niitä dynaamisia voimia, jotka muovasivat juutalaista yhteiskuntaa Jeesuksen Kristuksen syntymää edeltäneinä vuosisatoina.
Juutalaista elämää persialaiseen aikaan
Kun Kyyros oli antanut julistuksen juutalaisten vapauttamisesta Babylonin vankeudesta vuonna 537 eaa., joukko juutalaisia ja heidän ei-juutalaisia tovereitaan lähti liikkeelle Babylonista. Tämä hengellismielinen jäännös palasi keskelle hävitettyjä kaupunkeja ja autioitettua maata. Muiden muassa edomilaiset, foinikialaiset, samarialaiset ja arabialaiset heimot olivat omineet itselleen paloja Israelin aikoinaan laajasta alueesta. Juudan ja Benjaminin rippeistä tuli Juudan provinssi Abar Nahara -nimisessä (’Virran toisella puolella oleva’) persialaisessa satraappikunnassa (Esra 1:1–4; 2:64, 65).
Persian vallan aikana Juudassa alkoi ”laajentumisen ja väestönkasvun ajanjakso”, sanotaan eräässä historiateoksessa (The Cambridge History of Judaism). Lisäksi siinä kerrotaan Jerusalemista: ”Talonpojat ja pyhiinvaeltajat toivat lahjoja, temppeli ja kaupunki rikastuivat, ja niiden vauraus veti puoleensa ulkomaisia kauppiaita ja käsityöläisiä.” Vaikka persialaiset olivat erittäin suvaitsevaisia paikallishallinnon ja uskonnon suhteen, verotus oli ankaraa ja verot voitiin maksaa ainoastaan arvometalleina (vrt. Nehemia 5:1–5, 15; 9:36, 37; 13:15, 16, 20).
Persian valtakunnan viimeiset vuodet olivat hyvin levotonta aikaa, jota leimasivat satraappien kapinat. Monet juutalaiset sekaantuivat kansannousuun Välimeren rannikolla, ja heidät karkotettiin kauas pohjoiseen, Kaspianmeren rannalla sijaitsevaan Hyrkaniaan. Näyttää kuitenkin siltä, että Persian rangaistustoimet eivät kohdistuneet suurimpaan osaan Juudaa.
Kreikkalainen kausi
Aleksanteri Suuri syöksyi kuin leopardi Lähi-itään vuonna 332 eaa., mutta kreikkalaisuudesta oli jo ennen häntä saatu hieman esimakua (Daniel 7:6). Hän tajusi kreikkalaisen kulttuurin poliittisen arvon ja ryhtyi siksi harkitusti kreikkalaistamaan laajenevaa valtakuntaansa. Kreikasta tuli kansainvälinen kieli. Aleksanterin lyhyellä hallituskaudella olivat rakkaus viisasteluun, urheiluinto ja taiteellisten arvojen kunnioitus voimissaan. Vähitellen jopa juutalainen perinne antoi myöten hellenismille.
Sen jälkeen kun Aleksanteri oli kuollut vuonna 323 eaa., hänen seuraajansa Syyriassa ja Egyptissä täyttivät ensimmäisinä roolit, joita profeetta Daniel sanoi ”pohjoisen kuninkaaksi” ja ”etelän kuninkaaksi” (Daniel 11:1–19). Egyptiläisen ”etelän kuninkaan” Ptolemaios II Filadelfoksen hallituskaudella (285–246 eaa.) alettiin Raamatun heprealaisia kirjoituksia kääntää koineeksi, tavallisen kansan puhumaksi kreikaksi. Tämä käännös tuli tunnetuksi Septuagintana. Siitä lainattiin monia jakeita Raamatun kreikkalaisiin kirjoituksiin. Kreikan kieli välitti erinomaisesti valaisevia merkitysvivahteita hengellisesti sekavalle ja pimentyneelle maailmalle.
Kun Antiokhos IV Epifaneesta oli tullut Syyrian kuningas ja Palestiinan hallitsija (175–164 eaa.), juutalaisuus hävisi lähes olemattomiin vainossa, jonka takana oli hallitus. Juutalaisia painostettiin – kuoleman uhalla – kieltämään Jehova Jumala ja uhraamaan vain kreikkalaisille jumaluuksille. Joulukuussa 168 eaa. rakennettiin Jehovan suuren alttarin päälle Jerusalemin temppelissä pakanallinen alttari, jolla uhrattiin teurasuhreja Olympoksen Zeukselle. Järkyttyneet mutta rohkeat miehet lyöttäytyivät maaseudulla yhteen Juudas Makkabin johdolla ja kävivät katkeraa taistelua, kunnes he saivat Jerusalemin haltuunsa. Temppeli vihittiin uudelleen Jumalalle, ja tasan kolme vuotta sen häpäisemisestä siellä alettiin jälleen uhrata päivittäisiä teurasuhreja.
Kreikkalaisen kauden loppuaikana juudealaisen yhteisön jäsenet yrittivät voimakkaasti laajentaa aluettaan sen entisiin mittoihin. He käyttivät uudelleen herännyttä sotilaallista urheuttaan jumalattomasti pakottamalla pakananaapurinsa kääntymään miekka kurkulla. Siitä huolimatta kaupunkeja ja paikkakuntia hallitsi edelleen kreikkalaisten poliittinen ajattelutapa.
Ylimmäisen papin virasta kilpailevat miehet olivat tänä aikana usein turmeltuneita. Heidän asemaansa tahrasivat juonittelut, salamurhat ja poliittiset vehkeilyt. Mitä jumalattomampi henki juutalaisten keskuudessa vallitsi, sitä suositummaksi tuli kreikkalainen urheilu. Oli hyvin ällistyttävää nähdä, miten nuoret papit laiminlöivät velvollisuuksiaan voidakseen osallistua kisoihin. Juutalaisurheilijat alistuivat jopa kivuliaaseen leikkaukseen tullakseen ”ympärileikkaamattomiksi”, jotta heidän ei olisi tarvinnut olla noloissaan kilpaillessaan alasti pakanoiden kanssa (vrt. 1. Korinttilaisille 7:18).
Uskonnollisia muutoksia
Heti pakkosiirtolaisuuden jälkeisinä vuosina uskolliset juutalaiset pitivät pintansa sitä vastaan, että pakanalliset käsitykset ja filosofiat olisivat sekoittuneet Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa paljastettuun tosi uskontoon. Esterin kirja, jonka kirjoittamisen aikaan oli oltu yli 60 vuotta läheisissä tekemisissä Persian kanssa, ei sisällä jälkeäkään zarathustralaisuudesta. Tämän persialaisen uskonnon vaikutusta ei näy myöskään Raamatussa olevien Esran, Nehemian eikä Malakian kirjoissa, jotka kaikki kirjoitettiin persialaisen kauden alussa (537–443 eaa.).
Oppineet kuitenkin uskovat, että persialaisen kauden loppupuolella monet juutalaiset alkoivat omaksua Ahuramazdan, persialaisen pääjumaluuden, palvojien näkemyksiä. Se ilmenee essealaisten yleisissä taikauskoisissa käsityksissä ja uskomuksissa. Sakaalia, muita aavikon eläimiä sekä yölintuja tarkoittavat tavalliset heprealaiset sanat alkoivat juutalaisten mielissä liittyä babylonialaisen ja persialaisen kansanperinteen pahoihin henkiin ja yöllisiin hirviöihin.
Juutalaiset alkoivat katsella pakanallisia ajatuksia uudessa valossa. Taivaan, helvetin, sielun, Sanan (Logos) ja viisauden käsitteet saivat kaikki toisen merkityksen. Ja jos – kuten tuolloin opetettiin – Jumala oli niin etäinen, ettei hän enää ollut yhteydessä ihmisiin, hän tarvitsi välittäjiä. Kreikkalaiset sanoivat näitä välittäjä- ja suojelushenkiä daimoneiksi. Kun juutalaiset olivat omaksuneet ajatuksen siitä, että daimonit (demonit) saattoivat olla joko hyviä tai pahoja, heistä tuli helppo saalis demoneille näiden ohjattavaksi.
Paikallisessa palvonnassa tapahtui rakenteellinen muutos. Synagogia ilmestyi tiheään tahtiin paikoiksi, joissa lähekkäiset juutalaisseurakunnat kokoontuivat uskonnollisiin opetus- ja palvontatilaisuuksiin. Ei tiedetä aivan tarkkaan, milloin, missä ja miten juutalaiset synagogat saivat alkunsa. Yleensä ajatellaan, että ne perustettiin pakkosiirtolaisuudessa tai sen jälkeen, koska ne täyttivät juutalaisten palvontatarpeen kaukaisissa maissa, kun he eivät päässeet temppeliin. On merkittävää, että ne osoittautuivat Jeesukselle ja hänen opetuslapsilleen hyviksi keskustelufoorumeiksi ’julistaa laajalti sen Jumalan oivallisuuksia, joka kutsuu ihmisiä pimeydestä ihmeelliseen valoonsa’ (1. Pietarin kirje 2:9).
Juutalaisuus käsitti monenlaisia ajatussuuntia
100-luvulla eaa. alkoi ilmaantua monenlaisia ajatussuuntia. Ne eivät olleet erillisiä uskonnollisia järjestöjä, vaan juutalaisten pappien, filosofien ja poliittisten aktiivien muodostamia pieniä yhteisöjä, jotka pyrkivät vaikuttamaan ihmisiin ja valvomaan kansakuntaa, kaikki juutalaisuuden nimikkeellä.
Politisoituneet saddukeukset olivat pääasiassa varakkaita aristokraatteja, jotka tunnettiin taitavasta diplomatiastaan aina 100-luvun puolivälissä eaa. tapahtuneesta hasmonien kapinasta lähtien. He olivat enimmäkseen pappeja, mutta joukkoon mahtui myös liikemiehiä ja maanomistajia. Jeesuksen syntymän aikoihin useimmat saddukeukset kannattivat Rooman hallintoa Palestiinassa, koska heidän mielestään se oli vakaampi ja säilytti todennäköisemmin olot ennallaan (vrt. Johannes 11:47, 48). Vähemmistö (Herodeksen puoluelaiset) uskoi, että Herodeksen suvun hallinto sopisi paremmin kansallismieliseen näkemykseen. Missään tapauksessa saddukeukset eivät halunneet, että kansakunta joutuisi juutalaisten fanaatikkojen käsiin tai että temppeliä valvoisivat ketkään muut kuin papit. Saddukeusten näkemykset olivat konservatiivisia ja perustuivat lähinnä heidän Mooseksen kirjoitusten tulkintaansa; ne heijastivat heidän vastakkaisuuttaan fariseusten voimakkaalle lahkolle (Apostolien teot 23:6–8). Saddukeukset eivät hyväksyneet Raamatun heprealaisten kirjoitusten profetioita, koska ne heidän mielestään olivat spekulointia. He opettivat, että Raamatun historialliset, runomuotoiset ja sananlaskumaiset kirjat olivat henkeyttämättömiä ja epäolennaisia.
Fariseukset saivat alkunsa kreikkalaisella kaudella voimakkaana vastareaktiona juutalaisvastaiselle hellenismille. Jeesuksen päiviin mennessä heistä oli kuitenkin tullut ankaria, perinnesidonnaisia, tiukasti laista kiinni pitäviä, ylpeitä, itsevanhurskaita käännyttäjiä ja opettajia, jotka pyrkivät valvomaan kansakuntaa synagogissa tapahtuvan opetuksen välityksellä. He olivat lähtöisin enimmäkseen keskiluokasta ja halveksivat tavallista kansaa. Jeesus piti useimpia fariseuksia omaa etua ajavina, armottomina rahan rakastajina, jotka uhkuivat ulkokultaisuutta (Matteus, luku 23). He tunnustivat kaikki Raamatun heprealaiset kirjoitukset omien selitystensä valossa, mutta antoivat yhtä paljon tai suurempaa painoa suullisille perinteilleen. He sanoivat, että heidän perinteensä olivat ”aita Lain ympärillä”. Mutta sen sijaan, että ne olisivat mitenkään palvelleet aitana, ne kumosivat Jumalan sanan ja hämmensivät kansaa (Matteus 23:2–4; Markus 7:1, 9–13).
Essealaiset olivat mystikkoja, jotka ilmeisesti elivät muutamassa syrjäisessä yhteisössä. He pitivät itseään Israelin tosi jäännöksenä ja odottivat puhtaina luvattua Messiasta. He viettivät mietiskelyyn omistautunutta elämää hartaan askeettisesti, ja monista heidän uskomuksistaan heijastui persialaisia ja kreikkalaisia käsityksiä.
Uskonnollispohjaisia, kiihkoisänmaallisia selootteja oli useanlaisia, ja he pitivät murhanhimoisesti vihollisena jokaista, joka asettui itsenäisen juutalaisvaltion synnyn tielle. Heitä on verrattu hasmoneihin, ja he vetosivat ensisijaisesti idealistisiin, seikkailunhaluisiin nuoriinmiehiin. Heidät nähtiin rosvoina ja salamurhaajina tai vastarintaliikkeen taistelijoina, ja he käyttivät sissimenetelmiä, jotka muuttivat maantiet ja julkiset aukiot vaarallisiksi ja lisäsivät entisestään tuon ajan jännitystä.
Kreikkalainen filosofia kukoisti Egyptissä Aleksandrian juutalaisten parissa. Sieltä se levisi Palestiinaan ja laajalle hajaantuneille diasporajuutalaisille. Juutalaiset teoreetikot, jotka kirjoittivat apokryfikirjat ja pseudepigrafit, olivat sitä mieltä, että Mooseksen kirjoitukset olivat epämääräisiä, mielenkiinnottomia vertauskuvia.
Kun roomalainen kausi alkoi, kreikkalaistaminen oli muuttanut pysyvästi Palestiinaa yhteiskunnallisesti, poliittisesti ja filosofisesti. Juutalaisten raamatullinen uskonto oli korvautunut juutalaisuudella, babylonialaisten, persialaisten ja kreikkalaisten käsitysten sekoituksella, johon oli kietoutunut hieman Raamatun totuuttakin. Kaikkiaan saddukeukset, fariseukset ja essealaiset eivät kuitenkaan muodostaneet kuin vajaat seitsemän prosenttia kansakunnasta. Näiden ristiriitaisten voimien pyörteissä olivat juutalaisen kansan massat, ”kiusatut ja sysityt niin kuin lampaat ilman paimenta” (Matteus 9:36).
Tuohon pimeään maailmaan astui Jeesus Kristus. Hänen vakuuttava kutsunsa oli lohduttava: ”Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka uurastatte ja olette kuormitettuja, niin minä virvoitan teidät.” (Matteus 11:28.) Miten innostavaa olikaan kuulla hänen sanansa: ”Minä olen maailman valo.” (Johannes 8:12.) Ja hänen virkistävä lupauksensa oli totisesti ihana: ”Joka seuraa minua, ei tule suinkaan vaeltamaan pimeydessä, vaan tulee omistamaan elämän valon.” (Johannes 8:12.)
[Kuva s. 26]
Jeesus osoitti, että juutalaisten uskonnolliset johtajat olivat hengellisessä pimeydessä
[Kuva s. 28]
Kolikko, jossa Antiokhos IV:n (Epifaneen) muotokuva
[Lähdemerkintä]
Pictorial Archive (Near Eastern History) Est.