KÖYHÄ

”Köyhällä” tarkoitetaan taloudellisesti niukoissa oloissa elävää, varatonta, vähävaraista, puutteenalaista; toisinaan myös jossakin suhteessa vajavaista; lisäksi hengellistä puutteellisuutta.

Köyhyys on ikivanha ongelma. Kautta vuosisatojen varattomia on yleensä ollut enemmän kuin varakkaita. Salliessaan itselleen osoitettavan anteliaisuutta Jeesus tunnusti sen kylmän tosiasian, että epätäydellisten ihmisten keskuudessa tulisi aina olemaan köyhyyttä, ja hän sanoi opetuslapsilleen: ”Sillä köyhät teillä on aina parissanne, ja milloin vain tahdotte, te voitte aina tehdä heille hyvää, mutta minua teillä ei ole aina.” (Mr 14:7.) Raamatussa esitetään tasapainoinen näkemys tästä ongelmasta: sorrettuja kohtaan ilmaistaan myötätuntoa, mutta samalla paheksutaan niitä, jotka laiskuuden vuoksi todellisuudessa ’syövät omaa lihaansa’ (Sr 4:1, 5; San 6:6–11). Sen sivuilla korostetaan enemmän hengellistä kuin aineellista hyvinvointia (1Ti 6:17–19), ja apostoli kirjoittikin: ”Emme näet ole tuoneet maailmaan mitään emmekä voi mitään viedä pois. Kun meillä siis on elatus sekä vaatetus ja suoja, me tyydymme niihin.” (1Ti 6:7, 8.) Raamattu ei kuitenkaan ilmaise aineellisen köyhyyden sinänsä olevan hyve, ja se varoittaa kiusauksesta varastaa, mihin äärimmäinen köyhyys saattaa johtaa (San 6:30, 31; 30:8, 9; vrt. Ef 4:28).

Köyhät Israelissa. Jehova ei tarkoittanut, että kukaan israelilainen joutuisi kärsimään köyhyydestä. Kansakunnalle annettiin maa perinnöksi (4Mo 34:2–12). Lukuun ottamatta leeviläisiä, jotka saivat kymmenykset maan tuotosta pyhäkköpalvelustaan varten, kaikille israelilaissukuihin kuuluville jaettiin oma osansa tuosta perinnöstä, ja he pystyivät näin ollen elättämään itsensä (4Mo 18:20, 21). Maanomistus oli turvattu. Perintölait varmistivat sen, että maa pysyi sen suvun tai heimon hallussa, jolle se kuului. (4Mo 27:7–11; 36:6–9; 5Mo 21:15–17; ks. PERINTÖ.) Sitä ei voitu myydä ainiaaksi (3Mo 25:23). Kaikki perintömaat, jotka oli myyty, palautettiin laillisille omistajilleen riemuvuonna (3Mo 25:13). Silloinkin kun joku tuhlasi omaisuutensa, hänen jälkeläisensä eivät menettäneet perintöään ikuisiksi ajoiksi.

Jos israelilaiset olisivat pitäneet uskollisesti kiinni Jumalan laista, heidän keskuudessaan ei olisi juurikaan ollut köyhyyttä (5Mo 15:4, 5). Mutta kun he olivat tottelemattomia, Jehova ei siunannut heitä, ja tämä puolestaan johti vihollisarmeijoiden hyökkäysten ja ankarien kuivuuskausien kaltaisten katastrofien aiheuttamaan köyhtymiseen (5Mo 28:22–25; vrt. Tu 6:1–6; 1Ku 17:1; 18:17, 18; Ja 5:17, 18). Yksilöt, jotka olivat laiskoja (San 6:10, 11; 10:4; 19:15; 20:13; 24:30–34), juoppoja, ahmatteja (San 23:21) tai nautinnontavoittelijoita (San 21:17), saattoivat ajaa itsensä ja perheensä köyhyyteen. Myös ennalta aavistamattomat olosuhteet saattoivat syöstä joitakuita köyhyyden kurimukseen. Kuolemantapaus jätti ehkä jälkeensä orpoja ja leskiä. Onnettomuudet ja sairaudet saattoivat tehdä ihmisestä joko tilapäisesti tai pysyvästi työkyvyttömän. Näiden syiden vuoksi Jehova saattoi sanoa Israelille: ”Köyhät eivät koskaan lopu maasta.” (5Mo 15:11.)

Laki helpotti kuitenkin suuresti köyhien asemaa. Sadonkorjuuaikana heillä oli oikeus suorittaa jälkikorjuu pelloilla sekä hedelmä- ja viinitarhoissa, eikä heidän siksi tarvinnut kerjätä leipää eikä turvautua varastamiseen (3Mo 19:9, 10; 23:22; 5Mo 24:19–21). Vähävarainen israelilainen saattoi lainata rahaa korotta, ja häntä kohtaan piti olla antelias (2Mo 22:25; 3Mo 25:35–37; 5Mo 15:7–10; ks. VELKA). Taloudellisen tilanteensa kohentamiseksi hän pystyi tilapäisesti myymään maansa tai myymään itsensä orjaksi (3Mo 25:25–28, 39–54). Jotteivät köyhät olisi joutuneet ahtaalle, Laki salli heidän tuoda pyhäkköön huokeampia uhreja (3Mo 12:8; 14:21, 22; 27:8).

Jumalan laissa säädettiin yhtäläiset oikeudet rikkaalle ja köyhälle eikä kumpaakaan suosittu hänen asemansa perusteella (2Mo 23:3, 6; 3Mo 19:15), mutta kun Israelin kansakunta lankesi uskottomuuden ansaan, köyhiä sorrettiin ankarasti (Jes 10:1, 2; Jer 2:34).

Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Juutalaisten keskuudessa oli nähtävästi melko paljon köyhiä ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Vieraan vallan alaisuudessa eläminen Babylonin pakkosiirtolaisuudesta lähtien oli epäilemättä vaikeuttanut perintöomaisuuksia suojelevan Mooseksen lain noudattamista (vrt. Ne 9:36, 37). Uskonnolliset johtajat, etenkin fariseukset, olivat kiinnostuneempia perinteiden seuraamisesta kuin aidon lähimmäisenrakkauden kehittämisestä ja asianmukaisen kunnioituksen osoittamisesta iäkkäitä ja vähävaraisia vanhempia kohtaan (Mt 15:5, 6; 23:23; vrt. Lu 10:29–32). Rahaa rakastavat fariseukset vähät välittivät köyhistä (Lu 16:14).

Kristus Jeesus puolestaan ”tunsi sääliä – – [ihmisjoukkoja] kohtaan, koska he olivat kiusattuja ja sysittyjä niin kuin lampaat ilman paimenta” (Mt 9:36). Hänen toimintansa – hyvän uutisen julistaminen köyhille ja sorretuille – oli niin suuri vastakohta juutalaisuutta edustavien uskonnollisten johtajien asenteelle, että se oli itsessään yksi todiste hänen messiaanisuudestaan (Mt 11:5; Lu 4:18; 7:22). Sanomaan suopeasti suhtautuville se avasi myös loistoisan mahdollisuuden periä taivaallinen Valtakunta (Mt 5:3; Lu 6:20).

Koska juutalaiset olivat liittosuhteessa Jumalan kanssa, heidän velvollisuutensa oli auttaa puutteenalaisia israelilaistovereitaan (San 14:21; 28:27; Jes 58:6, 7; Hes 18:7–9). Sakkeus ymmärsi tämän, ja tunnustaessaan Jeesuksen olevan Messias hän huudahti: ”Katso! Puolet omaisuudestani, Herra, minä annan köyhille.” (Lu 19:8.) Samasta syystä Kristus Jeesus saattoi sanoa: ”Kun laitat pidot, kutsu sen sijaan köyhiä, raajarikkoja, rampoja, sokeita, niin tulet olemaan onnellinen, koska heillä ei ole mitään, millä maksaa sinulle takaisin.” (Lu 14:13, 14.) Erään kerran hän kehotti rikasta nuorta hallitusmiestä: ”Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jakele köyhille, niin sinulla tulee olemaan aarre taivaissa, ja tule minun seuraajakseni.” (Lu 18:22.) Tämän miehen haluttomuus luopua omaisuudestaan toisten auttamiseksi osoitti, ettei hän ollut todella kiinnostunut sorretuista eikä hänellä näin ollen ollut Jeesuksen opetuslapselta vaadittavia ominaisuuksia (Lu 18:23).

Jeesuksen kehotus auttaa köyhiä oli sopusoinnussa sen kanssa, mitä hän itse oli tehnyt. Kun hän oli ollut Jumalan Poikana taivaassa, hänellä oli ollut kaikkea. Mutta ”vaikka hän oli rikas, hän tuli köyhäksi”. Siitä huolimatta, että hän oli maan päällä ollessaan köyhä, hän pystyi lunastamaan ihmissuvun ja tarjoamaan seuraajilleen rikkauksista suurimman: mahdollisuuden tulla Jumalan pojiksi. (2Ko 8:9.) Lisäksi heidän ulottuvilleen tuli muitakin suuria hengellisiä rikkauksia (vrt. 2Ko 6:10; Il 2:9; 3:17, 18).

Jeesus oli maan päällä ollessaan myös itse kiinnostunut aineellisesti köyhistä. Hänellä ja hänen apostoleillaan oli yhteinen rahasto, josta he antoivat puutteenalaisille israelilaisille (Mt 26:9–11; Mr 14:5–7; Joh 12:5–8; 13:29). Kristityt ilmaisivat myöhemmin samanlaista rakkaudellista kiinnostusta köyhiä kohtaan avustaessaan köyhiä veljiään aineellisesti (Ro 15:26; Ga 2:10). Jotkut kuitenkin unohtivat tämän, minkä vuoksi apostoli Jaakobin oli nuhdeltava heitä rikkaiden suosimisesta ja köyhien halveksimisesta (Ja 2:2–9).

Aineellista apua annettiin luonnollisesti vain niille, jotka ansaitsivat sen. Laiskuuteen ei suinkaan kannustettu. Apostoli Paavali kirjoitti tessalonikalaisille: ”Jos joku ei tahdo tehdä työtä, älköön hän syökökään.” (2Te 3:10.) (Ks. ARMONLAHJAT; KERJÄÄMINEN.)