Kaikkien aikojen pahamaineisin oikeudenkäynti

TUSKIN mikään muu muinainen oikeudenkäynti on yhtä tunnettu. Neljä eri Raamatun kertomusta, joita sanotaan evankeliumeiksi, kertoo yksityiskohtaisesti Jeesuksen Kristuksen pidätyksestä, oikeudenkäynnistä ja teloituksesta. Miksi tämän pitäisi kiinnostaa meitä? Ensiksikin Jeesus käski seuraajiaan muistamaan hänen kuolemaansa, mikä tekee siihen johtaneesta oikeudenkäynnistä hyvin tärkeän. Toiseksi meidän tulisi tietää, olivatko Jeesusta vastaan esitetyt syytökset tosia. Kolmanneksi uhri, jonka Jeesus antoi luopumalla vapaaehtoisesti elämästään, on meidän ja tulevaisuutemme kannalta äärimmäisen tärkeä. (Luukas 22:19; Johannes 6:40.)

Jeesuksen oikeudenkäynnin aikaan Palestiinaa hallitsivat roomalaiset. He antoivat paikallisten juutalaisten uskonnollisten johtajien jakaa oikeutta omien lakiensa mukaan juutalaisten keskuudessa, mutta näillä ei nähtävästi ollut valtuuksia teloittaa rikollisia. Niinpä Jeesuksen pidättivät hänen juutalaiset uskonnolliset vihamiehensä, mutta hänen teloituksensa panivat toimeen roomalaiset. Hänen saarnaamisensa oli niin kiusallista silloisen uskonnollisen järjestelmän edustajille, että hänen oli näiden mielestä kuoltava. He kuitenkin halusivat hänen teloituksensa näyttävän lailliselta. Heidän yritystään analysoinut oikeustieteen professori nimitti koko tapausta ”oikeustieteen historian synkimmäksi rikokseksi”.a

Sääntöjä rikotaan toinen toisensa perään

Israelin kansalle Mooseksen välityksellä annettua lakia on sanottu ”kaikkien aikojen suurimmaksi ja valistuneimmaksi oikeusjärjestykseksi”. Jeesuksen päiviin mennessä rabbit, jotka olivat taipuvaisia säätelemään kaikkea mahdollista, olivat kuitenkin lisänneet siihen lukemattomia omia sääntöjään, joista monet merkittiin myöhemmin muistiin Talmudiin (ks. tekstiruutu ”Juutalaisten lakeja ajanlaskumme alussa” s. 20). Miltä Jeesuksen oikeudenkäynti näyttää näiden raamatullisten ja Raamatun ulkopuolisten kriteerien valossa?

Pidätettiinkö Jeesus sen perusteella, että kaksi todistajaa oli esittänyt tuomioistuimelle yhtäpitävän todistuksen jostain nimenomaisesta rikoksesta? Näin olisi pitänyt olla, jotta pidätys olisi ollut laillinen. Ensimmäisellä vuosisadalla Palestiinassa juutalainen, joka uskoi lakia rikotun, esitti syytteen tuomioistuimelle tavanomaisessa istunnossa. Tuomioistuimet eivät saaneet nostaa syytteitä, vaan ne vain tutkivat niille esitettyjä syytteitä. Syyttäjinä toimivat ainoastaan todistajat, jotka väittivät nähneensä rikoksen, ja asiaa alettiin käsitellä, kun vähintään kaksi todistajaa antoi tapahtuneesta yhdenmukaisen lausunnon. Heidän todistuksensa muodosti syytteen, joka johti pidätykseen. Todistusaineisto ei voinut koostua vain yhden ainoan todistajan lausunnosta. (5. Mooseksen kirja 19:15.) Jeesuksen tapauksessa juutalaiset viranomaiset kuitenkin ”etsivät tehokasta keinoa päästä hänestä eroon”. Hänet pidätettiin ”sopivan tilaisuuden” tullen – yöllä, ”kun ympärillä ei ollut ihmisjoukkoa”. (Luukas 22:2, 5, 6, 53.)

Kun Jeesus pidätettiin, häntä vastaan ei ollut esitetty mitään syytettä. Papit ja sanhedrin, juutalaisten ylin tuomioistuin, alkoivat etsiä todistajia vasta pidätyksen jälkeen (Matteus 26:59). He eivät löytäneet kahta todistajaa, joiden todistus olisi ollut yhtäpitävä. Tuomioistuimen tehtävänä ei kuitenkaan ollut etsiä todistajia. ”Sitä, että joku viedään oikeuden eteen täsmentämättä etukäteen, mistä rikoksesta häntä syytetään, pidetään aiheellisesti törkeän paheksuttavana, varsinkin jos tuomiona saattaa olla kuolemanrangaistus”, sanoo lainoppinut A. Taylor Innes.

Jeesuksen pidättänyt väkijoukko vei hänet entisen ylimmäisen papin Hannaan luo, joka alkoi kuulustella häntä (Luukas 22:54; Johannes 18:12, 13). Toiminnallaan Hannas rikkoi räikeästi sääntöä, jonka mukaan kuolemanrangaistukseen mahdollisesti johtavat tapaukset piti käsitellä päivällä, ei yöaikaan. Lisäksi asia olisi pitänyt selvittää julkisessa oikeudenkäynnissä eikä suljettujen ovien takana. Jeesus tiesi Hannaan kuulustelun laittomaksi ja vastasi: ”Miksi kyselet minulta? Kysele niiltä, jotka ovat kuulleet, mitä olen heille puhunut. Katso! Nämä tietävät, mitä minä olen sanonut.” (Johannes 18:21.) Hannaan olisi pitänyt kuulustella todistajia eikä syytettyä. Jeesuksen sanat olisivat voineet saada rehellisen tuomarin noudattamaan asiaankuuluvaa menettelyä, mutta Hannas ei ollut kiinnostunut lainmukaisuudesta.

Jeesuksen vastaus sai virkailijan läimäyttämään häntä, mikä ei jäänyt ainoaksi väkivallanteoksi, joka hänen tuona yönä oli kestettävä (Luukas 22:63; Johannes 18:22). 4. Mooseksen kirjan lukuun 35 muistiin merkityssä turvakaupunkeja koskevassa laissa sanottiin, että syytettyjä oli suojeltava huonolta kohtelulta siihen saakka, kun syyllisyys oli näytetty toteen. Jeesukselle olisi pitänyt suoda tällainen suojelu.

Jeesuksen vangitsijat veivät hänet seuraavaksi ylimmäisen papin Kaifaan taloon, missä laitonta yöllistä oikeudenkäyntiä jatkettiin (Luukas 22:54; Johannes 18:24). Vastoin kaikkia oikeusperiaatteita papit ”etsivät väärää todistusta Jeesusta vastaan surmatakseen hänet”, mutta ei ollut kahta yhtäpitävää todistusta siitä, mitä Jeesus oli sanonut (Matteus 26:59; Markus 14:56–59). Niinpä ylimmäinen pappi yritti saada Jeesuksen osoittamaan itse itsensä syylliseksi. ”Etkö sano mitään vastaukseksi?” hän kysyi. ”Mitä nämä todistavat sinua vastaan?” (Markus 14:60.) Tällaisen taktiikan käyttö ei ollut asiallista. ”Tällaisen kysymyksen esittäminen syytetylle ja tuomion perustaminen hänen vastaukseensa oli vastoin laillista oikeudenkäyntimenettelyä”, sanoo aiemmin lainattu Innes.

Lopulta tässä istunnossa koolla olevat takertuivat erääseen Jeesuksen lausuntoon. Vastaukseksi kysymykseen: ”Oletko sinä Kristus, sen Siunatun Poika?” Jeesus vastasi: ”Olen, ja te tulette näkemään Ihmisen Pojan istuvan voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien mukana.” Papit tulkitsivat tämän rienaukseksi,b ja ”he kaikki tuomitsivat hänet kuoleman ansainneeksi”. (Markus 14:61–64.)

Mooseksen lain mukaan oikeudenkäynnit oli pidettävä julkisina (5. Mooseksen kirja 16:18; Ruut 4:1). Jeesuksen oikeudenkäynti oli kuitenkin salainen. Kukaan ei yrittänyt eikä kenenkään sallittu puhua hänen puolestaan. Hän sanoi olevansa Messias, mutta tämän väitteen perusteita ei tutkittu. Hän ei saanut tilaisuutta kutsua todistajia puolustamaan itseään. Tuomarit eivät äänestäneet sääntöjen mukaisesti siitä, oliko hän syyllinen vai syytön.

Pilatuksen edessä

Koska juutalaisilla ei nähtävästi ollut valtaa teloittaa Jeesusta, he veivät hänet roomalaisen käskynhaltijan Pontius Pilatuksen eteen. Tämän ensimmäinen kysymys kuului: ”Minkä syytöksen te esitätte tätä miestä vastaan?” Juutalaiset tiesivät, ettei heidän rienausta koskeva tekaistu syytteensä merkinnyt mitään Pilatukselle, ja siksi he yrittivät saada hänet tuomitsemaan Jeesuksen ilman tutkintaa. ”Jos tämä ei olisi väärintekijä, emme olisi luovuttaneet häntä sinulle”, he sanoivat. (Johannes 18:29, 30.) Pilatus hylkäsi tämän väitteen ja pakotti näin juutalaiset esittämään uuden syytöksen: ”Tämän miehen olemme todenneet villitsevän kansakuntaamme ja kieltävän maksamasta veroja keisarille ja sanovan itseään Kristukseksi, kuninkaaksi.” (Luukas 23:2.) Näin rienaussyyte vaihtui laskelmoivasti maanpetossyytteeksi.

Syytös, jonka mukaan Jeesus kielsi ”maksamasta veroja”, oli väärä, ja syyttäjät tiesivät sen. Jeesus opetti juuri päinvastoin. (Matteus 22:15–22.) Mitä taas tulee siihen syytteeseen, että Jeesus olisi tehnyt itsestään kuninkaan, Pilatus näki heti, ettei tämä mies ollut vaaraksi Roomalle. ”Minä en löydä hänestä mitään syytä”, Pilatus julisti (Johannes 18:38). Hän pysyi kannassaan koko oikeudenkäynnin ajan.

Aluksi Pilatus yritti vapauttaa Jeesuksen sillä perusteella, että pesahina oli tapana päästää vapaaksi joku vanki. Lopulta hän kuitenkin vapautti Barabbaan, joka oli syyllinen kapinan lietsontaan ja murhaan. (Luukas 23:18, 19; Johannes 18:39, 40.)

Seuraavaksi tuo roomalainen käskynhaltija yritti vapauttaa Jeesuksen kompromissin avulla. Jeesusta ruoskittiin, minkä jälkeen hänen ylleen pantiin purppuranpunainen vaate ja päähän orjantappurakruunu ja häntä lyötiin ja pilkattiin. Jälleen Pilatus julisti Jeesuksen syyttömäksi. Hän ikään kuin sanoi: ”Eikö tämä jo riitä teille, papit?” Ehkä hän toivoi, että roomalaiseen tapaan ruoskitun miehen näkeminen tyydyttäisi heidän kostonhalunsa ja herättäisi heissä sääliä. (Luukas 23:22.) Näin ei kuitenkaan käynyt.

”Pilatus etsi jatkuvasti keinoa päästää hänet [Jeesus] vapaaksi. Mutta juutalaiset huusivat sanoen: ’Jos päästät tämän vapaaksi, et ole keisarin ystävä. Jokainen, joka tekee itsestään kuninkaan, puhuu keisaria vastaan.’ ” (Johannes 19:12.) Tuohon aikaan keisarina oli Tiberius, joka tunnettiin siitä, että hän teloitutti kaikki petollisina pitämänsä, vaikka nämä olisivat olleet korkea-arvoisia virkamiehiä. Pilatus oli jo saanut juutalaiset ärsyyntymään, joten hänellä ei ollut enää varaa aiheuttaa yhtään enempää hankausta, saati sitten tulla syytetyksi petollisuudesta. Väkijoukon sanoihin kätkeytyi uhkaus, kiristystä, ja Pilatus pelkäsi. Hän taipui painostuksen edessä ja tuomitsi Jeesuksen, viattoman miehen, paaluun pantavaksi (Johannes 19:16).

Johtopäätös oikeudenkäynnistä

Monet laintuntijat ovat tutkineet Jeesuksen oikeudenkäynnistä kertovia evankeliumeja, ja he ovat tulleet siihen tulokseen, että se oli valeoikeudenkäynti, oikeudenkäynnin irvikuva. ”Tällaisen oikeudenkäynnin alkaminen ja päättyminen sekä virallisen tuomion julistaminen keskiyön ja aamun välisenä aikana oli täysin vastoin heprealaisen lain säännöksiä ja menettelytapoja sekä oikeusperiaatteita”, kirjoittaa muuan lainoppinut. Eräs oikeustieteen professori taas sanoo: ”Koko oikeudenkäynti oli läpeensä niin laiton ja niin täynnä räikeitä säännönvastaisuuksia, että lopputulosta tuskin voidaan pitää muuna kuin oikeusmurhana.”

Jeesus oli syytön. Hän kuitenkin tiesi, että hänen oli kuoltava pelastaakseen tottelevaisen ihmiskunnan (Matteus 20:28). Hän rakasti oikeutta niin suuresti, että alistui kaikkien aikojen törkeimpään epäoikeudenmukaisuuteen. Hän toimi näin meidän, syntisten ihmisten, vuoksi. Meidän ei tule milloinkaan unohtaa sitä.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu/Kuva s. 20]

Juutalaisten lakeja ajanlaskumme alussa

Juutalaisten suullinen perinne, joka kirjoitettiin muistiin ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla mutta jonka uskotaan olevan paljon vanhempaa perua, sisälsi seuraavat säännöt:

▪ Tapauksissa, joissa saatettiin langettaa kuolemanrangaistus, kuultiin ensin syytteistä vapauttamista puoltavat todisteet.

▪ Tuomarien oli yritettävä kaikin keinoin pelastaa syytetty.

▪ Tuomarit saattoivat esittää perusteluja syytetyn puolesta mutta eivät häntä vastaan.

▪ Todistajia varoitettiin tehtävänsä vakavuudesta.

▪ Todistajia kuultiin yksitellen, ei toisten todistajien läsnä ollessa.

▪ Todistajanlausuntojen täytyi olla yhtäpitäviä kaikilta olennaisilta kohdiltaan, esimerkiksi sen suhteen, missä, milloin ja mihin aikaan päivästä teko suoritettiin.

▪ Syytteet, jotka saattoivat johtaa kuolemanrangaistukseen, oli käsiteltävä päiväaikaan ja käsittely oli myös saatettava loppuun päiväaikaan.

▪ Oikeudenkäyntejä, joissa saatettiin langettaa kuolemanrangaistus, ei saanut pitää sapattia tai juhlaa edeltävänä päivänä.

▪ Oikeudenkäynti, jossa päätettiin kuolemanrangaistuksen langettamisesta, sai alkaa ja päättyä saman päivän aikana, jos ratkaisu oli syytetylle suotuisa; jos se oli epäsuotuisa, oikeudenkäynti sai päättyä vasta seuraavana päivänä, jolloin tuomio julistettiin ja pantiin täytäntöön.

▪ Tapauksia, jotka saattoivat johtaa kuolemanrangaistukseen, täytyi olla käsittelemässä vähintään 23 tuomaria.

▪ Tuomarit äänestivät syytetyn syyttömyydestä tai syyllisyydestä vuoron perään nuorimmasta vanhimpaan; kirjurit kirjoittivat muistiin syytteistä vapauttamista ja toisaalta tuomion langettamista puoltavien tuomarien sanat.

▪ Syyttömäksi julistamiseen riitti yhden äänen enemmistö, mutta tuomion langettamiseen tarvittiin kahden äänen enemmistö; jos tuomion langettamisen puolesta oli vain yhden äänen enemmistö, tapausta käsittelemään lisättiin aina kaksi tuomaria kerrallaan siihen asti, kun se voitiin ratkaista lain vaatimalla tavalla.

▪ Jollei ainakin yksi tuomari puolustanut syytettyä, oli lainvastaista julistaa tämä syylliseksi; yksimielisen syylliseksi julistamisen katsottiin ”viittaavan salaliittoon”.

Laittomuuksia Jeesuksen oikeudenkäynnissä

▪ Tuomioistuin ei kuullut syytteistä vapauttamista puoltavia todisteita eikä todistajia.

▪ Kukaan tuomareista ei yrittänyt puolustaa Jeesusta; he olivat hänen vihollisiaan.

▪ Papit toivat paikalle vääriä todistajia, jotta Jeesus olisi voitu tuomita kuolemaan.

▪ Tapaus käsiteltiin yöllä suljettujen ovien takana.

▪ Oikeudenkäynti alkoi ja päättyi saman päivän aikana, juhlan aattona.

▪ Ennen Jeesuksen pidättämistä ei esitetty syytettä.

▪ Messiaanisuutta koskevaa Jeesuksen väitettä, jota pidettiin rienauksena eli jumalanpilkkana, ei tutkittu.

▪ Syytettä muutettiin, kun tapaus vietiin Pilatuksen käsiteltäväksi.

▪ Syytökset olivat vääriä.

▪ Pilatus totesi Jeesuksen syyttömäksi mutta tuomitsi hänet kuolemaan.

[Tekstiruutu s. 22]

Todistajien vastuunalaisuus

Jos syytettyä uhkasi kuolemanrangaistus, juutalaiset tuomioistuimet antoivat todistajille seuraavan elämän arvoa korostavan varoituksen:

”Ehkä aiotte antaa todistuksen, joka perustuu olettamukseen, kuulopuheeseen tai siihen, mitä yksi todistaja on kertonut toiselle, tai saatatte ajatella kuulleenne asian luotettavalta taholta. Tai ehkä ette tiedä, että tulemme teitä kuullessamme testaamaan teitä asianmukaisin kuulustelu- ja tutkintamenetelmin. Teidän tulee tietää, että lait, jotka säätelevät omaisuutta koskevia oikeudenkäyntejä, ovat erilaisia kuin lait, jotka säätelevät kuolemantuomioon mahdollisesti johtavia oikeudenkäyntejä. Omaisuutta koskevissa oikeudenkäynneissä henkilö määrätään maksamaan rahaa sovitukseksi teostaan. Kuolemaantuomitun veri ja kaikkien niiden veri, jotka olisivat polveutuneet hänestä [väärin tuomitusta], lankeaa aikojen loppuun saakka hänen [väärin todistavan] kannettavakseen.” (Babylonian Talmud, Sanhedrin, 37a.)

Jos syytetty tuomittiin kuolemaan, todistajien oli toimittava teloittajina (3. Mooseksen kirja 24:14; 5. Mooseksen kirja 17:6, 7).