YSTÄVÄ

Raamattu kuvailee tosi ystävän ihmiseksi, joka pysyy läheisempänä kuin veli, on jatkuvasti uskollinen ja ystävällinen, tulee toverinsa avuksi ahdingossa ja antaa hänelle uskollisesti neuvoja (San 18:24; 17:17; 27:6, 9). Toisaalta niillä, jotka ovat rikkaita, ja niillä, jotka antavat lahjoja, on paljon ystäviä, jotka ovat itsekkäästi kiinnostuneita vain tuosta ystävyydestä saamastaan hyödystä (San 14:20; 19:4, 6, 7). Jeesus Kristus neuvoi sopivasti, ettei tule kutsua illalliselle ystäviä, jotka voivat maksaa takaisin, vaan ihmisiä, jotka eivät voi maksaa takaisin (Lu 14:12–14). Jeesus itse antoi tässä suhteessa esimerkin auttamalla hengellisesti niitä, joita halveksittiin. Tämän vuoksi hänet leimattiin ”veronkantajien ja syntisten ystäväksi” (Mt 11:19). Jeesus osoitti kuitenkin, että vain ne, jotka tottelivat hänen käskyjään, olivat hänen todellisia ystäviään. Hän ilmaisi rakkautensa heitä kohtaan siten, että hän antoi sielunsa heidän puolestaan, ja hän kannusti heitä rakastamaan toisiaan samalla tavoin. (Joh 15:12–14.)

Ensimmäisen vuosisadan kristityt sanoivat uskonveljiään yleisesti ”ystäviksi” (3Jo 14). Tämä ei kuitenkaan estä jotakuta olemasta läheisempi joidenkuiden kristillisessä seurakunnassa olevien kanssa kuin joidenkuiden toisten kanssa joko sen vuoksi, että he ovat sukulaisia, ovat enemmän tekemisissä toistensa kanssa olosuhteiden, samanlaisen taustan, samanlaisten kiinnostuksen kohteiden tai yksinkertaisesti persoonallisuuksien yhteensopivuuden takia, tai sen vuoksi, että hän on havainnut noissa toisissa hyviä kristillisiä ominaisuuksia ollessaan heidän seurassaan. Pietarilla, Jaakobilla ja Johanneksella oli joitakin ominaisuuksia, joiden vuoksi nuo opetuslapset saivat olla Jeesuksen mukana jakamassa monia etuja, esimerkiksi todistamassa hänen muodonmuutostaan. Jeesus on saattanut näin tehdessään ajatella tulevaisuutta, sitä mitä hänellä oli mielessään näiden kolmen miehen varalle ja sitä mihin hän tiesi käyttävänsä heitä palveluksessaan. (Mr 9:1–10; 14:32, 33; Lu 8:51.)

Vaikka kristitty Jeesuksen tavoin ilmaisee rakkautta ihmiskuntaa kohtaan yleensä, on aivan oikein, että hän osoittaa ystävyyteen liittyvää rakkautta vain niitä kohtaan, jotka ovat Jumalan ystäviä. Tämän sopivuutta korostaa kuningas Josafatille esitetty kysymys: ”Jumalattomalleko on annettava apua, ja Jehovaa vihaaviako sinun tulee rakastaa?” (2Ai 19:2.) Ihmiset, jotka haluavat olla maailman ystäviä, tekevät itsestään Jumalan vihollisia (Ja 4:4).

Huomattavin ihmisten välinen ystävyyssuhde, josta Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa kerrotaan, oli Daavidin ja Jonatanin ystävyys. Vaikka Jonatan oli isänsä Saulin valtaistuimen luonnollinen perijä, hän ei vihannut Daavidia eikä alkanut pitää häntä kilpailijanaan, vaan tunnusti, että Daavidilla oli Jehovan suosio. Niin ”Jonatanin sielu kiintyi Daavidin sieluun, ja Jonatan alkoi rakastaa häntä kuin omaa sieluaan” (1Sa 18:1). Jonatanin kuoltua taistelussa Daavid valitti suuresti ystävänsä menetystä ja sanoi: ”Olen ahdingossa tähtesi, veljeni Jonatan, olit minulle hyvin miellyttävä. Rakkautesi oli minulle ihmeellisempi kuin naisten rakkaus.” (2Sa 1:26.) Tämä ystävyys oli mahdollista, koska sekä Daavid että Jonatan asettivat uskollisuuden Jehova Jumalaa kohtaan kaiken muun yläpuolelle.

Jyrkkä vastakohta tälle oli se profeetta Miikan päivinä vallinnut moraalinen turmelus, jonka vuoksi hänen oli pakko varoittaa: ”Älkää panko luottamustanne uskottuun ystävään.” (Mi 7:5.) Jeesuskin osoitti, että jopa hänen seuraajiensa entiset ystävät kääntyisivät heitä vastaan ja luovuttaisivat heidät tapettaviksi (Lu 21:16). (Ks. RAKKAUS.)

Jumalan ystävä. Yksi niistä siunauksista, jotka Jumala antoi Abrahamille, oli etu ja kunnia tulla kutsutuksi ”Jehovan ystäväksi [tai: Jehovaa rakastavaksi]”. Tämä johtui Abrahamin huomattavasta uskosta, jota hän osoitti suurimmassa mahdollisessa mitassa ollessaan valmis uhraamaan poikansa Iisakin teurasuhriksi. (Jes 41:8, Rbi8, alav.; 2Ai 20:7; Ja 2:21–23; ks. VANHURSKAAKSI JULISTAMINEN.)

Kuten Jeesus Kristus osoitti kuvauksessaan epävanhurskaasta taloudenhoitajasta, käyttämällä oikein ”epävanhurskasta rikkautta” ihminen voi tehdä itsensä Jehova Jumalan ja hänen Poikansa ystäväksi, jolloin he voivat ottaa hänet ”ikuisiin asuinpaikkoihin” (Lu 16:1–13). Jeesus kutsui opetuslapsiaan ystävikseen, ja he olivat sen vuoksi myös hänen Isänsä ystäviä (Joh 15:13–15; 14:21). Psalmissa 15:1–5 kerrotaan lyhyesti, mitä vaaditaan, jotta saisi olla vieraana Jehovan teltassa hänen ystävänään.

Sitä vastoin ystävyys maailman kanssa merkitsee vihollisuutta Jumalan kanssa (Ja 4:4; 1Jo 2:15–17). Ihmiskunta yleensä on vieraantunut Jumalasta ja vihollisuussuhteessa häneen. Sovitus on kuitenkin mahdollinen, mutta ainoastaan Jeesuksen Kristuksen ja sen sovituksen palvelustoimen välityksellä, jonka Jumala on uskonut Poikansa lähettiläille. Loppujen lopuksi ikuisen elämän saavat vain Jumalan ystävät. (2Ko 5:18–20; Il 21:3, 4; Ps 37:29.)

Kuninkaan ystävä. Käyttäessään tätä ilmausta Raamattu ei osoita, että siihen olisi sisältynyt mitään muuta kuin se, mikä tavallisesti yhdistetään ystävälliseen ihmiseen tai toveriin. Siinä ei myöskään suoranaisesti kuvailla sellaisen ihmisen nimenomaisia tehtäviä, jonka virallisena arvonimenä oli kuninkaan ystävä. Muiden maiden tapojen perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että ilmaus tarkoitti hovivirkamiestä, joka oli kuninkaan uskottu, henkilökohtainen ystävä ja seuralainen ja joka aika ajoin pani täytäntöön luottamuksellisia käskyjä. (1Mo 26:26.)

Salomon hovin arvohenkilöiden joukossa luetellaan 1. Kuninkaiden kirjan 4:1–6:ssa kaksi Natanin poikaa. Toisen kerrotaan olleen ”valtuutettujen valvojana”, kun taas toista, Sabudia, sanotaan ”kuninkaan ystäväksi”. Salomon isän, kuningas Daavidin, hallituskaudella arkilaisella Husailla todetaan olleen tällainen suhde kuningas Daavidiin, ja häntä sanotaan ”Daavidin ystäväksi”. Husai palasi Daavidin pyynnöstä Jerusalemiin tekemään tyhjäksi Ahitofelin neuvon, kun Absalom teki salaliiton anastaakseen valtaistuimen. (2Sa 15:32–37; 16:16–19.)

Muinaisilla Egyptin kuninkailla oli monenasteisia kuninkaan ”ystäviä”. Tuo arvonimi ei ilmaissut mitään erikoista vaan sitä käytettiin pelkästään sellaisten virkamiesten kunnianimityksenä, joiden todelliset tehtävät ilmenivät muista arvonimistä. Myös Kreikan imperiumin yhteydessä mainittiin usein ’kuninkaan ystävät’. Siellä kuningas neuvotteli tällaisen tietyn ystäväpiirin kanssa, ennen kuin hän teki päätöksiä tärkeissä asioissa. Tämä virka oli olemassa Persiassa, Arabiassa ja Etiopiassa.

Sulhasen ystävä. Menneinä aikoina yksi sulhasen läheisistä miestuttavista toimi sulhasen laillisena edustajana ja omaksui päävastuun avioliittojärjestelyistä. Joskus hän järjesti naimisiinmenon yhdessä morsiamen vanhempien kanssa ja toimitti morsiamenhinnan isälle sekä lahjoja morsiamelle. Hänen katsottiin saattavan morsiamen ja sulhasen yhteen. Hääkulkue saapui sulhasen isän tai sulhasen kotiin, missä vietettiin häät. Siellä sulhanen ja morsian saivat toisensa. Kuullessaan sulhasen puhuvan tuossa juhlassa morsiamelle sulhasen ystävä oli iloinen, koska hänestä tuntui, että hänen tehtävänsä oli saatettu menestyksellisesti päätökseen (Joh 3:29).

Johannes Kastaja, joka valmisti tien Messiaalle, esitteli ”morsiamen” ensimmäiset jäsenet Jeesukselle Kristukselle, jolle tuo morsian oli kihlattu (2Ko 11:2; Ef 5:22–27; Il 21:2, 9). Sen vuoksi Johannes saattoi sanoa: ”Te itse todistatte minusta, että minä sanoin: minä en ole Kristus, vaan minut on lähetetty hänen edellään. Se, jolla on morsian, on sulhanen. Mutta kun sulhasen ystävä seisoo ja kuulee häntä, hänellä on paljon iloa sulhasen äänestä. Sen tähden tämä minun iloni on tullut täydeksi.” Niin kuin sulhasen ystävä oli tässä vaiheessa täyttänyt tehtävänsä eikä enää esittänyt merkittävää osaa, Johanneskin sanoi itsestään suhteessa Jeesukseen Kristukseen: ”Hänen täytyy edelleen kasvaa, mutta minun edelleen vähetä.” (Joh 3:27–30.)

Matteuksen 9:15:ssä mainitaan ”sulhasen ystävät”. Tässä tarkoitetaan muita ystäviä, jotka liittyivät hääkulkueeseen ja jotka kutsuttiin hääjuhlaan.