SYYTÖS

Syyte tai väite väärintekemisestä. Se, jota syytetään, vaaditaan tilille.

”Syytteeksi” käännetty heprealainen sana sit·nahʹ tulee verbijuuresta sa·tanʹ ’vastustaa’ (Esr 4:6; vrt. Sak 3:1). Tavallisin kreikkalainen sana, joka on käännetty sanalla ”syyttää”, on ka·tē·go·reʹō, joka sisältää ajatuksen jotakuta ’vastaan puhumisesta’, tavallisesti oikeudellisessa tai lainopillisessa mielessä. (Mr 3:2; Lu 6:7.) Luukkaan 16:1:ssä kreikkalainen sana di·a·balʹlō, joka on käännetty vastineella ”kannella”, voidaan myös kääntää sanalla ”panetella” (Int). Se on sukua sanalle di·aʹbo·los ’panettelija’.

Se kreikkalainen sana, joka on Luukkaan 3:14:ssä käännetty vastineella ”syyttää väärin” (sy·ko·fan·teʹō), on Luukkaan 19:8:ssa käännetty ilmauksella ”kiristää väärällä syytöksellä”. Se merkitsee kirjaimellisesti ’ottaa näyttämällä viikunoita’. Yksi lukuisista selityksistä tämän sanan alkuperälle on se, että muinaisessa Ateenassa oli kiellettyä viedä viikunoita ulos maakunnasta. Ihmistä, joka antoi ilmi toisia ja syytti heitä yrityksestä viedä viikunoita, sanottiin ”viikunan näyttäjäksi”. Ilmaus alkoi tarkoittaa pahantahtoista ilmiantajaa, joka omanvoitonpyynnin vuoksi syytti toisia, väärien syytösten esittäjää, kiristäjää.

Joku voitaisiin vaatia tilille ja häntä voitaisiin syyttää vääryydestä, vaikka hän olisi täysin viaton, moitteeton, väärinsyyttäjän uhri. Heprealainen laki velvoitti sen vuoksi jokaista kansalaista vaatimaan väärintekijät tilille, ja samanaikaisesti se suojeli riittävästi syytettyä. Muutamat esimerkit Mooseksen laista valaisevat näitä periaatteita. Jos joku tiesi jonkin rikoksen tapahtuneen, hänen täytyi esittää syytös asianmukaisille viranomaisille (3Mo 5:1; 24:11–14). Viranomaisten oli puolestaan ”etsittävä ja tutkittava ja kyseltävä perusteellisesti” saadakseen selville, pitivätkö syytökset paikkansa, ennen kuin he panivat toimeen rangaistuksen (5Mo 13:12–14). Väärinteon nähnyt ei saanut kätkeä sitä eikä jättää esittämättä syytöstä syyllistä vastaan, vaikka tämä olisi ollut läheinen sukulainenkin, kuten veli, poika, tytär tai aviopuoliso (5Mo 13:6–8; 21:18–20; Sak 13:3). Vaadittiin kahden tai kolmen todistajan todistus; pelkästään yhden syyttäjän sana ei riittänyt (4Mo 35:30; 5Mo 17:6; 19:15; Joh 8:17; Hpr 10:28).

Mooseksen laki takasi syytetylle myös oikeuden kohdata syyttäjänsä tuomioistuimen edessä, jotta syytteiden paikkansapitävyys voitiin täysin varmistaa (5Mo 19:16–19; 25:1). Klassinen esimerkki tästä on tapaus, jossa kaksi prostituoitua tuli lapsen kanssa viisaan kuningas Salomon eteen, jotta tämä olisi ratkaissut, kumpi heistä oli lapsen äiti (1Ku 3:16–27).

Myös Rooman laki vaati syyttäjiä tulemaan oikeuteen. Niinpä kun Paavali, Rooman kansalainen, oli syytettynä käskynhaltijoiden Felixin ja Festuksen edessä, hänen syyttäjänsäkin määrättiin tulemaan paikalle. (Ap 22:30; 23:30, 35; 24:2, 8, 13, 19; 25:5, 11, 16, 18.) Paavalin esiintyminen keisarin edessä Roomassa tapahtui kuitenkin hänen oman vetoomuksensa takia, jonka hän esitti vapautuakseen syytöksistä, ei syyttääkseen omaa kansakuntaansa (Ap 28:19). Paavali ei syyttänyt juutalaista kansaa väärinteosta, eikä niin tehnyt edes Jeesus, mutta Mooses syytti sitä elämänvaelluksellaan ja kirjoituksillaan (Joh 5:45).

Kolmea heprealaista syytettiin siitä, että he eivät palvoneet Nebukadnessarin kultaista kuvapatsasta, ja heidät heitettiin pätsiin. Syytös oli oikea, mutta se perustui huonoon lakiin. He olivat joka tapauksessa syyttömiä väärintekoon, ja kun he vetosivat taivaalliseen korkeimpaan oikeuteen, Jehova puhdisti heidät kaikesta syyllisyydestä. (Da 3:8–25.) Daniel vapautettiin samalla tavoin kuolemasta, ja syyttäjät, jotka olivat punoneet juonen häntä vastaan, heitettiin leijonille (Da 6:24). Näissä molemmissa kertomuksissa esiintyvä sana ”syyttää” on käännetty aramealaisesta ilmauksesta, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ’olivat syöneet palat [lihasta, joka oli raadeltu]’ (jostakusta), ja se voidaan kääntää myös sanalla ”panetella”. (Da 3:8; 6:24; Rbi8, alaviitteet.) Jerusalemin temppelin jälleenrakentamisen vastustajat kirjoittivat kirjeen, jossa syytettiin rakentajia väärinteosta, ja tuo työ kiellettiin noiden väärien syytösten perusteella. Myöhemmin kielto osoitettiin laittomaksi. (Esr 4:6–6:12.) Uskonnolliset johtajat etsivät niin ikään keinoja syyttää Jeesusta lainrikkojaksi (Mt 12:10; Lu 6:7). Lopulta he onnistuivat saamaan tuon viattoman miehen pidätetyksi, ja oikeudenkäynnissä he esittivät erittäin kiivaasti vääriä syytöksiä Vanhurskasta, Jeesusta, vastaan (Mt 27:12; Mr 15:3; Lu 23:2, 10; Joh 18:29). Nämä esimerkit osoittavat, kuinka väärin on syyttää toisia aiheettomasti, varsinkin jos syyttäjät ovat valta-asemassa (Lu 3:14; 19:8).

Kristillisessä seurakunnassa valvojat ja avustavat palvelijat eivät saa antaa väärää todistusta toisista, ja sen lisäksi heidän täytyy itse olla vapaita syytöksestä (1Ti 3:10; Tit 1:6). Jos jotakuta vanhinta vastaan siis esitetään syytöksiä, kahden tai kolmen todistajan täytyisi vahvistaa ne oikeiksi (Mt 18:16; 2Ko 13:1; 1Ti 5:19). Koko seurakunnan täytyy olla vapaa syytöksestä (1Ko 1:8; Kol 1:22), mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, että heihin ei kohdistettaisi vääriä syytöksiä, sillä suuri Vastustaja, Saatana Panettelija, on todellakin ”meidän veljiemme syyttäjä, joka syyttää heitä yötä päivää Jumalamme edessä” (Il 12:10).