AASI

(hepr. ḥamōrʹ; ʼa·tōnʹ ’aasintamma’; ʽaʹjir ’täysikasvuinen aasi’; kreik. oʹnos; o·naʹri·on ’nuori aasi’).

Hevosen sukuun kuuluva kavioeläin, joka on hevosta pienempi ja jolla on lyhyempi harja ja pitemmät korvat kuin sillä sekä lyhytkarvaisempi, tupsupäinen häntä. Pienten, terävien kavioidensa ansiosta aasi on varmakäyntisempi kuin hevonen, joten se sopii paremmin Palestiinalle kovin tyypilliseen epätasaiseen ja vuoristoiseen maastoon. Vaikka aasin tyhmyys ja itsepäisyys ovat tulleet sananparreksi, sen arvellaan todellisuudessa olevan älykkäämpi kuin hevonen, ja se on maltillinen, kärsivällinen eläin, jota ihminen on usein kohdellut kaltoin kuten muitakin eläimiä.

Aasi (Equus asinus) on jo kauan palvellut ihmistä kuorma- ja vetojuhtana sekä kulkuvälineenä, ja se mainitaan ensimmäisen kerran Raamatussa Abrahamin yhteydessä (1Mo 12:16; 22:3; Jos 15:18; 2Ai 28:15; Jes 30:24). Jaakob vertasi poikaansa Isaskaria aasiin ilmeisesti siinä mielessä, että tämä eläin kantaa työkseen raskaita taakkoja (1Mo 49:14). Aasien kiimaan taas viitataan puhuttaessa porttoudesta, jota Juudan valtakunta harjoitti kansakuntien kanssa (Hes 23:20).

Profeetta Jesaja näki eräässä näyssään ”aasien sotavaunut” (Jes 21:7). Tämä viittaa siihen, että aaseja käytettiin myös sodassa, luultavasti kuormaeläiminä ja kenties jopa kuljettamaan sotureita varsinaiseen taisteluun. Tässä suhteessa on mielenkiintoista, että kreikkalainen historioitsija Herodotos (Historiateos, IV, 129) kertoo Persian armeijan käyttäneen aaseja.

Aasi oli Lain mukaan epäpuhdas eläin. Koska kaikki esikoiset kuuluivat Jehovalle mutta aasin esikoista ei voinut uhrata, se täytyi joko lunastaa korvaamalla se lampaalla tai sen niska piti taittaa (2Mo 13:13; 34:20).

Vaikka aasit olivat epäpuhtaita, niitä syötiin Samariassa sen ankaran nälänhädän aikana, joka kaupungissa vallitsi kuningas Ben-Hadadin piirittäessä sitä. Jopa aasin syömäkelvottomin osa, luinen, niukasti lihaa sisältävä aasinpää, oli itse asiassa ylellistä ruokaa, joka maksoi 80 hopearahaa (jos sekeleitä, 176 dollaria). (2Ku 6:24, 25.)

Jumalan laki määräsi kohtelemaan inhimillisesti kotieläimiä, esim. aasia. Kuormansa alla makaava aasi piti päästää vapaaksi, eikä aasia ja sonnia saanut iestää yhteen (2Mo 23:5; 5Mo 22:10). Koska aasi on pienempi, heikompi ja luonteeltaan erilainen, se olisi kärsinyt tällaisesta epäsuhtaisesta iestämisestä.

Israelilaisilla on täytynyt olla valtava määrä aaseja, sillä pelkästään heidän midianilaisia vastaan tekemänsä sotaretken saalis oli kaikkiaan 61000 aasia (4Mo 31:3, 32–34). Koska tämä eläin mainitaan Raamatussa varsin usein, se on todennäköisesti kuulunut lähes jokaiseen talouteen (5Mo 5:21; 22:4; 1Sa 12:3). Tätä tukee myös se, että noin jokaista kuutta Serubbabelin kanssa Babylonin pakkosiirtolaisuudesta palannutta ihmistä kohti (lukuun ottamatta orjia ja laulajia) oli yksi aasi (Esr 2:1, 2, 64–67; Ne 7:66–69). Sitä miten tarkasti aasi tuntee paikkansa suhteessa isäntäänsä, käytettiin esimerkkinä, kun uskotonta Israelia nuhdeltiin siitä, ettei se ollut tuntenut Jehovaa (Jes 1:3).

Kuollut aasi raahattiin ilman sen kummempia seremonioita kaupungin ulkopuolelle ja heitettiin kaatopaikalle. Niinpä Jumalan profeetta ennusti Josian ylpeän ja uskottoman pojan Jojakimin, Juudan kuninkaan, alennustilan seuraavasti: ”Urosaasin hautauksella hänet haudataan: hänet raahataan pois ja heitetään Jerusalemin porttien ulkopuolelle.” (Jer 22:19.)

Sekä miehet että naiset, huomattavatkin israelilaiset, ratsastivat aasilla (Jos 15:18; Tu 5:10; 10:3, 4; 12:14; 1Sa 25:42). Daavidin poika Salomo ratsasti tilaisuuteen, jossa hänet voideltiin virkaansa, isänsä muulitammalla, aasioriin ja hevostamman risteytymällä (1Ku 1:33–40). Oli sen vuoksi erittäin sopivaa, että Jeesus, joka oli suurempi kuin Salomo, täytti Sakarjan 9:9:n profetian ratsastamalla, ei hevosella, vaan aasin varsalla, ’jonka selässä yksikään ihminen ei ollut milloinkaan istunut’ (Lu 19:30, 35).

Jotkut katsovat evankeliumikertomusten olevan ristiriidassa keskenään, kun ne puhuvat eläimestä, jolla Jeesus ratsasti saapuessaan voittoisana Jerusalemiin. Markus (11:7), Luukas (19:35) ja Johannes (12:14, 15) sanovat Jeesuksen ratsastaneen varsalla tai nuorella aasilla, mutta eivät puhu mitään vanhemmasta aasista. Matteus kirjoittaa kuitenkin (21:7), että opetuslapset ”toivat aasin ja sen varsan, ja he panivat niiden selkään päällysvaippansa, ja hän istuutui niiden päälle”. Jeesus ei tietenkään istuutunut molempien eläinten päälle, vaan niiden vaatteiden päälle, jotka oli asetettu varsan selkään. Ilmeisesti Markus, Luukas ja Johannes eivät mainitse kertomuksissaan aasintammaa, koska Jeesus ei ratsastanut sillä vaan sen varsalla.

Villiaasi. Villiaasi (hepr. ʽa·rōdʹ; aram. ʽaradʹ) ei eroa kesyaasista ulkonäkönsä vaan villin ja vaikeasti käsiteltävän luonteensa vuoksi. Tämä on täysin sopusoinnussa sen kanssa, mitä Raamattu sanoo eläimestä, jolta on ikään kuin ’irrotettu siteet’ (Job 39:5).

Villiaasi (Equus hemionus) elelee aavikkotasangoilla ja suolamaassa, kaukana kaupungin kohinasta. Se karttaa vaistomaisesti ihmisten asuttamia paikkoja, joten se ’ei kuule vaanijan huutoja’. Tämä ei johdu siitä, että villiaasilla olisi huono kuulo – se on erittäin valpas tarkan kuulo-, näkö- ja hajuaistinsa ansiosta. Jos ihminen yrittäisi lähestyä tätä eläintä, se syöksyisi tiehensä tavattomalla nopeudella. Villiaasit muuttavat levottomina paikasta toiseen etsiessään vihreitä kasveja, ja ne hakevat laidunta aina vuoristosta asti. Ne syövät kaikenlaisia vihreitä kasveja ja järsivät niitä jopa juuria myöten. Niiden ruokavalioon kuuluu myös suola. (Job 39:5–8.) Villiaasien mieltymys vapaaseen ja rajoittamattomaan elämään kaukana ihmisasutuksesta antaa lisämerkitystä sille, että Nebukadnessar asui näiden eläinten parissa seitsemän vuotta kestäneen mielenvikaisuutensa aikana (Da 5:21). (Ks. SEEPRA.)