Luku 29

”Kaikkien kansojen vihaamia”

VIIMEISENÄ iltana, jonka Jeesus vietti apostoliensa kanssa ennen kuolemaansa, hän muistutti heille: ”Ei orja ole isäntäänsä suurempi. Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat teitäkin; jos he ovat noudattaneet minun sanaani, niin he noudattavat teidänkin sanaanne. Mutta he tekevät tämän kaiken teitä vastaan minun nimeni vuoksi, koska he eivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 15:20, 21.)

Jeesus ei tarkoittanut ainoastaan joitakin yksittäisiä tapauksia, joissa osoitettaisiin suvaitsemattomuutta. Hän oli sanonut vain kolme päivää aiemmin: ”Te tulette olemaan kaikkien kansojen vihaamia minun nimeni vuoksi.” (Matt. 24:9.)

Jeesus neuvoi kuitenkin seuraajiaan, että he eivät saa turvautua kirjaimellisiin aseisiin kohdatessaan vainoa (Matt. 26:48–52). Heidän ei pitänyt herjata vainoojiaan eikä yrittää kostaa näille (Room. 12:14; 1. Piet. 2:21–23). Eikö ollut hyvinkin mahdollista, että jopa noista vainoojista tulisi joskus uskovia? (Apt. 2:36–42; 7:58–8:1; 9:1–22.) Kosto piti jättää Jumalalle (Room. 12:17–19).

Yleisesti tiedetään, että Rooman valtio vainosi julmasti alkukristittyjä. Mutta on myös merkille pantavaa, että Jeesuksen Kristuksen ensisijaisia vainoojia olivat uskonnolliset johtajat ja että roomalainen maaherra Pontius Pilatus teloitutti Jeesuksen nimenomaan heidän vaatimuksestaan (Luuk. 23:13–25). Jeesuksen kuoleman jälkeenkin uskonnolliset johtajat olivat jälleen Jeesuksen seuraajia vainoavien eturintamassa (Apt. 4:1–22; 5:17–32; 9:1, 2). Eikö historia olekin toistanut itseään myös nykyaikana?

Papit vaativat julkista väittelyä

Kun C. T. Russellin kirjoitusten levikki kohosi nopeasti kymmeniin miljooniin kappaleisiin useilla kielillä, katolisten ja protestanttisten pappien ei ollut helppo sivuuttaa hänen lausuntojaan. Pappeja harmitti se, että heidän opetuksensa paljastuivat epäraamatullisiksi ja että heidän kirkkojensa jäsenmäärä hupeni, ja siksi monet heistä tuomitsivat Russellin kirjoitukset saarnastuolistaan. He kielsivät laumojaan ottamasta vastaan raamatuntutkijoiden levittämää kirjallisuutta. Monet heistä yrittivät suostutella viranomaisia pysäyttämään tämän työn. Joillakin Yhdysvaltain paikkakunnilla, muun muassa Tampassa Floridassa, Rock Islandissa Illinoisissa, Winston-Salemissa Pohjois-Carolinassa ja Scrantonissa Pennsylvaniassa, he johtivat Russellin kirjoittamien kirjojen julkista polttamista.

Jotkut papit ajattelivat, että heidän kannattaisi tehdä loppu Russellin vaikutusvallasta paljastamalla hänet julkisessa väittelyssä. Ryhmä pappeja valitsi edustajakseen lähellä Russellin toimintakeskusta Pennsylvaniassa Alleghenyssä toimivan North Avenuen metodistis-episkopaalisen kirkon pastorin, tri E. L. Eatonin. Hän ehdotti vuonna 1903 julkista väittelyä, ja veli Russell suostui hänen ehdotukseensa.

Esitettiin seuraavat kuusi väitettä: Veli Russell väitti, mutta tri Eaton kiisti, että kuolleiden sielut ovat tiedottomia; että Kristuksen ”toinen tulemus” edeltää tuhatvuotiskautta ja että hänen ”toisen tulemuksensa” ja tuhatvuotiskauden tarkoitus on siunata maan kaikki sukukunnat; edelleen että ainoastaan ”evankeliumikauden” pyhät pääsevät ensimmäiseen ylösnousemukseen, mutta että suurilla joukoilla on mahdollisuus pelastua sitä seuraavan ylösnousemuksen välityksellä. Tri Eaton väitti, mutta veli Russell kiisti, että kuoleman jälkeen kenelläkään ei olisi koetusaikaa; että kaikki pelastuvat menevät taivaaseen; ja että parantumattomasti syntiset joutuvat kärsimään ikuisesti. Näitä väitteitä käsiteltiin kuuden väittelyn sarjassa vuonna 1903 Alleghenyn täpötäydessä Carnegie Hallissa.

Miksi veli Russell haastettiin tuohon väittelyyn? Tarkastellessaan myöhemmin tätä kysymystä historiallisesta näkökulmasta Albert Vandenberg kirjoitti: ”Jokaisen väittelyn aikana puheenjohtajana toimi aina eri protestanttisen kirkkokunnan pappi. Lisäksi pastori Eatonin kanssa istui puhujalavalla useita lähialueen kirkkojen pappeja ilmeisesti antamassa hänelle tietoja ja moraalista tukea. – – Tällainen protestanttisten pappien epävirallinenkin liittoutuminen osoitti, että he pelkäsivät Russellin voivan mahdollisesti käännyttää heidän kirkkokuntiensa jäseniä.” (”Charles Taze Russell: Pittsburghin profeetta, 1879–1909”, julkaistu The Western Pennsylvania Historical Magazine -lehdessä tammikuussa 1986, s. 14.)

Tällaiset väittelyt jäivät suhteellisen harvinaisiksi. Ne eivät tuottaneet pappien liittoutuman toivomia tuloksia. Joihinkin tri Eatonin omiin seurakuntalaisiin teki se, mitä he kuulivat vuonna 1903 pidetyssä väittelysarjassa, niin suuren vaikutuksen, että he erosivat hänen kirkostaan ja päättivät liittyä raamatuntutkijoihin. Jopa muuan läsnä ollut pappi myönsi, että hän oli nähnyt Russellin ”kääntävän paloletkun helvettiä kohti ja sammuttavan tulen”. Veli Russell itse kuitenkin ajatteli, että totuuden asiaa voitaisiin parhaiten edistää uhraamalla aikaa ja voimia muuhun kuin väittelyihin.

Papit eivät lopettaneet hyökkäyksiään. Kun veli Russellilla oli puheita Dublinissa Irlannissa ja Otleyssa Yorkshiressa Englannissa, he sijoittivat yleisön joukkoon miehiä, jotka huutelivat vastaväitteitä ja valheellisia syytöksiä itse Russellia vastaan. Veli Russell käsitteli tilanteet taitavasti tukeutuen vastauksissaan aina Raamatun arvovaltaan.

Protestanttiset papit olivat uskontokunnastaan riippumatta liittyneet niin sanottuun Evankeliseen allianssiin. Sen edustajat kiihottivat monissa maissa ihmisiä Russellia ja niitä vastaan, jotka levittivät hänen kirjallisuuttaan. Esimerkiksi Texasissa Yhdysvalloissa raamatuntutkijat huomasivat, että pienimmissäkin kaupungeissa ja maalaiskunnissa jokainen saarnamies esitti aina samat valheelliset syytökset Russellia vastaan ja samat vääristellyt väitteet siitä, mitä hän opetti.

Nämä Russelliin kohdistuneet hyökkäykset johtivat kuitenkin joskus pappien kannalta odottamattomiin seurauksiin. Kun muuan pappi Kanadassa New Brunswickissa esitti saarnastuolistaan Russellia halventavan saarnan, oli kuulijoiden joukossa mies, joka oli itse lukenut veli Russellin kirjoittamia julkaisuja. Häntä tympäisi se, että tuo saarnaaja turvautui tietoisesti valheisiin. Suunnilleen saarnan puolivälissä mies nousi seisomaan, tarttui vaimoaan kädestä ja sanoi kuorossa laulaneille seitsemälle tyttärelleen: ”Tulkaa, tytöt! Me lähdemme kotiin.” He kävelivät ulos, kaikki yhdeksän, ja pappi katseli, kun kirkon rakennuttanut mies, tuon seurakunnan taloudellinen tukipylväs, meni menojaan. Pian seurakunta hajosi, ja saarnaaja lähti.

Turvautuminen pilkkaan ja panetteluun

Yrittäessään epätoivoisesti tehdä lopun C. T. Russellin ja hänen toveriensa vaikutusvallasta papit vähättelivät väitettä, jonka mukaan hän oli kristitty sananpalvelija. Samoista syistä juutalaiset uskonnolliset johtajat pitivät ensimmäisellä vuosisadalla apostoli Pietaria ja Johannesta ”koulunkäymättöminä ja tavallisina ihmisinä” (Apt. 4:13).

Vaikka veli Russell ei ollut käynyt mitään kristikunnan teologista koulua, hän sanoi rohkeasti: ”Haastamme [papit] todistamaan, että Jumala on asettanut heidät virkaan tai että he tulevat edes ajatelleeksi sellaista. He ajattelevat pelkästään sitä, että jokin lahko on vihkinyt eli asettanut heidät virkaan, itse kunkin hänen oma lahkonsa tai ryhmänsä. – – Jumala asettaa eli valtuuttaa ihmisen saarnaamaan antamalla hänelle Pyhää Henkeä. Kuka tahansa, joka on saanut Pyhää Henkeä, on saanut voiman ja vallan opettaa ja saarnata Jumalan nimessä. Kenelläkään, joka ei ole saanut Pyhää Henkeä, ei ole jumalallista valtuutta eikä lupaa saarnata.” (Jes. 61:1, 2.)

Jotkut papit levittivät saarnoissaan ja julkaisuissaan törkeitä valheita veli Russellista pilatakseen hänen maineensa. He viittasivat usein – ja viittaavat yhä – muun muassa hänen avioliittoonsa liittyviin seikkoihin. He ovat yrittäneet uskotella, että Russell oli moraaliton. Kuinka asia todella oli?

Charles Taze Russell avioitui Maria Frances Ackleyn kanssa vuonna 1879. Heidän suhteensa pysyi hyvänä 13 vuotta. Sitten se, että toiset imartelivat Mariaa ja vetosivat hänen ylpeyteensä, alkoi jäytää tuota suhdetta; mutta kun heidän tavoitteensa selvisi, Maria näytti jälleen pääsevän tasapainoon. Erään heidän entisen toverinsa levitettyä veli Russellista valheita Maria jopa pyysi mieheltään lupaa saada käydä useissa seurakunnissa vastaamassa syytöksiin, sillä veli Russellin oli väitetty kohdelleen huonosti vaimoaan. Maria Russell sai kuitenkin tuolla vuonna 1894 tekemällään matkalla niin hyvän vastaanoton, että se ilmeisesti sai hänet vähitellen muuttamaan käsitystään itsestään. Hän yritti saada enemmän sananvaltaa sen suhteen, mitä Vartiotornissa pitäisi kirjoittaa.a Huomatessaan, ettei hänen kirjoituksiaan julkaistaisi, ellei hänen miehensä, lehden toimittaja, olisi sen sisällöstä samaa mieltä (sen perusteella, että se piti yhtä Raamatun kanssa), hän loukkaantui syvästi. Veli Russell yritti kovasti auttaa vaimoaan, mutta marraskuussa 1897 tämä muutti pois hänen luotaan. Veli Russell huolehti kuitenkin edelleen siitä, että hänen vaimollaan oli asunto, ja kustansi hänen elatuksensa. Vuosia myöhemmin, rouva Russellin vuonna 1903 alulle paneman oikeuskäsittelyn jälkeen, tälle myönnettiin vuonna 1908 oikeuden päätöksellä asumusero ja oikeus saada elatusapua, mutta ei varsinaista avioeroa.

Koska Maria Russell ei ollut saanut miestään taipumaan hänen vaatimuksiinsa, hän näki miehensä luota lähdettyään paljon vaivaa tämän nimen mustaamiseksi. Hän julkaisi vuonna 1903 traktaatin, jossa ei kerrottu Raamatun totuuksia, vaan paneteltiin törkeästi veli Russellia. Hän yritti värvätä eri uskontokuntien pappeja levittämään noita traktaatteja paikoissa, joissa raamatuntutkijat pitivät erikoiskokouksia. Näiden pappien ansioksi on luettava se, että monetkaan eivät silloin halunneet asettua käytettäväksi. Toiset papit ovat kuitenkin sen jälkeen osoittaneet erilaista henkeä.

Maria Russell oli aiemmin tuominnut suullisesti ja kirjoituksissaan ne, jotka syyttivät veli Russellia samoista rikkomuksista, joihin hän nyt itse väitti tämän syyllistyneen. Jotkut veli Russellin uskonnolliset vastustajat ovat vetäneet esiin vuonna 1906 oikeudenkäynnissä esitettyjä vahvistamattomia lausuntoja (jotka oikeus määräsi poistettavaksi sen pöytäkirjasta) ja julkaisseet joitakin syytöksiä luodakseen sellaisen vaikutelman, että hän oli moraaliton mies eikä siksi ollut kelvollinen toimimaan Jumalan palvelijana. Oikeuden pöytäkirjat osoittavat kuitenkin selvästi nuo syytökset vääriksi. Rouva Russellin oma asianajaja kysyi tältä, uskoiko hän aviomiehensä syyllistyneen aviorikokseen. Hän vastasi: ”En.” On myös merkille pantavaa, että kun kristittyjen vanhinten komitea kuunteli vuonna 1897, mitä syytöksiä rouva Russell esitti miestään vastaan, hän ei maininnut lainkaan asioita, jotka hän myöhemmin esitti oikeudessa saadakseen valamiehistön vakuuttumaan siitä, että hänelle pitäisi myöntää avioero, vaikka nuo tapaukset olivat hänen väittämänsä mukaan sattuneet, ennen kuin tuo komitea oli ollut koolla.

Yhdeksän vuoden kuluttua siitä, kun rouva Russell ensi kerran vei jutun oikeuteen, tuomari James Macfarlane kirjoitti vastauksen miehelle, joka yritti saada jäljennöksen oikeuden pöytäkirjasta, jotta yksi hänen tovereistaan voisi paljastaa Russellin. Tuomari sanoi hänelle suoraan, että sen teettäminen olisi ajan ja rahan haaskaamista. Hän mainitsi rouva Russellista: ”Peruste, jolla hän haki eroa ja johon valamiehistön ratkaisun mukainen päätös nojautui, olivat ’nöyryytykset’, ei aviorikos, eivätkä todistajanlausunnot käsittääkseni osoita Russellin eläneen ’aviorikoksessa myötäpuolen kanssa’. Todellisuudessa mitään myötäpuolta ei ollutkaan.”

Maria Russell antoi tästä oman myöhästyneen tunnustuksensa veli Russellin hautajaisissa Pittsburghin Carnegie Hallissa vuonna 1916. Hän käveli suruharsoon verhoutuneena käytävää pitkin arkun luo ja laski sille kielokimpun. Siihen oli kiinnitetty nauha, jossa luki: ”Rakkaalle aviomiehelleni.”

Papit ovat selvästikin turvautuneet samoihin keinoihin kuin ensimmäisellä vuosisadalla eläneet edeltäjänsä. Silloin Jeesuksen maine yritettiin pilata syyttämällä, että hän söi syntisten kanssa ja että hän itse oli syntinen ja jumalanpilkkaaja (Matt. 9:11; Joh. 9:16–24; 10:33–37). Tuollaiset syytökset eivät muuttaneet totuutta Jeesuksesta, mutta ne paljastivat, että sellaiseen panetteluun turvautuneiden hengellinen isä oli Saatana Panettelija, ja samaa voidaan sanoa niistä, jotka nykyään turvautuvat tämänkaltaisiin keinoihin (Joh. 8:44).

Vastustajat toteuttavat tarkoitusperiään sotakiihkon avulla

Kansalliskiihko valtasi maailmassa alaa ensimmäisen maailmansodan aikana, ja siitä saatiin uusi ase raamatuntutkijoita vastaan. Protestanttiset ja roomalaiskatoliset uskonnolliset johtajat saattoivat purkaa vihaansa isänmaallisuuden varjolla. He käyttivät hyväkseen sodan synnyttämää hysteriaa saadakseen raamatuntutkijat leimattua kumouksellisiksi – Jerusalemin uskonnolliset johtajat esittivät ensimmäisellä vuosisadalla saman syytöksen Jeesusta Kristusta ja apostoli Paavalia vastaan (Luuk. 23:2, 4; Apt. 24:1, 5). Voidakseen esittää sellaisen syytöksen pappien piti luonnollisesti itse aktiivisesti tukea sotaponnistuksia, mutta useimpia heistä ei tilanne tuntunut vaivaavan, vaikka se merkitsi sitä, että heidän piti lähettää nuoria miehiä surmaamaan jossakin toisessa maassa asuvia samaan uskontoon kuuluvia ihmisiä.

Vartiotorni-seura julkaisi Russellin kuoleman jälkeen, heinäkuussa 1917, kirjan Täyttynyt salaisuus, jossa selitettiin Ilmestyskirjaa, Hesekielin kirjaa ja Korkeaa veisua eli Laulujen laulua. Tuossa kirjassa paljastettiin suorin sanoin kristikunnan papiston ulkokultaisuus. Kirjaa levitettiin laajalti suhteellisen lyhyessä ajassa. Joulukuun lopussa 1917 ja alkuvuodesta 1918 Yhdysvaltain ja Kanadan raamatuntutkijat ryhtyivät myös levittämään tulista sanomaa, joka julkaistiin 10 miljoonan kappaleen painoksena ilmestyneessä traktaatissa Raamatuntutkijain Lehti. Tämä nelisivuinen, pienen sanomalehden kokoinen traktaatti oli nimeltään ”Babylonin kukistuminen”, ja siinä oli alaotsikko ”Miksi kristikunnan täytyy nyt kärsiä – Lopputulos”. Siinä ilmaistiin, että katoliset ja protestanttiset uskonnolliset järjestöt muodostavat yhdessä nykyajan Babylonin, jonka täytyy pian kukistua. Traktaatissa toistettiin lausuntojen tueksi kirjassa Täyttynyt salaisuus esitettyjä selityksiä ennustuksista, jotka kertoivat ”salaperäiselle Babylonille” langetettavasta Jumalan tuomiosta. Sen takasivulla oli pilapiirros, jossa näkyi sortuva muuri. Muurin valtavissa kivissä luki muun muassa ”Kolminaisuusoppi (’3 X 1 = 1’)”, ”Sielun kuolemattomuus”, ”Iankaikkisen vaivan teoria”, ”Protestantismi – uskontunnustuksia, pappeja jne.”, ”Rooman kirkko – paaveja, kardinaaleja jne., jne.” – ja kaikki nuo kivet olivat romahtamassa alas.

Tällainen paljastus sai papiston raivoihinsa, kuten juutalainen papistokin oli raivostunut, kun Jeesus paljasti sen ulkokultaisuuden (Matt. 23:1–39; 26:3, 4). Kanadan papit reagoivat nopeasti. Yli 600 kanadalaista pappia allekirjoitti tammikuussa 1918 anomuksen, jossa pyydettiin hallitusta kieltämään Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran julkaisut. Winnipeg Evening Tribune -lehdessä kerrottiin, että kun Winnipegin Saint Stephenin kirkon pappi Charles G. Paterson oli saarnastuolistaan tuominnut Raamatuntutkijain Lehden, jossa oli kirjoitus ”Babylonin kukistuminen”, oikeuskansleri Johnson otti häneen yhteyttä saadakseen traktaatin itselleen. Pian sen jälkeen, 12. helmikuuta 1918, Kanadan hallitus määräsi sekä kirjan Täyttynyt salaisuus että kuvassa näkyvän traktaatin hallussapidon rikokseksi, josta voitiin rangaista sakolla ja vankeudella.

Samassa kuussa, 24. helmikuuta, veli Rutherford, Vartiotorni-seuran vasta valittu presidentti, puhui Yhdysvalloissa Los Angelesin Temple Auditorium -nimisessä luentosalissa Kaliforniassa. Hänen aiheensa oli hätkähdyttävä: ”Maailma on loppunut, mutta miljoonat, jotka nyt elävät, eivät ehkä kuole koskaan.” Esittäessään todisteita siitä, että maailma sellaisena kuin se oli siihen saakka tunnettu oli todella loppunut vuonna 1914, hän viittasi silloin käynnissä olleeseen sotaan ja siihen liittyvään nälänhätään ja sanoi niiden kuuluvan Jeesuksen ennustamaan tunnusmerkkiin (Matt. 24:3–8). Sitten hän kiinnitti huomion papistoon ja sanoi:

”Papit ovat luokkana Raamatun mukaan kaikkein moitittavimpia miehiä maan päällä siihen suureen sotaan nähden, joka nykyään koettelee ihmiskuntaa. He ovat 1500 vuoden ajan opettaneet kansalle saatanallista oppia kuninkaiden jumalallisesta hallitsemisoikeudesta. He ovat sekoittaneet politiikan ja uskonnon, kirkon ja valtion; he ovat osoittautuneet epälojaaleiksi Jumalalta saamassaan tehtävässä, Messiaan valtakunnan sanoman julistamisessa. Sen sijaan he ovat antautuneet rohkaisemaan hallitsijoita uskomaan, että kuninkaat hallitsevat jumalallisella oikeudella ja että kaikki, mitä he tekevät, on sen tähden oikein.” Hän osoitti, mihin tämä on johtanut, sanoessaan: ”Euroopan kunnianhimoiset kuninkaat varustautuivat sotaan, koska he halusivat saada haltuunsa muiden kansojen alueet, ja papit taputtelivat heitä selkään sanoen: ’Menkää vain, ette voi tehdä mitään väärää; teettepä mitä tahansa, ei syytä huoleen.’” Mutta eivät Euroopan papit olleet ainoita, jotka toimivat näin, ja amerikkalaiset saarnaajat kyllä tiesivät sen.

Seuraavana päivänä tätä puhetta selostettiin yksityiskohtaisesti Los Angelesissa ilmestyvässä Morning Tribune -sanomalehdessä. Papit olivat niin käärmeissään, että heidän liittonsa piti heti samana päivänä kokouksen ja lähetti puheenjohtajansa sanomalehden toimitukseen esittämään heidän syvän paheksuntansa. Tämän jälkeen hallituksen tiedustelutoimisto häiritsi jonkin aikaa alituisesti Vartiotorni-seuran toimistojen työskentelyä.

Kansalliskiihkon ollessa voimakkaimmillaan pidettiin Philadelphiassa Yhdysvalloissa pappien kokous, jossa päätettiin vaatia vakoilulain korjaamista siten, että sen väitetyt rikkojat voitaisiin tuomita sotaoikeudessa ja heille voitaisiin langettaa kuolemanrangaistus. John Lord O’Brian, joka oli oikeusministerin erityisavustaja sota-asioissa, valittiin esittämään asia senaatille. Yhdysvaltain presidentti esti tuon lakiehdotuksen hyväksymisen. Mutta Yhdysvaltain armeijan kenraalimajuri James Franklin Bell paljasti kiukunpuuskassaan J. F. Rutherfordille ja W. E. Van Amburghille, mitä tuossa kokouksessa oli tapahtunut. Hänen mukaansa lakiehdotusta oli aiottu käyttää Vartiotorni-seuran virkailijoita vastaan.

Yhdysvaltain hallituksen virallisista asiakirjoista ilmenee, että John Lord O’Brian oli viimeistään vuoden 1918 helmikuun 21. päivästä lähtien itse mukana virittelemässä oikeusjuttua raamatuntutkijoita vastaan. Kongressin pöytäkirjassa on huhtikuun 24. päivältä ja toukokuun 4. päivältä John Lord O’Brianin muistiot, joissa hän vakuutti painokkaasti, että jos lain mukaan sai puhua ”sitä, mikä on totta, sitä, mikä on lähtöisin oikeista vaikuttimista ja millä on hyvä tarkoitus”, kuten mainittiin vakoilulain niin sanotussa ranskalaisessa muutosehdotuksessa, jonka Yhdysvaltain senaatti oli hyväksynyt, hänen ei kannattaisi nostaa oikeusjuttua raamatuntutkijoita vastaan.

Worcesterissa Massachusettsin osavaltiossa pastori B. F. Wyland käytti samoin hyväkseen sotakiihkoa väittäessään, että raamatuntutkijat levittivät vihollisen propagandaa. Hän julkaisi Daily Telegram -sanomalehdessä artikkelin, jossa hän julisti: ”Teidän kansalaisten isänmaallisiin velvollisuuksiin kuuluu Brooklynissa päätoimistoaan pitävän Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran tukahduttaminen. Se on levittänyt Worcesterissa uskonnon varjolla saksalaista propagandaa myymällä kirjaa ’Täyttynyt salaisuus’.” Hän sanoi viranomaisille suoraan, että heidän velvollisuutensa oli pidättää raamatuntutkijat ja estää näitä enää pitämästä kokouksia.

Vuoden 1918 keväällä ja kesällä raamatuntutkijoita vainottiin laajalti sekä Pohjois-Amerikassa että Euroopassa. Vainon lietsojien joukossa oli muun muassa baptisti- ja metodistikirkon sekä episkopaalisen, luterilaisen ja roomalaiskatolisen kirkon ja muiden kirkkojen pappeja. Viranomaiset takavarikoivat raamatullista kirjallisuutta, vaikka heillä ei ollut etsintälupaa, ja monia raamatuntutkijoita teljettiin vankilaan. Toiset joutuivat väkijoukkojen käsiin, heitä hakattiin, ruoskittiin ja kieriteltiin tervassa ja höyhenissä; toisilta murtui kylkiluita tai heidän päähänsä viillettiin haavoja. Jotkut vammautuivat loppuiäkseen. Kristittyjä miehiä ja naisia pidettiin vangittuina ilman syytettä tai oikeudenkäyntiä. Englanninkielisessä Kultaisessa Ajassa mainittiin 29.9.1920 toistasataa nimenomaista tapausta, joissa heitä oli kohdeltu väkivaltaisesti.

Vakoilusyyte

Pahin isku tuli 7. toukokuuta 1918, kun Yhdysvaltain liittohallitus määräsi pidättämään Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran presidentin, J. F. Rutherfordin, ja hänen lähimmät toverinsa.

Brooklynissa New Yorkissa oli edellisenä päivänä jätetty kaksi syytekirjelmää veli Rutherfordia ja hänen tovereitaan vastaan. Jos ensimmäinen oikeusjuttu ei tuottaisi toivottuja tuloksia, voitaisiin käyttää toista syytekirjelmää. Ensimmäinen kirjelmä, jossa syytettiin useampia ihmisiä kuin toisessa, sisälsi neljä syytekohtaa: kahdessa heitä syytettiin salaliitosta, jonka tarkoitus oli rikkoa 15. kesäkuuta 1917 hyväksyttyä vakoilulakia, ja kahdessa kohdassa heitä syytettiin siitä, että he yrittivät toteuttaa tai todella toteuttivat laittomat suunnitelmansa. Väitettiin, että he olivat tehneet salaliiton aiheuttaakseen niskoittelua ja velvollisuuksien väistämistä Yhdysvaltain puolustusvoimissa sekä jarruttaakseen miesten värväämistä ja pestaamista sotapalvelukseen maan ollessa sotatilassa ja että he olivat yrittäneet tehdä tai todella tehneet näitä molempia. Syytekirjelmässä mainittiin nimenomaan kirjan Täyttynyt salaisuus julkaiseminen ja levitys. Toisessa syytekirjelmässä tulkittiin erään (Saksassa tehtävään raamatulliseen opetustyöhön tarkoitetun) sekin lähettämisen Eurooppaan vahingoittaneen Yhdysvaltain etuja. Kun vastaajat vietiin oikeuteen, siellä käsiteltiin ensimmäistä, nelikohtaista syytekirjelmää.

Samaan aikaan oli Scrantonissa Pennsylvanian osavaltiossa vireillä toinenkin vakoilulain perusteella nostettu syyte, joka kohdistui C. J. Woodworthia ja J. F. Rutherfordia vastaan. John Lord O’Brianin 20. toukokuuta 1918 päivätyn kirjeen mukaan oikeusministeriön jäsenet kuitenkin pelkäsivät, että liittovaltion piirioikeuden tuomari Witmer, jonka johdolla juttua käsiteltäisiin, ei olisi heidän kanssaan samaa mieltä vakoilulain käyttämisestä sellaisten ihmisten toiminnan tukahduttamiseen, jotka vilpittömän uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi sanoivat sellaista, minkä toiset saattoivat tulkita sodanvastaiseksi propagandaksi. Siksi oikeusministeriö jätti Scrantonin jutun lepäämään, kunnes Brooklynin jutun tulos ratkeaisi. Hallitus järjesti vielä niin, että vermontilainen tuomari Harland B. Howe, jonka John Lord O’Brian tiesi olevan näistä asioista samaa mieltä hänen kanssaan, olisi tuomarina, kun juttua käsiteltäisiin New Yorkin itäisen piirikunnan asioita hoitavassa liittovaltion piirioikeudessa. Oikeudenkäynti alkoi 5. kesäkuuta, ja syyttäjinä toimivat Isaac R. Oeland ja Charles J. Buchner, joka oli roomalaiskatolilainen. Veli Rutherford huomasi oikeudenkäynnin aikana, että katoliset papit neuvottelivat usein Buchnerin ja Oelandin kanssa.

Juttua käsiteltäessä ilmeni, että Seuran virkailijoilla ja kirjan laatijoilla ei ollut aikomustakaan estää maan sotaponnistuksia. Oikeudenkäynnin aikana esitetyt todisteet osoittivat, että kirjan kirjoittamista koskevat suunnitelmat oli laadittu ja suurin osa käsikirjoituksesta oli kirjoitettu, ennen kuin Yhdysvallat julisti sodan (6. huhtikuuta 1917), ja että sen alkuperäinen julkaisusopimus oli allekirjoitettu, ennen kuin Yhdysvalloissa oli hyväksytty laki (15. kesäkuuta), jota vastaan heidän sanottiin rikkoneen.

Syyttäjät korostivat kirjaan vuoden 1917 huhti- ja kesäkuussa käsikirjoituksen viimeistelemisen ja korjausluvun aikana tehtyjä lisäyksiä. Näihin sisältyi erään papin, John Haynes Holmesin, lausunto, jossa hän oli jyrkästi sanonut tuota sotaa kristillisyyden vastaiseksi. Kuten yksi puolustuksen asianajajista mainitsi, julkaisu A Statement to My People on the Eve of War (Lausunto kansalleni sodan aattona), jossa tuon papin ajatuksia oli esitetty, oli tuolloin edelleenkin myynnissä Yhdysvalloissa. Ei pappia enempää kuin julkaisun kustantajaakaan ollut asetettu siitä syytteeseen. Sitä vastoin raamatuntutkijoita, jotka viittasivat hänen saarnaansa, pidettiin vastuullisina siinä esitetyistä ajatuksista.

Kirjassa ei sanottu maailman ihmisille, ettei heillä ollut oikeutta lähteä sotaan. Sen sijaan siinä lainattiin ennustusten selitysten yhteydessä otteita vuoden 1915 englanninkielisistä Vartiotorneista ja osoitettiin niiden pappien epäjohdonmukaisuus, jotka väittivät olevansa Kristuksen palvelijoita, mutta jotka samalla värväsivät miehiä sotiville kansoille.

Kun oli käynyt ilmi, että hallitus ei hyväksynyt kirjaa, veli Rutherford oli heti sähkeitse käskenyt kirjapainoa lopettamaan sen valmistuksen, ja samanaikaisesti Seuran edustaja oli lähetetty kysymään Yhdysvaltain armeijan tiedusteluosastolta, mitä sillä oli kirjaa vastaan. Kun saatiin tietää, että kirjan sivuja 247–253 pidettiin silloin käynnissä olleen sodan vuoksi paheksuttavina, Seura määräsi poistamaan nuo sivut kaikista kirjoista, ennen kuin kirjoja tarjottaisiin ihmisille. Kun hallitus sitten ilmoitti osavaltioiden piirisyyttäjille, että kirjan levittäminen olisi siitä lähtien vakoilulain rikkomista (vaikka hallitus ei ilmoittanutkaan Seuralle kantaansa uudelleen muokatusta kirjasta), Seura kehotti toistaiseksi keskeyttämään kokonaan kirjan levittämisen.

Miksi rangaistus oli hyvin ankara?

Kaikesta tästä huolimatta valamiehistön 20. kesäkuuta 1918 julistama päätös oli, että kukin vastaaja oli todettu syylliseksi kuhunkin syytekirjelmän kohtaan. Seuraavana päivänä noille seitsemälle miehelleb langetettiin kullekin neljä 20 vuoden tuomiota, jotka oli määrä kärsiä samanaikaisesti. Heinäkuun 10. päivänä kahdeksas miesc tuomittiin kärsimään samanaikaisesti neljä 10 vuoden tuomiota. Miten ankaria nuo tuomiot olivat? Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson myönsi oikeusministerille 12. maaliskuuta 1919 toimitetussa tiedotteessa, että ”vankeusajat ovat selvästi kohtuuttomat”. Ei edes miehelle, joka ampui Sarajevossa Itävalta-Unkarin kruununprinssin surmanlaukaukset – minkä käynnistämä tapahtumasarja syöksi kansat ensimmäiseen maailmansotaan – ollut annettu näin ankaraa tuomiota. Hänelle langetettiin 20 vuoden vankeustuomio – ei neljää 20 vuoden tuomiota, kuten raamatuntutkijoille!

Miksi raamatuntutkijoille langetettiin näin ankarat vankeustuomiot? Tuomari Harland B. Howe sanoi: ”Oikeuden mielestä vastaajien voimakkaasti edistämä ja koko maassa samoin kuin liittolaistemme keskuudessa levittämä uskonnollinen propaganda on vaarallisempaa kuin divisioona saksalaisia sotilaita. – – Uskontoa saarnaavalla ihmisellä on tavallisesti paljon vaikutusvaltaa, ja jos hän on vilpitön, hän on sitäkin tehokkaampi. Tämä on pikemminkin raskauttava kuin lieventävä seikka heidän väärinteossaan. Siksi oikeus on katsonut ainoaksi järkeväksi ratkaisuksi rangaista sellaisia ihmisiä ankarasti.” Samalla on kuitenkin merkille pantavaa, että tuomari Howe sanoi ennen tuomion langettamista, että vastaajien asianajajien lausunnot olivat saattaneet kyseenalaiseen asemaan hallituksen juristien lisäksi myös ”maan kaikki papit” ja asettaneet heidät huonoon valoon.

Päätökseen haettiin heti muutosta valittamalla siitä liittovaltion ylioikeuteen. Tuomari Howed kuitenkin kieltäytyi mielivaltaisesti vapauttamasta veljiä takuita vastaan siksi aikaa, kun valitusta käsiteltäisiin, ja ennen kuin ehdittiin käsitellä kolmas ja viimeinen anomus siitä, että heidät vapautettaisiin takuita vastaan, nuo ensin mainitut seitsemän veljeä siirrettiin kiireesti liittovaltion kuritushuoneeseen Atlantaan Georgiaan 4. heinäkuuta. Myöhemmin osoitettiin, että tuossa erittäin puolueellisessa oikeudenkäynnissä oli tehty 130 oikeudenkäyntivirhettä. Muutoksenhakukäsittelyyn tarvittavien papereiden hankkimiseen meni kuukausia. Sillä välin sota loppui. Helmikuun 19. päivänä 1919 nuo kahdeksan vankilassa olevaa veljeä lähettivät Yhdysvaltain presidentille Woodrow Wilsonille armahdusanomuksen. Lukuisat kansalaiset kirjoittivat vastanimitetylle oikeusministerille kirjeitä, joissa pyydettiin vapauttamaan veljet. Kun oikeusministeri sitten tiedusteli asiaa tuomari Howelta, tämä vastasi 1. maaliskuuta 1919 suosittelevansa tuomioiden ”lieventämistä heti”. Vaikka vankeusajat olisivat näin lyhentyneet, se olisi samalla vahvistanut käsitystä, että vastaajat olivat syyllisiä. Ennen kuin tätä ehdittiin tehdä, veljien asianajajat toimittivat liittovaltion asianajajalle oikeuden määräyksen, jonka nojalla juttu voitiin viedä muutoksenhakutuomioistuimeen.

Yhdeksän kuukauden kuluttua siitä, kun Rutherford ja hänen toverinsa oli tuomittu – ja kun sota oli ohi – muutoksenhakutuomioistuin määräsi 21. maaliskuuta 1919 vapauttamaan kaikki kahdeksan vastaajaa takuita vastaan, ja 26. maaliskuuta heidät vapautettiinkin Brooklynissa kukin 10000 dollarin takuusummaa vastaan. Liittovaltion New Yorkissa toimiva ylioikeus julisti 14. toukokuuta 1919: ”Vastaajien oikeudenkäyntiä ei johdettu tässä jutussa asiallisella eikä puolueettomalla tavalla, mihin heillä olisi ollut oikeus, ja siitä syystä tuomio kumotaan.” Juttu lähetettiin uuteen käsittelyyn. Mutta kun vastaajat olivat tulleet kutsusta oikeuteen viisi kertaa, hallituksen asianajaja julisti Brooklynissa pidetyssä julkisessa oikeudenistunnossa 5. toukokuuta 1920, että syyte peruutetaan.e Miksi? Yhdysvaltain kansallisarkistossa säilytetty kirjeenvaihto paljastaa oikeusministeriön pelänneen, että jos riitakysymykset esitettäisiin puolueettomalle valamiehistölle sotahysterian laannuttua, juttu hävittäisiin. Liittovaltion asianajaja L. W. Ross sanoi oikeusministerille osoittamassaan kirjeessä: ”Julkisuuden kannalta olisi luullakseni parempi, jos omasta aloitteestamme” esittäisimme, että syytteen annetaan raueta.

Samana päivänä, 5. toukokuuta 1920, luovuttiin sen vaihtoehtoisenkin syytteen ajamisesta, joka oli jätetty J. F. Rutherfordia ja hänen neljää toveriaan vastaan toukokuussa 1918.

Ketkä olivat todellisuudessa kaiken takana?

Olivatko papit todellisuudessa kaiken tämän takana? John Lord O’Brian kiisti sen. Mutta silloin eläneet ihmiset tiesivät hyvin tosiasiat. Girardissa Kansasissa 22.3.1919 ilmestyneessä sanomalehdessä Appeal to Reason (Vetoomus järkeen) esitettiin vastalause: ”’Oikeaoppisen’ papiston ilkeämielisyydessään vainoamat pastori Russellin seuraajat tuomittiin ja vangittiin, eikä heitä päästetty vapaiksi takuita vastaan, vaikka he olivat mahdollisuuksiensa mukaan yrittäneet noudattaa vakoilulain määräyksiä. – – Vakuutamme, että riippumatta siitä, oliko vakoilulaki muodollisesti perustuslaillinen tai eettisesti hyväksyttävä, nämä pastori Russellin seuraajat tuomittiin epäoikeudenmukaisesti sen määräyksien perusteella. Todisteiden ennakkoluuloton tutkiminen saa kenet tahansa vakuuttumaan nopeasti siitä, että näillä miehillä ei ollut tarkoitus rikkoa lakia ja että he eivät myöskään rikkoneet sitä.”

Tri Ray Abrams kirjoitti vuosia myöhemmin kirjassa Saarnaajat tekevät kunniaa: ”On merkille pantavaa, että hyvin monet papit omaksuivat hyökkäävän asenteen yrittäessään päästä eroon russelilaisista [raamatuntutkijoiden pilkkanimi]. Pitkäaikaiset uskonnolliset kiistat ja vihamielisyydet, joihin tuomioistuimet eivät rauhan aikana puuttuneet, ilmestyivät nyt oikeussaleihin sotahysterian esiin loihtimina.” Hän sanoi myös: ”Koko asian tarkastelu johtaa siihen lopputulokseen, että kirkot ja papisto olivat alun perin tämän liikkeen takana, jonka tarkoitus oli tehdä loppu russelilaisista.” (Preachers Present Arms s. 183–185.)

Sodan päättyminen ei kuitenkaan lopettanut raamatuntutkijoiden vainoamista. Se vain aloitti siinä uuden jakson.

Papit painostavat poliiseja

Kun sota oli loppunut, papit ottivat esiin muita kiistanalaisia kysymyksiä lopettaakseen mikäli suinkin mahdollista raamatuntutkijoiden toiminnan. He yllyttivät 1920-luvulla pidättämään monia heistä kaupustelulakien nojalla katolisessa Baijerissa ja muualla Saksassa. Mutta kun jutut vietiin muutoksenhakutuomioistuimiin, tuomarit asettuivat yleensä raamatuntutkijoiden puolelle. Lopulta kun tuomioistuimiin oli ruuhkautunut tuhansia sellaisia juttuja, sisäasiainministeriö lähetti vuonna 1930 kaikille poliiseille kiertokirjeen, jossa heitä kiellettiin ryhtymästä enää oikeudellisiin toimiin raamatuntutkijoita vastaan kaupustelulakien nojalla. Vähäksi aikaa tällainen painostus laantuikin, ja Jehovan todistajien toiminta kasvoi erittäin mittavaksi Saksan kentällä.

Papeilla oli noina vuosina paljon vaikutusvaltaa myös Romaniassa. He onnistuivat saamaan aikaan asetuksia, jotka kielsivät Jehovan todistajien kirjallisuuden ja toiminnan. Papit kuitenkin pelkäsivät, että ihmiset saattaisivat silti lukea jo hankkimaansa kirjallisuutta ja saisivat siten tietää kirkon epäraamatullisista opetuksista ja petollisista väitteistä. Estääkseen sen papit kulkivat santarmien kanssa talosta taloon etsimässä Jehovan todistajien levittämää kirjallisuutta. He jopa kysyivät pahaa aavistamattomilta lapsilta, olivatko heidän vanhempansa ottaneet sellaista kirjallisuutta. Jos sitä löydettiin, niin ihmisiä kiellettiin pieksemisen ja vangitsemisen uhalla ottamasta sitä enää koskaan. Joissakin kylissä pappi oli samalla pormestari ja rauhantuomari, ja sellaisen, joka ei tehnyt niin kuin pappi käski, oli hyvin vaikea saada oikeutta.

Siitä, miten jotkut amerikkalaisetkin viranomaiset tanssivat näinä aikoina pappien pillin mukaan, ei ole juuri parempaa kerrottavaa. Esimerkiksi kun katolinen piispa O’Hara oli vieraillut La Grangessa Georgiassa, kaupungin pormestari ja virallinen syyttäjä antoivat vuonna 1936 määräyksen pidättää kymmeniä Jehovan todistajia. He joutuivat vankeusaikanaan nukkumaan lantakasan vieressä lehmän virtsan tuhrimilla patjoilla, syömään matoja kuhisevaa ruokaa ja tekemään tietöitä.

Puolassakin katoliset papit yrittivät kaikin kuviteltavissa olevin keinoin estää Jehovan todistajia toimimasta. He kiihottivat ihmisiä väkivaltaisuuksiin, polttivat Jehovan todistajien kirjallisuutta julkisesti, leimasivat heidät kommunisteiksi ja vetivät heidät oikeuteen syyttäen heidän kirjallisuuttaan ”rienaavaksi”. Kaikki viranomaiset eivät kuitenkaan suostuneet heidän käskyläisikseen. Esimerkiksi Posenin (Poznańin) muutoksenhakutuomioistuimen virallinen syyttäjä kieltäytyi asettamasta syytteeseen erästä Jehovan todistajaa, jonka papit olivat antaneet ilmi syyttäen häntä siitä, että hän oli sanonut katolista papistoa ”Saatanan järjestöksi”. Virallinen syyttäjä huomautti, että se moraaliton henki, joka oli levinnyt kaikkialle kristikuntaan aina paavi Aleksanteri VI:n (1492–1503) hovista lähtien, oli tosiaankin saatanallisen järjestön henki. Ja kun papit syyttivät erästä Jehovan todistajaa jumalanpilkasta siksi, että tämä levitti Vartiotorni-seuran kirjallisuutta, Thornin (Toruńin) muutoksenhakutuomioistuimen virallinen syyttäjä vaati hänen vapauttamistaan syytteestä. Hän sanoi: ”Jehovan todistajilla on täsmälleen samanlainen asenne kuin ensimmäisillä kristityillä. Vaikka heidät esitetään väärässä valossa ja vaikka heitä vainotaan, he puolustavat ylevimpiä ihanteita turmeltuneessa ja luhistuvassa maailmanjärjestössä.”

Kanadan hallituksen arkistoista paljastuu, että Jehovan todistajat kiellettiin Kanadassa vuonna 1940 aivan sen kirjeen mukaisesti, joka lähetettiin Québecin katolisen kardinaalin Villeneuven palatsista oikeusministeri Ernest Lapointelle. Muut hallitusviranomaiset pyysivät myöhemmin yksityiskohtaista selvitystä tuon toimenpiteen syistä, mutta Lapointen vastaukset eivät lainkaan tyydyttäneet monia Kanadan parlamentin jäseniä.

Papisto juonitteli samalla tavoin maapallon toisella puolella. Australian hallituksen arkistoissa on Sydneyn roomalaiskatolisen arkkipiispan oikeuskansleri W. M. Hughesille osoittama kirje, jossa kehotetaan julistamaan Jehovan todistajien järjestö laittomaksi. Tuo kirje kirjoitettiin 20. elokuuta 1940, vain viisi kuukautta ennen kiellon voimaan astumista. Tarkasteltuaan seikkoja, joihin kiellon väitettiin perustuneen, Australian korkeimman oikeuden tuomari Williams sanoi myöhemmin, että se ”teki kristillisen uskonnon periaatteiden ja oppien puolustamisen laittomaksi ja jokaisen Kristuksen syntymään uskovien pitämän kirkollisen tilaisuuden laittomaksi kokoukseksi”. Oikeus päätti 14. kesäkuuta 1943, että tuo kielto ei ollut sopusoinnussa Australian lain kanssa.

Sveitsissä muuan katolinen sanomalehti vaati viranomaisia takavarikoimaan Jehovan todistajien kirjallisuuden, jota kirkko piti loukkaavana. Vastustajat uhkasivat, että jos näin ei tehtäisi, he ottaisivat lain omiin käsiinsä. Monissa osissa maailmaa he tekivätkin juuri niin!

Uskonnolliset johtajat turvautuvat väkivaltaan

Ranskan katolinen papisto ajatteli, että sillä oli yhä luja ote kansaan, eikä se halunnut antaa kenenkään kajota sen yksinoikeuteen. Raamatuntutkijat levittivät vuosina 1924–25 monissa maissa traktaattia Syytös väärää kristillisyyttä vastaan. Vuonna 1925 J. F. Rutherfordin oli määrä pitää Pariisissa puhe aiheesta ”Papiston petokset paljastettu”. Muuan silminnäkijä kertoi, mitä kokouspaikalla tapahtui: ”Sali oli tupaten täynnä. Veli Rutherford astui lavalle, ja yleisö taputti innokkaasti käsiään. Kun hän alkoi puhua, saliin ryntäsi yhtäkkiä Marseljeesia [Ranskan kansallislaulua] laulaen viitisenkymmentä pappia ja katolisen aktion jäsentä kepit kädessään. He heittelivät traktaatteja portaiden yläpäästä. Yksi papeista nousi puhujalavalle. Kaksi nuorta miestä heitti hänet alas. Kolme kertaa veli Rutherford poistui lavalta ja palasi takaisin. Lopulta hän lähti kokonaan. – – Kirjallisuuspöytämme kaadettiin kumoon ja kirjamme heiteltiin ympäri salia. Vallitsi täydellinen kaaos!” Tapaus ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi.

Kun Jack Corr todisti Irlannissa, hän sai usein tuntea nahoissaan katolisten pappien raivon. Papin kiihottama väkijoukko raastoi kerran hänet vuoteesta keskellä yötä ja poltti sitten kaiken hänen kirjallisuutensa torilla. Roscreassa Tipperaryn kreivikunnassa työskentelevät Victor Gurd ja Jim Corby totesivat majapaikkaansa tullessaan, että vastustajat olivat varastaneet heidän kirjallisuutensa, valelleet sen bensiinillä ja sytyttäneet tuleen. Nuotion ympärillä seisoi paikallisia poliiseja, pappeja ja paikkakunnan lapsia laulamassa ”Isiemme usko” -nimistä virttä.

Ennen kuin Jehovan todistajat kokoontuivat New Yorkin Madison Square Gardeniin vuonna 1939, erään katolisen papin, Charles Coughlinin, kannattajat uhkasivat, että tuo konventti hajotettaisiin. Poliisille ilmoitettiin uhkauksesta. Kesäkuun 25. päivänä veli Rutherford puhui ainakin 18000 henkeä käsittävälle yleisölle ja radion välityksellä suurelle kansainväliselle kuulijakunnalle aiheesta ”Hallitus ja rauha”. Kun puhe oli alkanut, parvekkeelle tunkeutui useiden katolisten pappien johdolla vähintään 200 roomalaiskatolilaista ja natsia. Sovitun merkin saatuaan he nostivat hirvittävän metelin ja huusivat ”Heil Hitler!” ja ”Viva Franco!”. He käyttivät kaikin puolin ala-arvoista kieltä, uhkailivat ja kävivät monien järjestysmiesten kimppuun, jotka yrittivät lopettaa häirinnän. Mellakoitsijat eivät onnistuneet hajottamaan kokousta. Veli Rutherford jatkoi voimakasta ja pelotonta esitystään. Metelin ollessa pahimmillaan hän julisti: ”Huomatkaa nyt, miten natsit ja katolilaiset haluaisivat hajottaa tämän kokouksen, mutta Jumalan armosta he eivät onnistu siinä.” Kuulijat antoivat hänelle tukensa puhkeamalla monta kertaa voimakkaisiin suosionosoituksiin. Häiriö tallentui myös tilaisuudesta tehtyyn äänilevyyn, jota on kuunneltu eri puolilla maailmaa.

Roomalaiskatolinen papisto on nykyään, samoin kuin inkvisition aikoinakin, käyttänyt kuitenkin mahdollisuuksiensa mukaan valtiota kaikkien niiden vaientamiseen, jotka ovat uskaltaneet asettaa kirkon opetukset ja tavat kyseenalaisiksi.

Julmaa kohtelua keskitysleireissä

Adolf Hitleristä papit saivat auliin liittolaisen. Vuonna 1933, samana vuonna, jona allekirjoitettiin Vatikaanivaltion ja natsi-Saksan välinen konkordaatti, Hitler käynnisti kampanjan, jonka tarkoitus oli tehdä loppu Saksan Jehovan todistajista. Vuoteen 1935 mennessä heidän toimintansa oli kielletty koko maassa. Mutta ketkä olivat kaiken tämän takana?

Muuan katolinen pappi, joka kirjoitti Łódźissa Puolassa ilmestyneeseen saksankieliseen sanomalehteen Der Deutsche Weg, sanoi 29.5.1938: ”Maan päällä on nyt yksi maa, jossa niin sanotut – – raamatuntutkijat [Jehovan todistajat] on kielletty. Se on Saksa! – – Kun Adolf Hitler nousi valtaan ja Saksan katoliset piispat toistivat pyyntönsä, Hitler sanoi: ’Nämä niin sanotut vilpittömät raamatuntutkijat [Jehovan todistajat] ovat rauhanhäiritsijöitä. – – Minä pidän heitä huijareina; en salli tämän amerikkalaisen tuomari Rutherfordin mustaavan tällä tavoin Saksan katolilaisia; minä hajotan Saksan [Jehovan todistajat].’” (Kursivointi meidän.)

Halusivatko Saksassa vain katoliset piispat, että ryhdyttäisiin tällaisiin toimenpiteisiin? Oschatzer Gemeinnützige -lehdessä (21.4.1933) kerrottiin, että Otto-niminen luterilainen pappi mainitsi 20. huhtikuuta pitämässään radiopuheessa Saksin osamaassa toimivan Saksan luterilaisen kirkon ”hyvin läheisestä yhteistoiminnasta” maan poliittisten johtajien kanssa ja että hän julisti sitten: ”Ensimmäiseksi tulokseksi tästä yhteistoiminnasta voidaan jo kirjata se kielto, joka tänään on kohdistettu Vilpittömien raamatuntutkijoiden kansainväliseen seuraan [Jehovan todistajiin] ja sen Saksissa toimiviin alaosastoihin.”

Sen jälkeen natsivaltio käynnisti yhden historian julmimmista kristittyjen vainoista. Tuhannet saksalaiset, itävaltalaiset, puolalaiset, tšekkoslovakialaiset, hollantilaiset, ranskalaiset ja muunmaalaiset Jehovan todistajat heitettiin keskitysleireihin. Niissä he joutuivat kokemaan julminta ja sadistisinta kohtelua mitä kuvitella saattaa. Ei ollut epätavallista, että heitä sätittiin ja potkittiin ja sitten pakotettiin kyykistymään, hyppäämään ja konttaamaan tuntikaupalla, kunnes he pyörtyivät tai kaatuivat väsymyksestä, samalla kun vartijat nauroivat huvittuneina. Jotkut pakotettiin seisomaan alastomina tai vähissä vaatteissa leirin pihalla keskellä talvea. Monia ruoskittiin, kunnes he olivat tiedottomia ja heidän selkänsä oli aivan verinen. Toisia käytettiin koekaniineina lääketieteellisissä tutkimuksissa. Jotkut pantiin kädet selän taakse sidottuina riippumaan ranteistaan. Vaikka he olivat nälkiintyneitä eikä heillä ollut tarpeeksi vaatteita suojaamaan heitä hyytävässä kylmyydessä, heidän oli pakko tehdä pitkiä päiviä raskasta työtä usein paljain käsin, vaikka olisi tarvittu lapioita ja muita työkaluja. Sekä miehiä että naisia kohdeltiin näin huonosti. Heidän joukossaan oli niin teini-ikäisiä kuin yli 70-vuotiaitakin. Heidän kiusaajansa uhmasivat huudoillaan Jehovaa.

Sachsenhausenin leirin komentaja yritti lannistaa todistajat. Hän määräsi nuoren todistajan, August Dickmannin, teloitettavaksi kaikkien vankien nähden ja sijoitti Jehovan todistajat etualalle, jotta tapaus tekisi heihin mahdollisimman musertavan vaikutuksen. Teloituksen jälkeen muut vangit saivat hajaantua, mutta Jehovan todistajien piti jäädä paikalleen. Komentaja kysyi heiltä hyvin painokkaasti: ”Kuka on nyt valmis allekirjoittamaan julistuksen?” – julistuksen, jossa todistaja olisi kieltänyt uskonsa ja ilmaissut haluavansa ryhtyä sotapalvelukseen. Paikalla oli ainakin 400 todistajaa, mutta yksikään heistä ei vastannut. Sitten kaksi miestä astui eteenpäin! Mutta eivät allekirjoittaakseen julistuksen, vaan pyytääkseen, että heidän suunnilleen vuotta aiemmin antamansa allekirjoitus mitätöitäisiin.

Buchenwaldin leirissä käytettiin samanlaista painostusta. Natsivirkailija Rödl ilmoitti todistajille: ”Jos yksikin teistä kieltäytyy taistelemasta Ranskaa tai Englantia vastaan, teidän kaikkien täytyy kuolla!” Portilla odotti kaksi SS-komppaniaa täysissä varusteissa. Yksikään todistaja ei antanut periksi. Heitä kohdeltiin raa’asti, mutta virkailijan uhkausta ei toteutettu. Leireissä nähtiin selvästi, että vaikka niihin joutuneet todistajat tekivät miltei mitä tahansa heille määrättyä työtä, he kieltäytyivät tiukasti järjestelmällisen nälkiinnyttämis- tai ylityörangaistuksen uhallakin tekemästä mitään sellaista, mikä olisi edistänyt sotaa tai kohdistunut jotakuta toista vankia vastaan.

He kokivat sanoin kuvaamattomia kärsimyksiä. Heitä kuoli satamäärin. Kun eloon jääneet oli vapautettu leireistä sodan jälkeen, eräs flanderilainen todistaja kirjoitti: ”Vain sammumaton elämänhalu, toivon ja luottamuksen paneminen Häneen, Jehovaan, joka on kaikkivoipa, ja rakkaus teokratiaa kohtaan mahdollistivat tämän kaiken kestämisen ja voiton saavuttamisen (Roomalaisille 8:37).”

Lapset riistettiin vanhemmiltaan. Aviopuolisot erotettiin toisistaan, ja jotkut eivät enää sen koommin kuulleet puolisostaan. Pian sen jälkeen kun Martin Pötzinger oli mennyt naimisiin, hänet pidätettiin ja vietiin Dachaun pahamaineiseen leiriin ja sitten Mauthauseniin. Hänen vaimoaan Gertrudia pidettiin vangittuna Ravensbrückissä. He eivät tavanneet toisiaan yhdeksään vuoteen. Veli Pötzinger kirjoitti myöhemmin Mauthausenin kokemuksistaan: ”Gestapo yritti kaikkia menetelmiä murtaakseen uskomme Jehovaan. Se kokeili nälkiinnyttämistä, petollisia ystävyyssuhteita, raakuuksia, seisottamista porttiaukiolla päiväkausia, riiputtamista kolmimetrisestä pylväästä selän taakse sidottujen ranteiden varassa, ruoskimista – kaikkia näitä ja muitakin keinoja, jotka ovat liian viheliäisiä edes mainittaviksi, kokeiltiin.” Hän pysyi kuitenkin uskollisena Jehovalle ja säilyi elossa. Myöhemmin hän palveli Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenenä.

Vangittuina uskonsa takia

Jehovan todistajat eivät joutuneet keskitysleireihin sen vuoksi, että he olisivat olleet rikollisia. Kun virkailijat halusivat ajattaa partansa, he uskalsivat antaa todistajalle partaveitsen, koska he tiesivät, ettei todistaja koskaan vahingoittaisi sillä ketään toista ihmistä. Kun Auschwitzin tuhoamisleirin SS-virkailijoiden oli saatava joku siivoamaan heidän kotinsa tai huolehtimaan heidän lapsistaan, he valitsivat työhön Jehovan todistajia, koska he tiesivät, että nämä eivät koettaisi myrkyttää heitä eivätkä yrittäisi paeta. Kun Sachsenhausenin leiri evakuoitiin sodan lopussa, vartijat sijoittivat ryöstösaalistaan sisältävät vaunut todistajarivistön keskelle, koska he tiesivät, että todistajat eivät varastaisi heiltä.

Jehovan todistajia vangittiin heidän uskonsa vuoksi. Heille luvattiin toistuvasti, että heidät vapautettaisiin leireistä, jos he vain allekirjoittaisivat julistuksen, jossa he luopuisivat uskonkäsityksistään. SS teki kaiken voitavansa houkutellakseen tai pakottaakseen todistajat allekirjoittamaan sellaisen julistuksen. He halusivat sitä enemmän kuin mitään muuta.

Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta todistajat osoittautuivat murtumattomiksi nuhteettomuudessaan. He eivät kuitenkaan ainoastaan kärsineet Jehovaa kohtaan osoittamansa uskollisuuden ja Kristuksen nimeä kohtaan osoittamansa antaumuksen vuoksi. He eivät pelkästään kestäneet heihin kohdistettua inkvisitiosta muistuttavaa kidutusta. He säilyttivät lisäksi lujat hengellisen ykseyden siteet.

He eivät ajatelleet, että tärkeintä oli säilyä hengissä hinnalla millä hyvänsä. He ilmaisivat uhrautuvaista rakkautta toisiaan kohtaan. Kun jonkun heidän joukossaan olevan kunto heikkeni, toiset antoivat hänelle osan omasta niukasta ruoka-annoksestaan. Kun heidät jätettiin kokonaan vaille lääkärinhoitoa, he hoivasivat rakkaudellisesti toisiaan.

Huolimatta kaikista heidän vainoojiensa estely-yrityksistä todistajat saivat raamatuntutkisteluaineistoa – ulkopuolelta tulleisiin lahjapaketteihin kätkettynä, suusanallisesti leiriin tulevilta uusilta vangeilta, jopa vastasaapuneen vangin puujalkaan piilotettuna tai muilla tavoin, kun heidät oli määrätty työskentelemään leirien ulkopuolella. Kopiot kulkivat kädestä käteen; joskus niitä monistettiin salaa leirien virkailijoiden toimistoissa olleilla koneilla. Leireissä pidettiin jopa kristillisiä kokouksia, vaikka se oli hyvin vaarallista.

Todistajat saarnasivat jatkuvasti, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo – ja se oli heidän saarnansa myös keskitysleireissä! Järjestelmällinen toiminta johti Buchenwaldissa siihen, että tuhannet vangit kuulivat hyvän uutisen. Neuengammen leirissä lähellä Hampuria suunniteltiin huolellisesti tehokas todistusrynnistys, johon ryhdyttiin alkuvuodesta 1943. Todistuskortteja käännettiin leirissä puhutuille kielille. Jokainen leiriin suljettu yritettiin tavoittaa. Kiinnostuneille järjestettiin säännöllinen henkilökohtainen raamatuntutkistelu. Todistajat saarnasivat niin innokkaasti, että jotkut poliittiset vangit valittivat: ”Menipä minne tahansa, kuulee puhuttavan vain Jehovasta!” Kun Berliinistä tuli käsky hajottaa todistajat muiden vankien sekaan, jotta heidän intonsa laimenisi, heille avautui todellisuudessa mahdollisuus todistaa entistä useammille ihmisille.

Ranskalaisen kenraalin Charles de Gaullen veljentytär kirjoitti vapautumisensa jälkeen niistä ainakin 500 uskollisesta todistajanaisesta, jotka olivat olleet Ravensbrückissä: ”Ihailen heitä suuresti. He kuuluivat moniin kansallisuuksiin: saksalaisiin, puolalaisiin, venäläisiin ja tšekkeihin, ja he ovat saaneet kokea sangen kovia kärsimyksiä uskonsa takia. – – He kaikki osoittivat hyvin suurta rohkeutta, ja heidän asenteensa saavutti lopulta SS:nkin kunnioituksen. Heidät olisi voitu laskea heti vapaiksi, jos he olisivat kieltäneet uskonsa. Mutta tapahtui aivan päinvastoin: he eivät lakanneet tekemästä vastarintaa; he onnistuivat tuomaan leiriin jopa kirjoja ja traktaatteja.”

He osoittivat Jeesuksen Kristuksen tavoin voittaneensa maailman, joka yritti saada heidät mukautumaan saatanalliseen muottiinsa (Joh. 16:33). Christine King sanoo heistä kirjassa ”Uusia uskonnollisia liikkeitä: Näkökulma joka auttaa ymmärtämään yhteiskuntaa”: ”Jehovan todistajat esittivät haasteen totalitaariselle käsitykselle uudesta yhteiskunnasta, ja tämä haaste samoin kuin sen sitkeä hengissä pysyminen todistettavasti häiritsivät uuden järjestyksen arkkitehtejä. – – Vanhat hyväksi havaitut menetelmät, vaino, kidutus, vankeus ja pilkka, eivät käännyttäneet keitään todistajia natsien puolelle, ja todellisuudessa ne vaikuttivat lietsojiaan vastaan. – – Näiden kahden, uskollisuudesta kilpailevan ryhmän välinen taistelu oli katkeraa, ja sen teki vielä katkerammaksi se, että vaikka natsit olivat fyysisesti voimakkaampia, he olivat monin tavoin epävarmempia, juurettomampia lujuudessaan oman vakaumuksensa puolesta, epäilevämpiä tuhatvuotisen valtakuntansa säilymisestä. Todistajat eivät epäilleet omia juuriaan, sillä heidän uskonsa oli ollut ilmeinen Aabelin ajasta lähtien. Samalla kun natsien oli tukahdutettava vastustus ja yritettävä saada kannattajansa vakuuttuneiksi lainaamalla usein lahkokristillisyyden kieltä ja kuvailmauksia, todistajat olivat varmoja jäsentensä totaalisesta ja taipumattomasta uskollisuudesta aina kuolemaan saakka.” (New Religious Movements: A Perspective for Understanding Society, julk. 1982.)

Sodan päätyttyä tuli toistatuhatta elossa säilynyttä todistajaa ulos keskitysleireistä, heidän uskonsa oli murtumaton ja rakkaus toisiaan kohtaan luja. Venäläisten sotajoukkojen lähestyessä vartijat evakuoivat nopeasti Sachsenhausenin. He jakoivat vangit heidän kansallisuutensa mukaisiin ryhmiin. Mutta Jehovan todistajat pysyivät yhtenä ryhmänä – tässä leirissä heitä oli 230. Vartijat hermostuivat, kun venäläiset olivat aivan heidän kintereillään. Ei ollut ruokaa, ja vangit olivat heikkoja; silti jokainen, joka ei pysynyt toisten vauhdissa tai tuupertui uupumuksesta maahan, ammuttiin. Marssijoiden rivistön jälkeen jäi tuhansia kuolleita. Mutta todistajat auttoivat toisiaan, niin ettei heiveröisinkään jäänyt tielle makaamaan, vaikka jotkut heistä olivat 65–72-vuotiaita! Muut vangit yrittivät varastaa ruokaa matkan varrelta, ja monet näistä näpistelijöistä ammuttiin. Jehovan todistajat sitä vastoin käyttivät hyväkseen kaikki tilaisuudet kertoa Jehovan rakkaudellisista tarkoituksista evakkomatkansa varrella tapaamilleen ihmisille, ja jotkut heistä olivat niin kiitollisia kuullessaan tästä lohduttavasta sanomasta, että he antoivat ruokaa todistajille ja heidän kristityille veljilleen.

Papit jatkavat taisteluaan

Tšekkoslovakian itäosan papit jatkoivat toisen maailmansodan jälkeen vainon lietsomista Jehovan todistajia vastaan. Natsivallan aikana he olivat syyttäneet todistajia kommunisteiksi, mutta nyt he väittivät todistajien vastustavan kommunistihallitusta. Joskus kun Jehovan todistajat kävivät ihmisten kodeissa, papit kehottivat opettajia päästämään satoja lapsia ulos koulusta, jotta nämä voisivat kivittää todistajia.

El Salvadorissa Santa Anan katoliset papit yllyttivät samaten ihmisiä todistajia vastaan vuonna 1947. Veljien pitäessä viikoittaista Vartiotornin tutkisteluaan pojat heittelivät kiviä talon avoimesta ovesta sisään. Sitten saapui pappien johtama kulkue. Jotkut kantoivat soihtuja, toiset pyhimyksenkuvia. ”Eläköön Neitsyt!” he huusivat. ”Kuolkoon Jehova!” Rakennusta kivitettiin parin tunnin ajan.

Myös Kanadassa Québecin katoliset asukkaat sekä viranomaiset kohtelivat erittäin huonosti Jehovan todistajia 1940-luvun puolivälissä. Piispan palatsista kävi päivittäin valtuuskuntia poliisilaitoksella vaatimassa, että poliisit koettaisivat hankkiutua eroon todistajista. Poliisien nähtiin usein ennen jonkun pidättämistä luikkivan ulos kirkon takaovesta. Katoliset mellakoitsijat ajoivat vuonna 1949 Jehovan todistajien lähetystyöntekijät pois Joliettesta Québecistä.

Kaikki québeciläiset eivät kuitenkaan hyväksyneet tällaista käytöstä. Nykyään yhden Jolietten vilkasliikenteisen läpikulkutien varrella on hieno Jehovan todistajien valtakunnansali. Kaupungin entinen pappisseminaari on suljettu; valtio osti sen ja muutti sen korkeakouluksi. Montrealissa Jehovan todistajat ovat pitäneet suuria kansainvälisiä konventteja; esimerkiksi vuonna 1978 pidetyssä konventissa oli peräti 80008 henkeä.

Katolinen kirkko on kuitenkin yrittänyt kaikin mahdollisin keinoin pitää ihmiset rautaisessa otteessaan. Painostamalla hallitusviranomaisia se huolehti siitä, että todistajien lähetystyöntekijät karkotettiin Italiasta vuonna 1949 ja että todistajien siellä 1950-luvulla konventteja varten hankkimat luvat peruutettiin, mikäli suinkin mahdollista. Tästä huolimatta Jehovan todistajien määrä kasvoi jatkuvasti, ja vuonna 1992 Italiassa oli yli 190000 todistaja-evankelistaa.

Espanjan papit antoivat todistajia ilmi ja jättivät sitten valtiolle likaisen työn, kuten inkvisition aikoinakin. Esimerkiksi Barcelonassa, missä arkkipiispa pani alulle ristiretken todistajia vastaan vuonna 1954, papit neuvoivat saarnastuoleissaan samoin kuin kouluissa ja radiossa ihmisille, että kun heidän luokseen tuli todistajia, heidän piti pyytää nämä sisään ja sitten kutsua nopeasti paikalle poliisi.

Papit pelkäsivät espanjalaisten oppivan, mitä Raamatussa sanottiin, ja kenties jopa näyttävän toisille, mitä he olivat saaneet selville. Kun Manuel Mula Giménez vangittiin vuonna 1960 Granadassa sen ”rikoksen” vuoksi, että hän opetti toisille Raamatussa esitettyjä asioita, katolinen vankilapappi toimitutti pois vankilan kirjaston ainoan Raamatun. Ja kun muuan toinen vanki lainasi Manuelille kirjan, johon oli koottu evankeliumit, se siepattiin häneltä pois. Mutta tätä nykyä espanjalaiset ovat saaneet käsiinsä Raamatun ja ovat voineet itse ottaa selvää sen sanomasta. Vuoteen 1992 mennessä oli yli 90000 henkeä ryhtynyt palvomaan Jehovaa hänen todistajinaan.

Dominikaanisessa tasavallassa papit olivat yhteistoiminnassa diktaattori Trujillon kanssa ja toteuttivat hänen avullaan tavoitteitaan, ja hän puolestaan toteutti omia tavoitteitaan heidän avullaan. Kun papit olivat vuonna 1950 kirjoittaneet sanomalehtiin Jehovan todistajia arvostelevia kirjoituksia, sisä- ja poliisiasiainministeri kutsui Vartiotorni-seuran haaratoimiston valvojan luokseen. Odottaessaan toimiston ulkopuolella haaratoimistonvalvoja näki kahden jesuiittapapin menevän sisään ja sitten lähtevän pois. Heti sen jälkeen hänet kutsuttiin ministerin toimistoon, ja ministeri luki hermostuneena säädöksen, jossa Jehovan todistajien toiminta kiellettiin. Kielto poistettiin vähäksi aikaa vuonna 1956, mutta sitten papit panettelivat jälleen todistajia sekä radiossa että lehtien palstoilla. Kokonaisia seurakuntia pidätettiin, ja todistajia käskettiin allekirjoittamaan lausunto, jossa he kieltäisivät uskonsa ja lupaisivat palata roomalaiskatoliseen kirkkoon. Kun he kieltäytyivät, heitä hakattiin, potkittiin ja ruoskittiin ja heidän kasvojaan lyötiin kiväärinperällä. He pysyivät kuitenkin lujina, ja heidän määränsä kasvoi.

Myös Sucressa Boliviassa tapahtui väkivaltaisuuksia. Jehovan todistajien konventin aikana vuonna 1955 Pyhän Sydämen katolisesta koulusta tullut poikajoukko piiritti konventtipaikan, huusi ja heitteli kiviä. Kadun toiselta puolelta kirkkorakennuksesta kehotettiin voimakkaan kaiuttimen välityksellä kaikkia katolilaisia puolustamaan kirkkoa ja ”Neitsyttä” ”protestanttisia kerettiläisiä” vastaan. Piispa ja papit yrittivät itse keskeyttää kokouksen, mutta poliisi passitti heidät ulos salista.

Kun Jehovan todistajat pitivät edellisenä vuonna konventtia Riobambassa Ecuadorissa, heidän ohjelmassaan oli esitelmä aiheesta ”Käytännöllinen rakkaus itsekkäässä maailmassa”. Jesuiittapappi oli kuitenkin kiihottanut katolista väestöä ja yllyttänyt sitä estämään tuon kokoontumisen. Kun sitten esitelmä alkoi, väkijoukon saattoi kuulla huutavan: ”Eläköön katolinen kirkko!” ja: ”Alas protestantit!” Poliisit, jotka olivat vetäneet miekkansa esiin, pitivät kiitettävästi väkijoukon kurissa. Mutta mellakoitsijat kivittivät kokouspaikkaa ja myöhemmin rakennusta, jossa lähetystyöntekijät asuivat.

Roomalaiskatolinen papisto on ollut johtamassa vainoa, mutta sen rinnalla on ollut muitakin. Kreikkalaiskatolisen kirkon papisto on vastustanut todistajia aivan yhtä kiihkeästi ja käyttänyt omalla, pienemmällä vaikutusalueellaan samoja menetelmiä. Lisäksi monet protestanttiset papit ovat osoittaneet samanlaista henkeä siellä, missä he ovat katsoneet sen mahdolliseksi. Esimerkiksi Indonesiassa he ovat johtaneet väkijoukkoja, jotka ovat keskeyttäneet yksityiskodeissa pidettyjä raamatuntutkisteluja ja piesseet raa’asti läsnä olleita Jehovan todistajia. Joissakin Afrikan maissa he ovat yrittäneet saada viranomaiset estämään Jehovan todistajien pääsyn maahan tai riistämään heiltä vapauden puhua Jumalan sanasta toisille. Vaikka katoliset ja protestanttiset papit voivat olla muista asioista erimielisiä, niin yleensä he ovat samaa mieltä Jehovan todistajien vastustamisesta. Silloin tällöin he ovat jopa lyöttäytyneet yhteen yrittäessään saada hallitusviranomaiset lopettamaan todistajien toiminnan. Siellä, missä ei-kristilliset uskonnot ovat olleet vallalla, nekin ovat usein turvautuneet valtioon estääkseen kansaa oppimasta mitään sellaista, mikä voisi saada sen asettamaan kyseenalaiseksi isiltä perityn uskonnon.

Joskus nämä ei-kristityt ryhmät ovat vehkeilleet kristityiksi tunnustautuvien kanssa säilyttääkseen yhteisvoimin siihen asti vallinneen uskonnollisen tilanteen. Dekinissä Dahomeyssa (nykyisessä Beninissä) jujupappi ja katolinen pappi tekivät salaliiton saadakseen viranomaiset tukahduttamaan Jehovan todistajien toiminnan 1950-luvun alussa. He sepittivät epätoivoissaan syytöksiä, joiden tarkoitus oli herättää kaikenlaisia vihamielisiä tunteita. He väittivät, että Jehovan todistajat kehottivat ihmisiä kapinoimaan hallitusta vastaan, eivät maksaneet veroja, olivat syypäitä siihen, että jujut eivät antaneet sadetta, ja olivat vastuussa papin rukousten tehottomuudesta. Kaikki nuo uskonnolliset johtajat pelkäsivät, että heidän kannattajansa voisivat oppia asioita, jotka vapauttaisivat nämä taikauskoisista käsityksistä ja sokeaa tottelevaisuutta ilmaisevasta elämäntavasta.

Monin paikoin pappien vaikutusvalta on kuitenkin vähitellen heikentynyt. Nykyään papisto ei voi aina luottaa siihen, että poliisi tukee sitä sen ahdistellessa todistajia. Kun eräs Kreikan ortodoksisen kirkon pappi nostatti väkijoukon hyökkäykseen hajottaakseen Jehovan todistajien konventin Larissassa Kreikassa vuonna 1986, piirisyyttäjä puuttui tilanteeseen ja suojeli todistajia suuren poliisiosaston avulla. Toisinaan lehdistökin on varsin suorasukaisesti tuominnut uskonnollisen suvaitsemattomuuden.

Monissa osissa maailmaa ovat kuitenkin muut kysymykset nostattaneet vainon aaltoja. Yksi tällainen kysymys on koskenut Jehovan todistajien suhtautumista kansallisiin vertauskuviin.

Koska he palvovat vain Jehovaa

Nykyajan Jehovan todistajat joutuivat ensiksi natsi-Saksassa huomattavalla tavalla vastatusten kansallisiin muotomenoihin liittyvien kysymysten kanssa. Hitler yritti pitää Saksan kansan kovassa kurissa määräämällä natsitervehdyksen ”Heil Hitler!” pakolliseksi. Ruotsalainen lehtimies ja BBC:n radiotoimittaja Björn Hallström kertoi, että kun saksalaisia Jehovan todistajia pidätettiin natsiaikana, heitä vastaan esitettyihin syytteisiin sisältyi tavallisesti ”lipun tervehtimisestä ja natsitervehdyksestä kieltäytyminen”. Pian muutkin kansat alkoivat vaatia, että kaikkien oli tervehdittävä maan lippua. Jehovan todistajat kieltäytyivät – eivät epälojaalisuuttaan, vaan kristillisen omantuntonsa vuoksi. He kunnioittavat lippua, mutta pitävät lipun tervehtimistä palvontatekona.f

Sen jälkeen kun noin 1200 todistajaa oli vangittu Saksassa natsivallan alkuaikoina siksi, että he kieltäytyivät esittämästä natsitervehdystä ja loukkaamasta kristillistä puolueettomuuttaan, tuhansia pahoinpideltiin Yhdysvalloissa, koska he eivät tervehtineet Amerikan lippua. Marraskuun 4. päivänä 1935 alkaneella viikolla useita koululaisia vietiin Canonsburgissa Pennsylvaniassa koulun pannuhuoneeseen piiskattavaksi, koska he olivat kieltäytyneet tervehtimästä lippua. Tuon koulun opettaja Grace Estep pantiin viralta samasta syystä. Marraskuun 6. päivänä William ja Lillian Gobitas kieltäytyivät tervehtimästä lippua, ja heidät erotettiin Pennsylvanian osavaltiossa sijaitsevan Minersvillen koulusta. Heidän isänsä nosti oikeusjutun saadakseen lapsensa takaisin kouluun. Sekä liittovaltion piirioikeus että ylioikeus ratkaisivat jutun Jehovan todistajien eduksi. Kuitenkin vuonna 1940 maan ollessa sodan partaalla Yhdysvaltain korkein oikeus kannatti jutussa Minersvillen koulupiiri vastassaan Gobitis äänin 8–1 pakollisen lipuntervehtimisen pitämistä voimassa kouluissa. Tämä aiheutti joka puolella maata väkivallanpurkauksia Jehovan todistajia vastaan.

Jehovan todistajiin kohdistui niin monia väkivaltaisia hyökkäyksiä, että Eleanor Roosevelt (presidentti F. D. Rooseveltin vaimo) esitti julkisen vetoomuksen niiden lopettamiseksi. Kesäkuun 16. päivänä 1940 Yhdysvaltain varaoikeusministeri Francis Biddle viittasi yli maan rannikolta rannikolle radioidussa puheessaan nimenomaan Jehovan todistajiin kohdistuneisiin julmuuksiin ja sanoi, ettei sellaista suvaittaisi. Tämä ei kuitenkaan pysäyttänyt vainon aaltoa.

Kaikissa mahdollisissa tilanteissa – kaduilla, työpaikoilla, todistajien käydessä kodeissa sananpalveluksessaan – heidän eteensä tyrkättiin lippuja ja heitä vaadittiin tervehtimään niitä – tai muuten heidän kävisi huonosti! Jehovan todistajien vuosikirjassa (engl.) kerrottiin vuoden 1940 lopulla vallinneesta tilanteesta: ”Pappisvalta ja Amerikan sotaveteraanijärjestö ovat aiheuttaneet väkivaltaisesti sanoin kuvaamatonta vahinkoa, kun väkijoukot ovat ottaneet lain omiin käsiinsä. Jehovan todistajien kimppuun on käyty, heitä on piesty, siepattu, ajettu ulos kaupungeista, piirikunnista ja osavaltioista, kieritetty tervassa ja höyhenissä, heidät on pakotettu juomaan risiiniöljyä, sidottu yhteen ja heitä on ajettu pitkin katuja kuin järjettömiä luontokappaleita, kastroitu ja silvottu sekä saatettu alttiiksi pirullisten väkijoukkojen pilkalle ja loukkauksille; satoja heistä on suljettu vankiloihin esittämättä mitään syytettä heitä vastaan, ja heitä on pidetty eristettyinä ja heiltä on evätty mahdollisuus ottaa yhteyttä sukulaisiin, ystäviin tai asianajajiin. Satoja on lisäksi teljetty niin sanottuun turvasäilöön; joitakuita on ammuskeltu yöaikaan; joitakuita on uhattu hirttää ja piesty tiedottomiksi. Joukkoväkivalta on saanut lukuisia eri muotoja. Monilta on raastettu vaatteet yltä, heidän Raamattunsa ja muu kirjallisuutensa on takavarikoitu ja poltettu julkisesti; heidän autojaan, asuntovaunujaan, kotejaan ja kokouspaikkojaan on tuhottu ja poltettu – – Lukuisissa tapauksissa, joissa on pidetty oikeudenkäyntejä väkijoukon hallitsemissa yhdyskunnissa, ihmiset ovat käyneet asianajajien ja todistajien kimppuun jopa itse oikeussalissa. Lähes jokaisessa väkivaltatapauksessa viranomaiset ovat vain katselleet toimettomina sivusta ja kieltäytyneet suojelemasta veljiä, ja kymmenissä tapauksissa lainvartijat ovat liittyneet mellakoitsijoihin ja joskus johtaneetkin niitä.” Vuosina 1940–44 yli 2500 raivoisaa väkijoukkoa hyökkäsi Jehovan todistajien kimppuun Yhdysvalloissa.

Koska monia Jehovan todistajien lapsia erotettiin koulusta, heille jouduttiin 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa antamaan jonkin aikaa opetusta omissa kouluissa Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Niitä sanottiin valtakunnankouluiksi.

Muissakin maissa todistajia on vainottu ankarasti siksi, että he eivät suostu tervehtimään tai suutelemaan kansallisia vertauskuvia. Vuonna 1959 costaricalaisia Jehovan todistaja -lapsia, jotka eivät osallistuneet laissa määriteltyyn ”kansallissymbolien palvontaan”, estettiin pääsemästä kouluihin. Paraguaylaisten todistajien lapset saivat osakseen samanlaista kohtelua vuonna 1984. Filippiinien korkein oikeus päätti vuonna 1959, että Jehovan todistajien lapset voitiin pakottaa tervehtimään lippua huolimatta siitä, että se on ristiriidassa heidän uskontonsa kanssa. Sikäläiset kouluviranomaiset olivat kuitenkin useimmissa tapauksissa yhteistoiminnassa todistajien kanssa, niin että heidän lapsensa saattoivat käydä koulua joutumatta toimimaan vastoin omaatuntoaan. Länsi-Afrikassa sijaitsevan Liberian viranomaiset syyttivät vuonna 1963 todistajia epälojaalisuudesta valtiota kohtaan; he keskeyttivät väkivalloin todistajien konventin Gbarngassa ja vaativat jokaista läsnäolijaa – sekä liberialaisia että ulkomaalaisia – vannomaan uskollisuutta maan lipulle. Vuonna 1976 julkaistussa ”Kuuban Jehovan todistajat” -nimisessä raportissa sanottiin, että tuhat isää tai äitiä oli menneiden kahden vuoden aikana lähetetty vankilaan siksi, että heidän lapsensa kieltäytyivät tervehtimästä lippua.

Kaikki eivät ole suostuneet tällä tavalla sortamaan ihmisiä, jotka omantunnonsyistä pidättyvät kunnioittavasti osallistumasta isänmaallisiin muotomenoihin. Yhdysvaltain kansalaisoikeusjärjestön Etelä-Kalifornian osaston julkaisemassa sanomalehdessä The Open Forum sanottiin vuonna 1941: ”Meidän on aika tulla järkiimme tässä lipuntervehtimiskysymyksessä. Jehovan todistajat eivät ole epälojaaleja amerikkalaisia. – – He eivät ole yleensä lainrikkojia, vaan viettävät säädyllistä, kunniallista elämää ja tekevät oman osansa yhteiseksi hyväksi.” Argentiinassa Buenos Airesissa ilmestyvän Herald-lehden kolumnisti sanoi vuonna 1976 suoraan, että todistajien ”uskonkäsitykset loukkaavat ainoastaan niitä, joiden mielestä isänmaallisuus on etupäässä lipun heiluttamista ja kansallislaulun laulamista eikä sydämen asia”. Hän lisäsi: ”Hitlerin ja Stalinin oli vaikea sulattaa [todistajia], ja he kohtelivat heitä hirvittävällä tavalla. Monet muut yhdenmukaisuutta tavoittelevat diktaattorit ovat yrittäneet tukahduttaa heidät – mutta he ovat epäonnistuneet.”

Yleisesti tiedetään, että jotkin uskonnolliset ryhmät ovat kannattaneet aseellisen väkivallan käyttämistä sellaisia hallituksia vastaan, joita ne eivät ole hyväksyneet. Jehovan todistajat eivät ole kuitenkaan koskaan eivätkä missään maapallolla menneet mukaan poliittisiin kumoushankkeisiin. He eivät kieltäydy tervehtimästä jotakin kansallista vertauskuvaa siksi, että he olisivat epälojaaleja – siksi, että he kannattaisivat jotakin muuta ihmishallitusta. He omaksuvat saman kannan kaikkialla. Heillä ei ole halveksivaa asennetta. He eivät vihellä eivätkä huuda häiritäkseen isänmaallisia muotomenoja; he eivät sylje lipulle, tallaa sitä jalkoihinsa eivätkä polta sitä. He eivät vastusta hallitusta. Heidän kantansa perustuu siihen, mitä Jeesus Kristus itse sanoi Matteuksen 4:10:n mukaan: ”Jehovaa, Jumalaasi, sinun tulee palvoa, ja yksin hänelle sinun tulee suorittaa pyhää palvelusta.”

Jehovan todistajat ovat omaksuneet samanlaisen asenteen kuin varhaiskristityillä oli Rooman vallan aikana. Kirjassa Raamatun historian peruspiirteitä sanotaan noista alkukristityistä: ”Keisarinpalvontaan kuului muutamien suitsukehiukkasten tai viinitippojen ripotteleminen keisarin kuvan edessä olevalle alttarille. Emme ehkä näin pitkän ajan kuluttua pidä tuota tekoa sen kummempana kuin – – on käden nostaminen tervehdittäessä lippua tai jotakuta huomattavaa valtion hallitusmiestä; se on kohteliaisuuden, kunnioituksen ja isänmaallisuuden ilmaus. Varsin monet ensimmäisellä vuosisadalla eläneet saattoivat ajatella siitä juuri näin, mutta eivät kristityt. He pitivät koko toimitusta uskonnollisena palvontana, keisarin tunnustamisena jumalaksi ja sen vuoksi uskottomuutena Jumalaa ja Kristusta kohtaan, ja kieltäytyivät siitä.” (Elmer W. K. Mould, Essentials of Bible History, 1951, s. 563.)

Vihattuja koska ”eivät ole osa maailmasta”

Jehovan todistajat eivät sekaannu maailman poliittisiin asioihin, koska Jeesus sanoi, että hänen opetuslapsensa ”eivät ole osa maailmasta” (Joh. 17:16; 6:15). Tässäkin he muistuttavat varhaiskristittyjä, joista historioitsijat sanovat:

”Pakanamaailman hallitsijat eivät juuri ymmärtäneet eivätkä suosineet varhaiskristillisyyttä. – – Kristityt kieltäytyivät osallistumasta eräisiin Rooman kansalaisten velvollisuuksiin. – – He eivät ottaneet poliittisia virkoja.” (A. K. Heckel ja J. G. Sigman, On the Road to Civilization—A World History [Sivistykseen johtavalla tiellä – maailman historia], 1937, s. 237, 238.) ”He kieltäytyivät osallistumasta mitenkään aktiivisesti valtakunnan siviilihallintoon tai sen sotilaalliseen puolustamiseen. – – Oli mahdotonta, että kristityt olisivat voineet ryhtyä sotilaiksi, rauhantuomareiksi tai ruhtinaiksi luopumatta pyhemmästä velvollisuudesta.” (Edward Gibbon, History of Christianity [Kristillisyyden historia], 1891, s. 162, 163.)

Maailmassa ei suhtauduta suopeasti tällaiseen asenteeseen, varsinkaan maissa, joiden hallitsijat vaativat jokaista osoittamaan, että hän kannattaa maan poliittista järjestelmää. Jeesus ilmaisi, mihin tämä johtaa: ”Jos olisitte osa maailmasta, niin maailma olisi mieltynyt omaansa. Mutta koska ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, tämän vuoksi maailma teitä vihaa.” (Joh. 15:19.)

Joissakin maissa katsotaan, että ihmisillä on velvollisuus äänestää poliittisissa vaaleissa. Äänestämättä jättämisestä seuraa sakko, vankeus tai jotakin vielä pahempaa. Jehovan todistajat kannattavat kuitenkin Jumalan messiaanista valtakuntaa, joka Jeesuksen sanojen mukaan ”ei ole osa tästä maailmasta”. Siksi he eivät osallistu tämän maailman kansojen poliittisiin asioihin. (Joh. 18:36.) Tämä on jokaisen henkilökohtainen ratkaisu; todistajat eivät painosta toisia omaksumaan näkemyksiään. Uskonnollisesti suvaitsemattomien maiden hallitusviranomaiset ovat vainonneet raa’asti todistajia sen tekosyyn varjolla, että nämä eivät osallistu politiikkaan. Esimerkiksi natsien vallan aikana tapahtui tällaista heidän hallitsemissaan maissa. Todistajia on vainottu myös Kuubassa. Mutta monien maiden viranomaiset ovat olleet suvaitsevaisempia.

Joissakin paikoin hallitsijat ovat kuitenkin vaatineet, että jokainen ilmaisee tukevansa vallassa olevaa poliittista puoluetta huutamalla tiettyjä iskulauseita. Koska Jehovan todistajat eivät voineet omantunnonsyistä tehdä niin, tuhansia Afrikan itäosissa asuneita todistajia piestiin, heiltä riistettiin heidän toimeentulomahdollisuutensa ja heidät ajettiin pois kotoaan 1970- ja 1980-luvulla. Jehovan todistajat pitävät kuitenkin kaikkialla kiinni kristillisestä puolueettomuudestaan poliittisten asioiden suhteen, vaikka he ovatkin työteliäitä ja lainkuuliaisia kansalaisia.

Malawissa on vain yksi poliittinen puolue, ja siihen kuuluminen ilmaistaan hankkimalla sen jäsenkortti. Vaikka todistajat maksavat uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi esimerkillisesti veronsa, he kieltäytyvät ostamasta poliittisen puolueen jäsenkorttia. Sen hankkiminen merkitsisi sitä, että he kieltäisivät uskonsa Jumalan valtakuntaan. Tämä sai hallitusviranomaisten yllyttämät nuorisojoukot käynnistämään vuoden 1967 lopulla eri puolilla Malawia Jehovan todistajia vastaan suurhyökkäyksen, joka oli säädyttömyydessään ja sadistisessa julmuudessaan ennenkuulumaton. Toistatuhatta harrasta kristittyä naista raiskattiin. Jotkut riisuttiin alastomiksi suurten ihmisjoukkojen edessä, heitä hakattiin kepein ja nyrkein, ja sitten heille tehtiin toistuvasti sukupuolista väkivaltaa. Miesten jalkateriin iskettiin nauloja ja säärien läpi työnnettiin polkupyörän pinnoja, ja sitten heidän käskettiin juosta. Heidän kotejaan, huonekalujaan, vaatteitaan ja elintarvikevarastojaan hävitettiin kautta maan.

Tällaiset raakuudet puhkesivat jälleen vuonna 1972 Malawin kongressipuolueen vuosikokouksen jälkeen. Tuossa kokouksessa päätettiin virallisesti riistää Jehovan todistajilta kokonaan ansiotyömahdollisuudet ja ajaa heidät pois kodeistaan. Työnantajien pyynnöt saada pitää luotettavat työntekijänsä kaikuivat kuuroille korville. Kodit, sadot ja kotieläimet takavarikoitiin tai tuhottiin. Todistajia estettiin nostamasta vettä kylän kaivosta. Lukuisia heistä piestiin, raiskattiin, silvottiin tai murhattiin. Kaiken aikaa heitä ivattiin ja pilkattiin heidän uskonsa takia. Yli 34000 todistajaa pakeni lopulta maasta välttyäkseen tulemasta tapetuksi.

Koettelemus ei kuitenkaan päättynyt siihen. Heidät pakotettiin maasta toisensa jälkeen palaamaan rajan yli suoraan vainoojiensa käsiin, kärsimään uusia julmuuksia. Kaikesta huolimatta he eivät sovitelleet eivätkä luopuneet uskostaan Jehova Jumalaan. He osoittautuivat niiden Jumalan uskollisten palvelijoiden kaltaisiksi, joista sanotaan Raamatussa: ”Toiset kokivat koettelemuksensa ivailuissa ja ruoskinnoissa, vieläpä kahleissa ja vankiloissa. Heitä kivitettiin, heitä koeteltiin, heitä sahattiin kappaleiksi, heitä murhattiin miekalla, he kulkivat ympäri lampaannahoissa, vuohennahoissa, samalla kun he olivat puutteessa, ahdistuksessa, huonon kohtelun alaisina, eikä maailma ollut heidän arvoisensa.” (Hepr. 11:36–38.)

Kaikkien kansojen vainoamia

Ovatko vain suhteellisen harvat maailman kansat paljastaneet tällaiseen uskonnolliseen vainoon syyllistymällä, että niiden mainostama vapaus onkin vain näennäistä? Päinvastoin! Jeesus Kristus varoitti seuraajiaan: ”Te tulette olemaan kaikkien kansojen vihaamia minun nimeni vuoksi.” (Matt. 24:9.)

Tuo viha on voimistunut erityisesti tämän asiainjärjestelmän viimeisinä päivinä, vuodesta 1914 lähtien. Kanada ja Yhdysvallat aloittivat tuon hyökkäyksen määräämällä kieltoja raamatulliselle kirjallisuudelle ensimmäisen maailmansodan aikana, ja niihin liittyivät pian Intia ja Njassamaa (nykyinen Malawi). Raamatuntutkijoille asetettiin 1920-luvulla mielivaltaisia rajoituksia Espanjassa, Italiassa, Kreikassa, Romaniassa ja Unkarissa. Joissakin näistä paikoista kiellettiin raamatullisen kirjallisuuden levittäminen; toisinaan ei saanut pitää edes yksityisiä kokouksia. Hyökkäykseen liittyi muita maita 1930-luvulla, jolloin kieltoja (joista jotkin koskivat Jehovan todistajia, toiset heidän kirjallisuuttaan) saatettiin voimaan Albaniassa, Bulgariassa, Itävallassa, silloisessa Jugoslaviassa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, joissakin Sveitsin kantoneissa, Virossa, Kultarannikolla (nykyisessä Ghanassa), Afrikan ranskalaisilla alueilla, Trinidadissa ja Fidžissä.

Toisen maailmansodan aikana Jehovan todistajat, heidän julkinen palveluksensa ja heidän raamatullinen kirjallisuutensa kiellettiin monissa osissa maailmaa. Näin ei käynyt vain Italiassa, Japanissa ja Saksassa – jotka kaikki olivat diktatuurihallinnon alaisuudessa – vaan myös monissa maissa, jotka joutuivat suoranaisesti tai epäsuorasti niiden vallan alaisuuteen ennen tuota sotaa tai sen aikana. Tällaisia maita olivat Alankomaat, Alankomaiden Itä-Intia (nykyinen Indonesia), Albania, Belgia, Itävalta, Korea, Norja ja Tšekkoslovakia. Noina sotavuosina julkaistiin virallisia säädöksiä Jehovan todistajia tai heidän toimintaansa vastaan Argentiinassa, Brasiliassa, Ranskassa, Suomessa ja Unkarissa.

Iso-Britannia ei suoranaisesti julistanut Jehovan todistajien toimintaa laittomaksi sodan aikana, mutta se karkotti Vartiotorni-seuran amerikkalaissyntyisen haaratoimistonvalvojan ja yritti tukahduttaa todistajien toiminnan estämällä heidän raamatullisen kirjallisuutensa lähettämisen sodan aikana. Kaikkialla Brittiläisen imperiumin ja Brittiläisen kansainyhteisön alueella määrättiin suoranaisia kieltoja Jehovan todistajille tai heidän kirjallisuudelleen. Australia, Bahamasaaret, Basutomaa (nykyinen Lesotho), Betšuanamaa (nykyinen Botswana), Brittiläinen Guayana (nykyinen Guyana), Burma (nykyinen Myanmar), Ceylon (nykyinen Sri Lanka), Dominica, Etelä-Afrikka, Etelä-Rhodesia (nykyinen Zimbabwe), Fidži, Intia, Jamaika, Kanada, Kultarannikko (nykyinen Ghana), Kypros, Leewardsaaret (Brittiläinen Länsi-Intia), Nigeria, Njassamaa (nykyinen Malawi), Pohjois-Rhodesia (nykyinen Sambia), Singapore, Swazimaa ja Uusi-Seelanti ryhtyivät kaikki vihamielisiin toimiin Jehovan palvelijoita vastaan.

Sodan päätyttyä vaino hellitti joissakin paikoissa, mutta kiihtyi toisaalla. Seuraavien 45 vuoden aikana Jehovan todistajille kieltäydyttiin myöntämästä laillista tunnustusta monissa maissa ja lisäksi heille tai heidän toiminnalleen määrättiin suoranaisia kieltoja 23:ssa Afrikan maassa, yhdeksässä Aasian maassa, kahdeksassa Euroopan maassa, kolmessa Latinalaisen Amerikan maassa ja neljässä saarivaltiossa. Vuonna 1992 oli vielä 24 maassa voimassa Jehovan todistajia koskevia rajoituksia.

Tämä ei merkitse sitä, että kaikki hallitusviranomaiset henkilökohtaisesti vastustavat Jehovan todistajien työtä. Monet viranomaiset kannattavat uskonnonvapautta ja tunnustavat Jehovan todistajien tekevän arvokkaita palveluksia yhdyskunnalle. He eivät ole samaa mieltä niiden kiihottajien kanssa, jotka yrittävät nostattaa viranomaisia todistajia vastaan. Esimerkiksi kun eräs katolinen pappi ja muuan metodistipappi yrittivät ennen Norsunluurannikon itsenäistymistä saada erään viranomaisen karkottamaan Jehovan todistajat maasta, he havaitsivat, etteivät viranomaiset olleetkaan halukkaita ryhtymään pappien työrukkasiksi. Kun muuan viranomainen koetti vuonna 1990 muotoilla Namibian lakia sellaiseksi, että se syrjisi pakolaisia, joiden tiedettiin olevan Jehovan todistajia, perustuslakia säätävä kokous ei sallinut sitä. Monissa maissa, joissa Jehovan todistajat olivat aiemmin kielletty uskonto, heidät tunnustetaan nykyään laillisesti.

Jehovan todistajia vainotaan kuitenkin monin eri tavoin joka puolella maailmaa (2. Tim. 3:12). Joissakin paikoin vainon pääaiheuttajia voivat olla loukkaavaa kieltä käyttävät ovenavaajat, vastustavat sukulaiset tai työ- tai luokkatoverit, jotka eivät ilmaise jumalanpelkoa. Riippumatta siitä, keitä vainoojat ovat tai miten he yrittävät puolustella toimintaansa, Jehovan todistajat kuitenkin ymmärtävät, miksi tosi kristittyjä todellisuudessa vainotaan.

Kiistakysymys

Vartiotorni-seuran julkaisuissa on jo pitkään osoitettu, että Raamatun ensimmäinen kirja ennusti kuvakielellä Saatana Panettelijan joukkoineen vainoavan Jehovan omaa taivaallista järjestöä ja sen maan päällä olevia edustajia eli osoittavan vihamielisyyttä näitä kohtaan (1. Moos. 3:15; Joh. 8:38, 44; Ilm. 12:9, 17). Vartiotornissa on erityisesti vuodesta 1925 lähtien osoitettu Raamatun perusteella, että perimmältään on olemassa vain kaksi järjestöä – Jehovan järjestö ja Saatanan järjestö. Ja kuten 1. Johanneksen kirjeen 5:19:ssä sanotaan, ”koko maailma” – toisin sanoen Jehovan järjestön ulkopuolella oleva ihmiskunta kokonaisuudessaan – ”on paholaisen vallassa”. Siksi kaikki tosi kristityt joutuvat kärsimään vainoa (Joh. 15:20).

Mutta miksi Jumala sallii sen? Saako se aikaan jotakin hyvää? Jeesus Kristus selitti, että ennen kuin hän taivaallisena Kuninkaana murskaisi Saatanan ja hänen pahan järjestönsä, kaikkien kansojen ihmiset eroteltaisiin, niin kuin paimen Lähi-idässä erottaa lampaat vuohista. Ihmisille annettaisiin tilaisuus kuulla Jumalan valtakunnasta ja asennoitua sen puolelle. Kun tuon Valtakunnan julistajia vainotaan, etualalle nousee yhä huomattavammin kysymys: Tekevätkö ne, jotka kuulevat siitä, hyvää Kristuksen ”veljille” ja heidän tovereilleen, ja osoittavatko he näin rakastavansa itse Kristusta? Vai liittyvätkö he niihin, jotka syytävät solvauksia näille Jumalan valtakunnan edustajille – tai pysyvätkö he ehkä vaiti toisten tehdessä niin? (Matt. 25:31–46; 10:40; 24:14.) Jotkut malawilaiset näkivät selvästi, ketkä palvelivat tosi Jumalaa, ja liittyivät vainottuihin todistajiin. Saksan keskitysleireissä monet vangit ja jotkut vartijat menettelivät samoin.

Vaikka Jehovan todistajia vastaan esitetään valheellisia syytöksiä, heitä pahoinpidellään ja pilkataan jopa senkin johdosta, että he uskovat Jumalaan, heistä ei tunnu siltä, että Jumala olisi hylännyt heidät. He tietävät, että Jeesus Kristus koki aivan samaa (Matt. 27:43). He tietävät myös sen, että pysymällä uskollisena Jehovalle Jeesus osoitti Panettelijan valehtelijaksi ja pyhitti Isänsä nimeä. Jokainen Jehovan todistaja haluaa tehdä samoin (Matt. 6:9).

Kiistakysymys ei koske sitä, pystyvätkö he kestämään kidutusta ja säilymään hengissä. Jeesus Kristus ennusti, että jotkut hänen seuraajistaan tapettaisiin (Matt. 24:9). Hänet itsensä tapettiin. Hän ei kuitenkaan koskaan sovitellut Jumalan Päävastustajan, Saatana Panettelijan, ”maailman hallitsijan”, kanssa. Jeesus voitti maailman. (Joh. 14:30; 16:33.) Kiistakysymys koskee niin ollen sitä, pysyvätkö tosi Jumalan palvojat uskollisina hänelle huolimatta kaikista vaikeuksista, joita voi tulla heidän osakseen. Jehovan nykyiset todistajat ovat osoittaneet hyvin selvästi, että he ajattelevat niin kuin apostoli Paavali, joka kirjoitti: ”Jos elämme, elämme Jehovalle, ja jos kuolemme, kuolemme Jehovalle. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Jehovalle.” (Room. 14:8.)

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 642]

Jeesuksen Kristuksen ensisijaisia vainoojia olivat uskonnolliset johtajat

[Huomioteksti s. 645]

”Jumala asettaa eli valtuuttaa ihmisen saarnaamaan antamalla hänelle Pyhää Henkeä”

[Huomioteksti s. 647]

Kirja ”Täyttynyt salaisuus” paljasti suorin sanoin kristikunnan papiston ulkokultaisuuden!

[Huomioteksti s. 650]

Väkijoukot ahdistelivat kristittyjä miehiä ja naisia, heidät heitettiin vankilaan ja heitä pidettiin vangittuina ilman syytettä tai oikeudenkäyntiä

[Huomioteksti s. 652]

”Vankeusajat ovat selvästi kohtuuttomat” (Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson)

[Huomioteksti s. 656]

Sellaisen, joka ei tehnyt niin kuin pappi käski, oli hyvin vaikea saada oikeutta

[Huomioteksti s. 666]

Papit kehottivat opettajia päästämään lapsia ulos koulusta, jotta nämä voisivat kivittää todistajia

[Huomioteksti s. 668]

Papit lyöttäytyivät yhteen todistajia vastaan

[Huomioteksti s. 671]

Väkijoukot hyökkäsivät Jehovan todistajien kimppuun Yhdysvalloissa

[Huomioteksti s. 676]

Jehovan todistajia vainotaan joka puolella maailmaa

[Tekstiruutu s. 655]

Papit ilmaisevat tunteitaan

Uskonnollisten aikakauslehtien reaktiot J. F. Rutherfordin ja hänen toveriensa tuomitsemiseen vuonna 1918 ovat huomion arvoisia:

◆ ”The Christian Register”: ”Hallitus antaa tällä tavalla kuolettavan tarkan iskun sille olettamukselle, että uskonnollisia käsityksiä voidaan levittää rangaistuksetta, ovatpa ne kuinka mielettömiä ja turmiollisia hyvänsä. Se on vanha harhakuvitelma, ja tähän saakka olemme suhtautuneet siihen aivan liian huolettomasti. – – Russelilaisuus näyttää tulleen tiensä päähän.”

◆ Baptistien julkaisussa ”The Western Recorder” sanottiin: ”Ei ole kovin yllättävää, että tämän riidanhaluisen kultin johtaja teljetään niskoittelijoille tarkoitettuun laitokseen. – – Eniten tässä yhteydessä oikeastaan mietityttää se, olisiko vastaajat pitänyt lähettää mielisairaalaan vai kuritushuoneeseen.”

◆ ”The Fortnightly Review” kiinnitti huomiota newyorkilaisessa ”Evening Post” -sanomalehdessä julkaistuun huomautukseen: ”Luotamme siihen, että uskonnonopettajat panevat kaikkialla merkille tämän tuomarin kannan, jonka mukaan kaiken muunlaisen kuin täysin parlamentin hyväksymien lakien mukaisen uskonnon opettaminen, on vakava rikos, sitäkin vakavampi, jos evankeliumin saarnaaja sattuu vielä olemaan vilpitön.”

◆ ”The Continent” -julkaisussa sanottiin vastaajia väheksyvästi ”edesmenneen ’pastori’ Russellin seuraajiksi” ja heidän uskonkäsityksiään vääristeltiin sanomalla heidän väittävän, ”että kaikki paitsi syntiset pitäisi vapauttaa taistelemasta Saksan keisaria vastaan”. Siinä vakuutettiin, että Washingtonissa toimivan oikeusministerin mukaan ”Italian hallitus valitti jonkin aikaa sitten Yhdysvalloille, että Rutherford tovereineen – – oli levittänyt Italian sotajoukoissa runsaasti sodanvastaista propagandaa”.

◆ ”The Christian Century” -lehdessä julkaistiin viikkoa myöhemmin suuri osa edellä mainituista artikkeleista sanasta sanaan, mikä osoitti sen julkaisijoiden olevan asiasta täysin samaa mieltä.

◆ Katolisessa aikakauslehdessä ”Truth” kerrottiin lyhyesti tuomiosta ja kuvailtiin sitten lehden toimittajien mietteitä: ”Tämän yhdistyksen kirjallisuus on täynnä katkeria hyökkäyksiä katolista kirkkoa ja sen pappeja vastaan.” Lehti yritti liittää ”kapinoitsijan” leiman jokaiseen, joka saattaisi olla julkisesti eri mieltä katolisen kirkon kanssa, ja lisäsi: ”Näyttää yhä ilmeisemmältä, että suvaitsemattomuuden henki liittyy läheisesti kapinahenkeen.”

◆ Tri Ray Abrams huomautti kirjassaan ”Preachers Present Arms”: ”Kun uutinen 20 vuoden tuomioista tavoitti uskonnollisen lehdistön toimittajat, niin käytännöllisesti katsoen kaikki nämä julkaisut, suuret ja pienet, iloitsivat tapahtumasta. En ole löytänyt yhtään ainoaa myötätuntoista sanaa yhdestäkään oikeaoppisesta uskonnollisesta lehdestä.”

[Tekstiruutu s. 660]

”Vainottiin pelkästään uskonnollisista syistä”

”Mauthausenin keskitysleirissä oli ihmisryhmä, jota vainottiin pelkästään uskonnollisista syistä: ’Vilpittömien raamatuntutkijoiden’ eli ’Jehovan todistajien’ lahkoon kuuluvat – – Syy heidän vainoonsa oli se, että he kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta Hitlerille ja kieltäytyivät suorittamasta minkäänlaista sotapalvelusta, mikä oli heidän uskostaan johtuva poliittinen seuraus.” (”Die Geschichte des Konzentrationslagers Mauthausen” [Mauthausenin keskitysleirin historia], dokumentoinut Hans Maršálek, Wien, 1974.)

[Tekstiruutu/Kuva s. 661]

Käännös julistuksesta, jonka SS yritti pakottaa todistajat allekirjoittamaan

....................................................:n keskitysleiri

Osasto II

JULISTUS

Minä ...................................................

syntynyt ..................................................

....................................................... :ssa

esitän täten seuraavan julistuksen:

1. Olen havainnut, että Kansainvälinen raamatuntutkijain seura julistaa harhaoppeja ja että se on naamioinut valtiolle vihamieliset pyrkimyksensä uskonnolliseksi toiminnaksi.

2. Olen siksi kokonaan luopunut tästä järjestöstä ja vapautunut täysin tämän lahkon opetuksista.

3. Vakuutan täten, etten enää milloinkaan osallistu Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran toimintaan. Lupaan antaa heti ilmi jokaisen, joka esittää minulle raamatuntutkijoiden opetusta tai ilmaisee jollakin tavoin olevansa yhteydessä heihin. Lupaan tuoda heti kaiken osoitteeseeni lähetetyn raamatuntutkijoiden kirjallisuuden lähimmälle poliisiasemalle.

4. Lupaan tulevaisuudessa kunnioittaa valtion lakeja, ja lupaan varsinkin sodan syttyessä puolustaa ase kädessä isänmaatani ja palvella kaikin tavoin yhteiskuntaa.

5. Minulle on kerrottu, että minut pidätetään heti uudelleen ja viedään turvasäilöön, jos rikon tänään antamani lupauksen.

.................................., Päiväys ................ ...........................................................

Allekirjoitus

[Tekstiruutu s. 662]

Kuolemaan tuomittujen kirjeitä

Franz Reiterin (jota odotti mestaus giljotiinissa) kirje äidilleen 6. tammikuuta 1940 Berlin-Plötzenseen vankilasta:

”Olen aivan varma siitä, että teen oikein. Voisin yhä muuttaa mieleni, mutta se olisi Jumalan silmissä uskottomuutta. Me kaikki täällä olevat haluamme olla uskollisia Jumalalle hänen kunniakseen. – – Jos olisin oppimistani asioista huolimatta tehnyt [sotilas]valan, olisin syyllistynyt syntiin, joka koituu kuolemaksi. Silloin tilanteeni olisi hyvin onneton. Minulla ei olisi ylösnousemusta. Mutta pidän kiinni siitä, mitä Kristus sanoi: ’Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.’ Ja nyt, rakas äitini ja kaikki veljeni ja sisareni, tänään minulle lausuttiin tuomio, ja älkää kauhistuko, se on kuolema, ja minut teloitetaan huomisaamuna. Jumalan voima on tukenani, kuten se on aina tukenut kaikkia tosi kristittyjä menneisyydessäkin. Apostolit kirjoittivat: ’Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä.’ Sama pitää paikkansa minusta. Todistin tämän teille, ja te saatoitte nähdä sen. Rakkaani, älkää tulko apealle mielelle. Teidän kaikkien olisi hyvä oppia vielä paremmin tuntemaan Pyhä Raamattu. Jos pysytte lujina kuolemaan saakka, niin tapaamme jälleen ylösnousemuksessa. – –

”Teidän Franzinne

”Kunnes jälleen tapaamme”

Kirje Berthold Szabolta, jonka teloituskomennuskunta ampui 2. maaliskuuta 1945 Körmendissä Unkarissa:

”Rakas Sisareni Marika!

”Minulla on puolitoista tuntia jäljellä, ja yritän kirjoittaa Sinulle, jotta voisit kertoa vanhemmillemme, millainen tilanteeni oli juuri ennen kuolemaani.

”Toivon, että he saavuttaisivat samanlaisen mielenrauhan, jota tunnen näinä viimeisinä hetkinä tässä ahdistavassa maailmassa. Kello on nyt kymmenen, ja minut teloitetaan puoli kahdeltatoista; olen silti aivan levollinen. Jätän tulevan elämäni Jehovan ja hänen rakkaan Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, Kuninkaan, käsiin – he eivät koskaan unohda niitä, jotka vilpittömästi rakastavat heitä. Tiedän myös sen, että pian koittaa niiden ylösnousemus, jotka ovat kuolleet tai pikemminkin nukahtaneet Kristuksessa. Haluaisin myös erityisesti mainita, että toivon teille kaikille Jehovan runsaita siunauksia sen rakkauden vuoksi, jota olette osoittaneet minua kohtaan. Suutelethan puolestani isää ja äitiä ja myös Annusta. Heidän ei tulisi murehtia minun vuokseni; me näemme pian toisemme jälleen. Käteni on nyt vakaa, ja menen lepäämään, kunnes Jehova kutsuu minua jälleen. Tälläkin hetkellä pidän hänelle antamani lupauksen.

”Nyt aikani on lopussa. Olkoon Jumala Sinun kanssasi ja minun kanssani.

”Rakkain terveisin . . .

”Berthi”

[Tekstiruutu s. 663]

Tunnettuja rohkeudestaan ja vakaumuksestaan

◆ ”Leireissä todistajat pitivät kokouksia ja rukoilivat yhdessä, valmistivat kirjallisuutta ja tekivät käännynnäisiä, vaikka heillä ei olisi pitänyt olla siihen mitään mahdollisuuksia. Todistajia ylläpiti heidän toveruutensa ja se, että he toisin kuin monet muut vangit tiesivät varsin hyvin, miksi tällaisia paikkoja oli olemassa ja miksi heidän täytyi sillä tavoin kärsiä. Todistajat osoittautuivat näin pieneksi mutta unohtumattomaksi vankiryhmäksi, jonka tunnusmerkki oli violetinvärinen kolmio ja joka tunnettiin rohkeudestaan ja vakaumuksestaan.” Näin kirjoitti tri Christine King kirjassa ”The Nazi State and the New Religions: Five Case Studies in Non-Conformity” (Natsivaltio ja uudet uskonnot: viisi tutkielmaa toisinajattelevista).

◆ Anna Pawełczyńska sanoo kirjassa ”Values and Violence in Auschwitz” (Arvoja ja väkivaltaa Auschwitzissa): ”Tämä vankien ryhmä oli vahva ideologinen voimatekijä, ja he voittivat taistelunsa natsismia vastaan. Tämän lahkon saksalainen ryhmä oli ollut herpaantumattoman vastustuksen pikkuruinen saareke terrorisoidun kansan keskellä, ja samassa lannistumattomassa hengessä siihen kuuluvat toimivat Auschwitzin leirissä. He onnistuivat voittamaan toisten vankien – – vankilavirkailijoiden ja jopa SS-upseerien kunnioituksen. Jokainen tiesi, ettei yksikään ’Bibelforscher’ [Jehovan todistaja] täyttäisi mitään uskonsa vastaista käskyä.”

◆ Rudolf Höss kertoi omaelämäkerrassaan ”Auschwitzin komendantti” joistakin Jehovan todistajista, jotka teloitettiin siksi, että he kieltäytyivät loukkaamasta kristillistä puolueettomuuttaan. Hän sanoi: ”Sellaisiksi kuvittelin ensimmäiset kristilliset marttyyrit, jotka odottivat areenalla että villit petoeläimet repisivät heidät kappaleiksi. He menivät kuolemaan kirkastunein kasvoin, silmät ylöspäin suunnattuina, kädet ristittyinä ja kohotettuina rukoukseen. Kaikki jotka näkivät tämän kuolemisen olivat järkyttyneitä. Vieläpä teloituskomennuskuntaan se teki vaikutuksen.” (Tämä kirja julkaistiin Puolassa nimellä ”Autobiografia Rudolfa Hössa-komendanta obozu oświęcimskiego.”)

[Tekstiruutu s. 673]

”He eivät ole maataan vastaan”

”He eivät ole maataan vastaan; he vain ovat Jehovan puolella.” ”He eivät polta kutsuntakortteja, nouse kapinaan – – eivätkä ryhdy minkäänlaiseen kansankiihotukseen.” ”Todistajien rehellisyys ja nuhteettomuus pysyvät muuttumattomina. Ajatellaanpa todistajista mitä tahansa – ja monilla on heistä paljon kielteisiä käsityksiä – he viettävät esimerkillistä elämää.” (”Telegram”, Toronto, heinäkuu 1970.)

[Tekstiruutu s. 674]

Kuka johtaa työtä?

Jehovan todistajat tietävät, että heidän saarnaamisvelvollisuutensa ei riipu Vartiotorni-seuran eikä minkään muunkaan laillisen yhdistyksen toiminnasta. ”Kiellettäköön Vartiotorni-Seura ja suljettakoon sen haaratoimistot eri maissa väkivalloin valtion asiaan puuttumisen kautta! Se ei tee tyhjäksi Jumalan velvoitusta eikä muuta sitä niiden miesten ja naisten suhteen, jotka ovat vihkiytyneet tekemään Jumalan tahdon ja joissa hänen henkensä vaikuttaa. ’Saarnaa!’ on kirjoitettu selvästi hänen Sanassaan. Tämä määräys on yläpuolella kaikkien ihmiskäskyjen.” (”Vartiotorni” 15.1.1950.) He ymmärtävät, että heidän saamansa määräykset tulevat Jehova Jumalalta ja Jeesukselta Kristukselta, ja siksi he julistavat hellittämättä Valtakunnan sanomaa kohtaamastaan vastustuksesta huolimatta.

[Tekstiruutu s. 677]

Kuin varhaiskristityt

◆ ”Jehovan todistajat suhtautuvat uskontoonsa paljon vakavammin kuin ihmisten suuri enemmistö. Heidän periaatteensa muistuttavat meitä varhaiskristityistä, jotka olivat hyvin epäsuosittuja ja joita roomalaiset vainosivat hyvin julmasti.” (”Akron Beacon Journal”, Akron, Ohio, 4.9.1951.)

◆ ”He [varhaiskristityt] elivät rauhaisaa, moraalista, todella mallikelpoista elämää. – – He olivat esimerkillisiä kansalaisia kaikessa muussa paitsi yhdessä asiassa: suitsutuksen polttamisessa.” ”Vaikka keisarin hengelle uhraaminen pysyi isänmaallisuuden koetuksena, niin saattoivatko viranomaiset ummistaa silmänsä näiden epäisänmaallisten kristittyjen uppiniskaisuudelta? Kristityt joutuivat siksi vaikeuksiin, jotka eivät suurestikaan poikkea niistä vaikeuksista, joita Jehovan todistajina tunnettu aggressiivinen lahko joutui kokemaan sotavuosina Yhdysvalloissa lipuntervehtimiskysymyksen takia.” (Paul Hutchinson ja Winfred Garrison, ”20 Centuries of Christianity” [20 vuosisataa kristillisyyttä], 1959, s. 31.)

◆ ”Kenties kaikkein huomattavinta todistajissa on heidän järkähtämätön kuuliaisuutensa ensisijaisesti Jumalaa kohtaan ennen kaikkea muuta valtaa maailmassa.” (Tri C. S. Braden, ”These Also Believe” [Nämäkin uskovat], 1949, s. 380.)

[Kuvat s. 644]

”The Pittsburgh Gazette” -lehdessä kirjoitettiin yksityiskohtaisesti väittelyistä, jotka käytiin tri Eatonin C. T. Russellille esittämän haasteen vuoksi

[Kuva s. 646]

Vastustajat levittivät laajalti törkeitä valheita Charles ja Maria Russellin avioliittoasioista

[Kuvat s. 648]

Papisto oli raivoissaan, kun levitettiin 10 miljoonaa tällaista traktaattia, jossa sen opit ja menettelyt paljastettiin Jumalan sanan valossa

[Kuvat s. 649]

Sanomalehdet lietsoivat raamatuntutkijoihin vuonna 1918 kohdistuneen vainon liekkejä

[Kuvat s. 651]

Täällä pidettiin Seuran päätoimiston henkilökunnan jäsenten oikeudenkäynti, jonka aikana kiinnitettiin paljon huomiota ”Täyttynyt salaisuus” -kirjaan

Liittovaltion tuomioistuin ja postitoimisto, Brooklyn New York

[Kuva s. 653]

Näille langetettiin ankarampi rangaistus kuin salamurhaajalle, jonka laukaus käynnisti ensimmäisen maailmansodan. Vasemmalta oikealle: W. E. Van Amburgh, J. F. Rutherford, A. H. Macmillan, R. J. Martin, F. H. Robison, C. J. Woodworth, G. H. Fisher, G. DeCecca

[Kuvat s. 657]

Kun tämä todistajien konventti pidettiin New Yorkissa vuonna 1939, parisataa mellakoitsijaa yritti katolisten pappien johdolla hajottaa sen

[Kuvat s. 659]

Tuhannet Jehovan todistajat heitettiin toisen maailmansodan aikana näihin keskitysleireihin

Pääkalloa esittävä SS-vartijoiden virkamerkki (vasemmalla)

[Kuva s. 664]

Osa valokuvaamalla pienennettyä, Raamatun tutkimiseen tarkoitettua kirjaa, joka oli pantu tulitikkurasiaan ja salakuljetettu todistajille keskitysleiriin

[Kuvat s. 665]

Joitakin todistajia, joiden usko kesti tulikokeen natsien keskitysleireissä

Mauthausen

Wewelsburg

[Kuva s. 667]

Väkijoukon hyökkäys lähellä Montrealia Québecissä vuonna 1945. Papit kiihottivat usein ihmisiä väkivaltaisuuksiin todistajia vastaan 1940- ja 1950-luvulla

[Kuva s. 669]

Tuhansia Jehovan todistajia (muun muassa kuvassa näkyvä John Booth) pidätettiin, kun he levittivät raamatullista kirjallisuutta

[Kuvat s. 670]

Korkeimman oikeuden tehtyä vuonna 1940 todistajille kielteisen päätöksen väkivaltaisuudet levisivät kaikkialle Yhdysvaltoihin, kokouksia keskeytettiin, todistajia piestiin ja heidän omaisuuttaan tuhottiin

[Kuvat s. 672]

Monin paikoin oli tarpeellista perustaa valtakunnankouluja, koska todistajien lapsia oli erotettu yleisistä kouluista