LAINANTAJA, LAINSÄÄTÄJÄ

Sellainen, joka laatii lakeja ja saattaa ne voimaan. Raamattu keskittää huomion siihen, että Jehova on kaikkeuden pääasiallinen Lainsäätäjä.

Jehova Lainsäätäjänä. Jehova on oikeastaan kaikkeuden ainoa todellinen Lainsäätäjä. Hän on laatinut elotonta luomakuntaa (Job 38:4–38; Ps 104:5–19) ja eläinkuntaa (Job 39:1–30) hallitsevat fysiikan lait. Jehovan luomuksena ihminenkin on Jehovan laatimien fysiikan lakien alainen, ja koska ihminen on älyllinen luomus, jolla on moraalitajua, päättelykykyä ja hengellisyyttä, hän on yhtä lailla Jumalan moraalilakien alainen (Ro 12:1; 1Ko 2:14–16). Lisäksi Jehovan laki hallitsee henkiluomuksia, enkeleitä (Ps 103:20; 2Pi 2:4, 11).

Jehovan asettamia fysiikan lakeja ei voi kumota (Jer 33:20, 21). Kautta tunnetun näkyvän kaikkeuden hänen lakinsa ovat niin vakaita ja luotettavia, että niillä alueilla, joilla tiedemiehet tuntevat nuo lait, he voivat laskea kuun, planeettojen ja muiden taivaankappaleiden liikkeet sekunnin murto-osan tarkkuudella. Jos joku toimii vastoin fysiikan lakeja, hän saa siitä viipymättä rangaistuksen. Myös Jumalan moraalilait ovat muuttumattomia, eikä niitä voida rangaistuksetta kiertää tai rikkoa. Ne ovat voimassa yhtä varmasti kuin Hänen luonnonlakinsakin, vaikkei rangaistusta välttämättä pannakaan täytäntöön yhtä nopeasti. ”Jumalaa ei voida pitää pilkkana. Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Ga 6:7; 1Ti 5:24.)

Miten ihmiset saattoivat tietää, mitä Jumala odotti heiltä, ennen kuin Jehova antoi lakinsa Israelille?

Aadamin kapinasta vedenpaisumukseen asti pahuus lisääntyi hänen jälkeläistensä enemmistön keskuudessa, mutta jotkut uskolliset miehet ’vaelsivat jatkuvasti tosi Jumalan kanssa’ (1Mo 5:22–24; 6:9; Hpr 11:4–7). Ainoat nimenomaiset käskyt, jotka Jumalan kerrotaan antaneen noille ihmisille, ovat Nooalle annetut arkkia koskevat ohjeet. Nooa totteli niitä viimeistä piirtoa myöten. (1Mo 6:13–22.) Oli kuitenkin periaatteita ja ennakkotapauksia, jotka ohjasivat uskollisia ihmisiä heidän ’vaeltaessaan tosi Jumalan kanssa’.

He tiesivät Jumalan huolehtineen ihmisestä runsaskätisesti Eedenissä; he näkivät todisteita Jumalan epäitsekkyydestä ja rakkaudellisesta kiinnostuksesta. He tiesivät, että alusta alkaen oli voimassa johtoaseman periaate, Jumalan johtoasema mieheen nähden ja miehen johtoasema naiseen nähden. He tiesivät, minkä tehtävän Jumala oli antanut ihmiselle ja miten kiinnostunut Hän oli siitä, että ihmisen käytettäväksi ja nautittavaksi annetuista lahjoista pidettäisiin hyvää huolta. He tiesivät, että sukupuolisuhteiden osapuolten tuli olla mies ja nainen, että niitä harjoittavien tuli olla avioliitossa keskenään ja että heidän piti ”jättää isänsä ja äitinsä” muodostaakseen pysyvän liiton, ei tilapäistä suhdetta (kuten haureutta harjoitettaessa). Jumalan käskystä, joka koski Eedenin puutarhan puiden käyttöä ja varsinkin hyvän ja pahan tiedon puuta, he saattoivat tajuta omistusoikeutta koskevan periaatteen ja sen, että sitä tuli asianmukaisesti kunnioittaa. He olivat perillä ensimmäisen valheen huonoista seurauksista. He tiesivät Jumalan hyväksyneen Abelin palvontatavan ja paheksuneen sitä, että Kain kadehti ja vihasi veljeään, ja he tiesivät Jumalan rankaisseen Kainia tämän murhattua Abelin. (1Mo 1:26–4:16.)

Ilman sen kummempia Jumalan nimenomaan antamia julkilausumia, säädöksiä tai lakejakin he saattoivat antaa näiden periaatteiden ja ennakkotapausten ohjata itseään muissa samantyyppisissä tilanteissa, joita he kohtaisivat. Satoja vuosia myöhemmin Jeesus ja hänen apostolinsa suhtautuivat vedenpaisumusta edeltäviin tapahtumiin tällä tavoin (Mt 19:3–9; Joh 8:43–47; 1Ti 2:11–14; 1Jo 3:11, 12). Laki voi tarkoittaa yleisesti hyväksyttyä toimintatapaa. Jumalan sanojen ja tekojen perusteella voitiin tietää jotain hänen tiestään, hänen mittapuistaan, ja sen piti muodostaa se toimintatapa eli laki, jota tuli seurata. Niin tekemällä voitiin ’vaeltaa jatkuvasti tosi Jumalan kanssa’. Ne, jotka eivät toimineet siten, tekivät syntiä, ’osuivat harhaan’, vaikkei heitä tuomittukaan minkään lakikokoelman perusteella.

Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala antoi Nooalle lain, joka sitoi koko ihmiskuntaa. Sen mukaan voitiin syödä lihaa mutta veren syöminen oli kiellettyä, ja Jumala sääti kuolemanrangaistuksen murhasta. (1Mo 9:1–6.) Jonkin aikaa vedenpaisumuksen jälkeen sellaiset miehet kuin Abraham, Iisak, Jaakob ja Joosef osoittivat aitoa kiinnostusta Jumalan tietä, hänen toimintatapaansa, kohtaan (1Mo 18:17–19; 39:7–9; 2Mo 3:6). Vaikka Jumala antoi uskollisille miehille joitakin nimenomaisia käskyjä (1Mo 26:5), esimerkiksi ympärileikkausta koskevan lain, hänen ei kerrota antaneen heidän noudatettavakseen yksityiskohtaista lakikokoelmaa (vrt. 5Mo 5:1–3). Heitä ohjasivat kuitenkin vedenpaisumusta edeltäneeltä ajalta olevien periaatteiden ja ohjenuorien lisäksi ne periaatteet ja ohjenuorat, jotka perustuivat siihen, mitä Jumala sanoi ihmisille ja miten hän menetteli heidän suhteensa vedenpaisumuksen jälkeen.

Vaikka Jumala ei siis ollut antanut ihmisille yksityiskohtaista lakikokoelmaa, kuten hän myöhemmin antoi israelilaisille, he saattoivat silti päätellä, mikä oli oikeaa ja mikä väärää käytöstä. Vielä ei ollut esimerkiksi annettu nimenomaista lakia, joka olisi tuominnut epäjumalanpalveluksen. Kuten apostoli Paavali osoittaa, tuota tapaa ei kuitenkaan voitu puolustaa, sillä Jumalan ’näkymättömät ominaisuudet ovat selvästi nähtävissä maailman luomisesta lähtien, koska ne havaitaan siitä, mikä on tehty, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensakin’. Se että osoitettiin kunnioitusta tai suoritettiin ”pyhää palvelusta luodulle ennemmin kuin Luojalle”, oli täysin järjenvastaista. Ne jotka toimivat niin mielettömästi, kääntyisivät myöhemmin muihinkin epävanhurskaisiin tapoihin, esim. homoseksuaalisuuteen, jolloin he vaihtaisivat ”luonnollisen käyttönsä luonnonvastaiseen”. Sekin oli selvästi vastoin Jumalan, Luojan, tietä – kuten miehen ja naisen rakenne jo sinänsä osoitti – vaikkei siitä ollutkaan annettu mitään nimenomaista lakia. Ihminen oli alun perin tehty Jumalan kuvaksi, joten hänellä oli tarpeeksi älyä tajuta nämä asiat. Sen vuoksi hän oli vastuussa Jumalalle, jos hän toimi vastoin Jumalan tietä; hän teki syntiä, ’osui harhaan’, vaikkei mikään nimenomainen laki julistanutkaan häntä syylliseksi. (Ro 1:18–27; vrt. Ro 5:13.)

Lakiliitto. Jehova oli toiminut kansansa Israelin Lainantajana jo ennen kuin se lähti Egyptistä (2Mo 12:1, 14–20; 13:10). Merkittävä osoitus siitä, että hän oli kansakunnan Lainsäätäjä, oli kuitenkin lakiliiton asettaminen. Ensi kertaa oli nyt käytössä lakikokoelma, joka hallitsi kaikkia elämän alueita. Tämä liitto, joka teki Israelista ainutlaatuisen kansan, kansakunnan joka kuului nimenomaan Jumalalle, erotti Israelin kaikista muista kansakunnista. (2Mo 31:16, 17; 5Mo 4:8; Ps 78:5; 147:19, 20.)

Profeetta Jesaja sanoi profeetallisessa sanomassaan, jossa ennustettiin pelastuksen tulevan Jehovalta: ”Jehova on Tuomarimme, Jehova on Lainantajamme [”lainsäätäjämme”, Väl], Jehova on Kuninkaamme, hän meidät pelastaa.” (Jes 33:22.) Jehovalla oli siis Israelissa tuomiovalta, lainsäädäntävalta ja toimeenpanovalta, eli hänessä yhdistyivät kaikki kolme vallankäytön osa-aluetta. Jesajan profetia antoi näin ollen vakuutuksen siitä, että tuota kansakuntaa puolustettaisiin ja ohjattaisiin perinpohjaisesti, sillä siinä korostettiin Jehovan olevan täydessä merkityksessä Suvereeni Hallitsija.

Kuvaillessaan Jehovaa Israelin Lainantajaksi eli Lainsäätäjäksi Jesaja käytti erästä muotoa heprean sanasta ḥa·qaqʹ, jonka kirjaimellinen merkitys on ’hakata’ tai ’kirjoittaa piirtokirjoituksella’. Tätä sanaa selitetään W. Geseniuksen heprean sanakirjassa: ”Koska säädösten ja lakien kirjoittaminen julkisiin tauluihin ja muistomerkkeihin oli lainsäätäjän tehtävä, tähän liittyi myös säädäntävaltaa.” (A Hebrew and English Lexicon of the Old Testament, saksasta käänt. E. Robinson, 1836, s. 366.) Raamatunkääntäjät ovat kääntäneet tuon sanan vastineilla ”lainsäätäjä”, ”hallitsija” ja ”käskijä” (1Mo 49:10; 5Mo 33:21; Tu 5:14; Ps 60:7; 108:8; Jes 33:22; vrt. KR-92, KR-38, KR-1776, UM, Väl). Näin ollen vastine ”Lainantaja” on sopusoinnussa tuon heprealaisen sanan yhden merkityksen kanssa ja se toimii sopivana vastakohtana ja täydentäjänä Jesajan 33:22:ssa, jossa se esiintyy samassa lauseessa kuin sanat ”Tuomari” ja ”Kuningas”.

Jumala ei ollut antanut yhtä yksityiskohtaista lakia millekään muulle kansakunnalle tai kansalle. Hän oli kuitenkin alun perin luonut ihmisen vanhurskaaksi ja antanut ihmiselle omantunnon. Vaikka syntiin langennut ihminen peri epätäydellisyyden ja oli taipuvainen tekemään syntiä, oli myös todisteita siitä, että hänet oli tehty Luojansa kuvaksi ja kaltaiseksi ja että hänellä oli omatunto. Siksi jopa ei-israelilaisilla kansakunnilla oli tiettyjä toimintatapoja ja ne laativat oikeudellisia säädöksiä, jotka heijastivat jossain määrin Jumalan vanhurskaita periaatteita.

Apostoli Paavali kuvailee tätä: ”Esimerkiksi kaikki, jotka tekivät syntiä ilman lakia [ts. ilman Jumalan kansalleen antamaa lakia], tulevat myös tuhoutumaan ilman lakia, mutta kaikki, jotka tekivät syntiä lain alaisuudessa, tullaan tuomitsemaan lain mukaan. Sillä eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat tullaan julistamaan vanhurskaiksi. Sillä aina kun kansakuntien ihmiset, joilla ei ole lakia, luonnostaan tekevät lakiin kuuluvaa, niin he, vaikka heillä ei ole lakia, ovat laki itselleen. Juuri he osoittavat, että lain sisällys on kirjoitettu heidän sydämeensä, kun heidän omatuntonsa todistaa heidän kanssaan ja heidän omat ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä.” (Ro 2:12–15.) Vaikka noilla kansoilla ei siis ollutkaan oikeudellista suhdetta Jumalaan, ne eivät suinkaan olleet synnittömiä vaan ’osuivat harhaan’ Jehovan täydellisistä normeista (vrt. Ro 3:9).

Antaessaan israelilaisille lakiliiton Jumala ilmaisi selvästi, että kaikki ihmiset – eivät ainoastaan epäjumalia palvovat pakanat vaan myös israelilaiset – tekivät syntiä. Israelilaisille tehtiin sen avulla hyvin selväksi, miten monin tavoin he epäonnistuivat täydellisten normien noudattamisessa. Tämä tapahtui, ”jotta jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi rangaistuksen ansaitsevaksi Jumalan edessä – –, sillä lain kautta tulee synnin täsmällinen tuntemus” (Ro 3:19, 20). Vaikka joku israelilainen ei ehkä harjoittanutkaan epäjumalanpalvelusta, vaikka hän karttoi verta eikä murhannut, lakiliitto tuomitsi hänet silti syylliseksi syntiin. Tämä johtui siitä, että lakiliitto määritteli nyt nimenomaisesti joitakin tekoja ja jopa joitakin asenteita syntisiksi. Paavali sanookin itsestään ikään kuin hän olisi ollut elossa esi-isiensä kupeissa ennen Lain antamista: ”Todellisuudessa en olisi tullut tuntemaan syntiä, ellei olisi ollut Lakia, enkä esimerkiksi olisi tiennyt himoitsemisesta, ellei Laki olisi sanonut: ’Et saa himoita.’ – – Minä olinkin kerran elossa ilman lakia, mutta kun käsky saapui, synti heräsi jälleen eloon, mutta minä kuolin.” (Ro 7:7–9.)

Muita lainsäätäjiä. Kun Jumalan Poika tuli maan päälle, hän tunnusti Jehovan Lainsäätäjäkseen ja Jumalakseen. Koska Jeesus oli juutalainen, hän syntyi itse lakiliiton alaisuuteen ja hänen velvollisuutensa oli noudattaa sitä täydellisesti (Ga 4:4, 5). Hän esitti puolestaan lakeja seuraajilleen sekä puheittensa välityksellä että pyhän hengen kautta, joka vaikutti niissä hänen seuraajissaan, jotka kirjoittivat Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset. Näitä lakeja kutsutaan yhteisnimellä ”Kristuksen laki” (Ga 6:2; Joh 15:10–15; 1Ko 9:21). Tämä laki hallitsee ”Jumalan Israelia”, hänen hengellistä ”kansakuntaansa” (Ga 6:16; 1Pi 2:9). Nämä lait eivät kuitenkaan olleet peräisin Kristuksesta, vaan hän oli saanut ne suurelta Lainsäätäjältä, Jehovalta (Joh 14:10).

Mooses. Vaikka Raamatussa mainitaan toistuvasti ”Mooseksen laki” (Jos 8:31, 32; 1Ku 2:3; 2Ai 23:18; 30:16), siinä tunnustetaan Jehova varsinaiseksi Lainsäätäjäksi ja Mooses vain välikappaleeksi ja edustajaksi, jota Hän käytti antaessaan Lain Israelille (2Ai 34:14). Enkelitkin edustivat tässä yhteydessä Jumalaa, sillä Laki ”välitettiin enkelien kautta välittäjän kädellä”. Joka tapauksessa Mooseksesta puhutaan ikään kuin hän olisi lainsäätäjä, koska hän oli Jehovan nimittämä välittäjä Jumalan ja Israelin välisessä liitossa. (Ga 3:19; Hpr 2:2.)

Ihmishallitsijat lainsäätäjinä. Jumala ei ole asettanut maallisia ihmishallituksia eikä antanut niille niiden valtaa, mutta hän on sallinut niiden olla olemassa ja hän on poistanut niitä ja antanut uusien syntyä oman tarkoituksensa mukaisesti (5Mo 32:8; Da 4:35; 5:26–31; Ap 17:26; Ro 13:1). Joistakin näistä hallitsijoista tulee kansakuntansa, valtionsa tai yhteisönsä lainsäätäjiä. Heidän lakinsa ja asetuksensa ovat kuitenkin oikeita vain silloin, kun ne ovat Suuren Lainsäätäjän, Jehova Jumalan, lain mukaisia. Kuuluisa brittijuristi Sir William Blackstone totesi luontoa hallitsevasta Jumalan laista: ”Se on sitova kaikkialla maapallolla, kaikissa maissa ja kaikkina aikoina. Millään ihmisten laeilla ei ole arvoa, jos ne ovat sen vastaisia, ja ne, joilla on arvoa, ovat saaneet kaiken voimansa ja kaiken arvovaltansa joko suoraan tai epäsuorasti tuosta alkuperäisestä lähteestä.” Lisäksi hän sanoi: ”Kaikki ihmisten lait rakentuvat näille kahdelle perustukselle, luonnonoikeudelle ja ilmoitetulle laille [joka on vain Pyhässä Raamatussa]; minkään ihmisten lakien ei toisin sanoen pitäisi antaa olla ristiriidassa niiden kanssa.” (Chadman’s Cyclopedia of Law, 1912, I osa, s. 89, 91; vrt. Mt 22:21; Ap 5:29.)

Kristillisessä seurakunnassa. Jeesuksen velipuoli Jaakob kirjoitti joillekin kristityille, joista oli tulossa ylpeitä, kerskailevia ja kristittyjä veljiään arvostelevia: ”Lakatkaa puhumasta toisianne vastaan, veljet. Se joka puhuu veljeä vastaan tai tuomitsee veljensä, puhuu lakia vastaan ja tuomitsee lain. Mutta jos tuomitset lain, niin et ole lain noudattaja, vaan tuomari. Yksi on lainsäätäjä [kreik. no·mo·theʹtēs] ja tuomari, hän, joka kykenee pelastamaan ja tuhoamaan. Mutta mikä sinä olet tuomitsemaan lähimmäistäsi?” Jaakob kirjoittaa edelleen niistä, jotka kerskailivat siitä, mitä he tekisivät tulevaisuudessa, ikään kuin he olisivat riippumattomia olosuhteista, sen sijaan että he sanoisivat: ”Jos Jehova tahtoo.” (Ja 4:11–16.) Jaakob oli puhunut ”kuninkaallisesta laista”: ”Sinun on rakastettava lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Ja 2:8.) Koska nämä kristityt eivät osoittaneet rakkautta lähimmäistään kohtaan vaan puhuivat sen sijaan häntä vastaan, he asettuivat todellisuudessa Jumalan lain tuomareiksi, ts. lainsäätäjiksi eli lainantajiksi.

Apostoli Paavali oli Roomalaiskirjeessään antanut samantapaisia neuvoja joillekuille, jotka tuomitsivat toisia mm. sen perusteella, mitä nämä söivät ja joivat: ”Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu. Hänet pidetäänkin pystyssä, sillä Jehova voi pitää hänet pystyssä.” (Ro 14:4.)

Miten tämän valossa voidaan suhtautua Paavalin neuvoihin, jotka koskivat Korintin seurakunnassa harjoitettua vakavaa haureutta? Hän sanoi: ”Minä puolestani, ruumiillisesti tosin poissa mutta hengessä läsnä, olen ikään kuin läsnä olevana totisesti jo tuominnut sen miehen, joka on toiminut tällä tavalla – – Ettekö te tuomitse sisäpuolella olevia, kun taas Jumala tuomitsee ulkopuolella olevat? ’Poistakaa paha ihminen keskuudestanne.’” Sitten hän puhui tämän elämän asioiden tuomitsemisesta ja niistä, jotka he ”asettivat tuomareiksi” itselleen. (1Ko 5:1–3, 12, 13; 6:3, 4; vrt. Joh 7:24.)

Koska Paavali oli valtuutettu Jeesuksen Kristuksen apostoliksi, hän oli vastuussa seurakuntien puhtaudesta ja hyvinvoinnista (2Ko 1:1; 11:28), ja siksi hän kirjoitti niille, jotka hallintoelin oli valtuuttanut seurakunnan johtoon (Ap 14:23; 16:4, 5; 1Ti 3:1–13; 5:22). Heidän tehtävänään oli säilyttää seurakunnan puhtaus ja hyvä asema Jumalan silmissä. Kun nämä miehet istuivat tuomitsemassa em. tapausta, jossa rikottiin avoimesti ja räikeästi Jumalan lakia, he eivät tehneet itsestään Jumalan lain tuomareita eivätkä laatineet oman mielensä mukaisia lakeja. He eivät ylittäneet Jumalan antaman lain rajoja. He toimivat suurelta Lainantajalta saadun lain mukaisesti ja tuomitsivat haureuden epäpuhtaaksi. Jumalan lain mukaan sellaisen epäpuhtauden harjoittajat eivät päässeet Jumalan valtakuntaan (1Ko 6:9, 10). He eivät olleet kelvollisia pysymään Kristuksen seurakunnan yhteydessä. Mutta silloinkaan, kun seurakunnan puhtaudesta vastaavat miehet erottivat epäpuhtaat, he eivät panneet täytäntöön rangaistusta, jonka Jumala, itse Lainsäätäjä, panisi täytäntöön niille, jotka katumatta jatkaisivat sellaista menettelyä, ja joka oli kuolema. (Ro 1:24–27, 32.)

Paavali kiinnittää kristittyjen huomion myös siihen, että ”pyhät tulevat tuomitsemaan maailman” ja että ”me tulemme tuomitsemaan enkeleitä”. Hän ei puhu tässä silloisesta ajasta vaan tulevaisuudesta, jolloin ne, jotka hallitsevat Kristuksen kanssa Valtakunnassa, tulevat toimimaan taivaallisina tuomareina, panemaan täytäntöön Jumalan lakia ja toteuttamaan jumalattomien tuomion. (1Ko 6:1–3; Il 20:6; vrt. 1Ko 4:8.)

Mooseksen Gadille antama siunaus. Kun Mooses siunasi Israelin heimot juuri ennen kuolemaansa, hän sanoi Gadista: ”Siunattu on se, joka laajentaa Gadin. – – Ja hän [Gad] valitsee itselleen ensimmäisen osan, sillä siellä on lainantajan osuus varattuna.” (5Mo 33:20, 21.) Tässä ”lainantaja” voi tarkoittaa seuraavaa: Useimmille heimoille oli määrätty arvalla perintö Joosuan ja ylimmäisen papin Eleasarin johdolla. Mutta pian midianilaisten kukistumisen jälkeen Gadin ja Ruubenin heimot olivat pyytäneet maata Jordanin itäpuolelta. Maa sopi noille heimoille hyvin, koska niillä oli paljon karjaa. Mooses suostui niiden pyyntöön ja antoi niille tuon osan maasta. (4Mo 32:1–5, 20–22, 28.) Sillä tavoin niiden osuus oli ”lainantajan”, Israelin lainsäätäjän Mooseksen, ”osuus”.