Maksa takaisin keisarille mikä on keisarin
”Antakaa kaikille heille kuuluva.” (ROOMALAISILLE 13:7)
1, 2. a) Miten kristittyjen tulisi Jeesuksen mukaan tasapainottaa velvollisuutensa Jumalaa ja keisaria kohtaan? b) Mistä Jehovan todistajat ovat ensisijaisesti kiinnostuneita?
JEESUKSEN mukaan on olemassa asioita, jotka olemme velkaa Jumalalle, ja asioita, jotka olemme velkaa keisarille eli valtiolle. Jeesus sanoi: ”Maksakaa takaisin keisarille, mikä on keisarin, mutta Jumalalle, mikä on Jumalan.” Näillä muutamilla sanoilla hän saattoi ymmälle vihollisensa ja esitti lyhyen tiivistelmän siitä tasapainoisesta näkemyksestä, joka meillä täytyy olla suhteestamme Jumalaan ja valtioon. Ei ole hämmästyttävää, että hänen kuulijansa ”alkoivat ihmetellä häntä”! (Markus 12:17.)
2 Jehovan palvelijat ovat tietenkin ensisijaisesti kiinnostuneita siitä, että he maksavat takaisin Jumalalle, mikä on Jumalan (Psalmit 116:12–14). Tehdessään näin he eivät kuitenkaan unohda Jeesuksen sanoneen, että heidän täytyy antaa jotakin keisarille. Heidän Raamatun avulla valmennettu omatuntonsa saa heidät miettimään rukoillen, missä määrin he voivat maksaa takaisin sen, mitä keisari heiltä vaatii (Roomalaisille 13:7). Monet juristit ovat nykyään tunnustaneet, että hallitusvallalla on rajoituksensa ja että luonnonoikeus sitoo ihmisiä ja hallituksia kaikkialla.
3, 4. Mitä mielenkiintoisia kommentteja on esitetty luonnonoikeudesta, ilmoitetusta laista ja ihmisten laista?
3 Apostoli Paavali puhui tästä luonnonoikeudesta, kun hän kirjoitti maailman ihmisistä: ”Se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan, sillä Jumala teki sen heille ilmeiseksi. Sillä hänen näkymättömät ominaisuutensa ovat selvästi nähtävissä maailman luomisesta lähtien, koska ne havaitaan siitä, mikä on tehty, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensakin, joten he eivät ole puolustettavissa.” Jos nämä ei-uskovat tottelevat tuota luonnonoikeutta, se voi jopa saada heidän omantuntonsa toimimaan. Paavali sanoikin lisäksi: ”Aina kun kansakuntien ihmiset, joilla ei ole lakia, luonnostaan tekevät lakiin kuuluvaa, niin he, vaikka heillä ei ole lakia, ovat laki itselleen. Juuri he osoittavat, että lain sisällys on kirjoitettu heidän sydämeensä, kun heidän omatuntonsa todistaa heidän kanssaan.” (Roomalaisille 1:19, 20; 2:14, 15.)
4 Kuuluisa englantilainen juristi William Blackstone kirjoitti 1700-luvulla: ”Tämä luonnonoikeus, joka on samanikäinen kuin ihmiskunta ja itse Jumalan asettama, on luonnollisesti velvoitukseltaan kaikkien muiden yläpuolella. Se on sitova kaikkialla maapallolla, kaikissa maissa ja kaikkina aikoina. Millään ihmisten laeilla ei ole arvoa, jos ne ovat sen vastaisia.” Blackstone puhui vielä ”ilmoitetusta laista”, sellaisena kuin se löytyy Raamatusta, ja sanoi: ”Kaikki ihmisten lait rakentuvat näille kahdelle perustukselle, luonnonoikeudelle ja ilmoitetulle laille; minkään ihmisen lain ei toisin sanoen voida sallia olla ristiriidassa niiden kanssa.” Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jeesus sanoi Jumalasta ja keisarista Markuksen 12:17:ssä. Joillakin alueilla Jumala selvästikin rajoittaa sitä, mitä keisari voi vaatia kristityltä. Sanhedrin erehtyi juuri tällaiselle alueelle, kun se käski apostoleja lopettamaan Jeesuksesta saarnaamisen. Apostolit vastasivat siksi aivan oikein: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” (Apostolien teot 5:28, 29.)
Se ”mikä on Jumalan”
5, 6. a) Mitä kristittyjen tulee pitää entistä tarkemmin mielessään, kun otetaan huomioon vuonna 1914 tapahtunut Valtakunnan syntymä? b) Miten kristitty todistaa olevansa sananpalvelija?
5 Varsinkin vuodesta 1914 lähtien, jolloin Jehova Jumala, Kaikkivaltias, alkoi hallita kuninkaana Kristuksen messiaanisen valtakunnan välityksellä, kristittyjen on täytynyt huolehtia siitä, etteivät he anna keisarille sitä, mikä on Jumalan (Ilmestys 11:15, 17). Nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin Jumalan laki vaatii kristityiltä, että ”he eivät ole osa maailmasta” (Johannes 17:16). Jumalalle, Elämänantajalleen, vihkiytyneinä heidän täytyy selvästi osoittaa, että he eivät kuulu enää itselleen (Psalmit 100:2, 3). Kuten Paavali kirjoitti, ”me kuulumme Jehovalle” (Roomalaisille 14:8). Kasteessa kristitty lisäksi asetetaan Jumalan sananpalvelijan virkaan, niin että hän voi Paavalin tavoin sanoa: ”Jumala – – onkin tehnyt meidät riittävän päteviksi olemaan – – palvelijoita.” (2. Korinttilaisille 3:5, 6.)
6 Apostoli Paavali kirjoitti myös: ”Pidän palvelustani kunniassa.” (Roomalaisille 11:13.) Meidänkin tulee varmasti tehdä samoin. Osallistummepa palvelukseen kokoaikaisesti tai osa-aikaisesti, pidämme mielessä, että Jehova itse on määrännyt meidät palvelukseemme. (2. Korinttilaisille 2:17.) Koska asemamme saatetaan kyseenalaistaa, jokaisen vihkiytyneen, kastetun kristityn täytyy olla valmis esittämään selviä ja vastaansanomattomia todisteita siitä, että hän on todella hyvän uutisen palvelija (1. Pietarin kirje 3:15). Myös hänen käytöksestään tulee näkyä, että hän on sananpalvelija. Jumalan palvelijana kristityn tulee puolustaa ja noudattaa puhdasta moraalia, vaalia perheykseyttä, olla rehellinen ja kunnioittaa lakia ja järjestystä. (Roomalaisille 12:17, 18; 1. Tessalonikalaisille 5:15.) Tärkeintä kristityn elämässä ovat hänen suhteensa Jumalaan ja hänen palveluksensa, johon Jumala on hänet määrännyt. Hän ei voi luopua niistä keisarin käskystä. Niiden täytyy selvästikin katsoa olevan sitä, ”mikä kuuluu Jumalalle”.
Se ”mikä kuuluu keisarille”
7. Millainen maine Jehovan todistajilla on veronmaksajina?
7 Jehovan todistajat tietävät, että heidän kuuluu olla ’alamaisia esivalloille’ eli hallitusvalloille (Roomalaisille 13:1). Kun siis keisarin eli valtion lait vaativat jotakin, heidän Raamatun avulla valmennettu omatuntonsa sallii heidän täyttää nuo vaatimukset. Tosi kristityt kuuluvat muun muassa esimerkillisimpiin veronmaksajiin maan päällä. Saksalainen sanomalehti Münchner Merkur sanoi Jehovan todistajista: ”He ovat liittovaltion rehellisimpiä ja täsmällisimpiä veronmaksajia.” Italialaisessa sanomalehdessä La Stampa todettiin: ”He [Jehovan todistajat] ovat lainkuuliaisimpia kansalaisia, mitä kukaan voisi toivoa: he eivät välttele veroja eivätkä pyri kiertämään hankalia lakeja omaksi edukseen.” Jehovan palvelijat toimivat näin ’omantuntonsa vuoksi’ (Roomalaisille 13:5, 6).
8. Rajoittuuko se, mikä meidän kuuluu antaa keisarille, verojen maksamiseen?
8 Rajoittuuko se, ”mikä on keisarin”, verojen maksamiseen? Ei rajoitu. Paavali luetteli muitakin asioita, muun muassa pelon ja kunnian. Saksalainen oppinut Heinrich Meyer kirjoitti Matteuksen evankeliumia selittävässä kirjassaan: ”[Sen mikä kuuluu keisarille] ei tule ymmärtää tarkoittavan ainoastaan kansalaisveroa, vaan kaikkea sitä, mihin keisarilla oli oikeus laillisen hallintonsa nojalla.” (Critical and Exegetical Hand-Book to the Gospel of Matthew, saksasta käänt. P. Christie.) Historioitsija E. W. Barnes totesi kristillisyyden historiaa käsittelevässä teoksessaan, että kristitty maksoi veroja, jos hänen kuului tehdä niin, ja ”suostui samoin kaikkiin muihin valtion velvollisuuksiin sillä ehdolla, että häntä ei vaadittu antamaan keisarille sitä, mikä kuului Jumalalle” (The Rise of Christianity).
9, 10. Mitä epäilyksiä kristityllä saattaa olla siitä, mitä keisarille kuuluu maksaa takaisin, mutta mitkä tosiseikat tulee pitää mielessä?
9 Millaisia asioita valtio saattaisi vaatia loukkaamatta sitä, mihin Jumalalla on oikeus? Jotkut ovat ajatelleet, että he voisivat lain mukaan antaa keisarille verorahaa, mutteivät mitään muuta. He eivät varmasti haluaisi antaa keisarille mitään, mikä saattaisi viedä heiltä aikaa, jonka voisi käyttää teokraattisiin toimiin. Vaikka onkin totta, että meidän tulee ’rakastaa Jehovaa, Jumalaamme, koko sydämestämme, sielustamme, mielestämme ja voimastamme’, Jehova odottaa meidän kuitenkin käyttävän aikaamme myös muuhun kuin pyhään palvelukseemme (Markus 12:30; Filippiläisille 3:3). Esimerkiksi naimisissa olevaa kristittyä neuvotaan omistamaan aikaa aviopuolisonsa miellyttämiseen. Noissa muissa toimissa ei ole mitään pahaa, mutta apostoli Paavali sanoo, että ne ovat ”maailman asioita”, eivät ”Herran asioita”. (1. Korinttilaisille 7:32–34; vrt. 1. Timoteukselle 5:8.)
10 Lisäksi Kristus valtuutti seuraajansa ’maksamaan takaisin’ veroja, ja toki siihenkin kuluu Jehovalle omistettua aikaa – mehän olemme vihkineet hänelle koko elämämme. Jos maan veroaste on keskimäärin 33 prosenttia (joissakin maissa se on vielä korkeampi), niin keskivertotyöntekijä maksaa valtion rahastoon joka vuosi neljän kuukauden ansionsa. Toisin sanoen hän on työelämänsä loppuun mennessä käyttänyt noin 15 vuotta ”keisarin” vaatimien verorahojen ansaitsemiseen. Ajatellaanpa myös koulunkäyntiä. Useimmissa maissa on jokin lakisääteinen vähimmäisvuosimäärä, joka vanhempien on pantava lapsensa käymään koulua. Se kuinka monta vuotta koulunkäynti kestää, vaihtelee eri maissa. Useimmiten tuo aika on huomattavan pitkä. Koulunkäynti on kyllä tavallisesti hyödyllistä, mutta juuri keisari päättää, mikä osa lapsen elämästä siihen täytyy käyttää, ja kristityt vanhemmat mukautuvat keisarin päätökseen.
Pakollinen asepalvelus
11, 12. a) Mitä keisari vaatii monissa maissa? b) Miten varhaiskristityt suhtautuivat asepalvelukseen?
11 Joissakin maissa keisari voi vaatia pakollista asepalvelusta. Tämä järjestely on ollut voimassa 1900-luvulla useimmissa maissa sodan aikana ja joissakin maissa myös rauhan aikana. Ranskassa tätä velvollisuutta sanottiin monta vuotta veriveroksi, millä tarkoitettiin sitä, että jokaisen nuorenmiehen täytyi olla halukas panemaan henkensä alttiiksi valtion puolesta. Salliiko Jehovalle vihkiytyneiden omatunto tämän? Miten ensimmäisen vuosisadan kristityt suhtautuivat tähän asiaan?
12 Vaikka ensimmäiset kristityt pyrkivätkin olemaan hyviä kansalaisia, heidän uskonsa esti heitä riistämästä toisen ihmisen elämää tai uhraamasta omaa elämäänsä valtion hyväksi. Eräässä tietosanakirjassa sanotaan: ”Varhaiset kirkkoisät, Tertullianus ja Origenes mukaan lukien, vahvistivat, että kristittyjä oli kielletty riistämästä ihmishenkeä; se oli periaate, joka esti heitä kuulumasta Rooman armeijaan.” (The Encyclopedia of Religion.) Professori C. J. Cadoux kirjoittaa kirkon alkuaikoja käsittelevässä kirjassaan: ”Ainakaan Marcus Aureliuksen hallituskauteen mennessä [161–180] ei kukaan kristitty ryhtynyt sotilaaksi kasteensa jälkeen.” (The Early Church and the World.)
13. Miksi useimmat kristikuntaan kuuluvat eivät suhtaudu asepalvelukseen samoin kuin varhaiskristityt?
13 Miksi kristikunnan kirkkojen jäsenet eivät suhtaudu asioihin tällä tavoin nykyään? Sen radikaalin muutoksen vuoksi, joka tapahtui 300-luvulla. Eräässä katolisessa historiateoksessa selitetään: ”Monilla kristityillä – – pakanakeisareiden alaisuudessa oli uskonnollisia epäilyksiä asepalvelusta vastaan, ja he suorastaan kieltäytyivät suorittamasta asepalvelusta, tai muutoin he karkasivat. Tarkastellessaan Konstantinuksen ehdottamia muutoksia synodi [joka pidettiin Arlesissa Ranskassa v. 314] toi julki, että kristityn velvollisuutena on palvella sodassa – – koska kirkko on rauhassa (in pace) kristityille ystävällisen ruhtinaan alaisuudessa.” (A History of the Christian Councils.) Tästä Jeesuksen opetusten hylkäämisestä on ollut seurauksena se, että noista ajoista aina näihin päiviin saakka kristikunnan papisto on kannustanut laumoihinsa kuuluvia palvelemaan kansojen armeijoissa, vaikka jotkut yksilöt ovatkin kieltäytyneet siitä omantunnonsyistä.
14, 15. a) Millä perusteella kristityt vapautetaan joissakin maissa asepalveluksen suorittamisesta? b) Mitkä Raamatun periaatteet auttavat kristittyä tekemään oikean ratkaisun asepalvelusta koskevassa kysymyksessä, kun siitä ei ole mahdollista saada vapautusta?
14 Onko nykyajan kristittyjen velvollisuus seurata enemmistöä tässä asiassa? Ei ole. Jos vihkiytynyt, kastettu kristitty asuu maassa, jossa uskontokuntien sananpalvelijoille suodaan vapautus asepalveluksen suorittamisesta, hän voi käyttää hyväkseen tätä järjestelyä, sillä hänhän on sananpalvelija (2. Timoteukselle 4:5). Joissakin maissa, muun muassa Yhdysvalloissa ja Australiassa, tämä vapautus suodaan myös sota-aikana. Ja rauhan aikana monissa maissa, joissa on voimassa pakollinen asepalvelus, Jehovan todistajille sananpalvelijoina suodaan vapautus. Näin he voivat jatkaa ihmisten auttamista julkisella palveluksellaan.
15 Mutta entä jos kristitty asuu maassa, jossa uskontokuntien sananpalvelijoille ei ole myönnetty vapautusta? Hänen täytyy silloin tehdä oma ratkaisunsa Raamatun avulla valmennetun omantuntonsa mukaan (Galatalaisille 6:5). Hän ottaa huomioon keisarilla olevan vallan, mutta myös punnitsee huolellisesti, mitä hän on velkaa Jehovalle (Psalmit 36:9; 116:12–14; Apostolien teot 17:28). Kristitty muistaa, että tosi kristityn tuntomerkki on rakkaus hänen uskovia tovereitaan kohtaan, jopa niitä kohtaan, jotka asuvat muissa maissa tai kuuluvat toiseen heimoon (Johannes 13:34, 35; 1. Pietarin kirje 2:17). Hän ei myöskään unohda niitä Raamatun periaatteita, jotka ovat esimerkiksi Jesajan 2:2–4:ssä, Matteuksen 26:52:ssa, Roomalaiskirjeen 12:18:ssa, 14:19:ssä, 2. Korinttilaiskirjeen 10:4:ssä ja Heprealaiskirjeen 12:14:ssä.
Siviililuonteinen palvelus
16. Mitä ei-sotilaallista palvelusta keisari vaatii joissakin maissa niiltä, jotka eivät suostu menemään asepalvelukseen?
16 Joissakin maissa valtio ei suo vapautusta uskontokuntien sananpalvelijoille mutta tunnustaa kuitenkin, että jotkut yksilöt saattavat kieltäytyä asepalveluksesta. Monissa tällaisissa maissa on järjestetty niin, ettei tällaisia omantunnontarkkoja yksilöitä pakoteta asepalvelukseen. Joissakin maissa jotakin vaadittua siviililuonteista palvelusta, kuten hyödyllistä työtä yhdyskunnassa, pidetään ei-sotilaallisena kansallisena palveluksena. Voisiko vihkiytynyt kristitty suorittaa sellaista palvelusta? Vihkiytyneen, kastetun kristityn olisi jälleen itse tehtävä ratkaisunsa Raamatun valmentaman omantuntonsa perusteella.
17. Kerrotaanko Raamatussa mitään ennakkotapausta ei-sotilaallisesta siviililuonteisesta palveluksesta?
17 Pakollinen palvelus näyttää olleen käytössä Raamatun aikoina. Eräässä historiakirjassa sanotaan: ”Sen lisäksi että Juudean asukkailta perittiin veroja ja muita maksuja, heillä oli myös päivätyövelvollisuus [valtiovallan vaatima palkaton työ]. Se oli idässä ikivanha vakiintunut tapa, jota hellenistiset ja roomalaiset vallanpitäjät edelleen noudattivat. – – Uudessa testamentissakin kerrotaan esimerkkejä Juudeassa käytössä olleesta päivätyövelvollisuudesta, mikä osoittaa, kuinka laajalle levinnyt se oli. Tämän tavan mukaisesti sotilaat pakottivat kyreneläisen Simonin kantamaan Jeesuksen ristiä [kidutuspaalua] (Matteus 5:41; 27:32; Markus 15:21; Luukas 23:26).”
18. Millaisiin ei-sotilaallisiin ja ei-uskonnollisiin yhdyskunnan palvelemisen muotoihin Jehovan todistajat usein osallistuvat?
18 Nykyäänkin valtio tai paikalliset viranomaiset vaativat joissakin maissa kansalaisia osallistumaan erilaisiin yhdyskunnan palvelemisen muotoihin. Toisinaan on kyse jostakin nimenomaisesta työstä, esimerkiksi kaivojen kaivamisesta tai teiden rakentamisesta; joskus taas työ on säännöllistä, kuten viikoittaista teiden kunnostamista ja koulujen tai sairaaloiden siivoamista. Kun tällainen siviililuonteinen palvelus koituu yhdyskunnan hyväksi, ei liity väärään uskontoon eikä ole millään muullakaan tavalla vastoin Jehovan todistajien omaatuntoa, he ovat usein suostuneet tekemään sitä (1. Pietarin kirje 2:13–15). Näin on voitu tavallisesti antaa erinomaista todistusta ja on toisinaan vaiennettu ne, jotka väärin perustein syyttävät todistajia valtionvastaisiksi (vrt. Matteus 10:18).
19. Jos keisari pyytää kristittyä suorittamaan tietyn ajan ei-sotilaallista kansallista palvelusta, miten kristityn tulisi lähestyä asiaa?
19 Mutta entä jos valtio vaatii kristittyä suorittamaan tietyn ajan siviilipalvelusta, joka kuuluu osana siviilihallinnon alaiseen kansalliseen palvelukseen? Kristittyjen täytyy jälleen itse tehdä valistuneeseen omaantuntoonsa perustuva ratkaisu. ”Me kaikki tulemme seisomaan Jumalan tuomarinistuimen edessä.” (Roomalaisille 14:10.) Kristittyjen, jotka joutuvat vastakkain tämän keisarin vaatimuksen kanssa, tulee rukoillen tutkia asiaa ja mietiskellä sitä.a Saattaa olla myös viisasta keskustella siitä seurakunnan kypsien kristittyjen kanssa. Sen jälkeen täytyy tehdä henkilökohtainen ratkaisu. (Sananlaskut 2:1–5; Filippiläisille 4:5.)
20. Mitkä kysymykset ja Raamatun periaatteet auttavat kristittyä, kun hän pohtii ei-sotilaalliseen kansalliseen siviilipalvelukseen liittyvää asiaa?
20 Syventyessään tutkimaan tätä kysymystä kristityt harkitsisivat lukuisia Raamatun periaatteita. Paavali sanoi, että meidän täytyy olla ”tottelevaisia hallituksille ja valloille, jotka ovat hallitsijoina, – – valmiit kaikkeen hyvään työhön, – – järkeviä” ja osoittaa ”kaikkea lempeyttä kaikkia ihmisiä kohtaan” (Titukselle 3:1, 2). Kristittyjen olisi samanaikaisesti hyvä tarkastella, millaista siviilityötä heille tarjotaan. Voivatko he säilyttää kristillisen puolueettomuutensa, jos he ottavat sen vastaan? (Miika 4:3, 5; Johannes 17:16.) Sekaantuisivatko he sen myötä johonkin väärään uskontoon? (Ilmestys 18:4, 20, 21.) Estäisikö se heitä täyttämästä kristillisiä velvollisuuksiaan, tai rajoittaisiko se kohtuuttomasti niiden täyttämistä? (Matteus 24:14; Heprealaisille 10:24, 25.) Voisivatko he toisaalta jatkaa hengellistä edistymistä ja ehkä jopa toimia kokoaikaisessa sananpalveluksessa tuon vaaditun palveluksen aikana? (Heprealaisille 6:11, 12.)
21. Miten seurakunnan tulee suhtautua veljeen, joka harkitsee ei-sotilaallista kansallista siviilipalvelusta koskevaa asiaa, onpa hänen ratkaisunsa mikä tahansa?
21 Entä jos kristityn rehelliset vastaukset noihin kysymyksiin johtaisivat hänet siihen tulokseen, että kansallinen siviilipalvelus on ”hyvää työtä”, jota hän voi tehdä totellakseen vallanpitäjiä? Se on hänen ratkaisunsa Jehovan edessä. Nimitettyjen vanhinten ja muiden tulee kunnioittaa täysin tuon veljen omaatuntoa ja kohdella häntä edelleen hyvämaineisena kristittynä. Jos jostakusta kristitystä kuitenkin tuntuu, ettei hän voi suorittaa tätä siviilipalvelusta, myös hänen kantaansa tulee kunnioittaa. Hänkin on edelleen hyvämaineinen, ja häntä tulee tukea rakkaudellisesti. (1. Korinttilaisille 10:29; 2. Korinttilaisille 1:24; 1. Pietarin kirje 3:16.)
22. Mitä teemme edelleen, kohtaammepa millaisen tilanteen tahansa?
22 Kristittyinä me emme lakkaa antamasta ”sille, joka vaatii kunniaa, sellaista kunniaa” (Roomalaisille 13:7). Me kunnioitamme hyvää järjestystä ja yritämme olla rauhaa rakastavia, lainkuuliaisia kansalaisia (Psalmit 34:14). Voimme jopa rukoilla ”kuninkaiden ja kaikkien niiden puolesta, jotka ovat korkeassa asemassa”, kun näitä vaaditaan tekemään kristilliseen elämäämme ja työhömme vaikuttavia ratkaisuja. Toivomme, että kun maksamme takaisin keisarille, mikä keisarille kuuluu, ”saisimme edelleenkin viettää rauhallista ja hiljaista elämää täydessä jumalisessa antaumuksessa ja vakavuudessa”. (1. Timoteukselle 2:1, 2.) Ennen kaikkea me jatkamme Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista ihmiskunnan ainoana toivona, ja maksamme siten tunnontarkasti takaisin Jumalalle, mikä kuuluu Jumalalle.
[Alaviite]
Osaatko selittää?
◻ Mistä kristitty on ensisijaisesti huolissaan tasapainottaessaan suhdettaan keisariin ja Jehovaan?
◻ Mitä sellaista meidän kuuluu antaa Jehovalle, mitä emme voi koskaan antaa keisarille?
◻ Mainitse joitakin asioita, joita on oikein antaa keisarille.
◻ Mitkä raamatunkohdat auttavat meitä tekemään oikean ratkaisun pakollista asepalvelusta koskevassa kysymyksessä?
◻ Muun muassa mitä seikkoja on hyvä pitää mielessä, jos meidät kutsutaan ei-sotilaalliseen kansalliseen siviilipalvelukseen?
◻ Mitä teemme edelleen Jehovan ja keisarin hyväksi?
[Kuva s. 16, 17]
Apostolit sanoivat sanhedrinille: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä”