Luku 14

”He eivät ole osa maailmasta”

USEIMMAT nykyajan uskonnot ovat hyvin suuressa määrin osa maailmasta, ja siksi ne viettävät maailman juhlia ja heijastavat sen kansallismielistä henkeä. Usein niiden papit myöntävät tämän, ja monet heistä ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Jyrkkä vastakohta tälle on se, mitä Jeesus sanoi tosi seuraajistaan: ”He eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään ole osa maailmasta.” (Joh. 17:16.)

Mitä tosiasiat ilmaisevat Jehovan todistajista tässä suhteessa? Ovatko he esittäneet vakuuttavia todisteita siitä, että he eivät ole osa maailmasta?

Miten he suhtautuvat lähimmäisiinsä

Alkuaikojen raamatuntutkijat olivat hyvin selvillä siitä, että tosi kristityt eivät olisi osa maailmasta. Vartiotornissa selitettiin, että koska Kristuksen voidellut seuraajat oli pyhitetty ja siitetty pyhällä hengellä, jotta he voisivat päästä osallisiksi taivaallisesta Valtakunnasta, heidät oli tällä Jumalan teolla asetettu maailmasta erilleen. Lisäksi siinä osoitettiin, että heidän velvollisuutensa oli karttaa maailman henkeä – sen tavoitteita, pyrkimyksiä ja odotteita samoin kuin sen itsekkäitä menettelytapoja (1. Joh. 2:15–17).

Vaikuttiko tämä siihen, miten raamatuntutkijat suhtautuivat ihmisiin, joilla ei ollut samanlaisia uskonkäsityksiä kuin heillä? Se ei suinkaan tehnyt heistä erakkoja. Mutta ne, jotka todella sovelsivat Raamatusta oppimiaan asioita, eivät etsineet maailmallisten ihmisten toveruutta siinä mielessä, että olisivat mukautuneet heidän elämäntapaansa. Vartiotornissa Jumalan palvelijoiden huomio kiinnitettiin Raamatun ohjeeseen ”tehdä hyvää kaikille”. Siinä neuvottiin edelleen, että kohdatessaan vainoa heidän piti pyrkiä karttamaan kostonhalua ja että heidän tuli sen sijaan, kuten Jeesus oli sanonut, rakastaa vihollisiaan. (Gal. 6:10; Matt. 5:44–48.) Erityisesti siinä kannustettiin heitä kertomaan toisille Jumalan tekemää pelastusjärjestelyä koskevasta arvokkaasta totuudesta.

Oli ymmärrettävää, että tällainen menettely saisi maailman pitämään heitä erilaisina. Mutta siihen, ettei ole osa maailmasta, sisältyy muutakin – paljon muuta.

Selvästi erossa Suuresta Babylonista

Jotta he eivät olisi osa maailmasta, heidän piti pysyä erossa niistä uskonnollisista järjestelmistä, jotka olivat uppoutuneet maailman asioihin ja omaksuneet oppeja ja tapoja muinaisesta Babylonista, tosi palvonnan vanhasta vihollisesta (Jer. 50:29). Ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista raamatuntutkijat olivat vuosikymmenien ajan paljastaneet esimerkiksi kolminaisuutta, ihmissielun kuolemattomuutta ja helvetintulta koskevien kristikunnan oppien pakanalliset juuret. He olivat myös tuoneet julki todisteita siitä, miten kirkot olivat yrittäneet ohjailla hallituksia omia itsekkäitä tarkoitusperiään silmällä pitäen. Kristikunnan oppien ja tapojen perusteella raamatuntutkijat olivat tunnistaneet sen olevan ”Suuri Babylon” (Ilm. 18:2). He osoittivat, että se sekoitti totuuden erheeseen ja haalean kristillisyyden suoranaiseen maailmallisuuteen ja että Raamatun nimitys ”Babylon” (merkitsee ’sekaannusta’) kuvasi hyvin sen tilaa. He kehottivat Jumalaa rakastavia lähtemään ulos ”Babylonista” (Ilm. 18:4). Siinä tarkoituksessa he vuoden 1917 joulukuussa ja vuoden 1918 alussa levittivät 10000000 Raamatuntutkijain Lehteä, jossa käsiteltiin aihetta ”Babylonin kukistuminen” (engl.) ja tuomittiin kristikunta jyrkkäsanaisesti. Tämä synnytti vuorostaan katkeraa vihamielisyyttä papistossa, joka käytti hyväkseen sota-ajan hysteriaa pyrkiessään murskaamaan Jehovan todistajien työn.

Suuresta Babylonista ulos lähteminen vaati välttämättä eroamista sellaisista järjestöistä, jotka kannattivat sen vääriä oppeja. Raamatuntutkijat erosivat niistä, vaikka he vielä useiden vuosien ajan pitivätkin kristittyinä veljinään sellaisia kirkkoihin kuuluvia yksilöitä, jotka tunnustivat vihkiytyneensä täysin Jumalalle ja uskovansa lunnaisiin. Mutta raamatuntutkijat eivät ainoastaan kirjoittaneet kirjeitä erotakseen kristikunnan kirkoista, vaan jotkut lukivat mikäli mahdollista kirjeensä ääneen niissä kirkon tilaisuuksissa, joissa jäsenet saivat ilmaista vapaasti mielipiteensä. Jos tämä ei ollut mahdollista, he saattoivat lähettää jäljennöksen erokirjeestään – ystävällisestä kirjeestä, joka sisälsi sopivaa todistusta – jokaiselle tuon seurakunnan jäsenelle.

Varmistautuivatko he myös siitä, että he eivät ottaneet mukaansa mitään noiden järjestöjen pahoja tapoja? Millainen tilanne vallitsi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneenä aikana?

Pitäisikö uskonnon sekaantua politiikkaan?

Koska monien johtavien kansojen hallitsijoilla oli yhteyksiä katoliseen tai protestanttiseen kirkkoon, he olivat kauan väittäneet hallitsevansa poliittisella areenalla Jumalan valtakunnan edustajina, ”jumalallisella oikeudella” ja Jumalan erikoissuosiossa. Kirkko antoi siunauksensa valtiolle, ja valtio vuorostaan antoi tukensa kirkolle. Myöntyivätkö raamatuntutkijatkin tällaiseen?

Sen sijaan että he olisivat jäljitelleet kristikunnan kirkkoja, he pyrkivät ottamaan oppia Jeesuksen Kristuksen ja hänen apostoliensa opetuksista ja esimerkistä. Mitä he saivat selville tutkiessaan Raamattua? Vartiotornin julkaisuista ilmeni jo varhain heidän olleen perillä siitä, että kun roomalainen maaherra Pontius Pilatus kuulusteli Jeesusta, tämä sanoi: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta.” Vastaukseksi asemaansa koskevaan kysymykseen Jeesus sanoi tuolle maaherralle: ”Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten olen tullut maailmaan, että todistaisin totuudesta.” (Joh. 18:36, 37.) Raamatuntutkijat tiesivät, että Jeesus hoiti tuon tehtävän horjumattoman uskollisesti. Kun Panettelija tarjosi hänelle kaikkia maailman valtakuntia ja niiden loistoa, hän kieltäytyi. Kun ihmiset halusivat tehdä hänestä kuninkaan, hän meni pois. (Matt. 4:8–10; Joh. 6:15.) Raamatuntutkijat eivät kierrelleet sitä, että Jeesus sanoi Panettelijaa ”maailman hallitsijaksi” ja totesi, ettei Panettelijalla ollut ”mitään otetta” häneen (Joh. 14:30). He saattoivat nähdä, että Jeesus ei pyrkinyt itse sitoutumaan tai sotkemaan seuraajiaan Rooman poliittiseen järjestelmään, vaan että hän oli täysin omistautunut ”Jumalan valtakunnan hyvän uutisen” julistamiseen (Luuk. 4:43).

Saiko heidän uskonsa näihin Jumalan sanassa kerrottuihin asioihin heidät suhtautumaan epäkunnioittavasti hallitusvaltaan? Ei suinkaan. Se auttoi heitä pikemminkin ymmärtämään, miksi hallitsijoiden edessä olevat ongelmat olivat niin musertavia, miksi oli niin paljon laittomuutta ja miksi hallitusten ohjelmat ihmisten olojen parantamiseksi johtivat usein pettymykseen. Heidän uskonsa sai heidät olemaan kärsivällisiä, kun he kohtasivat vaikeuksia, koska he luottivat siihen, että aikanaan Jumala toisi pysyvän huojennuksen Valtakuntansa välityksellä. Siihen aikaan he ymmärsivät, että Roomalaiskirjeen 13:1–7:ssä mainitut ”esivallat” eli ”korkeammat vallat” (KJ), olivat maallisia hallitsijoita. Siksi he kehottivat osoittamaan kunnioitusta viranomaisia kohtaan. Käsitellessään Roomalaiskirjeen 13:7:ää C. T. Russell sanoi kirjassa Uusi luomus (julk. engl. 1904), että tosi kristittyjen ”pitäisi olla luonnollisesti mitä vakavimpia tämän maailman suuruuden tunnustamisessaan ja mitä kuuliaisimpia laeille ja niiden vaatimuksille, lukuunottamatta sitä, että niiden huomattaisiin olevan ristiriidassa taivaallisten vaatimusten ja käskyjen kanssa. Harva, jos edes kukaan maallinen hallitsija, pitäisi meidän päivinämme virheenä sitä, että tunnustetaan korkein Luoja ja uskotaan ja totellaan hänen käskyjään korkeimmassa määrin. Sentähden tulisi [tosi kristittyjen] olla nykyajan lainkuuliaisimpia alamaisia, ei rauhanhäiritsijöitä, ei riidanhaluisia, ei vikojenetsijöitä.”

Raamatuntutkijat tiesivät, että heidän piti kristittyinä omistautua Jumalan valtakunnan saarnaamistyöhön. Raamatun tutkielmien ensimmäisessä osassa sanottiinkin: ”Jos tätä tehdään uskollisesti, niin ei jää aikaa eikä ole haluakaan sekaantua nykyiseen valtiolliseen elämään.”

Tässä mielessä he muistuttivat melkoisesti niitä varhaiskristittyjä, joita August Neander kuvaili kristillisen uskonnon ja kirkon historiaa käsittelevässä kirjassa Allgemeine Geschichte der christlichen Religion und Kirche: ”Kristityt olivat loitolla ja erossa valtiosta – – ja kristillisyys näytti pystyvän vaikuttamaan kansalaisten elämään ainoastaan – se myönnettäköön – kaikkein puhtaimmalla tavalla: pyrkimällä käytännössä juurruttamaan valtakunnan kansalaisiin yhä enemmän pyhiä tunteita.”

Kun maailma lähti sotaan

Ensimmäisen maailmansodan tapahtumat koettelivat eri puolilla maailmaa ankarasti niiden väitteitä, jotka tunnustautuivat kristityiksi. Se oli hirvittävin siihen mennessä käydyistä sodista; lähes koko maailman väestö oli tavalla tai toisella mukana sodassa.

Vaikka Vatikaani tunsi myötätuntoa keskusvaltoja kohtaan, paavi Benedictus XV pyrki jatkuvasti pitämään yllä puolueetonta vaikutelmaa. Minkään kansan papisto, sen enempää katolinen kuin protestanttinenkaan, ei kuitenkaan pysynyt puolueettomana. Tri Ray Abrams kirjoitti Yhdysvaltojen tilanteesta kirjassaan Preachers Present Arms (Saarnaajat tekevät kunniaa): ”Kirkot omaksuivat päämääränsä niin yksimielisesti, ettei sille löydy vertaa uskonnollisista aikakirjoista. – – Johtajat ryhtyivät viipymättä perinpohjaisiin, sota-ajan vaatimiin järjestelyihin. Vuorokauden kuluttua sodan julistamisesta Amerikan Kristuksen kirkkojen liittoneuvosto oli laatinut suunnitelmat täydellistä yhteistyötä varten. – – Roomalaiskatolinen kirkko oli järjestetty samanlaiseen palvelukseen kansallisen katolisen sotaneuvoston alaisuudessa, jota johti 14 arkkipiispaa ja jonka puheenjohtajana oli kardinaali Gibbons, ja se osoitti samanlaista antaumusta asiaa kohtaan. – – Monet kirkot tekivät paljon enemmän kuin niiltä pyydettiin. Niistä tuli sotajoukkojen värväysasemia.” Mitä raamatuntutkijat tekivät?

Vaikka he pyrkivät toimimaan tavalla, jonka he ajattelivat miellyttävän Jumalaa, heidän asenteensa ei aina ollut ehdottoman puolueeton. Heidän menettelyynsä vaikutti sama käsitys, joka oli muillakin kristityiksi tunnustautuvilla, nimittäin käsitys, että ”esivallat” olivat ”Jumalan asettamia”. (Room. 13:1.) Niinpä Vartiotorni kehotti Yhdysvaltain presidentin antaman julistuksen mukaisesti raamatuntutkijoitakin yhtymään maailmansodan lopputulosta koskevan rukous- ja anomuspäivän viettoon 30. toukokuuta 1918.a

Sotavuosina yksityisten raamatuntutkijoiden kohtaamat tilanteet vaihtelivat. Samoin vaihteli se tapa, millä he suhtautuivat näihin tilanteisiin. Koska he tunsivat velvollisuudekseen totella ”vallassaolijoita”, maallisia hallitsijoita, jotkut menivät etulinjan taisteluhautoihin kiväärein ja pistimin aseistautuneina. Mutta koska he muistivat raamatunkohdan: ”Älä tapa”, he ampuivat aseillaan ilmaan tai yrittivät vain iskeä aseen vastustajan käsistä (2. Moos. 20:13). Jotkut harvat, kuten Remigio Cuminetti Italiassa, kieltäytyivät pukemasta ylleen sotilaspukua. Italian hallitus ei siihen aikaan ottanut lainkaan huomioon, että joku ei voisi omantunnonsyistä tarttua aseisiin. Cuminetti oli syytettynä viisi kertaa, ja hänet suljettiin vankiloihin ja mielisairaalaan, mutta hän pysyi järkkymättömänä uskossaan ja päätöksessään. Englannissa jotkut, jotka anoivat vapautusta, määrättiin työskentelemään kansallisten etujen hyväksi tai palvelemaan sellaisissa joukoissa, jotka eivät osallistuneet taisteluihin. Toiset, kuten Pryce Hughes, omaksuivat ehdottoman puolueettoman asenteen huolimatta siitä, mitä he joutuivat sen vuoksi kokemaan.

Ainakaan siinä vaiheessa kaikki raamatuntutkijat eivät toimineet aivan niin kuin ne varhaiskristityt, joita E. W. Barnes kuvaili kirjassaan The Rise of Christianity (Kristillisyyden nousu) seuraavasti: ”Kaiken saatavissa olevan tiedon huolellinen tutkiminen osoittaa, että Marcus Aureliuksen [Rooman keisarina v. 161–180] aikaan mennessä ei yhdestäkään kristitystä tullut sotilasta, eikä yksikään sotilas kristityksi tultuaan jäänyt sotapalvelukseen.”

Ensimmäisen maailmansodan lopussa syntyi sitten uusi tilanne, jossa uskonnollisten ryhmien oli osoitettava, kenelle ne olivat uskollisia.

Jumalan valtakunnan poliittinen ilmaus?

Versaillesissa Ranskassa allekirjoitettiin 28. kesäkuuta 1919 rauhansopimus, johon sisältyi sopimus Kansainliitosta. Jo ennen kuin tuo rauhansopimus allekirjoitettiin, Amerikan Kristuksen kirkkojen liittoneuvosto julisti, että tuo liitto olisi ”Jumalan valtakunnan poliittinen ilmaus maan päällä”. Yhdysvaltain senaatti sai myös runsaasti postia uskonnollisilta ryhmiltä, jotka kehottivat sitä ratifioimaan Kansainliittoa koskevan sopimuksen.

Jehovan todistajat eivät lähteneet tukemaan Kansainliittoa. Jo ennen kuin tuo rauhansopimus ratifioitiin (lokakuussa), J. F. Rutherford piti 7. syyskuuta 1919 Cedar Pointissa Ohiossa Yhdysvalloissa puheen, jossa hän osoitti, että itse Jumalan perustama Valtakunta – ei Kansainliitto – on ahdistetun ihmiskunnan ainoa toivo. Vaikka nuo raamatuntutkijat myönsivätkin, että ihmistekoinen liitto olosuhteiden parantamiseksi voisi saada aikaan paljon hyvää, he eivät kääntäneet selkäänsä Jumalan omalle valtakunnalle eivätkä vaihtaneet sitä poliittiseen välineeseen, jonka poliitikot olivat pystyttäneet ja jonka papisto oli siunannut. Sen sijaan he ryhtyivät antamaan maailmanlaajuista todistusta Valtakunnasta, jonka Jumala oli antanut Jeesuksen Kristuksen haltuun (Ilm. 11:15; 12:10). Vuoden 1920 marraskuun Vartiotornissa selitettiin, että Jeesus oli ennustanut juuri tämän työn Matteuksen 24:14:ssä.

Toisen maailmansodan jälkeen kristityt kohtasivat jälleen samanlaisen kysymyksen. Tällä kertaa se koski Yhdistyneitä kansakuntia, Kansainliiton seuraajaa. Vaikka toinen maailmansota oli vuonna 1942 yhä käynnissä, Jehovan todistajat olivat jo saaneet selville Raamatusta, Ilmestyksen 17:8:sta, että tuo maailman rauhan järjestö nousisi jälleen ja että se ei saisi aikaan pysyvää rauhaa. Vartiotorni-seuran silloinen presidentti N. H. Knorr selitti tämän konventtipuheessa ”Rauha – voiko se olla pysyvä?”. Jehovan todistajat julistivat rohkeasti tuota näkemystä maailmassa kehittyvästä tilanteesta. Toisaalta katoliset, protestanttiset ja juutalaiset johtajat osallistuivat suoranaisesti neuvonpitoon San Franciscossa vuonna 1945, kun YK:n peruskirjaa laadittiin. Näiden tapahtumien tarkkailijoille oli selvää, kuka halusi olla ”maailman ystävä” ja kuka pyrki siihen, ettei olisi ”osa maailmasta”, sen kuvauksen mukaisesti, jonka Jeesus oli esittänyt opetuslapsistaan (Jaak. 4:4; Joh. 17:14).

Kristillinen puolueettomuus

Vaikka Jehovan todistajat nopeasti tajusivat joitakin kysymyksiä, jotka koskivat kristityn suhdetta maailmaan, niin toiset asiat vaativat enemmän aikaa. Mutta kun toinen maailmansota voimistui Euroopassa, Vartiotornissa 1.11.1939 (suom. moniste ”Puolueettomuus”) ilmestynyt tärkeä kirjoitus auttoi heitä ymmärtämään kristillisen puolueettomuuden merkityksen. Kirjoituksessa osoitettiin, että Jeesuksen Kristuksen seuraajilla oli Jumalan edessä velvollisuus omistautua täysin hänelle ja hänen Valtakunnalleen, teokratialle. Heidän tuli rukoilla Jumalan valtakunnan, ei maailman, puolesta. (Matt. 6:10, 33.) Sen valossa, kenet Jeesus Kristus paljasti maailman näkymättömäksi hallitsijaksi (Joh. 12:31; 14:30), kirjoituksessa pohdittiin sitä, miten joku Jumalan valtakunnalle omistautunut ihminen voisi suosia jotakin puolta maailman ryhmäkuntien välisissä selkkauksissa. Eikö Jeesus ollut sanonut seuraajistaan: ”He eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään ole osa maailmasta”? (Joh. 17:16.) Tällaista kristillistä puolueettomuutta ei maailma yleensä ymmärtänyt. Mutta eläisivätkö Jehovan todistajat todella sen mukaisesti?

Heidän puolueettomuutensa asetettiin ankaraan kokeeseen toisen maailmansodan aikana, erityisesti Saksassa. Historioitsija Brian Dunn sanoi kirjassa, jossa selostetaan kirkkojen suhtautumista natsien hirmutekoihin: ”Jehovan todistajat eivät voineet sovitella kansallissosialismin kanssa – – eniten natseja ärsytti todistajien – – poliittinen puolueettomuus. – – Tämä merkitsi sitä, ettei uskovainen voinut palvella sotilaana – – ottaa vastaan mitään virkaa, osallistua kansallisten juhlien viettoon eikä tehdä minkäänlaista uskollisuuden merkkiä.” (The Churches’ Response to the Holocaust, 1986.) Kirjassa A History of Christianity (Kristillisyyden historia) Paul Johnson lisäsi: ”Monet tuomittiin kuolemaan, koska he kieltäytyivät sotapalveluksesta – – tai he päätyivät Dachauhun tai mielisairaaloihin.” Miten monta todistajaa Saksassa vangittiin? Saksan Jehovan todistajat raportoivat myöhemmin, että 6262 heistä oli pidätetty ja näistä 2074 oli pantu keskitysleireihin. Ei-uskonnolliset kirjoittajat esittävät yleensä suurempia lukuja.

Isossa-Britanniassa, jossa sekä miehiä että naisia määrättiin sotapalvelukseen, laki soi mahdollisuuden vapautukseen, mutta monet tuomioistuimet kieltäytyivät antamasta sitä Jehovan todistajille, ja tuomarit langettivat heille vankeustuomioita, joiden yhteen laskettu vuosimäärä nousi yli 600:aan. Yhdysvalloissa sadat Jehovan todistajat vapautettiin kristittyinä sananpalvelijoina sotapalveluksesta. Yli 4000, joilta evättiin asevelvollisuuslain suoma vapautus, pidätettiin ja vangittiin jopa viideksi vuodeksi. Jehovan todistajat noudattivat samaa kristillistä puolueettomuutta jokaisessa maailman maassa.

Heidän puolueettomuutensa aitouden koetus ei kuitenkaan päättynyt sodan loppuessa. Vaikka vuosien 1939–45 kriisi olikin ohi, tuli muita selkkauksia, ja suhteellisen rauhallisinakin aikoina monet kansakunnat päättivät pitää yleisen asevelvollisuuden voimassa. Siellä missä Jehovan todistajia ei kristittyinä sananpalvelijoina vapautettu asepalveluksesta, heidät pantiin edelleen vankilaan. Kun John Tsukaris ja George Orphanidis vuonna 1949 kieltäytyivät tarttumasta aseisiin lähimmäisiään vastaan, Kreikan hallitus määräsi heidät teloitettaviksi. Jehovan todistajien kohtelu Kreikassa oli toistuvasti niin ankaraa, että Euroopan neuvosto (ihmisoikeuksien toimikunta) yritti aikanaan käyttää vaikutusvaltaansa heidän hyväkseen, mutta ortodoksisen kirkon painostuksen vuoksi neuvoston vaatimukset eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olleet vuoteen 1992 mennessä tuottaneet tulosta. Jehovan todistajien jatkuva rankaiseminen heidän omaantuntoon perustuvien uskonnollisten vakaumustensa vuoksi kävi kuitenkin vastenmieliseksi joillekin valtioille. Joissakin maissa, esimerkiksi Suomessa, Ruotsissa, Puolassa, Alankomaissa ja Argentiinassa, valtio ei enää 1990-luvulla painostanut aktiivisia todistajia sota- tai siviilipalvelukseen, vaikka jokainen tapaus tutkittiinkin huolellisesti.

Jehovan todistajat ovat paikassa toisensa jälkeen kohdanneet kristillistä puolueettomuuttaan koettelevia tilanteita. Vallankumoukselliset joukot ovat väkivaltaisesti vastustaneet vallassa olevia hallituksia Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa, Lähi-idässä, Pohjois-Irlannissa ja muualla. Se on johtanut siihen, että sekä hallitukset että oppositiovoimat ovat painostaneet Jehovan todistajia antamaan niille aktiivisen tukensa. Jehovan todistajat ovat kuitenkin pysyneet ehdottoman puolueettomina. Joitakuita on heidän asenteensa vuoksi julmasti piesty, jopa teloitettu. Jehovan todistajien aito kristillinen puolueettomuus on kuitenkin usein saanut osakseen molempien puolten johtajien kunnioituksen, ja todistajat ovat saaneet häiritsemättä jatkaa työtään, Jehovan valtakunnan hyvän uutisen kertomista.

Todistajien puolueettomuutta koeteltiin 1960- ja 1970-luvulla julmasti, kun kaikkia Malawin kansalaisia vaadittiin ostamaan hallitsevan poliittisen puolueen jäsenkortti. Jehovan todistajat ymmärsivät, että sen ostaminen olisi vastoin heidän kristillistä vakaumustaan. Siksi heitä vainottiin tavalla, joka oli sadistisessa julmuudessaan vailla vertaa. Kymmenettuhannet joutuivat pakenemaan maasta, ja monet pakotettiin aikanaan palaamaan maahansa, missä he joutuivat kärsimään uusista julmuuksista.

Vaikka Jehovan todistajia on väkivaltaisesti vainottu, he eivät puolestaan ole ilmaisseet kapinahenkeä. Heidän vakaumuksensa ei vaaranna ainoatakaan hallitusta, jonka alaisuudessa he elävät. Sitä vastoin Kirkkojen maailmanneuvosto on auttanut rahoittamaan vallankumouksia, ja katoliset papit ovat tukeneet sissiliikkeitä. Mutta jos joku Jehovan todistajista osallistuisi kumoukselliseen toimintaan, hän kieltäisi uskonsa.

Jehovan todistajat tosin uskovat, että Jumalan valtakunta poistaa tieltään kaikki ihmishallitukset. Raamattu sanoo juuri niin Danielin 2:44:ssä. Mutta, kuten todistajat korostavat, Raamatun mukaan tuota Valtakuntaa eivät perusta ihmiset, vaan ”taivaan Jumala” on ”pystyttävä valtakunnan”. He selittävät edelleen, että Raamatussa ei sanota Jumalan valtuuttavan ihmisiä raivaamaan tietä tuolle Valtakunnalle poistamalla ihmisten hallituksia. Jehovan todistajat tajuavat, että tosi kristittyjen tehtävä on saarnata ja opettaa (Matt. 24:14; 28:19, 20). He kunnioittavat Jumalan sanaa, ja niinpä historia ei kerro kenenkään heistä koskaan yrittäneen kukistaa minkäänlaista hallitusta missäänpäin maailmaa, eivätkä he ole koskaan suunnitelleet kenenkään virkamiehen vahingoittamista. Italialainen sanomalehti La Stampa sanoi Jehovan todistajista: ”He ovat lainkuuliaisimpia kansalaisia, mitä kukaan voisi toivoa: he eivät välttele veroja eivätkä pyri kiertämään hankalia lakeja omaksi edukseen.” Koska he kuitenkin tajuavat asian vakavuuden Jumalan silmissä, jokainen heistä on lujasti päättänyt pidättyä olemasta ”osa maailmasta” (Joh. 15:19; Jaak. 4:4).

Kun kansallisista vertauskuvista tuli palvonnan kohteita

Kun Adolf Hitler nousi valtaan Saksassa, isänmaallinen hysteria levisi hyökyaallon tavoin maailmaan. Kurin ylläpitämiseksi tehtiin isänmaallisiin muotomenoihin osallistuminen pakolliseksi. Saksassa jokaista vaadittiin esittämään säädetty tervehdys ja huutamaan: ”Heil Hitler!” Tämä merkitsi Hitlerin ylistämistä pelastajaksi; sen tarkoitus oli ilmaista käsitys, jonka mukaan kaikki ihmisten toiveet keskittyivät hänen johtajantaitoonsa. Mutta Jehovan todistajat eivät voineet yhtyä sellaisiin käsityksiin. He tiesivät, että heidän piti palvoa yksin Jehovaa ja että Hän oli korottanut Jeesuksen Kristuksen ihmiskunnan Pelastajaksi (Luuk. 4:8; 1. Joh. 4:14).

Jo ennen kuin Hitleristä tuli Saksan diktaattori, Jehovan todistajat tarkastelivat vuonna 1931 englanniksi julkaistussa kirjasessa Valtakunta, maailman toivo raamatullista esimerkkiä, jonka profeetta Danielin kolme rohkeaa heprealaistoveria antoivat Babylonissa. Kun kuningas oli määrännyt, että noiden uskollisten heprealaisten piti tietyn musiikin soidessa kumartaa kuvapatsaan edessä, he olivat kieltäytyneet sovittelemasta, ja Jehova oli selvästi ilmaissut hyväksyntänsä pelastamalla heidät. (Dan. 3:1–26.) Kirjasessa korostettiin, että isänmaalliset seremoniat, joihin Jehovan todistajia nykyään vaaditaan osallistumaan, koettelevat samalla tavoin heidän uskollisuuttaan.

Vähitellen innostus pakollisiin isänmaallisiin muotomenoihin levisi Saksan rajojen ulkopuolelle. J. F. Rutherfordia pyydettiin Washingtonin konventissa 3. kesäkuuta 1935 esittämään ajatuksensa kouluissa vaadittavasta lipun tervehtimisestä, ja silloin hän korosti uskollisuutta Jumalaa kohtaan. Kun Lynnissä Massachusettsissa asuva kahdeksanvuotias Carleton B. Nichols jr muutamaa kuukautta myöhemmin kieltäytyi tervehtimästä Amerikan lippua ja yhtymästä isänmaalliseen lauluun, asiasta kerrottiin sanomalehdissä kautta maan.

Selittääkseen asiaa veli Rutherford piti 6. lokakuuta radioesitelmän aiheesta ”Lipun tervehtiminen” ja sanoi siinä: ”Lipun tervehtiminen on monille ihmisille pelkkä muodollisuus, jolla on hyvin pieni merkitys tai ei mitään merkitystä. Mutta niille, jotka tarkastelevat asiaa vilpittömästi Raamatun kannalta, se merkitsee paljon.

”Lippu edustaa näkyväisiä hallitusmahteja. On aivan sopimatonta ja väärin yrittää lailla pakottaa ketään kansalaista tai kenenkään kansalaisen lasta tervehtimään mitään esinettä tai asiaa tai laulamaan n.s. ’isänmaallisia lauluja’. Lait laaditaan ja pannaan voimaan sellaisten julkisten tekojen estämiseksi, jotka vahingoittavat toisia, mutta niitä ei laadita kenenkään pakottamiseksi loukkaamaan omaatuntoaan, varsinkaan, kun omatunto on ohjattu Jehova Jumalan sanan mukaan.

”Kieltäytyminen tervehtimästä lippua ja hiljaa seisominen, niinkuin tämä poika teki, ei voi vahingoittaa ketään. Jos joku uskoo vilpittömästi, että Jumala kieltää tervehtimästä lippuja, niin silloin hänen pakottamisensa tervehtimään lippua vastoin Jumalan sanaa ja hänen omaatuntoaan on suuri vääryys asianomaista kohtaan. Valtiolla ei ole mitään oikeutta tehdä lailla tai millään muullakaan tavalla vääryyttä ihmisille.”

Jehovan todistajien kantaa perusteltiin edelleen kirjasessa Kuuliaisuus, joka julkaistiin englanniksi samana vuonna, vuonna 1935. Huomio kiinnitettiin seuraavankaltaisiin raamatunkohtiin: 2. Mooseksen kirja 20:3–7, jossa annetun käskyn mukaan palvonta tuli osoittaa vain Jehovalle eikä Jumalan palvelijoiden pitänyt tehdä jumalankuvaa eikä minkään taivaassa tai maan päällä olevan kaltaista kuvaa eikä kumartaa sellaisen edessä; Luukas 20:25, jossa Jeesus Kristus neuvoi paitsi maksamaan keisarille kuuluvan keisarille, myös antamaan Jumalalle kuuluvan Jumalalle; ja Apostolien teot 5:29, jossa apostolit sanoivat päättäväisesti: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.”

Yhdysvalloissa alistettiin tuomioistuinten ratkaistavaksi, oliko sopivaa pakottaa ketään tervehtimään lippua. Yhdysvaltain korkein oikeus muutti 14. kesäkuuta 1943 oman aiemman päätöksensä ja julisti jutussa Länsi-Virginian osavaltion kouluhallitus vastassaan Barnette, että pakollinen lipun tervehtiminen ei ollut sopusoinnussa kansakunnan omassa perustuslaissa taatun vapauden kanssa.b

Kansallismielisiä muotomenoja koskeva kiistakysymys ei ole suinkaan noussut esiin ainoastaan Saksassa ja Yhdysvalloissa. Jehovan todistajia on julmasti vainottu Euroopassa, Afrikassa, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa sekä Aasiassa, koska he eivät ota osaa näihin menoihin, vaikka seisovatkin kunnioittavasti lipun tervehtimisen tai muun sen kaltaisen seremonian aikana. Lapsia on lyöty, ja monia heistä on erotettu koulusta. On käyty lukuisia oikeustaisteluja.

Tarkkailijat ovat kuitenkin joutuneet myöntämään, että tässä, kuten muissakin asioissa, Jehovan todistajat ovat osoittautuneet varhaiskristittyjen kaltaisiksi. Mutta niin kuin kirjassa The American Character (Amerikkalaisen luonne) todettiin: ”Suurelle enemmistölle – – todistajien vastaväitteet olivat yhtä käsittämättömiä kuin [Rooman valtakunnan] kristittyjen muodollista jumalalliselle keisarille uhraamista vastustavat väitteet olivat Trajanukselle ja Pliniukselle.” Tämä oli odotettavissakin, koska Jehovan todistajat – kuten varhaiskristityt – suhtautuivat asioihin Raamatun periaatteiden mukaisesti, eivät maailman tavoin.

Todistajien kanta ilmaistaan selvästi

Jehovan todistajien kestettyä useiden vuosien ajan kristillisen puolueettomuutensa ankaraa koettelemista Vartiotornissa 1.1.1980 vakuutettiin jälleen heidän kantansa olevan muuttumaton. Siinä selitettiin myös, mihin yksityisten todistajien menettely perustui, kun siinä sanottiin: ”Ahkeran Jumalan sanan tutkimisen avulla nämä nuoret kristityt kykenivät tekemään ratkaisun. Kukaan muu ei tehnyt tätä ratkaisua heidän puolestaan. He pystyivät tekemään sen kukin henkilökohtaisesti Raamatun valmentaman omantuntonsa perusteella. He päättivät pidättyä vihamielisistä ja väkivaltaisista toimista muissa maissa olevia lähimmäisiään vastaan. He uskoivat tunnettuun Jesajan ennustukseen ja halusivat osallistua sen täyttämiseen: ’He takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan.’ (Jes. 2:4) Nämä eri kansoista olevat nuoret miehet tekivät juuri täten.”

Niinä vuosina, joina todistajien kristillisestä puolueettomuudesta kiinni pitäminen pantiin koetukselle, he tarkastelivat uudelleen sitä, mitä Raamattu sanoo Roomalaiskirjeen 13:1–7:ssä ”esivalloista”, ja se johti selvempään käsitykseen siitä, millainen on todistajien suhde maallisiin hallituksiin. Tämä selvitys julkaistiin Vartiotornin numeroissa 15.11., 1.12. ja 15.12.1962 sekä uudelleen 1.11.1990. Noissa kirjoituksissa tähdennettiin Jehova Jumalan asemaa ”Korkeimpana” ja osoitettiin samalla, että maalliset hallitsijat ovat ”ylivaltoja” vain suhteessa toisiin ihmisiin ja sillä vaikutusalueella, jolla Jumala sallii niiden toimia nykyisessä asiainjärjestelmässä. Kirjoituksissa osoitettiin, että tosi kristittyjen tulee tunnontarkasti kunnioittaa sellaisia maallisia hallitsijoita ja olla tottelevaisia niille kaikissa asioissa, jotka eivät ole ristiriidassa Jumalan lain ja heidän Raamatulla valmennetun omantuntonsa kanssa. (Dan. 7:18; Matt. 22:21; Apt. 5:29; Room. 13:5.)

Pitämällä lujasti kiinni näistä Raamatun normeista Jehovan todistajat ovat luoneet maailmasta erossa pysymisellään maineen, joka tuo ihmisten mieleen varhaiskristityt.

Kun maailma vietti pyhäpäiviään

Hylätessään uskonnolliset opetukset, joilla oli pakanalliset juuret, Jehovan todistajat lakkasivat myös osallistumasta moniin sellaisiin tapoihin, jotka olivat turmeltuneita. Mutta kesti jonkin aikaa, ennen kuin joitakin pyhäpäiviä tarkasteltiin tarpeeksi huolellisesti. Yksi näistä oli joulu.

Jopa Vartiotorni-seuran päätoimiston henkilökunnan jäsenet viettivät Brooklynin Beetel-kodissa New Yorkissa tätä juhlaa joka vuosi. He olivat useita vuosia tienneet, että joulukuun 25. päivä ei ollut oikea ajankohta, mutta he järkeilivät, että ihmiset olivat jo pitkään yhdistäneet tuon ajankohdan Vapahtajan syntymään ja että hyvän tekeminen toisille oli sopivaa minä tahansa päivänä. Mutta kun asiaa tutkittiin lähemmin, Seuran päätoimiston ja Englannin- ja Sveitsin-haaratoimistojen henkilökunnan jäsenet päättivät lakata osallistumasta joulun juhlintaan. Joulua ei siis vietetty näissä paikoissa vuoden 1926 jälkeen.

R. H. Barber, päätoimiston henkilökunnan jäsen, joka tutki perusteellisesti joulutapojen alkuperää ja niiden tuottamaa hedelmää, esitti tulokset radiossa. Nuo tiedot julkaistiin myös vuoden 1929 joulukuun Kultaisessa Ajassa (engl. 12.12.1928). Siinä paljastettiin läpikotaisin joulun alkuperä, joka tuotti häpeää Jumalalle. Sen jälkeen ovat joulutapojen pakanalliset juuret tulleet yleisesti ihmisten tietoon, mutta se on saanut vain harvat tekemään muutoksia elintavassaan. Toisaalta Jehovan todistajat olivat halukkaita tekemään tarvittavia muutoksia ollakseen otollisempia Jehovan palvelijoita.

Jehovan todistajille osoitettiin, että Jeesuksen syntymän vietto oli todellisuudessa alkanut kiinnostaa ihmisiä enemmän kuin hänen kuolemansa välityksellä saadut lunnaat; että tuon pyhäpäivän juhlinta ja henki, jossa monet lahjat annettiin, ei tuottanut kunniaa Jumalalle; että itämaiden tietäjät, joita jäljitellen annettin lahjoja, olivat todellisuudessa demonien ohjaamia astrologeja; että vanhemmat antoivat lapsilleen esimerkin valehtelemisesta, kun he kertoivat näille joulupukista; että ”pyhän Nikolauksen” nimen myönnettiin olevan itse Panettelijan toinen nimi; ja että sellaiset juhlat olivat, kuten kardinaali Newman myönsi kirjassaan Essay on the Development of Christian Doctrine (Tutkielma kristillisen opin kehityksestä), ”todellisuudessa demonienpalvonnan välineitä ja liitännäisiä”, jotka kirkko oli omaksunut. Saatuaan tietää tämän kaiken Jehovan todistajat lakkasivat heti osallistumasta joulunviettoon.

Jehovan todistajat nauttivat yhdessäolosta perheensä ja ystäviensä kanssa. Mutta he eivät vietä pyhäpäiviä eivätkä juhlia, joilla on yhteyttä pakanajumaliin (kuten on kristikunnan pääsiäisellä, uudenvuodenpäivällä, vapunpäivällä ja äitienpäivällä). (2. Kor. 6:14–17.) Varhaiskristittyjenc tavoin he eivät halua viettää syntymäpäiviäkään. He pidättyvät kunnioittavasti osallistumasta myös sellaisiin kansallisiin pyhäpäiviin, joita vietetään poliittisten tai sotilaallisten tapahtumien muistoksi, eivätkä osoita palvovaa kunnioitusta kansallissankareille. Miksi? Siksi että Jehovan todistajat eivät ole osa maailmasta.

Lähimmäisen auttaminen

Koko Rooman valtakunnan yhteiskunnallinen ja kulttuurielämä perustui jumalien kunnioitukseen. Koska kristityt kieltäytyivät osallistumasta mihinkään pakanajumalien saastuttamaan, ihmiset pitivät kristillisyyttä loukkauksena elintavalleen, ja historioitsija Tacituksen mukaan kristittyjen sanottiin vihaavan ihmissukua. Minucius Felix ilmaisi samanlaisia tuntemuksia lainatessaan kirjoituksissaan sanoja, jotka eräs roomalainen lausui kristitylle tuttavalleen: ”Te ette käy näytöksissä; ette osallistu kulkueisiin – – inhoatte pyhiä otteluja.” Muinaisen Rooman väestön oli hyvin vaikea ymmärtää kristittyjä.

Monet maailman ihmiset eivät nykyäänkään ymmärrä Jehovan todistajia. Jotkut saattavat ihailla todistajien korkeita moraalinormeja, mutta ajattelevat, että todistajien pitäisi osallistua ympärillään olevan maailman kanssa sen toimiin ja olla mukana parantamassa maailmaa. Ne, jotka oppivat henkilökohtaisesti tuntemaan Jehovan todistajia, havaitsevat kuitenkin, että kaikkeen, mitä he tekevät, on raamatullinen syy.

Sen sijaan että Jehovan todistajat erottautuisivat muusta ihmiskunnasta, he omistavat elämänsä lähimmäistensä auttamiseen tavalla, josta Jeesus Kristus antoi esimerkin. He auttavat ihmisiä oppimaan, miten nämä voivat selviytyä menestyksellisesti nykyisen elämän ongelmista, tutustuttamalla heidät Luojaan ja hänen henkeytetyssä Sanassaan esitettyihin elämänohjeisiin. He kertovat auliisti lähimmäisilleen Raamatun totuuksista, jotka voivat muuttaa ihmisen koko elämänkatsomuksen. Heidän vakaumuksensa perustuu sen ymmärtämiseen, että ”maailma on häviämässä”, että Jumala puuttuu pian asioihin saattaakseen nykyisen pahan järjestelmän loppuunsa ja että loistava tulevaisuus odottaa niitä, jotka eivät ole osa maailmasta vaan panevat täyden luottamuksensa Jumalan valtakuntaan (1. Joh. 2:17).

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 188]

Eivät erakkoja, mutta eivät myöskään mukaudu maailman elämäntapaan

[Huomioteksti s. 189]

He erosivat kristikunnan kirkoista

[Huomioteksti s. 190]

”Kristityt olivat loitolla ja erossa valtiosta”

[Huomioteksti s. 194]

Kristillinen puolueettomuus joutui kokeeseen

[Huomioteksti s. 198]

Kukaan muu ei tehnyt ratkaisua heidän puolestaan

[Huomioteksti s. 199]

Miksi he lakkasivat viettämästä joulua

[Tekstiruutu s. 195]

Eivät uhka millekään hallitukselle

◆ Omahassa Nebraskassa Yhdysvalloissa ilmestyvän ”World-Herald”-lehden toimittaja kirjoitti Jehovan todistajien kohtelusta eräässä Latinalaisen Amerikan maassa ja sanoi: ”Sen uskominen, että Jehovan todistajat ovat jonkinlaisena uhkana poliittiselle hallitukselle, vaatii fanaattista ja vainoharhaista mielikuvitusta; he ovat niin epäkumouksellisia ja rauhaa rakastavia kuin uskonnollinen yhteisö vain voi olla, ja he pyytävät ainoastaan, että saavat olla rauhassa ja harjoittaa uskoaan omalla tavallaan.”

◆ Italialaisessa sanomalehdessä ”Il Corriere di Trieste” sanottiin: ”Jehovan todistajia pitäisi ihailla heidän lujuutensa ja yhtenäisyytensä vuoksi. Päinvastoin kuin muissa uskonnoissa heidän yhtenäisyytensä kansana estää heitä rukoilemasta samaa Jumalaa saman Kristuksen nimessä taistelun vastakkaisten osapuolten siunaamiseksi tai sekoittamasta politiikkaa uskontoon valtionpäämiesten tai poliittisten puolueiden etujen hyväksi. Mikään pieni asia ei ole myöskään se, että he kuolevat mieluummin kuin rikkovat – – käskyä ÄLÄ TAPA!”

◆ Jehovan todistajien oltua 40 vuotta kiellon alaisuudessa Tšekkoslovakiassa sanomalehti ”Nová Svoboda” kirjoitti vuonna 1990: ”Jehovan todistajien usko kieltää aseiden käytön ihmisiä vastaan, ja ne jotka ovat kieltäytyneet asepalveluksesta eivätkä ole menneet töihin hiilikaivoksiin, ovat joutuneet vankilaan, jopa neljäksi vuodeksi. Pelkästään tästä ilmenee, että heillä on valtava moraalinen voima. Voisimme käyttää tällaisia epäitsekkäitä ihmisiä jopa korkeimmissa poliittisissa tehtävissä – mutta emme tule koskaan saamaan heitä sinne. – – He tietenkin tunnustavat hallitusviranomaiset, mutta uskovat, että vain Jumalan valtakunta pystyy ratkaisemaan kaikki ihmisten ongelmat. Mutta huomaa: he eivät ole kiihkoilijoita. He ovat ihmisiä, jotka ovat joka suhteessa inhimillisiä.”

[Tekstiruutu/Kuvat s. 200, 201]

Tapoja joista on luovuttu

Brooklynin Beetelissä vietetään tässä vuonna 1926 joulua viimeistä kertaa. Raamatuntutkijat alkoivat vähitellen ymmärtää, että tämän pyhäpäivän alkuperä ja siihen liittyvät tavat eivät tuottaneet kunniaa Jumalalle

Raamatuntutkijat käyttivät vuosikausia tunnuksenaan ristiä ja kruunua, ja tämä symboli oli myös ”Vartiotornin” kannessa vuosina 1891–1931. Mutta vuonna 1928 korostettiin, ettei mikään koristeellinen symboli, vaan ihmisen toiminta todistajana, ilmaisi hänen olevan kristitty. Vuonna 1936 osoitettiin, että todisteiden mukaan Kristus kuoli paalussa, ei kahden ristikkäin olevan puun muodostamalla ristillä

Kirjassaan ”Päivittäistä mannaa” raamatuntutkijat pitivät luetteloa syntymäpäivistä. Mutta lakattuaan viettämästä joulua ja tajutessaan, että syntymäpäiväjuhlissa annettiin asiatonta kunniaa luomuksille (yksi syy jonka vuoksi varhaiskristityt eivät koskaan viettäneet syntymäpäiviä), raamatuntutkijat luopuivat tästäkin tavasta

Noin 35 vuoden ajan pastori Russell ajatteli, että Gizen suuri pyramidi oli Jumalan kivitodistaja, joka vahvisti Raamatun ajanjaksojen paikkansapitävyyden (Jes. 19:19). Jehovan todistajat ovat kuitenkin luopuneet ajatuksesta, että jollakin Egyptin pyramidilla olisi jotain tekemistä tosi palvonnan kanssa. (Ks. ”Wartio-Torneja” 15.1. ja 1.2.1929.)

[Kuva s. 189]

Kymmenen miljoonaa kappaletta levitettiin

[Kuvat s. 191]

Jotkut menivät taisteluhautoihin aseet mukanaan, mutta toiset, esimerkiksi englantilainen A. P. Hughes ja italialainen R. Cuminetti kieltäytyivät siitä

[Kuvat s. 193]

Jehovan todistajat kieltäytyivät tunnustamasta, että Kansainliitto tai YK olisivat Jumalasta; he kannattivat vain Kristuksen hallussa olevaa Jumalan valtakuntaa

[Kuva s. 197]

Carleton ja Flora Nichols. Kun heidän poikansa ei tervehtinyt lippua, uutinen levisi koko maahan