PAASTO

Täydellinen pidättyminen ravinnosta määräajaksi. Oikeista vaikuttimista pidettyjen paastojen tarkoitus oli osoittaa menneistä synneistä johtuvaa jumalista murhetta ja katumusta (1Sa 7:6; Jl 2:12–15; Jn 3:5). Paastot olivat sopivia myös silloin, kun oltiin suuressa vaarassa, kun tarvittiin kipeästi Jumalan johtoa, kun kestettiin koetuksia ja kohdattiin kiusauksia tai kun tutkittiin tai mietiskeltiin Jumalan tarkoituksia tai keskityttiin niihin (2Ai 20:3; Esr 8:21; Est 4:3, 16; Mt 4:1, 2). Paasto ei ollut mitään itsensä rankaisemista vaan nöyrtymistä Jehovan edessä (Esr 8:21; 9:5; vrt. 1Ku 21:27–29). Jeesus paastosi 40 päivää, kuten Mooses ja Eliakin, jotka molemmat näyttäytyivät näyssä Jeesuksen kanssa hänen muodonmuutoksensa yhteydessä (Mt 17:1–9; 2Mo 34:28; 5Mo 9:9; 1Ku 19:7, 8).

Mooseksen laissa ei käytetä sanaa ”paasto”, mutta sovituspäivän yhteydessä siinä käsketään: ”Teidän on vaivattava sieluanne.” (3Mo 16:29–31; 23:27; 4Mo 29:7.) Tämän ymmärretään tavallisesti tarkoittavan paastoamista, ja tätä näkemystä tukevat Jesajan 58:3, 5 ja psalmi 35:13.

Jesajan 58. luvussa käsitellään aikaa, jolloin juutalaiset tekivät paljon syntiä; he eivät kuitenkaan katuneet aidosti, vaikka teeskentelivätkin palvovansa Jehovaa ja palvelivat häntä huulillaan ja noudattivat näön vuoksi uskonnollisia tapoja. Paastoaminen oli yksi näistä tavoista, ja he ajattelivat, että Jumala huomaisi sen ja he saisivat hänen suosionsa. Kun näin ei käynytkään, he kysyivät selvästikin hämmentyneinä: ”Miksi me paastosimme etkä sinä nähnyt ja vaivasimme sieluamme etkä sinä pannut merkille?” Jehova kertoi heille syyn siihen. Jopa paastonsa aikana, kun he pyysivät hänen vanhurskaita tuomioitaan ja toimivat ikään kuin he olisivat toteuttaneet vanhurskautta, he tavoittelivat omaa nautintoaan ja etuaan sekä riitelivät ja syyllistyivät sortoon ja väkivaltaan; he eivät osoittaneet lainkaan sellaista jumalista murhetta ja katumusta, joka liittyi vilpittömiin paastoihin. Heidän paastonsa ei ollut sellaista, että se olisi saanut heidän äänensä kuulumaan taivaassa, vaikka heidän huomiota herättävä valituksensa oli todella kovaäänistä. Jehova tuomitsi heidän ulkokultaisen teeskentelynsä: ”Tällainenko tulisi olemaan paasto, jonka minä valitsen, päivä, jona ihminen vaivaa sieluaan? Että hän painaisi päänsä alas niin kuin kaisla ja levittäisi lepovuoteekseen säkkikankaan ja tuhkaa? Tätäkö sinä kutsut paastoksi ja Jehovalle otolliseksi päiväksi?” (Jes 58:1–5.)

Jotta paasto olisi hyväksyttävä, siihen täytyy liittyä menneiden syntien oikaiseminen. Jehova teki profeettansa Jesajan välityksellä tiettäväksi, mitä hän piti todellisena paastona, sanoessaan: ”Eikö tämä ole paasto, jonka minä valitsen, että jumalattomuuden kahleet irrotetaan, iesvarren siteet avataan ja muserretut vapautetaan ja että te katkaisette jokaisen iesvarren? Eikö se, että jaat leipäsi nälkäiselle ja tuot ahdistetut, kodittomat taloosi? Että nähdessäsi alastoman peität hänet ja ettet kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi?” (Jes 58:6, 7.)

Juutalaisten neljä vuotuista paastoa. Juutalaiset asettivat monia paastoja, ja yhteen aikaan heillä oli neljä vuotuista paastoa ilmeisesti niiden onnettomien tapahtumien muistoksi, jotka liittyivät Jerusalemin piiritykseen ja autioitukseen 600-luvulla eaa. (Sak 8:19). Nuo neljä vuotuista paastoa olivat: 1) ”Neljännen kuun paasto”, joka pidettiin ilmeisesti sen muistoksi, että babylonialaiset mursivat Jerusalemin muurit 9. tammuskuuta 607 eaa. (2Ku 25:2–4; Jer 52:5–7). 2) Temppeli tuhottiin juutalaisten viidennessä kuussa, abkuussa, ja ilmeisesti ”viidennen kuun paasto” pidettiin tämän tapahtuman muistoksi (2Ku 25:8, 9; Jer 52:12, 13). 3) ”Seitsemännen kuun paaston” aikana muisteltiin ilmeisesti surullisina Gedaljan kuolemaa tai sitä, että maa autioitui täydellisesti Gedaljan salamurhan jälkeen, kun jäljelle jääneet juutalaiset menivät babylonialaisten pelossa Egyptiin (2Ku 25:22–26). 4) ”Kymmenennen kuun paasto” yhdistettiin ehkä siihen, kun jo Babylonin pakkosiirtolaisuudessa olevat juutalaiset kuulivat surullisen uutisen Jerusalemin kukistumisesta (vrt. Hes 33:21), tai se on voinut muistuttaa siitä, että Nebukadnessarin onnistunut Jerusalemin piiritys alkoi tuon kuun 10. päivänä vuonna 609 eaa. (2Ku 25:1; Jer 39:1; 52:4).

Kun jotkut juutalaiset kysyivät: ”Pitääkö minun itkeä viidennessä kuussa ja noudattaa pidättyvyyttä, niin kuin olen tehnyt nämä, oi kuinka monet vuodet?”, Jehova vastasi Sakarjan välityksellä: ”Kun te paastositte – – seitsemänkymmentä vuotta, paastositteko te todella minulle, niin, minulle?” Jumala osoitti, että oikeaan hänelle osoitettuun paastoon olisi liittynyt tottelevaisuus ja että hän vaati totuudellisuutta, oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja vilpitöntä sydäntä. Silloin he voisivat murheellisen paaston ja menneiden muistelun sijasta riemuita ja iloita juhla-aikoina ja heitä siunattaisiin tosi palvonnan ennallistamisella ja muiden kokoamisella Jehovan palvelukseen. (Sak 7:3–7; 8:16, 19, 23.)

Kristilliset paastoa koskevat neuvot. Ollessaan maan päällä Jeesus neuvoi opetuslapsiaan: ”Kun te paastoatte, lakatkaa tulemasta surullisiksi kasvoiltanne niin kuin ulkokullatut, sillä he tekevät kasvonsa surkeiksi, jotta heidän paastoamisensa näkyisi ihmisille. Totisesti minä sanon teille: heillä on jo palkkansa täysimääräisenä. Mutta sinä, kun paastoat, sivele päähäsi öljyä ja pese kasvosi, jottei paastoamisesi näkyisi ihmisille, vaan Isällesi, joka on salassa; silloin Isäsi, joka katselee salassa, tulee palkitsemaan sinut.” (Mt 6:16–18.) Hän viittasi tässä fariseusten vilpilliseen paastoon, jonka hän mainitsi myös eräässä kuvauksessa (Lu 18:9–14). Fariseusten oli tapana paastota kahdesti viikossa, viikon toisena ja viidentenä päivänä (Lu 18:12).

Pelkkä muodollinen ruoasta pidättyminen on Paavalin sanojen mukaan alistumista säädöksiin: ”Älä pitele äläkä maista äläkä koske”, ja hän sanoo, että ”juuri niillä on tosin viisauden ulkokuori itse omaksutussa palvontamuodossa ja valenöyryydessä, ruumiin ankarassa kohtelussa, mutta niillä ei ole mitään arvoa lihan tyydyttämistä vastaan taisteltaessa” (Kol 2:20–23).

Jotkin kristikunnan uskonnolliset lahkot ovat velvoittaneet jäsenensä paastoamaan, mutta Raamatussa itsessään ei käsketä kristittyjä paastoamaan. Kun Jeesus puhui opetuslapsilleen paastosta, kuten edellä on mainittu (Mt 6:16–18), hän ja hänen opetuslapsensa olivat yhä Mooseksen lain alaisia ja he viettivät sovituspäivää ja pitivät siihen liittyvän paaston.

Vuoden 1992 kirkkoraamatun Matteuksen 17:21:ssä hakasulkeissa esittämää tekstiä paastosta ei ole joissakin tärkeimmissä vanhoissa käsikirjoituksissa. Lisäksi vaikka paastoaminen mainitaan vuoden 1938 kirkkoraamatussa Markuksen 9:29:ssä ja joissakin muissa käännöksissä (KR-1776, KJ) myös Apostolien tekojen 10:30:ssä ja 1. Korinttilaiskirjeen 7:5:ssä, näissä raamatunkohdissa ei edellä mainittujen käsikirjoitusten mukaan viitata millään tavoin paastoamiseen.

Jotkut ovat tulkinneet Matteuksen 9:15:n käskevän kristittyjä paastoamaan. Todellisuudessa Jeesus vain kertoi, mitä tapahtuisi hänen kuoltuaan. Jeesuksen ollessa vielä opetuslastensa keskuudessa maan päällä heidän ei ollut sopivaa paastota. Hänen kuoltuaan he tosiaan surivat ja paastosivat. Heillä ei kuitenkaan ollut mitään syytä murheelliseen paastoamiseen hänen ylösnousemuksensa jälkeen eikä varsinkaan pyhän hengen suurenmoisen vuodattamisen jälkeen. (Mr 2:18–20; Lu 5:33–35.) Kristityillä ei varmasti ollut mitään velvoitetta paastota Herran kuoleman vuosipäivänä, sillä apostoli Paavali sanoi oikaistessaan väärää käytöstä, joka liittyi ilta-aterian syömiseen seurakunnan kokouspaikassa ennen Herran illallisen viettoa: ”Onhan teillä taloja syömistä ja juomista varten, eikö niin? – – Kun siis, veljeni, kokoonnutte syömään sitä [Herran illallista], odottakaa toisianne. Jos jollakulla on nälkä, syököön kotona, jottette kokoontuisi tuomioksenne.” (1Ko 11:22, 33, 34.)

Vaikka varhaiskristityt eivät paastonneetkaan siksi, että se olisi ollut heidän uskontonsa vaatimus, he kyllä paastosivat joissakin erikoistapauksissa. Kun Barnabas ja Paavali lähetettiin erikoistehtävään lähetystyöntekijöiksi Vähään-Aasiaan, sekä paasto että rukous liittyivät asiaan. Myös silloin kun johonkin uuteen seurakuntaan nimitettiin vanhimpia, rukoiltiin ”paastoten” (Ap 13:2, 3; 14:23). Kristittyjä ei siis käsketä paastoamaan eikä kielletä paastoamasta (Ro 14:5, 6).