Karisma – ihmisen ylistykseksi vai Jumalan kunniaksi?

”HALLITSIJAN tulisi ylittää alamaisensa paitsi olemalla todella parempi kuin he myös eräällä tavalla lumoamalla heidät”, kirjoitti maineikas kreikkalainen kenraali Ksenofon. Monet sanoisivat tuollaista lumoa nykyään karismaksi.

Kaikilla ihmishallitsijoilla ei tietenkään ole karismaa. Mutta ne, joilla on, pyrkivät tuolla ominaisuudellaan synnyttämään ihmismassoissa palavaa uskollisuutta ja käyttämään niitä hyväkseen omia tarkoitusperiään varten. Ehkä kuuluisin esimerkki lähihistoriasta on Adolf Hitler. Vuonna 1933 ”saksalaisten enemmistön mielestä Hitlerillä oli – tai hän saisi pian – todella jumalallisen johtajan hohdon”, kirjoittaa William L. Shirer kirjassaan Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho. ”He seurasivat häntä sokeasti tulevien kahdentoista myrskyisen vuoden ajan kuin hänellä olisi todella ollut jumalallinen hallitsijanlahja.”

Myös uskonnonhistoria on täynnä karismaattisia johtajia, jotka saivat ihmiset seuraamaan itseään mutta johtivat heidät perikatoon. ”Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan”, varoitti Jeesus. ”Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: ’Minä olen Messias’, ja eksyttävät monia.” (Matteus 24:4, 5, vuoden 1992 kirkkoraamattu.) Karismaattisten väärien messiaiden ilmaantuminen ei rajoittunut ensimmäiseen vuosisataan. Jim Jones julistautui 1970-luvulla ”Kansantemppelin messiaaksi”. Häntä kuvailtiin ”karismaattiseksi kirkonmieheksi”, jolla oli ”merkillistä valtaa ihmisiin”, ja vuonna 1978 hän yllytti seuraajansa historian suurimpiin kuuluvaan joukkoitsemurhaan.a

Karisma voi selvästikin olla vaarallinen lahja. Mutta Raamatussa puhutaan erilaisesta, Jumalan antamasta lahjasta – tai lahjoista – joka on kaikkien ulottuvilla kaikkien hyödyksi. Sitä vastaava kreikkalainen sana on khaʹri·sma, joka esiintyy Raamatussa 17 kertaa. Eräs kreikanoppinut sanoo sanan perusajatuksena olevan ”ilmainen ja ansaitsematon lahja, se mikä annetaan ihmiselle hänen ansaitsematta sitä, se mikä saadaan Jumalan armosta ja mitä ei koskaan olisi voitu saavuttaa tai omistaa ihmisen omin ponnistuksin”.

Raamatun näkökulmasta khaʹri·sma on siis saatu lahja, josta on kiittäminen Jumalan ansaitsematonta hyvyyttä. Mitä näihin lahjoihin kuuluu, joita Jumala on huomaavaisesti antanut meille? Entä miten voimme käyttää niitä hänen ylistyksekseen? Tarkastellaanpa kolmea näistä miellyttävistä lahjoista.

Ikuinen elämä

Kaikista suurin lahja on epäilemättä ikuisen elämän lahja. Paavali kirjoitti Rooman seurakunnalle: ”Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan lahja [khaʹri·sma] on ikuinen elämä Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, välityksellä.” (Roomalaisille 6:23.) On syytä panna merkille, että ”palkan” (kuoleman) olemme ansainneet, joskin tahtomattamme, syntisen luontomme vuoksi. Toisaalta ikuinen elämä, jonka Jumala tekee mahdolliseksi, on jotain täysin ansaitsematonta, jota emme koskaan voisi saada omilla ansioillamme.

Ikuisen elämän lahjaa tulisi vaalia, ja se tulisi jakaa toisten kanssa. Voimme auttaa ihmisiä tuntemaan Jehovan, palvelemaan häntä ja näin saamaan suosiollisesti ikuisen elämän lahjan. Ilmestyksen 22:17:ssä sanotaan: ”Henki ja morsian sanovat jatkuvasti: ’Tule!’ Ja joka kuulee, sanokoon: ’Tule!’ Ja joka janoaa, tulkoon; joka tahtoo, ottakoon elämän vettä ilmaiseksi.”

Miten voimme ohjata toisia tämän elämää antavan veden ääreen? Pääasiassa käyttämällä palveluksessamme tehokkaasti Raamattua. Totta kyllä, joissakin osissa maailmaa ihmiset harvoin lukevat hengellistä aineistoa tai pohtivat sitä, mutta siitä huolimatta meillä on aina tilaisuuksia ’herättää korvat’ jonkun kohdalla (Jesaja 50:4). Voimme tässä asiassa luottaa Raamatun voimaan saada ihminen toimimaan, ”sillä Jumalan sana on elävä ja voimaa uhkuva” (Heprealaisille 4:12). Käytännöllisellä viisaudellaan, tarjoamallaan lohdutuksella ja toivolla tai elämän tarkoitusta koskevalla selityksellään Jumalan sana voi koskettaa sydäntä ja saada ihmiset lähtemään elämään johtavalle tielle (2. Timoteukselle 3:16, 17).

Myös Raamattuun perustuva kirjallisuus voi auttaa meitä sanomaan ”Tule!”. Profeetta Jesaja ennusti, että tänä hengellisen pimeyden aikana ’Jehova loistaisi’ kansansa ylle (Jesaja 60:2). Vartiotorni-seuran julkaisut heijastavat tätä Jehovan siunausta, ja joka vuosi ne ohjaavat tuhansia ihmisiä Jehovan, hengellisen valistuksen Lähteen, luo. Niiden sivuilla ei koskaan koroteta yksilöitä. Vartiotornin alkusanoissa selitetäänkin, että tämän lehden ”tarkoitus on ylistää Jehova Jumalaa kaikkeuden suvereenina Herrana. – – Se vahvistaa uskoa jo hallitsevaan Jumalan asettamaan kuninkaaseen Jeesukseen Kristukseen, jonka vuodatettu veri avaa ihmiskunnalle tien ikuisen elämän saamiseen.”

Eräs kokoaikainen kristitty sananpalvelija, jonka palvelus on monien vuosien ajan ollut huomattavan menestyksellistä, sanoo Vartiotornin ja Herätkää!-lehden arvosta autettaessa ihmisiä lähestymään Jumalaa: ”Kun raamatuntutkisteluoppilaani alkavat lukea Vartiotornia ja Herätkää!-lehteä ja nauttia niistä, he edistyvät nopeasti. Lehdet ovat mielestäni korvaamaton apuväline autettaessa ihmisiä Jehovan tuntemukseen.”

Palvelusetuja

Kristitty opetuslapsi Timoteus sai erään toisen lahjan, joka ansaitsi erikoishuomiota. Apostoli Paavali sanoi hänelle: ”Älä laiminlyö sinussa olevaa lahjaa [khaʹri·sma], joka annettiin sinulle ennusteen välityksellä ja vanhimmiston pannessa kätensä päällesi.” (1. Timoteukselle 4:14.) Mikä tämä lahja oli? Siihen sisältyi Timoteuksen nimittäminen matkavalvojaksi, palvelustehtävään joka hänen oli hoidettava vastuuntuntoisesti. Samassa kohdassa Paavali kehotti Timoteusta: ”Kiinnitä jatkuvasti huomiota julkiseen lukemiseen, kehottamiseen, opettamiseen – –. Kiinnitä alituista huomiota itseesi ja opetukseesi. Pysy näissä asioissa, sillä näin tekemällä tulet pelastamaan sekä itsesi että ne, jotka sinua kuuntelevat.” (1. Timoteukselle 4:13, 16.)

Vanhinten täytyy nykyäänkin vaalia palvelusetujaan. Kuten Paavali osoitti, yksi tapa vaalia niitä on ’kiinnittää huomiota opetukseensa’. Vanhimmat eivät jäljittele maailman karismaattisia johtajia, vaan ohjaavat huomion itsensä asemesta Jumalaan. Heidän Mallinsa Jeesus oli merkittävä opettaja, jolla epäilemättä oli vetovoimainen persoonallisuus, mutta hän antoi nöyrästi kunnian Isälleen. ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun, vaan hänen, joka on lähettänyt minut”, hän julisti (Johannes 5:41; 7:16).

Jeesus kirkasti taivaallista Isäänsä käyttämällä Jumalan sanaa opetuksensa auktoriteettina (Matteus 19:4–6; 22:31, 32, 37–40). Samaten Paavali tähdensi, että valvojien täytyi olla ”opetustaidoltaan lujasti luotettavassa sanassa” pysyviä (Titukselle 1:9). Kun vanhinten puheet perustuvat lujasti Raamattuun, he oikeastaan sanovat kuten Jeesus: ”Niitä asioita, jotka minä sanon teille, en puhu omasta aloitteestani.” (Johannes 14:10.)

Miten vanhimmat voivat ’pysyä lujasti luotettavassa sanassa’? Selittämällä ja korostamalla esitelmissään ja kokousohjelmissaan raamatunkohtia ja keskittymällä näin Jumalan sanaan. Dramaattiset kuvaukset tai huvittavat kaskut voivat, etenkin liiallisuuksiin vietyinä, johtaa yleisön ajatukset pois Jumalan sanasta ja kiinnittää huomion puhujan omiin kykyihin. Toisaalta juuri raamatunjakeet tavoittavat sydämen ja saavat yleisön toimimaan (Psalmit 19:7–9; 119:40; vrt. Luukas 24:32). Sellaiset puheet kiinnittävät vähemmän huomiota ihmisiin ja antavat enemmän kunniaa Jumalalle.

Vanhimmista voi tulla tehokkaampia opettajia myös siten, että he oppivat toisiltaan. Vanhin voi auttaa toista kuten Paavali Timoteusta. ”Raudalla rautakin teroitetaan. Niin teroittaa toinen mies toisen kasvoja.” (Sananlaskut 27:17; Filippiläisille 2:3.) Ideoiden ja ehdotusten kertominen toisille hyödyttää vanhimpia. Muuan vasta nimitetty vanhin kertoi: ”Eräs kokenut vanhin varasi aikaa näyttääkseen minulle, miten hän rakensi esitelmän. Valmistautuessaan hän sisällytti aineistoon retorisia kysymyksiä, kuvauksia, esimerkkejä tai lyhyitä kokemuksia sekä raamatunkohtia, joita hän oli huolellisesti tutkinut. Olen oppinut häneltä, miten saan vaihtelua puheisiini, niin etteivät ne ole kuivaa, yksitoikkoista kuunneltavaa.”

Kaikkien meidän, joilla on palvelusetuja – olimmepa vanhimpia, avustavia palvelijoita tai tienraivaajia – on vaalittava lahjaamme. Vähän ennen kuolemaansa Paavali muistutti Timoteusta ”kohentamaan kuin tulta sitä Jumalan lahjaa [khaʹri·sma]”, joka tällä oli ja johon Timoteuksen tapauksessa liittyi jokin erityinen hengen lahja (2. Timoteukselle 1:6). Israelilaiskodeissa tulet olivat usein pelkkiä hehkuvia hiiliä. ’Kohentamalla’ niitä ne saatiin leimahtamaan liekkiin ja tuottamaan enemmän lämpöä. Meitä siis kannustetaan panemaan tehtäviimme sydämemme ja energiamme, kohentamaan kuin tulta mitä tahansa hengellistä lahjaa, joka meille on uskottu.

Hengellisiä lahjoja tarkoitus jakaa

Paavalin rakkaus Roomassa asuvia veljiään kohtaan sai hänet kirjoittamaan: ”Kaipaan nähdä teitä voidakseni antaa teille jonkin hengellisen lahjan [khaʹri·sma], jotta lujittuisitte, tai pikemminkin, että keskuudessanne kukin saisi keskinäistä rohkaisua toisen uskon välityksellä, sekä teidän että minun.” (Roomalaisille 1:11, 12.) Paavali katsoi, että kykymme vahvistaa toisten uskoa puhumalla heille on hengellinen lahja. Sellaisten hengellisten lahjojen vaihtaminen tukisi uskoa ja rohkaisisi molemmin puolin.

Sitä varmasti tarvitaankin. Tässä jumalattomassa järjestelmässä, jossa elämme, me kaikki kohtaamme paineita tavalla tai toisella. Säännöllinen keskinäinen rohkaisu voi kuitenkin auttaa kestämään hellittämättä. Ajatus vaihtamisesta – sekä antamisesta että saamisesta – on tärkeä hengellisen vahvuuden ylläpitämisessä. Me kaikki kyllä tarvitsemme aika ajoin kannustusta, mutta voimme kaikki myös rakentaa toinen toistamme.

Jos panemme valppaasti merkille masentuneet uskonveljemme, voimme kenties ”lohduttaa missä ahdistuksessa hyvänsä olevia sillä lohdutuksella, jolla Jumala lohduttaa meitä itseämme” (2. Korinttilaisille 1:3–5). Lohdutusta vastaava kreikan sana (pa·raʹklē·sis) merkitsee kirjaimellisesti ’kutsu vierelle’. Jos olemme tarvittaessa veljemme tai sisaremme rinnalla tarjoamassa apua, niin epäilemättä me itse saamme samaa rakkaudellista tukea sitä tarvitessamme (Saarnaaja 4:9, 10; vrt. Apostolien teot 9:36–41).

Suureksi hyödyksi ovat myös vanhinten rakkaudelliset paimennuskäynnit. Vaikka niiden tarkoituksena on joskus antaa raamatullisia neuvoja huomiota vaativassa asiassa, suurin osa käynneistä keskittyy rohkaisemiseen, ’sydämen lohduttamiseen’ (Kolossalaisille 2:2). Tehdessään tällaisia uskoa vahvistavia käyntejä valvojat todella antavat hengellisen lahjan. Paavalin tavoin he huomaavat tämän ainutlaatuisen antamisen muodon palkitsevaksi, ja he alkavat ’kaivata’ veljiään (Roomalaisille 1:11).

Näin voidaan sanoa eräästä espanjalaisesta vanhimmasta, joka kertoo seuraavan kokemuksen: ”11-vuotias Ricardo ei näyttänyt olevan kovinkaan kiinnostunut kokouksista ja seurakunnasta yleensäkään. Siksi pyysin pojan vanhemmilta lupaa käydä hänen luonaan, mihin he auliisti suostuivat. Perhe asui vuorilla noin tunnin ajomatkan päässä kotoani. Ricardo ilmeisesti piti siitä, että olin kiinnostunut hänestä, ja hän ilmaisi heti vastakaikua. Pian hänestä tuli kastamaton julistaja ja energinen seurakunnan jäsen. Hänen pidättyväinen luontonsa väistyi onnellisemman ja avoimemman persoonallisuuden tieltä. Seurakunnassa yksi ja toinen kysyi, mitä Ricardolle oli tapahtunut. He tuntuivat panevan hänet ensi kertaa merkille. Ajatellessani tuota käänteentekevää paimennuskäyntiä minusta tuntuu, että olen saanut enemmän kuin Ricardo. Hänen astuessaan valtakunnansaliin hänen kasvonsa säteilevät ja hän ryntää tervehtimään minua. On ollut ilo nähdä hänen edistyvän hengellisesti.”

Paimennuskäyntejä, kuten edellä kuvailtua, varmasti siunataan runsaasti. Ne käyvät yksiin Jeesuksen pyynnön kanssa: ”Paimenna minun pieniä lampaitani.” (Johannes 21:16.) Vanhimmat eivät tietenkään ole ainoita, jotka voivat antaa sellaisia hengellisiä lahjoja. Jokainen seurakunnassa voi kannustaa toisia rakkauteen ja hyviin tekoihin (Heprealaisille 10:23, 24). Aivan niin kuin köysi sitoo rinnettä kapuavat vuorikiipeilijät toisiinsa, meitä yhdistävät hengelliset siteet. Tekomme ja sanamme vaikuttavat väistämättä toisiin. Haavoittava huomautus tai ankara kritiikki voi kuluttaa noita yhdyssiteitä (Efesolaisille 4:29; Jaakobin kirje 3:8). Toisaalta harkitut rohkaisun ja rakkaudellisen tuen sanat voivat auttaa veljiämme pääsemään vaikeuksiensa yli. Tällä tavoin jaamme toisille hengellisiä lahjoja, joilla on kestävää arvoa. (Sananlaskut 12:25.)

Heijastakaa Jumalan kunniaa täydemmässä määrin

On selvää, että jokaisella kristityllä on jonkin verran karismaa. Meille on annettu ikuisen elämän korvaamattoman arvokas toivo. Meillä on lisäksi hengellisiä lahjoja, joita jakaa toinen toisellemme. Voimme myös pyrkiä innostamaan tai motivoimaan muita kohti oikeita päämääriä. Joillakuilla on vielä muitakin lahjoja palvelusetuina. Nämä kaikki lahjat todistavat Jumalan ansaitsemattomasta hyvyydestä. Ja koska olemme saaneet Jumalalta jokaisen meillä mahdollisesti olevan lahjan, meillä ei varmasti ole mitään syytä ylpeillä (1. Korinttilaisille 4:7).

Kristittyinä meidän on hyvä kysyä itseltämme: Käytänkö sitä karismaa, jota minulla sitten onkin, tuottaakseni kunniaa Jehovalle, ”jokaisen hyvän annin ja jokaisen täydellisen lahjan” Antajalle? (Jaakobin kirje 1:17.) Jäljittelenkö Jeesusta, niin että palvelen toisia kykyjeni ja olosuhteideni mukaan?

Apostoli Pietari tiivistää, mikä on velvollisuutemme tässä asiassa: ”Siinä määrin kuin kukin on jotakin lahjaa [khaʹri·sma] saanut, käyttäkää sitä toistenne palvelemiseen Jumalan monenlaisilla tavoilla ilmaistun ansaitsemattoman hyvyyden hyvinä taloudenhoitajina. Jos joku puhuu, puhukoon niin kuin Jumalan pyhiä julistuksia; jos joku palvelee, palvelkoon riippuvaisena siitä voimasta, jonka Jumala antaa, jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta.” (1. Pietarin kirje 4:10, 11.)

[Alaviite]

[Kuvien lähdemerkinnät s. 23]

Corbis-Bettmann

UPI/Corbis-Bettmann