Luku 30

”Hyvän uutisen puolustaminen ja laillinen vahvistaminen”

JEHOVAN TODISTAJIEN ankara vainoaminen on johtanut siihen, että heitä on viety poliisiviranomaisten, tuomarien ja hallitsijoiden eteen kautta maailman. Heihin liittyneiden oikeusjuttujen määrä on noussut useisiin tuhansiin, ja satoihin niistä on haettu muutosta ylemmissä oikeusasteissa. Tämä on vaikuttanut merkittävästi itse lakiin ja on usein vahvistanut kaikkien ihmisten perusvapauksien laillisia takeita. Mutta se ei ole ollut Jehovan todistajien päätarkoitus.

Ensisijaisesti he haluavat julistaa Jumalan valtakunnan hyvää uutista. He eivät ryhdy oikeudellisiin toimiin sen vuoksi, että he olisivat yhteiskunnallisia kiihottajia tai että he ajaisivat lakiuudistuksia. Heidän päämääränään on ”hyvän uutisen puolustaminen ja laillinen vahvistaminen” – sama päämäärä kuin apostoli Paavalilla oli (Fil. 1:7). Kun Jehovan todistajia kuulustellaan hallitusviranomaisten edessä joko heidän omasta aloitteestaan tai sen vuoksi, että heidät on pidätetty kristillisen toimintansa takia, he pitävät sitä myös tilaisuutena antaa todistusta. Jeesus Kristus kertoi seuraajilleen: ”Viedäänpä teitä maaherrojen ja kuninkaittenkin eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja kansoille.” (Matt. 10:18.)

Oikeudellisia toimia eri puolilla maailmaa

Kauan ennen ensimmäistä maailmansotaa papisto yritti paikallisia viranomaisia painostamalla estää raamatuntutkijoita levittämästä kirjallisuutta alueellaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vastustus kuitenkin lisääntyi. Maassa toisensa jälkeen asetettiin kaikenlaisia juridisia esteitä niiden tielle, jotka pyrkivät tottelemaan Kristuksen profeetallista käskyä saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista todistukseksi (Matt. 24:14).

Saatuaan todisteita Raamatun profetian täyttymisestä raamatuntutkijat lähtivät innostuneina Cedar Pointissa Ohiossa vuonna 1922 pitämästään konventista. He olivat päättäneet kaiuttaa maailmalle tietoa siitä, että pakanain ajat olivat kuluneet umpeen ja että Herra oli ottanut suuren voimansa ja hallitsi taivaista Kuninkaana. ”Julistakaa, julistakaa, julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa” oli heidän tunnuslauseensa. Tuona samana vuonna Saksan papisto yllytti poliisia pidättämään joitakuita raamatuntutkijoita näiden ollessa levittämässä raamatullista kirjallisuutta. Tämä ei ollut mikään yksittäinen tapaus. Vuoteen 1926 tultaessa Saksan tuomioistuimissa oli käsiteltävänä 897 tällaista tapausta. Oikeudenkäynnit vaativat niin paljon huomiota, että vuonna 1926 Vartiotorni-seuran oli tarpeen perustaa haaratoimistoonsa Magdeburgiin lakiosasto. Vuoden 1928 aikana yksistään Saksassa raamatuntutkijoita vastaan oli vireillä 1660 oikeusjuttua, ja painostus kasvoi vuosi vuodelta. Papit olivat päättäneet pysäyttää raamatuntutkijoiden työn, ja he iloitsivat kaikista oikeudenpäätöksistä, jotka ilmaisivat heidän jollakin tavalla onnistuneen yrityksissään.

Yhdysvalloissa raamatuntutkijoita pidätettiin talosta-taloon-saarnaamisen vuoksi vuonna 1928 South Amboyssa New Jerseyn osavaltiossa. Seuraavien kymmenen vuoden kuluessa sananpalveluksen yhteydessä tehtyjen pidätysten määrä oli Yhdysvalloissa vuosittain yli 500. Vuonna 1936 pidätysten määrä nousi jyrkästi, 1149:ään. Seuran päätoimistoonkin oli perustettava lakiosasto, jotta olisi voitu antaa tarvittavia lainopillisia neuvoja.

Myös Romaniassa senaikaiset vallanpitäjät vastustivat voimaperäistä saarnaamistoimintaa ankarasti. Raamatullista kirjallisuutta levittäneitä Jehovan todistajia usein pidätettiin ja hakattiin pahanpäiväisesti. Vuosina 1933–39 todistajia vastaan nostettiin 530 oikeusjuttua. Maan laissa oli kuitenkin vapautta turvaavia säädöksiä, joten monissa tapauksissa saatiin suotuisia päätöksiä, kun tuomioihin haettiin muutosta Romanian ylioikeudessa. Kun poliisi alkoi tajuta tämän, se takavarikoi kirjallisuutta ja pahoinpiteli Jehovan todistajia, mutta koetti välttää oikeudenkäyntejä. Sen jälkeen kun Seura lopulta saatiin rekisteröityä Romaniassa yhdistykseksi, vastustajat yrittivät tehdä tämän laillisen rekisteröinnin tyhjäksi hankkimalla oikeudenpäätöksen, joka kielsi Vartiotorni-seuran kirjallisuuden levityksen. Ylempi tuomioistuin kumosi päätöksen, mutta sitten papisto taivutti uskontoministerin ryhtymään toimiin tätä uutta päätöstä vastaan.

Silloisten hallitusten alaisuudessa toiminut poliisi takavarikoi todistajien käyttämää raamatullista kirjallisuutta myös Italiassa ja Unkarissa, samalla tavoin kuin Romaniassakin. Samaa tapahtui Japanissa, Koreassa ja Kultarannikolla (nykyisessä Ghanassa). Ulkomailta tulleet Jehovan todistajat määrättiin lähtemään Ranskasta. Moniin vuosiin ei yhdellekään Jehovan todistajalle annettu lupaa päästä Neuvostoliittoon saarnaamaan Jumalan valtakunnasta.

Kun kansallismielisyys levisi maailmassa vuodesta 1933 lähtien 1940-luvulle asti, hallitukset kielsivät Jehovan todistajien toiminnan maassa toisensa jälkeen. Tuhansia Jehovan todistajia haastettiin oikeuteen tuohon aikaan, koska he omantunnonsyistä kieltäytyivät tervehtimästä lippua ja pitivät kiinni kristillisestä puolueettomuudesta. Vuonna 1950 raportoitiin, että edellisten 15 vuoden aikana Jehovan todistajien pidätysten määrä oli yksistään Yhdysvalloissa kohonnut yli 10000:een.

Vuonna 1946 haastettiin Kreikassa lyhyen ajan kuluessa yli 400 Jehovan todistajaa oikeuteen. Se ei kuitenkaan ollut mikään uusi ilmiö, sellaista oli tapahtunut jo vuosikausia. Vankeusrangaistuksen lisäksi heille määrättiin raskaita sakkoja, mikä kulutti veljien varoja. He sanoivat kuitenkin tilanteestaan: ”Herra avasi tien, niin että todistustyö voitiin ulottaa Kreikan viranomaisiin, jotka saivat kuulla vanhurskauden valtakunnan perustamisesta; oikeuden tuomaritkin saivat saman tilaisuuden.” Jehovan todistajat selvästikin suhtautuivat asiaan sillä tavalla kuin Jeesus sanoi seuraajiensa suhtautuvan (Luuk. 21:12, 13).

Taistelu jonka voittaminen näytti mahdottomalta

1940- ja 1950-luvulla Kanadan Québecin provinssista tuli varsinainen taistelunäyttämö. Julistajia oli pidätetty siellä hyvän uutisen saarnaamisen vuoksi vuodesta 1924 lähtien. Vuoden 1931 talveen mennessä poliisi oli pidättänyt joitakuita Jehovan todistajia joka päivä, toisinaan kahdesti saman päivän aikana. Kanadan Jehovan todistajien oikeudenkäyntikulut olivat valtavat. Sitten alkuvuodesta 1947 kohosi Québecin provinssin tuomioistuimissa käsiteltävinä olevien Jehovan todistajia koskevien tapausten yhteismäärä 1300:aan; Jehovan todistajia alueella oli kuitenkin vain kourallinen.

Tuohon aikaan provinssin jokaisen poliitikon ja jokaisen tuomarin oli otettava huomioon roomalaiskatolisen kirkon suuri vaikutusvalta. Pappeja pidettiin Québecissä yleensä suuressa arvossa, ja paikallisen papin käskyjä toteltiin viivyttelemättä. Vuonna 1989 julkaistussa kirjassa State and Salvation (Valtio ja pelastus) kuvaillaan tilannetta näin: ”Québecin kardinaalilla oli valtaistuin kansanedustuslaitoksen istuntosalissa aivan varakuvernöörin valtaistuimen vieressä. Suuri osa Québecistä oli jollakin tavalla kirkon suoranaisessa valvonnassa – – Kirkon tehtävänä oli itse asiassa mukauttaa Québecin poliittinen elämä siihen roomalaiskatoliseen käsitykseen, jonka mukaan totuus merkitsee katolisuutta, erhe merkitsee mitä tahansa ei-katolista ja vapaus merkitsee sitä, että voi vapaasti puhua ja elää roomalaiskatolisen totuuden mukaisesti.”

Inhimilliseltä kannalta katsoen näytti siltä, että Jehovan todistajien oli mahdotonta voittaa taistelua sen enempää Québecissä kuin muuallakaan maailmassa.

Kaikenlaisia syytöksiä

Jehovan todistajien vastustajat kahlasivat läpi lakikirjoja löytääkseen mitä tahansa verukkeita, joiden nojalla he voisivat lopettaa todistajien toiminnan. Toistuvasti vastustajat syyttivät heitä kaupustelusta ilman lupaa ja väittivät työn olevan kaupallista. Toisaalla taas muutamia tienraivaajia syytettiin irtolaisuudesta, koska heidän ei katsottu tekevän riittävästi ansiotyötä.

Kymmenien vuosien ajan joidenkin Sveitsin kantonien viranomaiset yrittivät itsepintaisesti luokitella Jehovan todistajien raamatullisen kirjallisuuden levittämisen ammattimaiseksi kaupusteluksi. Ranskankielisen Vaudin kantonin virallinen syyttäjä oli eritoten päättänyt, ettei hän anna minkään alemmissa tuomioistuimissa tehtyjen, Jehovan todistajille suotuisten päätösten jäädä voimaan.

Paikassa toisensa jälkeen Jehovan todistajille kerrottiin, että heillä täytyi olla lupa kirjallisuutensa levittämiseen tai raamatullisten kokouksiensa pitämiseen. Mutta tarvittiinko lupaa todella? Todistajat vastasivat: ”Ei tarvita!” Millä perusteella?

He selittivät: Jehova Jumala käskee todistajiensa saarnata hänen valtakuntansa evankeliumia, ja Jumalan käskyt nousevat muiden käskyjen yläpuolelle, ja hänen todistajiensa täytyy totella niitä. Millään maallisella lainsäädäntä- tai täytäntöönpanoelimellä ei voi olla oikeutta estää Jehovan lain noudattamista. Koska millään maailman hallitusvalloilla ei voi olla oikeutta estää evankeliumin saarnaamista, mitkään tällaiset maailmalliset vallat tai voimat eivät voi myöntää lupaa saarnata evankeliumia. Maailmallisilla voimilla ei ole valtaa tässä asiassa suuntaan eikä toiseen. Luvan pyytäminen ihmisiltä jonkin sellaisen tekemiseen, minkä Jumala on käskenyt tehdä, olisi loukkaavaa Jumalaa kohtaan.

Jehovan todistajia vastaan kohdistetut syytökset olivat usein voimakas todiste uskonnollisesta vihamielisyydestä. Niinpä kun levitettiin kirjasia Katso tosiasioita suoraan silmiin ja Parannuskeino, Seuran Alankomaiden-haaratoimiston valvoja haastettiin Haarlemissa oikeuteen vuonna 1939 vastaamaan syytteisiin, joiden mukaan joitakuita hollantilaisia oli loukattu. Syyttäjä perusteli esimerkiksi, että Vartiotorni-seuran kirjallisuudessa oli sanottu roomalaiskatolisen pappisvallan vievän ihmisiltä petoksella rahaa väittämällä vapauttavansa kuolleet sieltä, missä ne eivät ole, kiirastulesta, jonka olemassaoloa kirkko ei pystynyt todistamaan, kuten tuossa kirjallisuudessa todettiin.

Todistajanaitiossa pappisvallan päätodistaja ”isä” Henri de Greeve valitti: ”Eniten minua murehduttaa se, että ulkopuolinen voisi saada sen käsityksen, että me papit olemme vain joukko roistoja ja huijareita.” Kun Seuran haaratoimistonvalvoja kutsuttiin todistamaan, hän avasi katolisen Raamatun ja osoitti oikeudelle, että se, mitä kirjasessa sanottiin katolisista opetuksista, oli sopusoinnussa katolilaisten oman Raamatun kanssa. Kun Seuran asianajaja sitten kysyi de Greeveltä, voisiko tämä todistaa helvetintuli- ja kiirastuliopit oikeiksi, tämä vastasi: ”En voi todistaa sitä; minä vain uskon siihen.” Tuomari tajusi nopeasti, että juuri näin kirjasessa oli väitettykin. Syytteet hylättiin, ja pappi ryntäsi ulos oikeustalosta raivoissaan!

Jehovan todistajien toiminnan lisääntyminen oli tehnyt silloisen Tšekkoslovakian itäosassa paikallisen papiston levottomaksi, ja se syytti heitä vakoilusta. Apostoli Paavali joutui samankaltaiseen tilanteeseen, kun ensimmäisen vuosisadan juutalainen papisto syytti häntä kapinan lietsonnasta (Apt. 24:5). Satoja tapauksia vietiin oikeuteen vuosina 1933–34, kunnes hallitus vakuuttui siitä, ettei syytökselle ollut päteviä perusteita. Myös Kanadassa Québecin provinssissa Jehovan todistajia haastettiin oikeuteen 1930- ja 1940-luvulla kumouksellisista salahankkeista syytettyinä. Papit itse – sekä katoliset että protestanttiset, mutta varsinkin roomalaiskatoliset papit – tulivat jopa oikeuteen todistamaan heitä vastaan. Mitä Jehovan todistajat olivat tehneet? Papit väittivät, että he olivat vaarantaneet kansallisen yhtenäisyyden julkaisemalla sellaista aineistoa, joka voisi synnyttää vihamielisyyttä roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan. Jehovan todistajat vastasivat kuitenkin, että todellisuudessa he olivat levittäneet kirjallisuutta, joka toi nöyrille ihmisille lohtua Jumalan sanasta, mutta että se raivostutti pappeja, koska näin paljastettiin epäraamatullisia opetuksia ja tapoja.

Miten Jehovan todistajat pystyivät jatkamaan toimintaansa kohdatessaan tällaista hellittämätöntä vastustusta? Heitä auttoi heidän uskonsa Jumalaan ja hänen henkeytettyyn Sanaansa, heidän epäitsekäs antaumuksensa Jehovalle ja hänen Valtakunnalleen sekä Jumalan hengen toiminnan antama voima. Raamatussa sanotaan: ”Se voima, joka ylittää tavanomaisen – – [on] Jumalan eikä meistä itsestämme.” (2. Kor. 4:7.)

Jehovan todistajat ryhtyvät hyökkäykseen oikeusteitse

Vuosikymmenien ajan ennen ensimmäistä maailmansotaa raamatuntutkijat olivat levittäneet paljon raamatullista kirjallisuutta ilmaiseksi kaduilla kirkkojen lähistöllä ja talosta taloon. Mutta sitten monissa Yhdysvaltain kaupungeissa julkaistiin järjestyssääntöjä, jotka rajoittivat suuresti tällaista ”vapaaehtoista työtä”. Mitä voitiin tehdä?

Vartiotornissa (engl.) 15.12.1919 selitettiin: ”Koska uskomme, että meidän velvollisuutemme on ponnistella kaikin mahdollisin keinoin todistaaksemme Herran valtakunnasta eikä antaa kätemme vaipua siksi, että näemme oven sulkeutuvan, sekä sen vuoksi, että vapaaehtoista työtä vastustettiin näin järjestelmällisesti, tehtiin järjestelyjä, että käytettäisiin lehteä – – KULTAINEN AIKA.”a

Talosta-taloon-todistamisen voimistuessa myös yritykset soveltaa lakeja tuon työn rajoittamiseksi tai estämiseksi kuitenkin lisääntyivät. Kaikissa maissa ei ole sellaista oikeusjärjestystä, jonka avulla voitaisiin turvata vähemmistöjen vapaudet virkavallan vastustuksen edessä. Jehovan todistajat tiesivät kuitenkin, että Yhdysvaltain perustuslaissa taattiin uskonnonvapaus, sananvapaus ja painovapaus. Kun siis tuomarit paikallisia järjestyssääntöjä tulkitsemalla pyrkivät estämään Jumalan sanan saarnaamisen, todistajat hakivat päätöksiin muutosta valittamalla ylempiin oikeusasteisiin.b

Luodessaan silmäyksen menneisiin tapahtumiin Hayden C. Covington, joka hoiti paljon Vartiotorni-seuran lainopillisia asioita, selitti: ”Jos viranomaisten, poliisituomioistuimien ja muiden alempien tuomioistuimien tuhansiin tuomioihin ei olisi haettu muutosta, palvonnan kentälle olisi kasaantunut ennakkotapausten vuori jättiläismäiseksi esteeksi. Valitusmenettelyä käyttämällä olemme ehkäisseet tällaisen esteen pystyttämisen. Palvontatapamme on kirjoitettu Yhdysvaltain ja muiden maiden lakiin, koska olemme hellittämättä hakeneet muutosta kielteisiin päätöksiin.” Yhdysvalloissa kymmenet tapaukset menivät aina korkeimpaan oikeuteen saakka.

Vapauden takeiden lujittaminen

Yksi ensimmäisistä tapauksista, jotka liittyivät Jehovan todistajien sananpalvelukseen ja joita käsiteltiin Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa, oli saanut alkunsa Georgian osavaltiossa, ja oikeus käsitteli asiaa 4. helmikuuta 1938. Alma Lovell oli tuomittu Griffinin kaupungin eräässä alioikeudessa Georgiassa sellaisen järjestyssäännön rikkomisesta, joka kielsi kaikenlaisen kirjallisuuden levittämisen ilman kaupunginjohtajan myöntämää lupaa. Sisar Lovell oli tarjonnut ihmisille muun muassa Kultainen Aika -lehteä. Maaliskuun 28. päivänä 1938 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti, että järjestyssääntö oli pätemätön, koska painovapaus asetettiin siinä luvanvaraiseksi ja sensuurin alaiseksi.c

Seuraavana vuonna J. F. Rutherford esitti kantajan asianajajana korkeimmalle oikeudelle todisteita jutussa Clara Schneider vastassaan New Jerseyn osavaltio.d Tämän jälkeen esille tuli vuonna 1940 tapaus Cantwell vastassaan Connecticutin osavaltio,e jota varten J. F. Rutherford laati oikeudenkäyntikirjelmän ja jossa Hayden Covington esitti todisteita suullisesti oikeuden edessä. Näiden oikeustapausten myönteinen lopputulos tuki perustuslain takaamaa uskonnonvapautta, sananvapautta ja painovapautta. Mutta takaiskujakin koettiin.

Ankaria takaiskuja tuomioistuimissa

Koulua käyviin Jehovan todistajien lapsiin liittyvä lipuntervehtimiskysymys tuli ensi kertaa Amerikan tuomioistuimiin vuonna 1935 jutussa Carlton B. Nicholls vastassaan Lynnin (Massachusetts) pormestari ja koululautakunta.f Tapaus vietiin Massachusettsin korkeimpaan tuomioistuimeen. Tuo tuomioistuin päätti vuonna 1937, että siitä huolimatta mitä Carleton Nichols jr ja hänen vanhempansa sanoivat uskovansa, mitään myönnytyksiä ei tarvitse tehdä uskonnollisen vakaumuksen vuoksi, koska – niin kuin sanottiin – ”kyseessä oleva lipun tervehtiminen ja lippuvala eivät millään tavalla liity uskontoon. – – Niillä ei ole mitään tekemistä jonkun Luojastaan omaksuman näkökannan kanssa. Ne eivät koske hänen suhdettaan Tekijäänsä.” Kun pakollista lipun tervehtimistä koskeva kysymys vietiin Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen jutussa Leoles vastassaan Landersg vuonna 1937 ja uudelleen jutussa Hering vastassaan osavaltion kouluhallitush vuonna 1938, oikeus ei ottanut niitä tutkittaviksi, koska sen mielestä asiaan ei liittynyt mitään liittovaltion perustuslain kannalta tärkeää kysymystä. Vuonna 1939 oikeus jälleen hylkäsi samaan kysymykseen liittyvän valituksen jutussa Gabrielli vastassaan Knickerbocker.i Tuona samana päivänä se suullisia todisteita kuulematta vahvisti alemman tuomioistuimen antaman kielteisen päätöksen jutussa Johnson vastassaan Deerfieldin kaupunki.j

Lopulta vuonna 1940 oikeus tutki perusteellisesti jutun, jonka nimenä oli Minersvillen koulupiiri vastassaan Gobitis.k Pitkä rivi maineikkaita lakimiehiä kummaltakin puolelta jätti tapaukseen liittyviä kirjallisia selontekoja. J. F. Rutherford esitti suullisesti todisteita Walter Gobitasin ja hänen lastensa puolesta. Eräs Harvardin yliopiston oikeustieteellisen osaston jäsen edusti Amerikan asianajajayhdistystä sekä Yhdysvaltain kansalaisoikeusjärjestöä ja esitti syitä pakollista lipun tervehtimistä vastaan. Heidän todistelunsa kuitenkin hylättiin, ja 3. kesäkuuta korkein oikeus päätti vain yhden jäsenen äänestäessä vastaan, että lapset, jotka eivät tervehtisi lippua, voitaisiin erottaa koulusta.

Seuraavien kolmen vuoden aikana Jehovan todistajat hävisivät 19 juttua korkeimmassa oikeudessa. Erittäin merkittävä oli vuonna 1942 annettu epäedullinen oikeudenpäätös jutussa Jones vastassaan Opelikan kaupunki.l Rosco Jones oli tuomittu syylliseksi sillä perusteella, että hän oli levittänyt kirjallisuutta Alabaman osavaltiossa sijaitsevan Opelikan kaduilla maksamatta lupa- eli lisenssiveroa. Korkein oikeus pysytti päätöksen voimassa ja sanoi, että hallituksilla on oikeus periä järkeväksi katsottu maksu ovelta-ovelle-myynnistä ja että tällaisia lakeja ei voitaisi asettaa kyseenalaisiksi, vaikka paikalliset viranomaiset saattaisivatkin mielivaltaisesti peruuttaa lisenssin. Tämä oli ankara isku, koska nyt mikä tahansa yhdyskunta voisi pappien tai keiden tahansa Jehovan todistajia vastustavien yllyttämänä estää heiltä lain nojalla pääsyn alueelle, ja vastustajat saattaisivat järkeillä, että siten he voisivat pysäyttää Jehovan todistajien saarnaamistoiminnan. Mutta sitten tapahtuikin jotakin outoa.

Suotuisat tuulet alkavat puhaltaa

Jutussa Jones vastassaan Opelika, jonka päätös oli paha isku Jehovan todistajien julkiselle sananpalvelukselle, kolme tuomaria sanoi, että he olivat eri mieltä oikeuden enemmistön kanssa tässä tapauksessa, mutta että he olivat myös olleet mukana luomassa sen perustusta Gobitisin jutussa. ”Koska me yhdyimme tuomioperusteisiin Gobitisin jutussa”, he lisäsivät, ”meidän mielestämme tämä on sopiva tilaisuus lausua, että nyt uskomme myös sen päätöksen olleen virheellinen.” Jehovan todistajat pitivät sitä vihjeenä esittää kiistanalaiset kysymykset oikeudelle uudelleen.

Jutussa Jones vastassaan Opelika jätettiin uudelleenkäsittelyanomus. Tuossa anomuksessa esitettiin painavia juridisia perusteluja. Siinä julistettiin myös päättäväisesti: ”Tämän tuomioistuimen tulisi ottaa huomioon se erittäin tärkeä seikka, että se käyttää nyt tuomiovaltaansa Kaikkivaltiaan Jumalan palvelijoihin.” Siinä tarkasteltiin raamatullisia ennakkotapauksia siitä, mihin tämä voi johtaa. Huomio kohdistettiin neuvoon, jonka lainopettaja Gamaliel antoi ensimmäisen vuosisadan juutalaisten korkeimmalle oikeudelle: ”Älkää kajotko näihin miehiin, vaan antakaa heidän olla – – muutoin teidän saatetaan ehkä havaita taistelevan todellisuudessa Jumalaa vastaan.” (Apt. 5:34–39.)

Lopulta, 3. toukokuuta 1943, merkittävässä jutussa Murdock vastassaan Pennsylvanian osavaltio,a korkein oikeus muutti aikaisempaa päätöstään, jonka se oli antanut jutussa Jones vastassaan Opelika. Se julisti, että lisenssivero, joka olisi edellytyksenä sille, että joku voi vapaasti harjoittaa uskontoaan levittämällä uskonnollista kirjallisuutta, on perustuslain vastainen. Tämä tapaus avasi jälleen ovet Yhdysvalloissa toimiville Jehovan todistajille, ja siihen on vedottu ennakkotapauksena sadoissa jutuissa sen jälkeen. 3. toukokuuta 1943 oli todella ikimuistoinen päivä Jehovan todistajille Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa käsiteltyjen oikeusjuttujen kannalta. Tuona yhtenä päivänä oikeus antoi 12 tapauksessa 13:sta (jotka kaikki yhdistettiin asian käsittelyä ja tuomioperusteita varten neljäksi tapaukseksi) heille myönteisen päätöksen.b

Noin kuukautta myöhemmin – 14. kesäkuuta, maan lipun päivänä – korkein oikeus muutti jälleen kantaansa, tällä kertaa Gobitisin tapauksessa antamaansa päätöstä, jutussa nimeltä Länsi-Virginian osavaltion kouluhallitus vastassaan Barnette.c Se julisti, ettei ”kukaan viranomainen, ei korkea sen enempää kuin alhainenkaan, voi määrätä, mikä on oleva oikeaoppista politiikassa, kansallismielisyydessä, uskonnossa tai muissa mielipidekysymyksissä, eikä pakottaa kansalaisia tunnustamaan sanoin eikä teoin uskoaan siihen”. Suurta osaa tuon päätöksen perusteluista käytti myöhemmin Ontarion muutoksenhakutuomioistuin Kanadassa jutussa Donald vastassaan Hamiltonin koululautakunta, jossa annettua päätöstä Kanadan korkein oikeus kieltäytyi kumoamasta.

Yhtäpitävästi Barnetten jutussa tekemänsä päätöksen kanssa Yhdysvaltain korkein oikeus tuli samana päivänä jutussa Taylor vastassaan Mississippin osavaltiod siihen tulokseen, että Jehovan todistajia ei voitu aiheellisesti syyttää kapinan lietsonnasta sen vuoksi, että he selittävät, miksi he pidättyvät tervehtimästä lippua, eikä sen vuoksi, että he opettavat kaikkien kansakuntien olevan häviävällä puolella, koska ne vastustavat Jumalan valtakuntaa. Nämä päätökset valmistivat myös tietä myöhemmille myönteisille päätöksille muissa tuomioistuimissa, kun oli kyse todistajavanhemmista, joiden lapset olivat kieltäytyneet tervehtimästä lippua koulussa, sekä kysymyksistä, jotka liittyivät ansiotyöhön ja lasten holhoukseen. Suotuisat tuulet olivat selvästikin alkaneet puhaltaa.e

Uuden vapauden aikakauden alku Québecissä

Jehovan todistajat ponnistelivat myös kovasti saadakseen ratkaisun palvontavapauskysymykseen Kanadassa. Vuosina 1944–46 satoja todistajia oli pidätetty Québecissä heidän osallistuessaan julkiseen sananpalvelukseen. Kanadan laissa taattiin palvontavapaus, mutta väkijoukot keskeyttivät kokouksia, joissa keskusteltiin Raamatusta. Poliisi noudatti katolisen papiston vaatimuksia ja yritti pysäyttää Jehovan todistajat. Paikallisten alioikeuksien tuomarit syytivät solvauksia Jehovan todistajille, kun taas kokouksia keskeyttäneitä vastaan ei ryhdytty mihinkään toimiin. Mitä voitiin tehdä?

Seura järjesti erikoiskonventin Montrealiin 2. ja 3. marraskuuta 1946. Puhujat tarkastelivat Jehovan todistajien asemaa raamatulliselta kannalta ja maan lain kannalta. Sitten ilmoitettiin, että on tehty järjestelyjä traktaatin Quebec’s Burning Hate for God and Christ and Freedom Is the Shame of All Canada (Québecin palava viha Jumalaa ja Kristusta ja vapautta kohtaan on koko Kanadan häpeä) levittämiseksi 16 päivän aikana rannikolta rannikolle – englanniksi, ranskaksi ja ukrainaksi. Siinä kerrottiin yksityiskohtaisesti mellakoivien ihmisjoukkojen väkivallasta ja muista raakuuksista, joiden kohteeksi Jehovan todistajat olivat joutuneet Québecissä. Myöhemmin julkaistiin toinen traktaatti, Quebec, You Have Failed Your People! (Québec, sinä olet pettänyt asukkaasi!).

Québecissä pidätysten määrä kohosi huimasti. Tämän tilanteen takia Vartiotorni-seuran Kanadan-haaratoimisto perusti lakiosaston, jolla oli edustajia sekä Torontossa että Montrealissa. Kun lehdistö sai kuulla, että Québecin pääministeri Maurice Duplessis oli tarkoituksellisesti vahingoittanut Frank Roncarellin, erään Jehovan todistajan, ravintolayrityksen toimintaa vain siksi, että tämä maksoi todistajatoveriensa takuurahat, kanadalaiset protestoivat äänekkäästi. Sen jälkeen, 2. maaliskuuta 1947, Jehovan todistajat käynnistivät maanlaajuisen kampanjan ja kehottivat kanadalaisia anomaan hallitukselta kansalaisten perusoikeuksia koskevaa julistusta (Bill of Rights). Kerättiin yli 500000 nimeä – se oli suurin kansalaisadressi, mikä milloinkaan oli esitetty Kanadan parlamentille! Seuraavana vuonna jätettiin vielä mittavampi adressi ensimmäisen tueksi.

Sillä välin Seura valitsi kaksi tapausta ennakkotapauksiksi, joiden päätöksiin haettiin muutosta Kanadan korkeimmassa oikeudessa. Toinen näistä, Aimé Boucher vastassaan Hänen Majesteettinsa Kuningas, koski kapinanlietsontasyytettä, joka oli toistuvasti esitetty Jehovan todistajia vastaan.

Boucherin tapaus perustui siihen osuuteen, joka Aimé Boucherilla, lempeäluonteisella maanviljelijällä, oli ollut traktaatin Quebec’s Burning Hate levittämisessä. Oliko kapinan lietsontaa, että hän kertoi, millaisen joukkoväkivallan kohteeksi Jehovan todistajat olivat joutuneet Québecissä, miten piittaamattomasti heidän tapaustaan käsitelleet viranomaiset olivat suhtautuneet lakiin ja mitä todisteita oli siitä, että katolinen piispa ja katoliset papit kiihottivat ihmisiä tällaiseen väkivaltaan?

Eritellessään tuota levitettyä traktaattia yksi korkeimman oikeuden tuomareista sanoi: ”Dokumentin otsikko oli ’Québecin palava viha Jumalaa ja Kristusta ja vapautta kohtaan on koko Kanadan häpeä’; siinä oli ensinnäkin kehotus tyyneyteen ja järkevyyteen, kun arvioidaan otsikon tueksi käsiteltäviä asioita; sitten yleisiä viittauksia siihen kostonhaluiseen vainoon, jonka kohteeksi todistajat ovat Kristuksen veljinä joutuneet Québecissä; yksityiskohtainen kertomus nimenomaisista vainoamistapauksista; ja lopuksi vetoomus provinssin asukkaille vastalauseeksi väkijoukkojen valtaa ja gestapotaktiikkaa vastaan, jotta Jumalan sanan tutkimisen ja sen käskyjen tottelemisen välityksellä saataisiin ’Häneen ja Kristukseen ja ihmisten vapauteen kohdistuvan rakkauden hyvien hedelmien runsas sato’.”

Oikeuden päätöksessä julistettiin Aimé Boucherin tuomio pätemättömäksi, mutta kolme viidestä tuomarista määräsi vain uuden oikeudenkäynnin pidettäväksi. Johtaisiko se puolueettomaan ratkaisuun alemmissa tuomioistuimissa? Jehovan todistajien lainopillinen avustaja anoi, että korkein oikeus itse tutkisi tapauksen uudelleen. Yllättäen näin kävikin. Sillä aikaa kun anomusta käsiteltiin, oikeuden tuomarien määrä kasvoi ja yksi alkuperäisistä tuomareista muutti kantaansa. Niinpä joulukuussa 1950 veli Boucher vapautettiin täysin syytteistä äänin 5–4.

Aluksi sekä Québecin provinssin pääministeri (joka oli myös kuvernöörin lainopillinen neuvonantaja) että hänen avustajansa uhmasivat tätä päätöstä, mutta vähitellen se sai tukea eri tuomioistuimien ratkaisuissa. Näin tämä kapinanlietsontasyyte, joka oli Kanadassa toistuvasti esitetty Jehovan todistajia vastaan, saatiin tosiaan haudattua.

Toiseenkin ennakkotapaukseksi tarkoitettuun oikeusjuttuun haettiin muutosta valittamalla Kanadan korkeimpaan oikeuteen, nimittäin juttuun Laurier Saumur vastassaan Québecin kaupunki. Tässä olivat kiistakapulana ne lupien eli lisenssien myöntämistä koskevat säännöt, joihin monet alemmissa tuomioistuimissa annetut tuomiot liittyivät. Saumurin tapauksessa Seura pyrki saamaan julistetuksi pysyvän kieltotuomion, joka estäisi Québecin kaupungin viranomaisia sekaantumasta siihen, että Jehovan todistajat levittivät uskonnollista kirjallisuutta. Korkein oikeus langetti tuomionsa 6. lokakuuta 1953. Se oli Jehovan todistajille myönteinen ja Québecin provinssille kielteinen. Tämä päätös toi voiton myös tuhannessa muussa tapauksessa, joissa oli ensisijaisesti kyse tuosta samasta uskonnollisen vapauden periaatteesta. Näin Jehovan todistajien työlle koitti uusi aikakausi Québecissä.

Opetusta laillisista oikeuksista ja menettelytavoista

Kun oikeustapausten määrä kasvoi 1920-luvun loppupuolella ja sen jälkeen, Jehovan todistajille oli tarpeen opettaa oikeudenkäyntimenettelyä. Koska J. F. Rutherford oli lakimies ja oli itsekin toiminut joskus tuomarina, hän ymmärsi, että todistajille oli annettava ohjausta näissä asioissa. Erityisesti vuodesta 1926 lähtien Jehovan todistajat olivat saarnanneet talosta taloon varsinkin sunnuntaisin käyttämällä apunaan Raamattua selittäviä kirjoja. Sitä, että he levittivät raamatullista kirjallisuutta sunnuntaisin, vastustettiin, ja siksi veli Rutherford valmisti kirjasen Liberty to Preach (Saarnaamisvapaus) auttaakseen Yhdysvalloissa asuvia ymmärtämään oikeutensa lain edessä. Hän ei kuitenkaan pystynyt itse tekemään kaikkea lakiasioihin liittyvää työtä, ja siksi hän järjesti niin, että Seuran päätoimiston henkilökuntaan kuului toisiakin asianajajia. Lisäksi eri puolilla maata toimi muita asianajajia tiiviissä yhteistyössä.

Nuo asianajajat eivät voineet olla saapuvilla kaikissa niissä tuhansissa oikeudenistunnoissa, jotka liittyivät Jehovan todistajien saarnaamistoimintaan, mutta he saattoivat antaa arvokkaita neuvoja. Sen vuoksi järjestettiin niin, että kaikille Jehovan todistajille annettiin perustiedot oikeudenkäynneissä noudatettavista menettelytavoista. Tällaista opetusta annettiin Yhdysvalloissa vuonna 1932 pidetyissä erikoiskonventeissa ja myöhemmin seurakunnissa säännöllisissä palveluskokouksen ohjelmissa. Yksityiskohtainen ”Oikeudenkäyntijärjestys” julkaistiin Jehovan todistajien englanninkielisessä vuoden 1933 Vuosikirjassa (myöhemmin erillisenä lehtisenä). Näitä ohjeita korjattiin aika ajoin olosuhteiden mukaan. Lohdutus-lehdessä (engl.) 3.11.1937 annettiin lisää oikeudellisia neuvoja eteen tulleita erityistilanteita varten.

Näiden tietojen perusteella Jehovan todistajat hoitivat tavallisesti puolustuksensa paikallisissa tuomioistuimissa itse, sen sijaan että he olisivat turvautuneet asianajajan palveluksiin. He havaitsivat, että tällä tavalla he saattoivat usein antaa todistusta oikeudelle ja esittää kiistanalaiset kysymykset tuomarille suoraan, jolloin heidän jutussaan ei tehty ratkaisua pelkkien oikeudellisten muotoseikkojen perusteella. Kun jossakin jutussa langetettiin epäedullinen tuomio, siihen tavallisesti haettiin muutosta, vaikka jotkut Jehovan todistajat menivätkin vankilaan sen sijaan, että he olisivat palkanneet asianajajan, jonka palveluksia olisi tarvittu muutoksenhakutuomioistuimessa.

Sitä mukaa kuin tuli uusia tilanteita ja tuomioistuimien päätökset muodostivat ennakkotapauksia, Jehovan todistajille annettiin lisää tietoa, jotta he olisivat pysyneet ajan tasalla. Siksi vuonna 1939 painettiin kirjanen Advice for Kingdom Publishers (Neuvoja Valtakunnan julistajille), josta oli veljille apua oikeustaisteluissa. Kaksi vuotta myöhemmin asiaa käsiteltiin laajemmin kirjasessa Jehovah’s Servants Defended (Jehovan palvelijain puolustus). Siinä lainattiin tai käsiteltiin 50:tä amerikkalaisten tuomioistuimien oikeudenpäätöstä, jotka koskivat Jehovan todistajia, sekä lukuisia muita tapauksia ja selitettiin, miten näitä ennakkotapauksia voitiin käyttää hyödyksi. Vuonna 1943 jokaiselle Jehovan todistajalle toimitettiin sitten oma Freedom of Worship (Palvontavapaus) -niminen kirjanen, ja sitä tutkittiin ahkerasti seurakuntien palveluskokouksissa. Arvokkaiden oikeusjutuista tehtyjen yhteenvetojen lisäksi tässä kirjasessa esitettiin yksityiskohtaisesti raamatulliset syyt, joiden vuoksi asioita hoidettiin tietyllä tavalla. Myöhemmin, vuonna 1950, tuli ajantasaistettu kirjanen Defending and Legally Establishing the Good News (Hyvän uutisen puolustaminen ja laillinen vahvistaminen).

Tämän kaiken tarkoituksena oli antaa edistyvää opetusta oikeudellisissa asioissa. Jehovan todistajista ei kuitenkaan pyritty tekemään lakimiehiä, vaan tavoitteena oli pitää tie avoinna, jotta Jumalan valtakunnan hyvää uutista olisi voitu saarnata julkisesti ja talosta taloon.

Kuin heinäsirkkaparvi

Siellä missä viranomaiset katsoivat olevansa lain yläpuolella, he kohtelivat Jehovan todistajia toisinaan julmasti. Käyttivätpä heidän vastustajansa millaisia menetelmiä tahansa, Jehovan todistajat kuitenkin tiesivät, että Jumalan sana neuvoo: ”Älkää itse kostako, rakkaat, vaan antakaa sijaa vihalle, sillä on kirjoitettu: ’Kosto on minun, minä tulen maksamaan takaisin, sanoo Jehova.’” (Room. 12:19.) Siitä huolimatta he tunsivat selvästi velvollisuudekseen antaa todistusta. Miten he todistivat kohdatessaan viranomaisten vastustusta?

Vaikka Jehovan todistajien seurakunnat olivat 1930-luvulla tavallisesti melko pieniä, niitä yhdistivät lujat siteet. Kun jollakin alueella koettiin suuria vaikeuksia, ympärillä asuvat todistajat olivat innokkaita tulemaan avuksi. Esimerkiksi vuonna 1933 Yhdysvalloissa 12600 Jehovan todistajaa järjestettiin 78 osastoksi. Kun jollakin alueella todistajia pidätettiin jatkuvasti tai kun vastustajat onnistuivat radioasemia painostamalla saamaan Jehovan todistajien valmistamien radio-ohjelmien lähetyssopimukset mitätöidyiksi, asiasta ilmoitettiin Seuran toimistoon Brooklyniin. Viikon kuluessa tuolle alueelle lähetettiin lisävoimia, jotta siellä voitiin antaa voimakas todistus.

Tilanteen mukaan 50–1000 todistajaa tapasi sovittuun aikaan, tavallisesti maaseudulla lähellä sitä aluetta, joka tultaisiin käymään. He kaikki olivat vapaaehtoisia; jotkut tulivat jopa yli 300 kilometrin päästä. Kullekin ryhmälle annettiin alue, joka ehdittiin käydä ehkäpä puolessa tunnissa, tai kenties aluetta riitti peräti kahdeksi tunniksi. Kun jokainen autoryhmä alkoi käydä sille määrättyä osuutta, veljien lähetystö meni ilmoittamaan poliisille tästä käynnissä olevasta työstä ja antamaan luettelon kaikista todistajista, jotka olivat työskentelemässä yhdyskunnassa tuona aamupäivänä. Kun viranomaiset tajusivat, että jo todistajien määrä oli liikaa heidän käytössään oleville voimille, he useimmissa paikoissa sallivat työn jatkua esteettä. Joillakin seuduilla he saattoivat ainoastaan täyttää vankilan todistajilla, mutta siinä kaikki. Aina kun joku pidätettiin, todistajilla oli valmiina asianajajia, joilla oli takuuraha. Vaikutus oli samanlainen kuin sen vertauskuvallisen heinäsirkkaparven vaikutus, josta kerrotaan Raamatussa Jooelin 2:7–11:ssä ja Ilmestyksen 9:1–11:ssä. Tällä tavalla hyvän uutisen saarnaamista voitiin jatkaa ankarastakin vastustuksesta huolimatta.

Omavaltaisten virkamiesten toimia paljastetaan yleisölle

Joillakin alueilla katsottiin parhaaksi tiedottaa ihmisille, mitä heidän paikalliset virkamiehensä puuhasivat. Kun Jehovan todistajat joutuivat Québecin tuomioistuimissa alistumaan inkvisition ajoista muistuttaviin menettelytapoihin, kaikille Québecin lainsäädäntäelimen jäsenille lähetettiin kirje, jossa kuvailtiin tosiasioita. Kun sillä ei ollut mitään vaikutusta, Seura toimitti kirjeen kopion 14000 liikemiehelle eri puolille provinssia. Sitten tiedot vietiin sanomalehtien toimittajille julkaistaviksi.

Yhdysvaltain itäosassa ihmiset pidettiin ajan tasalla radiolähetysten avulla. Brooklynin Beetelissä joukko hyviä näyttelijöitä, jotka olivat taitavia imitoijia, muodostivat niin sanotun Kuninkaan teatterin. Kun omavaltaiset virkamiehet asettivat Jehovan todistajat syytteeseen, oikeudenkäynnin tapahtumat kirjoitettiin kokonaan muistiin pikakirjoituksella. Näyttelijät olivat läsnä oikeudenistunnossa oppiakseen tuntemaan hyvin poliisin, syyttäjän ja tuomarin äänensävyn ja puhetavan. Tulevaa radiolähetystä mainostettiin ensin laajalti sen varmistamiseksi, että monet kuuntelisivat sitä, ja sen jälkeen Kuninkaan teatteri näytteli oikeussalin tapahtumat uudelleen hyvin realistisesti, niin että ihmiset saivat tietää tarkalleen, mitä heidän virkamiehensä tekivät. Aikanaan jotkut näistä virkamiehistä alkoivat hoitaa Jehovan todistajiin liittyviä tapauksia varovaisemmin, koska he olivat tällä tavalla joutuneet julkisuuden valokeilaan.

Yhtenäinen toiminta natsisorron aikana

Kun natsi-Saksan hallitus käynnisti kampanjan Jehovan todistajien toiminnan lopettamiseksi Saksassa, siellä yritettiin toistuvasti päästä Saksan vallanpitäjien puheille. Mitään helpotusta ei kuitenkaan ollut näköpiirissä. Vuoden 1933 kesään mennessä todistajien työ oli kielletty useimmissa Saksan osavaltioissa. Sen vuoksi Jehovan todistajat hyväksyivät 25. kesäkuuta 1933 Berliinin konventissa julistuksen, jossa tarkasteltiin heidän sananpalvelustaan ja sen tavoitteita. Jäljennöksiä tuosta julistuksesta lähetettiin kaikille korkeille hallitusviranomaisille, ja lisäksi miljoonia levitettiin muille ihmisille. Siitä huolimatta heinäkuussa 1933 tuomioistuimet kieltäytyivät käsittelemästä asiaa. Seuraavan vuoden alussa J. F. Rutherford lähetti henkilökohtaisen, tilanteesta kertovan kirjeen Adolf Hitlerille, ja se toimitettiin perille erikoislähetin välityksellä. Sitten koko maailmanlaajuinen veljesseura ryhtyi toimiin.

Sunnuntaina, 7. lokakuuta 1934, kokoontui Saksan jokainen todistajien ryhmä aamulla kello yhdeksän. Ryhmissä rukoiltiin Jehovan ohjausta ja siunausta, ja sitten jokainen ryhmä lähetti Saksan hallitusviranomaisille kirjeen, jossa julistettiin, että todistajat olivat lujasti päättäneet jatkaa Jehovan palvelemista. Ennen lähtöä ryhmään kuuluvat keskustelivat yhdessä Herransa Jeesuksen Kristuksen sanoista, jotka löytyvät Matteuksen 10:16–24:stä. Sen jälkeen he lähtivät antamaan lähimmäisilleen todistusta Jehovasta ja hänen Valtakunnastaan, jota Kristus hallitsee.

Tuona samana päivänä Jehovan todistajat kautta maailman kokoontuivat ja Jehovalle esitetyn yhteisen rukouksen jälkeen lähettivät Hitlerin hallitukselle kaapelisähkeenä varoituksen: ”Teidän väkivaltainen tapanne suhtautua Jehovan todistajiin pöyristyttää kaikkia maailman hyväntahtoisia ihmisiä ja häpäisee Jumalan nimeä. Lakatkaa vainoamasta Jehovan todistajia, tai muuten Jumala hävittää Teidät ja Teidän kansallispuolueenne.” Mutta vaino ei päättynyt siihen.

Gestapo lisäsi ponnistuksiaan murskatakseen Jehovan todistajien toiminnan. Vuoden 1936 joukkopidätysten jälkeen se ehkä luuli onnistuneensa. Mutta sitten 12. joulukuuta 1936 ne noin 3450 todistajaa, jotka olivat yhä vapaina Saksassa, levittivät salamannopeasti kaikkialle maahan painetun päätöksen, jossa esitettiin selvästi Jehovan tarkoitus ja kerrottiin Jehovan todistajien päättäneen totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä. Vastustajat eivät voineet ymmärtää, miten tällainen levitys saattoi onnistua. Muutamia kuukausia myöhemmin, kun Gestapo vähätteli päätöksessä esitettyjä syytöksiä, Jehovan todistajat laativat avoimen kirjeen, jossa he ketään säästämättä nimesivät ne natsivirkailijat, jotka olivat pirullisella tavalla kohdelleet kaltoin Jehovan todistajia. Vuonna 1937 tätäkin kirjettä levitettiin Saksassa laajalti. Jumalattomien teot paljastettiin tällä tavoin kaikkien nähtäväksi. Tämäkin antoi ihmisille tilaisuuden ratkaista, miten he itse suhtautuisivat näihin Korkeimman palvelijoihin (vrt. Matt. 25:31–46).

Maailmanlaajuinen julkisuus tuo helpotusta

Muutkin hallitukset ovat kohdelleet Jehovan todistajia ankaralla kädellä ja kieltäneet heidän kokouksensa ja julkisen saarnaamistyönsä. Joissakin tapauksissa nämä hallitukset ovat aiheuttaneet sen, että todistajat ovat joutuneet jättämään ansiotyönsä eikä heidän lapsiaan ole päästetty kouluun. Jotkin hallitukset ovat turvautuneet myös fyysiseen väkivaltaan. Kuitenkin näissä samoissa maissa perustuslaki takaa tavallisesti uskonnonvapauden. Vartiotorni-seura on usein julkaissut maailmanlaajuisesti yksityiskohtaisen selostuksen tällaisesta kohtelusta, jotta tämä voisi auttaa vainottuja veljiä saamaan helpotusta oloihinsa. Tällaisia selontekoja on Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdissä, ja toisinaan lehdistökin ottaa esille näitä raportteja. Tuhansittain vetoomuskirjeitä todistajien puolesta virtaa sitten hallitusviranomaisten toimistoihin kaikkialta maailmasta.

Vuonna 1937 järjestettiin tällainen kampanja, ja tuloksena oli, että Yhdysvalloissa Georgian osavaltion kuvernööri sai kahden päivän kuluessa noin 7000 kirjettä neljästä maasta ja Georgiassa sijaitsevan La Grangen kaupungin pormestarillekin tulvi tuhansia kirjeitä. Tällaisia kampanjoita on järjestetty myös seuraavissa maissa toimivien Jehovan todistajien hyväksi: Argentiina vuosina 1978 ja 1979, Benin vuonna 1976, Burundi vuonna 1989, Dominikaaninen tasavalta vuosina 1950 ja 1957, Espanja vuonna 1961 ja uudelleen vuonna 1962, Etiopia vuonna 1957, Gabon vuonna 1971, Jordania vuonna 1959, Kamerun vuonna 1970, Kreikka vuosina 1963 ja 1966, Malaija vuonna 1952, Malawi vuosina 1968, 1972, 1975 ja uudelleen vuonna 1976, Mosambik vuonna 1976, Portugali vuosina 1964 ja 1966, Singapore vuonna 1972 sekä Swazimaa vuonna 1983.

Jokin aika sitten nähtiin esimerkki siitä, mitä Jehovan todistajat tekevät kautta maailman, jotta heidän sorretut veljensä saisivat helpotusta oloihinsa. Koska Kreikassa maan ortodoksisen kirkon lietsoma Jehovan todistajien vaino kiihtyi, sekä Vartiotorni- että Herätkää!-lehti (joiden yhteen laskettu levikki kautta maailman oli yli 22 miljoonaa kappaletta) kertoivat vuonna 1986 yksityiskohtia tästä vainosta. Muissa maissa asuvia todistajia kehotettiin kirjoittamaan Kreikan hallitusviranomaisille veljiensä puolesta. He tosiaan kirjoittivat: ateenalaisen Vradyni-sanomalehden mukaan oikeusministerille tulvi runsaat 200000 kirjettä yli 200 maasta ja 106 kielellä.

Kun Jehovan todistajia koskevaa tapausta seuraavana vuonna käsiteltiin muutoksenhakutuomioistuimessa Haniassa Kreetassa, läsnä oli Jehovan todistajien edustajia seitsemästä muusta maasta (Englannista, Espanjasta, Italiasta, Japanista, Ranskasta, Saksasta ja Yhdysvalloista) sekä jutun osapuolina että kristittyjen veljiensä tukena. Sen jälkeen kun Kreikan korkein oikeus langetti kielteisen tuomion vuonna 1988 eräässä toisessa Jehovan todistajiin liittyvässä tapauksessa, päätökseen haettiin muutosta Euroopan ihmisoikeuksien toimikunnassa. 7. joulukuuta 1990 siellä esitettiin lähes joka puolelta Eurooppaa tulleille 16 juristille tiedot 2000 pidätyksestä ja sadoista oikeustapauksista, joissa Kreikan Jehovan todistajia oli rangaistu sen vuoksi, että he puhuivat Raamatusta. (Tällaisia pidätyksiä tehtiin Kreikassa vuosien 1938 ja 1992 välisenä aikana yhteensä 19147.) Toimikunta päätti yksimielisesti, että Euroopan ihmisoikeuksien tuomioistuimen pitäisi käsitellä asiaa.

Joissakin tapauksissa tällainen ihmisoikeusloukkausten paljastaminen saa aikaan helpotusta. Jehovan todistajat tottelevat kuitenkin jatkuvasti Jumalaa Ylimpänä Hallitsijanaan riippumatta siitä, mihin toimiin tuomarit tai hallitsijat ryhtyvät.

Laillisen tunnustuksen hankkiminen

Valtuutus tosi palvonnan harjoittamiseen ei selvästikään ole lähtöisin kenestäkään ihmisestä tai mistään ihmishallituksesta. Se saadaan itse Jehova Jumalalta. Monissa maissa on kuitenkin osoittautunut hyödylliseksi, että Jehovan todistajat rekisteröityvät uskonnolliseksi yhteisöksi, jotta maallisen lain tarjoamasta suojasta voitaisiin varmasti nauttia. Kiinteistön ostaminen haaratoimistoa varten tai raamatullisen kirjallisuuden laajamittainen painaminen sujuvat ehkä helpommin, kun on muodostettu paikallinen laillinen yhdistys. Jehovan todistajat ovat ryhtyneet sopiviin toimiin saadakseen hyvän uutisen laillisesti vahvistettua sopusoinnussa sen kanssa, miten apostoli Paavali menetteli aikoinaan Filippissä (Fil. 1:7).

Toisinaan tämä on ollut hyvin vaikeaa. Esimerkiksi Itävallassa, missä Vatikaanivaltion kanssa solmittu konkordaatti takaa hallituksen taloudellisen tuen katoliselle kirkolle, viranomaiset ensin torjuivat Jehovan todistajien ponnistelut sanomalla: ”Teidän tarkoituksenne on muodostaa uskonnollinen järjestö, eikä Itävallan lain alaisuudessa voi perustaa sellaista järjestöä.” Vuonna 1930 he kuitenkin saattoivat rekisteröidä yhdistyksen Raamattujen ja raamatullisen kirjallisuuden levittämistä varten.

Espanjassa Jehovan todistajien toiminta tällä 1900-luvulla ulottuu aina ensimmäisen maailmansodan aikaan saakka. Mutta 1400-luvun inkvisition varhaisista vuosista lähtien roomalaiskatolinen kirkko ja Espanjan valtio olivat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta olleet hyvää pataa toistensa kanssa. Poliittisessa ja uskonnollisessa ilmapiirissä tapahtuneet muutokset johtivat siihen, että ihmisten sallittiin harjoittaa jotakin muuta uskontoa, mutta uskon julkiset osoitukset olivat kiellettyjä. Näistä olosuhteista huolimatta Jehovan todistajat anoivat laillista tunnustusta Espanjassa vuonna 1956 ja uudelleen vuonna 1965. Vasta sen jälkeen kun Espanjan parlamentti hyväksyi vuoden 1967 uskonnonvapauslain, voitiin asiassa todella edetä. Lopulta, 10. heinäkuuta 1970, todistajille myönnettiin laillinen tunnustus; heitä oli silloin Espanjassa jo yli 11000.

Dahomeyssa (nykyisessä Beninissä) jätettiin Ranskan siirtomaakuvernöörille Vartiotorni-seuran laillista rekisteröintiä koskeva anomus vuonna 1948. Mutta vasta vuonna 1966, kuusi vuotta sen jälkeen kun maasta oli tullut itsenäinen tasavalta, tämä laillinen rekisteröinti hyväksyttiin. Silti laillinen tunnustus peruutettiin vuonna 1976 ja palautettiin jälleen voimaan vuonna 1990, kun poliittisessa ilmapiirissä ja viranomaisten asenteessa uskonnonvapautta kohtaan tapahtui muutoksia.

Vaikka Jehovan todistajilla oli ollut laillisesti tunnustettu asema Kanadassa vuosien ajan, toinen maailmansota tarjosi vastustajille syyn taivuttaa uusi kenraalikuvernööri julistamaan todistajien työ laittomaksi. Näin tehtiin 4. heinäkuuta 1940. Kaksi vuotta myöhemmin, kun todistajille annettiin tilaisuus esittää vastalauseensa alahuoneen valitsemalle komitealle, tuo komitea suositti painokkaasti, että Jehovan todistajia ja heidän laillisia yhdistyksiään koskeva kielto poistettaisiin. Asiasta käytiin kuitenkin toistuvasti pitkiä väittelyjä alahuoneessa ja paljon työtä tehtiin allekirjoitusten keräämiseksi eri puolilta maata kahteen adressiin, ennen kuin roomalaiskatolinen oikeusministeri katsoi, että hänen on pakko poistaa kielto kokonaan.

Itä-Euroopan hallitusten suhtautumistavan oli muututtava perusteellisesti, ennen kuin Jehovan todistajat saattoivat saada siellä laillisen aseman. Todistajien esitettyä vuosikymmenien ajan vetoomuksia uskonnonvapauden puolesta heille lopulta myönnettiin laillinen asema Puolassa ja Unkarissa vuonna 1989, Romaniassa ja Itä-Saksassa (ennen sen yhdistymistä Saksan liittotasavaltaan) vuonna 1990, Bulgariassa ja silloisessa Neuvostoliitossa vuonna 1991 sekä Albaniassa vuonna 1992.

Jehovan todistajat pyrkivät toimimaan kunkin kansakunnan lakien mukaisesti. He puoltavat – Raamatun perusteella – voimakkaasti kunnioituksen osoittamista hallitusviranomaisia kohtaan. Mutta kun ihmisten lait joutuvat ristiriitaan Jumalan selvästi esitettyjen käskyjen kanssa, he vastaavat: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” (Apt. 5:29.)

Kun pelko saa ihmiset unohtamaan perusvapaudet

Huumeiden käytön lisääntyminen ja inflaatio, joka on usein pakottanut sekä aviomiehen että vaimon käymään ansiotyössä, ovat johtaneet siihen, että Yhdysvaltain Jehovan todistajat ovat kohdanneet uudenlaisia tilanteita palveluksessaan. Monet asuma-alueet ovat lähes tyhjiä päivisin, ja murtovarkaudet ovat yleisiä. Ihmiset pelkäävät. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa säädettiin jälleen kaupustelulupia koskevia järjestyssääntöjä, jotta yhdyskunnassa liikuskelevia tuntemattomia voitaisiin seurata. Joissakin kaupungeissa Jehovan todistajat uhattiin pidättää, jos nämä eivät hankkisi lupia. Vakaa oikeudellinen perusta oli kuitenkin jo laskettu, joten pulmia voitiin pyrkiä käsittelemään ilman oikeudenkäyntejä.

Kun vaikeuksia syntyy, paikalliset vanhimmat saattavat ottaa yhteyttä kaupungin viranomaisiin asian ratkaisemiseksi. Jehovan todistajat kieltäytyvät päättäväisesti pyytämästä lupaa työlle, jonka Jumala on käskenyt tehdä, ja Yhdysvaltain perustuslaki korkeimman oikeuden päätösten tuella takaa palvonta- ja painovapauden, joista ei voida periä maksua ennakkoehtona. Mutta Jehovan todistajat ymmärtävät, että ihmiset ovat pelokkaita, ja todistajat voivat tarvittaessa suostua tekemään ilmoituksen poliisille, ennen kuin he alkavat työskennellä jollakin alueella. Jos mihinkään tyydyttävään sopimukseen ei päästä, joku asianajaja Seuran päätoimistosta lähettää paikallisille viranomaisille kirjeen, jossa selitetään Jehovan todistajien työtä, sitä perustuslakia, jonka nojalla heillä on oikeus saarnata, sekä se, että he pystyvät puolustamaan tuota oikeutta tuomioistuimissa saadakseen vahingonkorvausta kaupungilta ja sen viranomaisilta kansalaisten perusoikeuksien loukkaamisesta.f

Joissakin maissa on jopa tarpeen käydä oikeutta sellaisten perusvapauksien vahvistamiseksi, joita on pitkään pidetty itsestään selvinä. Näin tapahtui Suomessa vuonna 1976 ja uudelleen vuonna 1983. Näennäisesti ihmisten kotirauhan suojelemiseksi melko monissa paikallisissa järjestyssäännöissä kiellettiin uskonnollinen työ, johon sisältyi kulkeminen talosta taloon. Loviisan ja Rauman oikeudenkäynneissä osoitettiin kuitenkin, että talosta-taloon-saarnaaminen kuuluu osana Jehovan todistajien uskontoon ja että valtioneuvosto oli hyväksynyt tämän evankelioimistavan, kun se tunnusti Jehovan todistajien uskonnollisen yhdyskunnan peruskirjan. Lisäksi osoitettiin, että monet halusivat todistajien käyvän heidän luonaan ja että vapautta rajoitettaisiin, jos tällainen toiminta kiellettäisiin vain siksi, etteivät kaikki ymmärrä sen arvoa. Sen jälkeen kun näissä oikeusjutuissa oli päästy tällaiseen onnistuneeseen lopputulokseen, monet kaupungit poistivat tuon kohdan järjestyssäännöistään.

Perustuslain muovaamista

Joissakin maissa Jehovan todistajat ovat toiminnallaan merkittävästi muovanneet lakia. Jokainen amerikkalainen oikeustieteen opiskelija tuntee hyvin, millainen osuus Jehovan todistajilla on ollut Yhdysvaltain kansalaisten perusoikeuksien puolustamisessa. Tämän osuuden merkittävyys käy ilmi sellaisista artikkeleista kuin ”Perustuslain velka Jehovan todistajille”, joka ilmestyi Minnesota Law Review -lehdessä maaliskuussa 1944, sekä ”Perustuslain kehityksen nopeuttaja: Jehovan todistajat korkeimmassa oikeudessa”, joka julkaistiin University of Cincinnati Law Review -lehdessä vuonna 1987.

Heidän oikeustapauksensa muodostavat huomattavan osan uskonnonvapauteen, sananvapauteen ja painovapauteen liittyvästä Amerikan laista. Nämä tapaukset ovat merkinneet paljon paitsi Jehovan todistajien, myös koko väestön vapauksien varjelemisessa. Draken yliopistossa pitämässään puheessa tunnettu kirjailija ja toimittaja Irving Dilliard sanoi: ”Pidättepä siitä tai ette, Jehovan todistajat ovat tehneet enemmän vapauksiemme säilymisen hyväksi kuin mikään muu uskonnollinen ryhmä.”

Kanadan tilanteesta kirjan State and Salvation—The Jehovah’s Witnesses and Their Fight for Civil Rights (Valtio ja pelastus – Jehovan todistajat ja heidän taistelunsa kansalaisoikeuksien puolesta) esipuheessa selitetään: ”Jehovan todistajat opettivat valtiolle ja kanadalaisille, miten toisinajattelevien ryhmien suojeleminen lain avulla tapahtuu käytännössä. Lisäksi – – [todistajien] vaino [Québecin provinssissa] johti useisiin oikeustapauksiin, jotka 1940- ja 1950-luvulla menivät Kanadan korkeimpaan oikeuteen saakka. Niilläkin oli tärkeä osa kanadalaisten asenteiden muokkaamisessa kansalaisten perusoikeuksia kohtaan, ja ne muodostavat kansalaisvapauksia koskevan juridiikan perustan Kanadassa nykyään.” Kirjassa selitetään, että Jehovan todistajien palvontavapauden puolesta käymän oikeustaistelun tuloksia ”oli se pitkä keskustelujen ja väittelyjen prosessi, joka johti oikeuksien peruskirjaan (Charter of Rights)”, joka nyt on Kanadan lain perusluonteisia osia.

Jumalan lain ylimmyys

Kertomus Jehovan todistajiin liittyvistä oikeudellisista asioista on kuitenkin ennen kaikkea todistanut sen, että heidän vakaumuksensa mukaan Jumalan laki on ylin laki. Heidän asenteensa pohjautuu siihen, että he ymmärtävät kaikkeudensuvereenisuutta koskevan kiistakysymyksen. He tunnustavat Jehovan ainoaksi tosi Jumalaksi ja kiistatta kaikkeuden Suvereeniksi. Sen vuoksi he pitävät lujasti kiinni siitä, että kaikki sellaiset lait tai oikeudenpäätökset, jotka estäisivät heitä tekemästä sitä, mitä Jehova käskee tehdä, ovat pätemättömiä ja että tällaisia rajoituksia asettanut ihmisten elin on ylittänyt valtuutensa. Heillä on samanlainen kanta kuin Jeesuksen Kristuksen apostoleilla, jotka julistivat: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” (Apt. 5:29.)

Jumalan avulla Jehovan todistajat ovat päättäneet saarnata tätä Jumalan valtakunnan hyvää uutista koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille, ennen kuin loppu tulee (Matt. 24:14).

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 680]

Hallitukset kielsivät Jehovan todistajien toiminnan maassa toisensa jälkeen

[Huomioteksti s. 682]

Syytteet hylättiin, ja pappi ryntäsi ulos oikeustalosta raivoissaan!

[Huomioteksti s. 693]

Jotkut virkamiehet alkoivat hoitaa Jehovan todistajiin liittyviä tapauksia varovaisemmin

[Tekstiruutu s. 684]

Yhdysvaltain korkeimmalle oikeudelle annetaan todistusta

Ollessaan Yhdysvaltain korkeimman oikeuden edessä lainopillisena neuvonantajana ”Gobitisin” jutussa Joseph F. Rutherford, New Yorkin asianajajakunnan jäsen ja Vartiotorni-seuran presidentti, kiinnitti selvästi huomion siihen, miten tärkeää on alistua Jehova Jumalan suvereenisuuteen. Hän sanoi:

”Jehovan todistajat todistavat Kaikkivaltiaan Jumalan nimestä, hänen jonka nimi yksin on JEHOVA. – –

”Kiinnitän huomion siihen, että Jehova Jumala lupasi yli kuusituhatta vuotta sitten perustaa vanhurskauden hallituksen Messiaan välityksellä. Hän toteuttaa tuon lupauksen aikanaan. Nykyiset tosiseikat profetioiden valossa ilmaisevat, että se on lähellä. – –

”Jumala, Jehova, on ainoa elämän lähde. Kukaan muu ei voi antaa elämää. Pennsylvanian osavaltio ei voi antaa elämää. Amerikan hallitus ei voi antaa sitä. Jumala asetti tämän lain [joka kieltää kuvien palvonnan] varjellakseen kansaansa epäjumalanpalvelukselta, niin kuin Paavali asian ilmaisee. Se on teidän mielestänne pikkuasia. Niin oli sekin, että Aadam söi kiellettyä hedelmää. Kyse ei ollut siitä omenasta, jonka Aadam söi, vaan siitä, että hän oli tottelematon Jumalalle. Kysymys on siitä, totteleeko ihminen Jumalaa vai totteleeko hän jotakin ihmisten instituutiota. – –

”Muistutan tätä oikeutta (tuskin on tarpeellista, että teen niin) siitä, että jutussa ’Kirkko vastassaan Yhdysvallat’ tämä oikeus katsoi Amerikan olevan kristitty kansakunta, mikä merkitsee sitä, että Amerikan on toteltava Jumalan lakia. Se merkitsee myös sitä, että tämä oikeus ottaa juridisesti huomioon sen, että Jumalan laki on ylin. Ja jos joku omantunnontarkasti uskoo, että Jumalan laki on ylin, ja omantunnontarkasti käyttäytyy sen mukaisesti, mikään inhimillinen valta ei voi ohjata hänen omaatuntoaan eikä puuttua sen toimintaan. – –

”Minun sallittaneen kiinnittää huomiota siihen seikkaan, että tämän oikeuden jokaisen istunnon alussa oikeudenpalvelija kuuluttaa nämä sanat: ’Jumala varjelkoon Yhdysvaltoja ja tätä kunnianarvoista oikeutta.’ Ja nyt minä sanon, että Jumala varjelkoon tätä kunnianarvoista oikeutta tekemästä virhettä, joka voi johtaa tämän Yhdysvaltain kansan totalitaariseen luokkaan ja tuhota kaikki perustuslain takaamat vapaudet. Tämä asia on pyhä jokaiselle amerikkalaiselle, joka rakastaa Jumalaa ja hänen Sanaansa.”

[Tekstiruutu s. 687]

Muutokselle valmistettiin tietä

Kun Amerikan korkein oikeus päätti vuonna 1940 jutussa ”Minersvillen koulupiiri vastassaan Gobitis”, että koululaisia voitaisiin vaatia tervehtimään lippua, yhdeksästä tuomarista kahdeksan yhtyi tähän kantaan. Vain tuomari Stone oli eri mieltä. Mutta kaksi vuotta myöhemmin esittäessään eriävää mielipidettään jutussa ”Jones vastassaan Opelika” kolme tuomaria (Black, Douglas ja Murphy) lausui tuolloin uskovansa, että ”Gobitisin” jutussa oli tehty väärä päätös, koska siinä uskonnonvapaus oli työnnetty vähäpätöiseen asemaan. Tämä merkitsi sitä, että yhdeksästä tuomarista neljä oli ”Gobitisin” jutun päätöksen muuttamisen kannalla. Kaksi niistä viidestä tuomarista, jotka olivat väheksyneet uskonnonvapautta, jäi eläkkeelle. Kun seuraava lipuntervehtimiskysymys esitettiin korkeimmalle oikeudelle, virassa oli kaksi uutta tuomaria (Rutledge ja Jackson). Vuonna 1943 jutussa ”Länsi-Virginian osavaltion kouluhallitus vastassaan Barnette” he molemmat äänestivät uskonnonvapauden puolesta pakollista lipun tervehtimistä vastaan. Niinpä äänin 6–3 oikeus muutti kantaansa, joka sillä oli ollut viidessä aikaisemmassa tapauksessa (”Gobitis”, ”Leoles”, ”Hering”, ”Gabrielli” ja ”Johnson”); näihin tapauksiin oli haettu muutosta valittamalla tähän oikeuteen.

Ilmaistessaan eriävän mielipiteensä ”Barnetten” tapauksesta tuomari Frankfurter esitti kiinnostavan lausunnon: ”Kuten on tapahtunut aikaisemminkin, oikeus muuttaa aika ajoin kantaansa. Mutta uskon, että ennen näitä Jehovan todistajien oikeustapauksia (pieniä jälkeenpäin havaittuja poikkeuksia lukuun ottamatta) tämä oikeus ei ole koskaan kumonnut päätöksiä rajoittaakseen demokraattisen hallituksen valtuuksia.”

[Tekstiruutu s. 688]

”Ikivanha lähetysevankelioimisen muoto”

Vuonna 1943 jutussa ”Murdock vastassaan Pennsylvania” Yhdysvaltain korkein oikeus sanoi muun muassa seuraavasti:

”Uskonnollisten traktaattien jakelu on ikivanha lähetysevankelioimisen muoto – yhtä vanha kuin kirjapainotaidon historia. Se on ollut monien uskonnollisten liikkeiden väkevä voima kautta vuosien. Tätä evankelioimismuotoa käyttävät nykyään paljon monet uskonlahkot, joiden kolporteeraajat vievät evankeliumia tuhansiin ja taas tuhansiin koteihin ja pyrkivät henkilökohtaisten käyntien avulla saamaan kannattajia uskolleen. Se on enemmän kuin saarnaamista; se on enemmän kuin uskonnollisen kirjallisuuden levittämistä. Se on molempien yhdistelmä. Sen tarkoitus on yhtä lailla evankeliumin mukainen kuin herätyskokouksen. Tällä uskonnollisen toiminnan muodolla on yhtä suuri arvo [Yhdysvaltain perustuslain] ensimmäisen lisäyksen mukaan kuin kirkoissa suoritettavalla palvonnalla ja saarnastuoleista saarnaamisella. Sillä on yhtä suuri oikeus suojaan kuin uskonnon puhdasoppisemmilla ja sovinnaisemmilla toiminnoilla. Sillä on myös yhtä suuri oikeus kuin muilla sananvapauden ja painovapauden takeisiin.”

[Tekstiruutu s. 690]

”Yhtäläiset oikeudet kaikille”

Yllä oleva otsikko oli vuonna 1953 kanadalaisen, omana aikanaan tunnetun kolumnistin kirjoituksessa, jossa sanottiin: ”Kanadan korkeimman oikeuden päätöstä Saumurin jutussa [jonka Jehovan todistajat olivat vieneet tuohon oikeuteen] pitäisi juhlia parlamentin kukkulalle pystytettävällä suurella kokolla – tuon merkittävän tilaisuuden arvoisella kokolla. Vain harvat päätökset Kanadan oikeushistoriassa ovat voineet olla tärkeämpiä. Vain harvat tuomioistuimet ovat voineet tehdä Kanadalle paremman palveluksen kuin tämä. Mikään ei ole jättänyt vapaudenperintöään arvostavia kanadalaisia suurempaan kiitollisuudenvelkaan. – – Vapautusta ei voida juhlia kyllin suurin kokoin.”

[Tekstiruutu s. 694]

Voimakas julistus natsivaltiolle

Jokainen Saksan Jehovan todistajien seurakunta lähetti seuraavan kirjeen Saksan hallitukselle 7. lokakuuta 1934:

”HALLITUSVIRANOMAISILLE:

”Pyhään Raamattuun kirjoitettu Jehova Jumalan sana on ylin laki, ja meille se on ainoa oppaamme siksi, että olemme antautuneet Jumalalle ja olemme Kristuksen Jeesuksen todellisia ja vilpittömiä seuraajia.

”Kuluneena vuonna Te olette Jumalan lain vastaisesti ja meidän oikeuksiamme loukaten kieltäneet meitä Jehovan todistajia kokoontumasta yhteen tutkimaan Jumalan sanaa ja palvomasta ja palvelemasta häntä. Sanassaan hän käskee meidän olla jättämättä yhteen kokoontumistamme (Heprealaisille 10:25). Jehova käskee meitä: Te olette minun todistajani, että minä olen Jumala. Menkää ja kertokaa kansalle minun sanomani. (Jesaja 43:10, 12; Jesaja 6:9; Matteus 24:14.) Teidän lakinne ja Jumalan lain välillä on suoranainen ristiriita, ja uskollisten apostolien johtoa seuraten meidän ’tulee totella’ ’Jumalaa – – enemmän kuin ihmisiä’, ja sen me teemme (Apostolien teot 5:29). Ilmoitamme siis Teille, että me tottelemme mihin hintaan hyvänsä Jumalan käskyjä, kokoonnumme tutkimaan hänen Sanaansa ja palvomme ja palvelemme häntä, niin kuin hän on käskenyt. Jos Teidän hallituksenne tai virkailijanne tekevät meille väkivaltaa siksi, että me tottelemme Jumalaa, niin meidän veremme on tuleva Teidän päällenne ja Te olette vastuussa siitä Kaikkivaltiaalle Jumalalle.

”Me emme ole kiinnostuneita poliittisista asioista, vaan olemme kokonaan antautuneet Jumalan valtakunnalle, joka on hänen Kuninkaansa Kristuksen hallinnassa. Me emme tee vääryyttä emmekä aiheuta vahinkoa kenellekään. Asuisimme mielellämme rauhassa ja tekisimme mahdollisuuksiemme mukaan hyvää kaikille ihmisille, mutta koska Teidän hallituksenne ja sen virkailijat yrittävät jatkuvasti pakottaa meitä rikkomaan kaikkeuden korkeinta lakia, meidän on nyt ilmoitettava Teille, että me Jehova Jumalan armosta tottelemme häntä ja luotamme täysin siihen, että Hän vapauttaa meidät kaikesta sorrosta ja sortajista.”

[Tekstiruutu s. 697]

Kiellon alaisuudessa toimivat todistajat ilmaisevat kantansa selvästi

Kanadan hallitus kielsi Jehovan todistajien järjestön toiminnan vuonna 1940. Sen jälkeen nostettiin yli 500 syytettä. Miten Jehovan todistajat saattoivat puolustautua? Kunnioittavasti mutta päättäväisesti he lausuivat oikeudelle jotakin seuraavankaltaista:

”Ei minulla ole mitään anteeksi pyydettävää näistä kirjoista. Ne opettavat tien ikuiseen elämään. Minä uskon vilpittömästi, että niissä selitetään Kaikkivaltiaan Jumalan tarkoituksena olevan perustaa vanhurskauden Valtakunta maan päälle. Minulle ne ovat olleet elämäni suurin siunaus. Mielestäni olisi synti Kaikkivaltiasta vastaan tuhota nämä kirjat ja niiden sisältämä Jumalan sanoma, samoin kuin olisi synti polttaa itse Raamattu. Jokaisen on valittava, asettuuko hän alttiiksi sille, että saa osakseen ihmisten paheksunnan, vai sille, että hän saa osakseen Kaikkivaltiaan Jumalan paheksunnan. Itse olen asettunut Herran ja hänen Valtakuntansa puolelle, ja pyrin kunnioittamaan Korkeimman nimeä, joka on Jehova, ja jos minua rangaistaan sen vuoksi, niin rangaistuksen määrääjien on kannettava siitä vastuu Jumalan edessä.”

[Tekstiruutu s. 698]

Mitä mieltä Kanadan hallinnon jäsenet olivat

Seuraavassa on joidenkuiden Kanadan alahuoneen jäsenten vuonna 1943 esittämiä lausuntoja, joissa he kehottivat oikeusministeriä poistamaan Jehovan todistajia ja heidän laillisia yhdistyksiään koskevan kiellon:

”Oikeusministeriö ei esittänyt komitealle mitään todisteita, jotka olisivat ilmaisseet, että Jehovan todistajat olisi pitänyt joskus julistaa laittomaksi järjestöksi – – Kanadan dominiolle on häpeäksi, että ihmisiä pannaan syytteeseen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi sillä tavalla, jolla nämä ihmisparat on pantu syytteeseen.” ”Minun mielestäni selvä, puhdas uskonnollinen ennakkoluulo pitää kieltoa voimassa.” (Angus MacInnis.)

”Useimmat meistä tietävät kokemuksen perusteella, että nämä ovat vaarattomia ihmisiä, heillä ei ole aikomustakaan tehdä mitään vääryyttä valtiolle. – – Miksi kieltoa ei ole poistettu? Syynä ei voi olla pelko siitä, että tämä järjestö on valtiolle vahingollinen tai että sen toimet heikentävät sotaponnistuksia. Tällaisesta ei ole lainkaan todisteita.” (John G. Diefenbaker.)

”Tulee kyllä ajatelleeksi, onko Jehovan todistajien vastaisiin toimiin suureksi osaksi syynä heidän asenteensa roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan eikä niinkään se, että he ilmaisisivat kumouksellista henkeä.” (Victor Quelch.)

[Tekstiruutu s. 699]

”Palvelus – – uskonnonvapauden asialle”

”Ei olisi oikein päättää tätä Jehovan todistajien ja valtion välisten vaikeuksien lyhyttä tarkastelua viittaamatta siihen palvelukseen, jonka he ovat hellittämättömyytensä ansiosta tehneet uskonnonvapauden asialle perustuslakimme alaisuudessa. Viime vuosina he ovat kuluttaneet tuomioistuimien aikaa enemmän kuin mikään muu uskonnollinen ryhmä, ja he ovat näyttäneet ihmisten silmissä ahdasmielisiltä, mutta he ovat olleet uskollisia omantuntonsa mukaiselle vakaumukselleen, ja liittovaltion tuomioistuimet ovat siksi tehneet joukon päätöksiä, jotka ovat turvanneet ja laajentaneet Amerikan kansalaisten uskonnonvapauden takeita ja ovat suojelleet ja lisänneet heidän kansalaisvapauksiaan. Noin kolmekymmentäyksi heihin liittynyttä tapausta tuli korkeimpaan oikeuteen viiden vuoden kuluessa, vuosina 1938–43, ja näissä ja myöhemmissä tapauksissa tehdyt päätökset ovat suuresti edistäneet Bill of Rightsin sisältämien vapauksien asiaa yleensä ja varsinkin uskonnonvapauden suojelemista.” (Anson Phelps Stokes, ”Church and State in the United States” [Kirkko ja valtio Yhdysvalloissa], osa III, 1950, s. 546.)

[Tekstiruutu/Kuvat s. 700, 701]

He iloitsevat palvontavapaudestaan

Monissa maissa, missä Jehovan todistajat eivät aiemmin voineet täysin vapaasti harjoittaa uskontoaan, he kokoontuvat nyt avoimesti palvomaan ja kertovat Jumalan valtakunnan hyvää uutista toisille rajoituksitta.

Québec, Kanada

1940-luvulla väkijoukko hyökkäsi täällä Châteauguayssa toimineiden harvojen todistajien kimppuun. Vuonna 1992 Québecin provinssin yli 21000 Jehovan todistajaa kokoontuivat vapaasti valtakunnansaleissaan

Pietari, Venäjä

Vuonna 1992 meni 3256 ihmistä kasteelle Venäjän Jehovan todistajien ensimmäisessä kansainvälisessä konventissa

Palma, Espanja

Sen jälkeen kun Espanjan Jehovan todistajille myönnettiin laillinen tunnustus vuonna 1970, kokouspaikkojen suuret kilvet ilmaisivat, kuinka iloisia he ovat siitä, että he voivat kokoontua avoimesti

Tartto, Viro

Viron todistajat ovat olleet kiitollisia saadessaan raamatullista kirjallisuutta esteettä vuodesta 1990 lähtien

Maputo, Mosambik

Vuoden kuluttua siitä, kun Jehovan todistajille myönnettiin täällä laillinen asema vuonna 1991, yli 50 innokkaiden todistajien seurakuntaa suoritti palvelustaan pääkaupungissa ja sen ympäristössä

Cotonou, Benin

Saapuessaan kokoukseen vuonna 1990 monet olivat yllättyneitä nähdessään julisteen, jossa julkisesti toivotettiin Jehovan todistajat tervetulleiksi. Sitten he saivat tietää, että heidän palvontaansa koskenut kielto oli poistettu

Praha, Tšekkoslovakia

Alla olevassa kuvassa on joitakuita niistä, jotka palvelivat Jehovaa hallituksen asettaman kiellon alaisuudessa 40 vuotta. Vuonna 1991 he iloitsivat voidessaan olla yhdessä Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa Prahassa

Luanda, Angola

Kun kielto poistettiin vuonna 1992, yli 50000 yksilöä ja perhettä toivotti todistajat tervetulleiksi tutkimaan Raamattua heidän kanssaan

Kiova, Ukraina

Tässä maassa kokouksissa (jotka usein pidetään vuokrasaleissa) käy paljon ihmisiä, varsinkin siitä lähtien kun Jehovan todistajille myönnettiin laillinen tunnustus vuonna 1991

[Kuvat s. 679]

138:ssa Jehovan todistajiin liittyvässä tapauksessa on esitetty anomuksia ja muutoksenhakuvetoomuksia Yhdysvaltain korkeimmalle oikeudelle. Hayden Covington (kuvassa) toimi asianajajana 111 tapauksessa, jotka olivat esillä vuosina 1939–63

[Kuva s. 681]

Maurice Duplessis, Québecin pääministeri, polvistuu julkisesti kardinaali Villeneuven edessä 1930-luvun lopulla ja panee sormuksen hänen sormeensa, mikä todistaa kirkon ja valtion läheisistä siteistä. Québecissä Jehovan todistajien vaino oli erityisen ankaraa

[Kuva s. 683]

W. K. Jackson, joka kuului Seuran päätoimiston lakiosaston henkilökuntaan, palveli kymmenen vuotta Jehovan todistajien hallintoelimen jäsenenä

[Kuva s. 685]

Rosco Jones, Jehovan todistaja, jonka sananpalvelukseen liittynyt tapaus meni kaksi kertaa Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen

[Kuvat s. 686]

Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomareita, jotka äänin 6–3 hylkäsivät ”Barnetten” jutussa pakollisen lipuntervehtimisen ja näin puolsivat palvontavapautta. Se muutti oikeuden aikaisempaa omaa päätöstä ”Gobitisin” tapauksessa

Lapsia, joita oikeustapaukset koskivat

Lillian ja William Gobitas

Marie ja Gathie Barnette

[Kuva s. 689]

Aimé Boucher, jonka Kanadan korkein oikeus julisti syyttömäksi päätöksessä, jolla hylättiin Jehovan todistajia vastaan esitetyt kapinanlietsontasyytteet

[Kuvat s. 691]

Tässä kolmella kielellä julkaistussa traktaatissa kerrottiin koko Kanadalle Jehovan todistajien raa’asta kohtelusta Québecissä

[Kuvat s. 692]

Jehovan todistajille piti opettaa oikeudenkäyntien menettelytapoja, jotta he olisivat voineet selviytyä palveluksessa kohtaamastaan vastustuksesta; he käyttivät muun muassa näitä julkaisuja