RAUHA

”Rauhaksi” käännetty heprealainen sana ša·lōmʹ tarkoittaa sodatonta tai häiriintymätöntä tilaa (Tu 4:17; 1Sa 7:14; 1Ku 4:24; 2Ai 15:5; Job 21:9; Sr 3:8); se voi välittää ajatuksen terveydestä, turvallisuudesta, vahingoittumattomuudesta (1Mo 37:14, Rbi8, alav.), hyvinvoinnista (1Mo 41:16), ystävyydestä (Ps 41:9) ja kokonaisuudesta tai täydellisyydestä (Jer 13:19). Rauhaa vastaava kreikan sana (ei·rēʹnē) on saanut samanlaisen laajan merkityssisällön kuin heprean sana ša·lōmʹ, ja se voi ilmaista ajatuksen paitsi selkkauksettomuudesta myös hyvinvoinnista, pelastuksesta ja sopusoinnusta. Se esiintyy hyvästelyhuudahduksessa ”mene rauhassa”, joka vastaa kutakuinkin ilmausta ”käyköön sinulle hyvin” (Mr 5:34; Lu 7:50; 8:48; Ja 2:16; vrt. 1Sa 1:17; 20:42; 25:35; 29:7; 2Sa 15:9; 2Ku 5:19).

Koska ”rauha” ei aina ole alkukielten sanojen täsmällinen vastine, merkitys täytyy ratkaista tekstiyhteyden perusteella. Esimerkiksi jonkun ’lähettäminen matkaan rauhassa’ saattoi merkitä sitä, että hänet lähetettiin matkaan sovinnollisessa hengessä eikä hänen tarvinnut pelätä lähtöluvan antajan häiritsevän häntä (1Mo 26:29; 44:17; 2Mo 4:18). ’Palaaminen rauhassa’, esimerkiksi taistelusta, merkitsi palaamista vahingoittumattomana tai voittoisana (1Mo 28:21; Jos 10:21; Tu 8:9; 11:31; 2Ai 18:26, 27; 19:1). Jonkun ’rauhan kysyminen’ merkitsi hänen vointinsa tiedustelemista (1Mo 29:6, Rbi8, alav.; 43:27, Rbi8, alav.). Jonkun ’rauhan hyväksi toimiminen’ tarkoitti hänen hyvinvointinsa hyväksi työskentelemistä (5Mo 23:6). Kun jonkun sanottiin kuolleen rauhassa, se saattoi merkitä sitä, että hän kuoli levollisesti elettyään rikkaan elämän tai nähtyään jonkin hartaan toiveensa toteutuneen (vrt. 1Mo 15:15; Lu 2:29; 1Ku 2:6). Profetia, jonka mukaan Josia ’korjattaisiin omaan hautausmaahansa rauhassa’, viittasi siihen, että hän kuolisi ennen kuin ennustettu onnettomuus kohtaisi Jerusalemia (2Ku 22:20; 2Ai 34:28; vrt. 2Ku 20:19). Jesajan 57:1, 2:ssa vanhurskaan kuvaillaan menevän rauhaan kuollessaan ja säästyvän siten onnettomuudelta.

Rauhan saavuttaminen. Jehova on rauhan Jumala (Ro 15:33;1Ko 14:33; 2Ko 13:11; 1Te 5:23; Hpr 13:20) ja rauhan Lähde (4Mo 6:26; 1Ai 22:9; Ps 4:8; 29:11; 147:14; Jes 45:7; Ro 16:20), ja rauha on hänen henkensä hedelmää (Ga 5:22). Tästä syystä vain ne, jotka ovat rauhassa Jumalan kanssa, voivat saada tosi rauhan. Vakavat rikkomukset kiristävät ihmisen suhdetta Jumalaan ja häiritsevät hänen sisäistä rauhaansa. Psalmista sanoi: ”Ei ole luissani rauhaa syntini tähden.” (Ps 38:3.) Niiden, jotka haluavat etsiä rauhaa ja pyrkiä siihen, täytyy siksi ’kääntyä pois pahasta ja tehdä hyvää’ (Ps 34:14). Rauhaa ei voi olla ilman vanhurskautta (Ps 72:3; 85:10; Jes 32:17). Sen vuoksi jumalattomilla ei voi olla rauhaa (Jes 48:22; 57:21; vrt. Jes 59:2–8). Sitä vastoin ne, jotka ovat täysin vihkiytyneet Jehovalle, jotka rakastavat hänen lakiaan (Ps 119:165) ja noudattavat hänen käskyjään (Jes 48:18), nauttivat rauhasta.

Kristuksen Jeesuksen ollessa maan päällä eivät luonnolliset juutalaiset sen enempää kuin ei-juutalaisetkaan olleet rauhassa Jehova Jumalan kanssa. Koska juutalaiset olivat rikkoneet Jumalan lakia, he olivat joutuneet Lain kiroukseen (Ga 3:12, 13). Ei-juutalaiset taas eivät olleet liittosuhteessa Jumalan kanssa, joten heillä ’ei ollut toivoa ja he olivat ilman Jumalaa maailmassa’ (Ef 2:12). Kristuksen Jeesuksen välityksellä näille molemmille ryhmille annettiin kuitenkin tilaisuus päästä rauhaisaan suhteeseen Jumalan kanssa. Enkelien ilmoitus paimenille Jeesuksen syntymän aikaan viittasi juuri tähän: ”Maan päällä rauha hyvän tahdon ihmisten keskuudessa.” (Lu 2:14.)

Rauhan sanoma, jota Jeesus ja hänen seuraajansa julistivat, vetosi ’rauhan ystäviin’, ts. ihmisiin, jotka halusivat tulla sovitetuiksi Jumalan kanssa (Mt 10:13; Lu 10:5, 6; Ap 10:36). Samalla tämä sanoma jakoi huonekuntia, koska jotkut ottivat sen vastaan ja jotkut taas hylkäsivät sen (Mt 10:34; Lu 12:51). Suurin osa juutalaisista hylkäsi sanoman eikä näin ollen erottanut ”sitä, mikä koskee rauhaa” – tähän sisältyi ilmeisesti katumus ja Jeesuksen vastaanottaminen Messiaana (vrt. Lu 1:79; 3:3–6; Joh 1:29–34). Heidän laiminlyöntinsä johti siihen, että Rooman sotajoukot tuhosivat Jerusalemin vuonna 70. (Lu 19:42–44.)

Nekin juutalaiset, jotka ottivat vastaan ”rauhan hyvän uutisen”, olivat kuitenkin syntisiä, ja heidän täytyi saada rikkomuksensa sovitetuiksi voidakseen nauttia rauhasta Jehova Jumalan kanssa. Se että Jeesus kuoli lunastusuhrina, täytti tämän tarpeen. Olikin ennustettu: ”Meidän rauhaksemme tarkoitettu kuritus oli hänen päällään, ja hänen haavojensa perusteella on meille koitunut parannus.” (Jes 53:5.) Lisäksi Jeesuksen uhrikuolema kidutuspaalussa antoi perusteen kumota Mooseksen laki, joka erotti juutalaiset ei-juutalaisista. Molemmat ryhmät saattoivat sen tähden kristityiksi tultuaan olla rauhassa Jumalan ja toistensa kanssa. Apostoli Paavali kirjoitti: ”[Jeesus] on meidän rauhamme, hän joka teki ne kaksi osapuolta yhdeksi ja hävitti väliseinän, joka aitasi ne erilleen. Lihansa välityksellä hän poisti vihollisuuden, säädöksistä koostuvan käskyjen Lain, luodakseen ne kaksi itsensä yhteydessä yhdeksi uudeksi ihmiseksi ja tehdäkseen rauhan ja sovittaakseen täysin molemmat Jumalan kanssa yhdessä ruumiissa kidutuspaalun kautta, koska hän oli itsensä välityksellä tehnyt lopun vihollisuudesta. Ja hän tuli ja julisti rauhan hyvää uutista teille, kaukana oleville, ja rauhaa lähellä oleville, sillä hänen kauttaan me molemmat saamme lähestyä Isää yhden hengen välityksellä.” (Ef 2:14–18; vrt. Ro 2:10, 11; Kol 1:20–23.)

”Jumalan rauha”, ts. se levollisuus ja tyyneys, joka seuraa kristityn kallisarvoisesta suhteesta Jehova Jumalaan, varjelee hänen sydämensä ja mielensä huolestumasta liiaksi omista tarpeistaan. Hän on varma siitä, että Jehova Jumala huolehtii palvelijoistaan ja vastaa heidän rukouksiinsa. Hän voi sen tähden olla levollisin mielin ja sydämin. (Fil 4:6, 7.) Samalla tavoin se rauha, jonka Jeesus Kristus antoi opetuslapsilleen ja joka perustui siihen, että he uskoivat hänen olevan Jumalan Poika, tyynnytti heidän sydämensä ja mielensä. Vaikka Jeesus sanoi heille, että tulisi aika, jolloin hän ei enää olisi heidän kanssaan, heillä ei ollut mitään syytä olla huolissaan tai joutua pelon valtaan. Hän ei jättänyt heitä selviytymään omin avuin vaan lupasi lähettää heille pyhän hengen. (Joh 14:26, 27; 16:33; vrt. Kol 3:15.)

Kristittyjen ei tullut pitää rauhaansa itsestään selvänä. Heidän piti ’säilyttää rauha’, ts. heidän piti olla rauhantekijöitä, tehdä parhaansa rauhan rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi (1Te 5:13). Voidakseen säilyttää rauhan keskuudessaan heidän oli varottava tarkoin kompastuttamasta toisia uskovia (Ro 14:13–23). Jeesus sanoi vuorisaarnassaan: ”Onnellisia ovat rauhantekijät, koska heitä tullaan kutsumaan ’Jumalan pojiksi’.” (Mt 5:9; vrt. Ja 3:18.) Kristittyjä neuvottiin pyrkimään rauhaan ja tekemään kaikkensa, jotta heidän todettaisiin olevan rauhassa Jumalan kanssa (2Ti 2:22; Hpr 12:14; 1Pi 3:11; 2Pi 3:14). Heidän täytyi siksi taistella lihan haluja vastaan, koska ne tekisivät heistä Jumalan vihollisia (Ro 8:6–8). Se että rauhaisan suhteen säilyttäminen Jumalaan oli välttämätöntä hänen hyväksyntänsä saamiseksi, tekee usein toistetusta hartaasta toiveesta ’olkoon teillä rauha’ entistä merkityksellisemmän (Ro 1:7; 1Ko 1:3; 2Ko 1:2; Ga 1:3; 6:16; Ef 1:2; 6:23; Fil 1:2).

Kristityt halusivat toistenkin iloitsevan rauhasta. He osallistuivat siksi hengelliseen sodankäyntiin ’kenkinä jaloissaan rauhan hyvän uutisen varusteet’ (Ef 6:15). Seurakunnan sisäpuolellakin he kävivät sotaa kukistaessaan järkeilyt, jotka eivät olleet sopusoinnussa Jumalan tuntemuksen kanssa, jotta ne eivät vahingoittaneet heidän suhdettaan Jumalaan (2Ko 10:4, 5). Kyse ei ollut kuitenkaan mistään sanasodasta tai riidasta, ei edes silloin kun oikaistiin totuudesta poikenneita. Käsitellessään oikealta tieltä lähteneiden kohtelemista apostoli Paavali neuvoi Timoteusta: ”Herran orjan ei tarvitse taistella, vaan hänen täytyy olla hellävarainen kaikkia kohtaan, pätevä opettamaan, itsensä hillitsevä pahaa kärsiessään, sellainen, joka opettaa lempeästi niitä, jotka eivät ole suopeasti suhtautuvia, koska Jumala voi kenties suoda heille katumuksen, joka johtaa totuuden täsmälliseen tuntemukseen, ja he saattavat palata järkiinsä Panettelijan ansasta, koskapa hän on pyydystänyt heidät elävinä tahtoaan varten.” (2Ti 2:24–26.)

Rauhan hallitus. Jumalan Poikaa, jonka ’hartioilla on ruhtinasvalta’, nimitetään ”Rauhan Ruhtinaaksi” (Jes 9:6, 7). On siksi huomionarvoista, että maan päällä ollessaan Kristus Jeesus osoitti, ettei hänen palvelijoittensa tulisi aseistautua kirjaimelliseen sodankäyntiin, kun hän sanoi Pietarille: ”Pistä miekkasi takaisin paikalleen, sillä kaikki, jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat.” (Mt 26:52.) Ne joista tuli kristittyjä, kuvaannollisesti takoivat ”miekkansa auranvantaiksi ja keihäänsä vesureiksi”. He eivät enää opetelleet sotaa. (Jes 2:4.) Tämä sekä Jumalan toiminta menneisyydessä, varsinkin Israelin yhteydessä Salomon hallituskaudella, kiinnittävät huomion siihen rauhaan, joka vallitsee Jeesuksen hallitessa Kuninkaana. Raamattu kertoo Salomon hallitusajasta: ”Niin hänellä oli rauha koko alueellaan, yltympäri. Ja Juuda ja Israel asuivat turvassa kukin oman viiniköynnöksensä ja oman viikunapuunsa alla Danista Beersebaan asti kaikkina Salomon päivinä.” (1Ku 4:24, 25; 1Ai 22:9.) Kuten muista raamatunkohdista käy ilmi (vrt. Ps 72:7, 8; Mi 4:4; Sak 9:9, 10; Mt 21:4, 5), tämä oli esikuva siitä, mitä tapahtuisi, kun hallitsijana olisi Kristus Jeesus, suurempi Salomo (nimi johtuu juuresta, joka merkitsee ’rauhaa’) (Mt 12:42).

Rauha ihmisten ja eläinten välillä. Jehova Jumala lupasi israelilaisille, jos nämä olisivat tottelevaisia: ”Minä annan rauhan maahan, ja te käytte tosiaan levolle niin ettei kukaan saata teitä vapisemaan; ja minä poistan maasta vahingolliset pedot.” (3Mo 26:6.) Tämä merkitsi sitä, että villieläimet pysyisivät omilla elinalueillaan eivätkä aiheuttaisi vahinkoa israelilaisille eivätkä heidän kotieläimilleen. Jos israelilaiset toisaalta osoittautuisivat tottelemattomiksi, Jehova sallisi vierasmaalaisten sotajoukkojen hyökätä heidän maahansa ja autioittaa sen. Koska tällöin väestö vähenisi, villieläimet lisääntyisivät ja tunkeutuisivat aiemmin asuttuna olleille alueille ja vahingoittaisivat eloon jääneitä ja heidän kotieläimiään. (Vrt. 2Mo 23:29; 3Mo 26:22; 2Ku 17:5, 6, 24–26.)

Se rauha, jonka luvattiin vallitsevan israelilaisten ja villieläinten kesken, erosi siitä rauhasta, josta ensimmäinen mies ja nainen nauttivat Eedenin puutarhassa, koska Aadamilla ja Eevalla oli täysi valta eläinkuntaan nähden (1Mo 1:28). Sitä vastoin profetioiden mukaan tällainen valta kuuluu vain Kristukselle Jeesukselle (Ps 8:4–8; Hpr 2:5–9). Siksi tuollainen rauha ihmisten ja eläinten välillä vallitsee jälleen Jeesuksen Kristuksen, ”Iisain kannosta puhkeavan virven” tai Jumalan ”palvelijan Daavidin”, hallituksen alaisuudessa (Jes 11:1, 6–9; 65:25; Hes 34:23–25). Nämä viimeksi mainitut raamatunkohdat soveltuvat kuvaannollisesti, sillä niissä kuvailtu eläinten, esimerkiksi suden ja lampaan, välinen rauha ei selvästikään toteutunut kirjaimellisesti muinaisessa Israelissa. Näiden ennustusten mukaan siis vahinkoa aiheuttavat, petomaiset ihmiset hylkäisivät ilkeämieliset menettelynsä ja eläisivät rauhassa sävyisämpien lähimmäistensä kanssa. Mutta se että profetioissa käytetään eläimiä kuvailtaessa Jumalan kansan keskuudessa vallitsevia rauhallisia oloja, antaa ymmärtää, että Kristuksen Jeesuksen hallituskaudella – niin kuin ilmeisesti aikoinaan Eedenissä – myös kirjaimellisten eläinten keskuudessa vallitsee rauha.