IHMINEN, MIES
Ihminen on korkein maallisen elämän muoto, jonka Luoja, Jehova Jumala, on tehnyt. Jehova muodosti ihmisen maan tomusta, puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ”ja ihmisestä tuli elävä sielu” (1Mo 2:7; 1Ko 15:45). Sen jälkeen kun Aadam oli luotu ja hän oli nimennyt eläimet, Jehova vaivutti hänet sikeään uneen, ja Aadamin nukkuessa Jumala otti yhden hänen kylkiluistaan ja teki siitä naisen. Niinpä kun nainen esiteltiin miehelle, Aadamille, tämä saattoi sanoa: ”Tämä on vihdoinkin luu minun luistani ja liha minun lihastani.” Hän kutsui naista ”miehettäreksi” (ʼiš·šahʹ), ”sillä miehestä hänet on otettu”. (1Mo 2:21–23.) Myöhemmin Aadam antoi hänelle nimen Eeva (merk. ’elävä’) (1Mo 3:20).
Ihmisestä ja miehestä käytetään useita heprean ja kreikan kielen sanoja. ʼA·damʹ tarkoittaa ’ihmistä, ihmiskuntaa’, ʼiš ’miestä, yksilöä, aviomiestä’, ʼenōšʹ ’kuolevaista ihmistä’, geʹver ’voimakasta miestä’ ja za·kharʹ ’miestä, miespuolista’; lisäksi jotkin muut heprean sanat käännetään toisinaan vastineilla ”mies” tai ”ihminen”. Kreikkalainen sana anʹthrō·pos tarkoittaa ’ihmistä, ihmiskuntaa’ ja a·nērʹ ’miestä, miespuolista, aviomiestä’.
Apostoli Paavali todisti, että Jehova Jumala on luonut ihmisen, kun hän sanoi ateenalaisille: ”Hän teki yhdestä ihmisestä kaikki ihmisten kansakunnat asumaan koko maan pinnalla.” (Ap 17:26.) Kaikilla kansoilla ja roduilla on siis yhteinen alkuperä.
Aadam ja Eeva luotiin luomisviikon kuudennen ”päivän” loppupuolella (1Mo 1:24–31). Muinaisajan ihmisistä, heidän kirjoituksistaan, maataloudestaan ja muista hankkeistaan ei ole mitään todellisia merkintöjä ennen vuotta 4026 eaa., jolloin Aadam luotiin. Raamatussa kerrotaan ihmisen historian pääpiirteet ensimmäisen ihmisparin luomisesta lähtien, joten mitään ns. ”esihistoriallista ihmistä” ei voi olla olemassa. Maaperästä löydettyjen fossiilien joukossa ei ole mitään ihmisen ja eläinten välimuotoja. Myöskään ihmisen varhaisimmissa muistiinmerkinnöissä, ovatpa ne asiakirjoja, luolamaalauksia, veistoksia tms., ei ole mitään viittauksia alkukantaisempiin ihmisiin. Raamatussa osoitetaan sitä vastoin selvästi, että ensimmäinen ihminen oli Jumalan poika ja että ihminen on sittemmin rappeutunut (1Ku 8:46; Sr 7:20; 1Jo 1:8–10). Arkeologi O. D. Miller totesi: ”Perimätieto ’kultaisesta aikakaudesta’ ei siis ollut tarua. Vanha oppi ihmissuvun senjälkeisestä huononemisesta, surullisesta rappeutumisesta alkuperäisestä onnen ja puhtauden tilasta, sisälsi epäilemättä suuren mutta valitettavan totuuden. Nykyiset historianfilosofiamme, joiden alussa alkuihminen kuvaillaan raakalaiseksi, tarvitsevat ilmeisesti uuden johdannon. – – Ei, alkuihminen ei ollut raakalainen.” (Har-Moad, 1892, s. 417.)
Raamatussa kerrotaan, että ihmisen ensimmäinen koti oli ”puutarha Eedenissä” (1Mo 2:8; ks. EEDEN nro 1). Sen sijaintia koskevan kuvauksen mukaan se oli suhteellisen lähellä paikkaa, jossa ihmiset asuivat pian vedenpaisumuksen jälkeen. P. J. Wiseman esittää tutkijoiden yleisesti hyväksymän näkemyksen seuraavasti: ”Kaikki varsinaiset todisteet, 1. Mooseksen kirjan, arkeologian ja ihmisen perimätiedon tarjoamat todisteet, viittaavat siihen, että Mesopotamian tasanko oli ihmisen vanhin koti. Kaukoidän kulttuuri, olipa se kiinalaista tai intialaista, ei voi kilpailla tämän maan kanssa kansojensa iästä, sillä se voi vaivatta tukea väitettään siitä, että se on sivistyksen kehto.” (New Discoveries in Babylonia About Genesis, 1949, s. 28.)
Missä mielessä ihminen on tehty ”Jumalan kuvaksi”?
Paljastaessaan ’mestarityöntekijälleen’ jumalallisen tarkoituksensa luoda ihmiskunta Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen [ʼa·damʹ] kuvaksemme, kaltaiseksemme.” (1Mo 1:26, 27; San 8:30, 31; vrt. Joh 1:1–3; Kol 1:15–17.) Huomaa, ettei Raamatussa sanota Jumalan luoneen ihmistä jonkin villieläimen tai kotieläimen tai kalan kuvaksi. Ihminen tehtiin ”Jumalan kuvaksi”; hän oli ”Jumalan poika” (Lu 3:38). Mitä tulee Jumalan ruumiin muotoon tai hahmoon, ”kukaan ei ole milloinkaan nähnyt Jumalaa” (1Jo 4:12). Kukaan maan päällä elävä ei tiedä, miltä Jumalan loistoisa, taivaallinen henkiruumis näyttää, joten me emme voi verrata ihmisen ruumista Jumalan ruumiiseen. ”Jumala on Henki.” (Joh 4:24.)
Mies ja nainen ovat ”Jumalan kuvia” siinä mielessä, että heille luotiin samanlaisia moraalisia ominaisuuksia kuin Jumalalla on, nimittäin rakkautta ja oikeustajua (vrt. Kol 3:10). Lisäksi ihmisen kyvyt ja viisaus ylittävät eläinten kyvyt ja niiden viisauden, niin että hän voi arvostaa asioita, joista Jumala nauttii ja joita Hän arvostaa, esim. kauneutta ja taiteita, puhumista, järjenkäyttöä ja muita henkisiä toimintoja ja tunteita, joihin eläimet eivät pysty tai joita niillä ei ole. Lisäksi ihmisellä on hengellisyyttä, hän voi tuntea Jumalan ja kommunikoida hänen kanssaan (1Ko 2:11–16; Hpr 12:9). Näistä syistä ihminen saattoi edustaa Jumalaa ja vallita muita luomuksia, niin lentäviä luomuksia kuin maa- ja vesieläimiäkin.
Koska ihminen on Jumalan luomus, hän oli alun perin täydellinen (5Mo 32:4). Aadam olisi siis voinut jättää jälkipolvilleen perinnöksi inhimillisen täydellisyyden ja mahdollisuuden ikuiseen elämään maan päällä (Jes 45:18). Häntä ja Eevaa käskettiin: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja alistakaa se valtaanne.” Sitä mukaa kuin heidän perheensä olisi kasvanut, he olisivat viljelleet maata ja kaunistaneet sitä Luojansa suunnitelman mukaisesti. (1Mo 1:28.)
Käsitellessään miehen ja naisen suhteellista asemaa Jumalan järjestelyssä apostoli Paavali sanoo: ”Tahdon teidän tietävän, että Kristus on jokaisen miehen pää, mutta mies on naisen pää, kun taas Jumala on Kristuksen pää.” Sitten hän osoittaa, että nainen, joka rukoilee tai profetoi seurakunnassa pää peittämättömänä, saattaa häpeään sen, joka on hänen päänsä. Korostaakseen sanojaan hän toteaa vielä: ”Sillä miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja kunnia, mutta nainen on miehen kunnia.” Jehova ei ole alamainen kenellekään. Toisin kuin naisella, miehellä ei ole maallista päätä suhteessa vaimoonsa ja lapsiinsa. Tässä mielessä ainoastaan hän on ”Jumalan kuva”. Muissa suhteissa nainen heijastaa yhtä lailla Jumalan ihailtavia ominaisuuksia. (1Ko 11:3–7.)
Moraalinen toimintavapaus. Koska ihminen oli tehty Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, hänellä oli moraalinen toimintavapaus. Hän saattoi vapaasti valita, tekisikö hän hyvää vai pahaa. Tottelemalla halukkaasti ja rakkaudellisesti Luojaansa hän saattoi tuottaa Jumalalle paljon suurempaa kunniaa kuin eläimet. Hän pystyi älyllisesti ylistämään Jumalan suurenmoisia ominaisuuksia ja kannattamaan hänen suvereeniuttaan. Aadamin vapaus oli kuitenkin suhteellista; se ei ollut ehdotonta. Hän saattoi elää onnellisena vain jos hän tunnustaisi Jehovan suvereeniuden. Tätä kuvasi hyvän ja pahan tiedon puu, josta Aadamia kiellettiin syömästä. Siitä syöminen olisi tottelemattomuutta, kapina Jumalan suvereeniutta vastaan. (1Mo 2:9, 16, 17.)
Koska Aadam oli ”Jumalan poika” (Lu 3:38), hänen suhteensa Jumalaan oli pojan suhde isäänsä, ja näin ollen hänen olisi pitänyt totella. Lisäksi Jumala oli luonut ihmiseen synnynnäisen palvontahalun. Jos tämä halu vääristyisi, se johtaisi ihmistä väärään suuntaan ja turmelisi hänen vapautensa, jolloin hän joutuisi palvelemaan luotua Luojan sijasta. Tämä puolestaan johtaisi ihmisen rappeutumiseen.
Muuan Jumalan kapinallinen henkipoika sai Aadamin vaimon Eevan tekemään syntiä, ja Eeva asetti Aadamin kiusaukseen, jolloin tämä ryhtyi tahallaan kapinoimaan Jehovaa vastaan (1Mo 3:1–6; 1Ti 2:13, 14). Heistä tuli sellaisia, joita Paavali myöhemmin kuvaili Roomalaiskirjeen 1:20–23:ssa. Rikkomuksensa vuoksi Aadam menetti pojan asemansa ja täydellisyytensä ja välitti synnin sekä siihen liittyvän epätäydellisyyden ja kuoleman jälkeläisilleen, koko ihmiskunnalle. Ihmiset olivat jo syntyessään isänsä Aadamin kuvia, epätäydellisiä, ja kuolema teki työtään heidän ruumiissaan. (1Mo 3:17–19; Ro 5:12; ks. AADAM.)
”Sisäinen ihminen”. Kun Raamatussa puhutaan kristityn käymästä kamppailusta, esim. siitä, jota hän käy langennutta, syntistä lihaansa vastaan, siinä käytetään mm. ilmauksia ’ihminen, joka olen sisäisesti’, ”sisäinen ihminen” jne. (Ro 7:22; 2Ko 4:16; Ef 3:16). Nämä ovat osuvia ilmauksia, sillä kristityt ovat ’uudistuneet mieleensä vaikuttavassa voimassa’ (Ef 4:23). Heidän mieleensä vaikuttava voima eli heidän taipumuksensa suuntautuu hengellisyyteen. He ponnistelevat ’riisuakseen pois vanhan persoonallisuuden [kirjm. ”vanhan ihmisen”]’ ja pukeutuakseen ”uuteen persoonallisuuteen [kirjm. ”uuteen”]” (Kol 3:9, 10; Ro 12:2). Koska voidellut kristityt on kastettu Kristukseen, heidät on myös ’kastettu hänen kuolemaansa’; vanha persoonallisuus on pantu paaluun, ’jotta syntinen ruumis tehtäisiin toimettomaksi’. Liharuumis taistelee kuitenkin ’hengellistä ihmistä’ vastaan, kunnes he kuolevat lihassa ja saavat ylösnousemuksen. Kamppailu on kova, ja Paavali sanoo siitä: ”Tässä asuinhuoneessa me tosiaankin huokaamme.” Jeesuksen Kristuksen lunastusuhri peittää kuitenkin synnit, jotka johtuvat vanhasta persoonallisuudesta ja sen jäsenissä vaikuttavista lihallisista haluista, paitsi jos nämä kristityt antavat periksi ja menevät tahallaan lihan tielle. (Ro 6:3–7; 7:21–25; 8:23; 2Ko 5:1–3.)
Hengellinen ihminen. Apostoli Paavali asettaa vastakkain hengellisen ihmisen ja aineellisen ihmisen. Hän sanoo: ”Mutta aineellinen [kirjm. ”sielullinen”] ihminen ei ota vastaan Jumalan hengen asioita, sillä ne ovat hänestä tyhmyyttä.” (1Ko 2:14.) Tämä ”aineellinen ihminen” ei tarkoita pelkästään maan päällä elävää ihmistä, jolla on liharuumis, sillä maan päällä elävillä kristityilläkin on liharuumis. Aineellisella ihmisellä tarkoitetaan tässä ihmistä, jonka elämässä ei ole hengellisyyttä. Hän on ”sielullinen” siinä mielessä, että hän noudattaa ihmissielun haluja ja sulkee pois hengelliset asiat.
Paavali jatkaa kuvaustaan ”aineellisesta ihmisestä” sanomalla, että hän ei voi päästä tuntemaan Jumalan hengen asioita, ”koska ne tutkitaan hengellisesti”. Sitten hän sanoo: ”Mutta hengellinen ihminen tutkii tosiaankin kaiken, mutta häntä itseään ei tutki kukaan ihminen.” Hengellinen ihminen ymmärtää asioita, joita Jumala paljastaa; hän näkee myös aineellisen ihmisen väärän ajattelu- ja menettelytavan. Sen sijaan aineellinen ihminen ei pysty ymmärtämään hengellisen ihmisen asenteita ja tekoja eikä hänen elämäntapaansa, eikä kukaan voi myöskään tuomita hengellistä ihmistä, sillä hänen ainoa Tuomarinsa on Jumala (Ro 14:4, 10, 11; 1Ko 4:3–5). Apostoli valaisee ajatustaan esittämällä esimerkin: ”Sillä ’kuka on tullut tuntemaan Jehovan mielen, niin että voi opettaa häntä’?” Ei tietenkään kukaan. Paavali sanoo kuitenkin kristityistä: ”Mutta meillä on Kristuksen mieli.” Kun kristityt hankkivat Kristuksen mielen, hänen joka kertoo heille Jehovasta ja hänen tarkoituksistaan, he ovat hengellisiä ihmisiä. (1Ko 2:14–16.)
Ks. IHMISEN POIKA.