LUOPUMUS

Luopumusta vastaava kreikankielinen sana (a·po·sta·siʹa) on johdettu verbistä a·fiʹstē·mi, joka merkitsee kirjaimellisesti ’astua syrjään jostakin’. Substantiivi sisältää ajatuksen ’hylkäämisestä, jättämisestä tai kapinasta’ (Ap 21:21, Rbi8, alav.). Klassisessa kreikassa tämä substantiivi merkitsi poliittista luopumista, ja ilmeisesti verbiä käytetään tässä merkityksessä Apostolien tekojen 5:37:ssä galilealaisesta Juudaksesta, joka ’veti mukaansa’ (a·peʹstē·se, eräs muoto verbistä a·fiʹstē·mi) seuraajia. Kreikkalainen Septuaginta käyttää tätä verbiä 1. Mooseksen kirjan 14:4:ssä puhuttaessa tällaisesta kapinasta. Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa tätä substantiivia käytetään kuitenkin uskonnollisesta luopumisesta, jolloin se merkitsee oikean asian, palvonnan ja Jumalan palveluksen hylkäämistä tai siitä vetäytymistä, ts. sen hylkäämistä, minkä on aiemmin tunnustanut, sekä periaatteiden tai uskon täydellistä jättämistä. Jerusalemin uskonnolliset johtajat syyttivät Paavalia siitä, että hän oli tällä tavoin luopunut Mooseksen laista.

Voidaan täysin perustellusti sanoa, että Jumalan Vastustaja oli ensimmäinen luopio, kuten nimi Saatana osoittaakin. Hän sai ensimmäisen ihmisparin ryhtymään luopioiksi. (1Mo 3:1–15; Joh 8:44.) Vedenpaisumuksen jälkeen kapinoitiin Nooan Jumalan sanoja vastaan (1Mo 11:1–9). Myöhemmin elänyt Job katsoi tarpeelliseksi puolustautua, kun hänen kolme näennäistä lohduttajaansa syyttivät häntä luopumuksesta (Job 8:13; 15:34; 20:5). Job osoitti puolustuspuheessaan, että Jumala ei päästä eteensä luopioita (Job 13:16), ja lisäksi hän osoitti, miten toivoton luopiona pois karsitun tila on (Job 27:8; vrt. myös siihen, mitä Elihu sanoi 34:30:ssä ja 36:13:ssa). Näissä tapauksissa on käytetty heprealaista substantiivia ḥa·nefʹ, joka merkitsee ’Jumalasta vieraantunutta’, ts. luopiota. Vastaava verbi ḥa·nefʹ merkitsee ’vieraantua oikeasta suhteesta Jumalaan’ tai ’saastuttaa, johtaa luopumukseen’. (L. Koehler ja W. Baumgartner, Lexicon in Veteris Testamenti Libros, Leiden 1958, s. 317.)

Luopumus Israelissa. Lain kaksi ensimmäistä käskyä tuomitsivat kaiken luopumuksen (2Mo 20:3–6). Ja ennen kuin israelilaiset astuivat Luvattuun maahan, heitä varoitettiin luopumuksen vakavasta vaarasta, joka aiheutuisi avioliitoista tuon maan asukkaiden kanssa (5Mo 7:3, 4). Vaikka se, joka houkutteli toisia luopumukseen, olisi ollut lähisukulainen tai aviopuoliso, hänet tuli surmata, koska hän oli ”puhunut kapinallisesti Jumalaanne Jehovaa vastaan” (5Mo 13:1–15). Ruubenin, Gadin ja Manassen heimot halusivat nopeasti vapautua luopumusta koskevasta syytteestä, joka esitettiin siksi, että he rakensivat alttarin (Jos 22:21–29).

Monet Israelin ja Juudan kuninkaat toimivat luopioiden tavoin, esim. Saul (1Sa 15:11; 28:6, 7), Jerobeam (1Ku 12:28–32), Ahab (1Ku 16:30–33), Ahasja (1Ku 22:51–53), Joram (2Ai 21:6–15), Ahas (2Ai 28:1–4) ja Amon (2Ai 33:22, 23). Aikanaan kehittyi kokonainen luopiokansakunta, koska ihmiset kuuntelivat luopiopappeja ja -profeettoja (Jer 23:11, 15) ja muita periaatteettomia miehiä, jotka lipevin sanoin ja valheellisin puhein johtivat heidät irstauteen, moraalittomuuteen ja Jehovasta, ”elävän veden lähteestä”, luopumiseen (Jes 10:6; 32:6, 7; Jer 3:1; 17:13). Jesajan 24:5:n mukaan maakin oli ”saastunut [ḥa·nefahʹ] asukkaittensa alla, sillä he ovat kiertäneet lait, muuttaneet säännöksen, rikkoneet ajan hämärään asti kestävän liiton”. Heille ei osoitettaisi mitään armoa ennustetussa tuhossa (Jes 9:17; 33:11–14; Sef 1:4–6).

Mitkä piirteet erottavat luopiot tosi kristityistä?

Apostoli Paavali ennusti kristityiksi tunnustautuvien keskuudessa tapahtuvan luopumuksen 2. Tessalonikalaiskirjeen 2:3:ssa. Hän mainitsi nimeltä joitakuita luopioita, esim. Hymenaioksen, Aleksandroksen ja Filetoksen (1Ti 1:19, 20; 2Ti 2:16–19). Luopumuksen syitä olivat apostolien varoitusten mukaan mm. uskon puute (Hpr 3:12), kestävyyden puute vainoissa (Hpr 10:32–39), oikeiden moraalimittapuiden hylkääminen (2Pi 2:15–22), väärien opettajien ”väärennettyjen sanojen” ja ”eksyttävien henkeytettyjen ilmausten” kuunteleminen (2Pi 2:1–3; 1Ti 4:1–3; 2Ti 2:16–19; vrt. San 11:9) sekä yritys ’lain avulla tulla julistetuksi vanhurskaaksi’ (Ga 5:2–4). Vaikka luopiot väittävätkin yhä uskovansa Jumalan sanaan, he saattavat hylätä hänen palveluksensa suhtautumalla kevyesti saarnaamis- ja opettamistyöhön, jonka hän antoi Jeesuksen Kristuksen seuraajien tehtäväksi (Lu 6:46; Mt 24:14; 28:19, 20). He voivat myös väittää palvelevansa Jumalaa, mutta hylkäävät hänen edustajansa, hänen järjestönsä näkyvän osan (Ju 8, 11; 4Mo 16:19–21). Luopiot yrittävät usein saada toisia seuraajikseen (Ap 20:30; 2Pi 2:1, 3). Koska he hylkäävät tahallaan kristillisen seurakunnan, heistä tulee osa ”antikristusta” (1Jo 2:18, 19). Luopioisraelilaisten tavoin myös kristillisen seurakunnan luopioiden on ennustettu tuhoutuvan (2Pi 2:1; Hpr 6:4–8). (Ks. SEURA.)

Rooman imperiumin varhaiskristilliseen seurakuntaan kohdistaman vainon aikana kristityiksi tunnustautuvia houkuteltiin toisinaan kieltämään se, että he olivat Kristuksen opetuslapsia, ja niin tekeviä vaadittiin osoittamaan luopumuksensa uhraamalla suitsutusta jonkin pakanajumalan edessä tai rienaamalla julkisesti Kristuksen nimeä.

On ilmeistä, että heikkouden vuoksi lankeamisen ja toisaalta luopumuksen välillä on ero. Viimeksi mainittu tarkoittaa selvää ja tahallista vetäytymistä vanhurskauden polulta. (1Jo 3:4–8; 5:16, 17.) Onpa sen näennäinen syy älyllinen, moraalinen tai hengellinen, se merkitsee kapinaa Jumalaa vastaan ja hänen totuuden Sanansa hylkäämistä (2Te 2:3, 4). (Ks. LAITTOMUUDEN IHMINEN.)