Onesiforos – rohkea lohduttaja

”PITÄKÄÄ mielessänne vankilakahleissa olevat, ikään kuin olisitte sidottuina heidän kanssaan, ja ne, joita kohdellaan huonosti.” (Heprealaisille 13:3.) Kun apostoli Paavali kirjoitti nämä sanat noin vuonna 61, hän itse oli jo ollut vangittuna useammin kuin kerran ja olisi jälleen ennen marttyyrikuolemaansa (Apostolien teot 16:23, 24; 22:24; 23:35; 24:27; 2. Korinttilaisille 6:5; 2. Timoteukselle 2:9; Filemonille 1). Seurakuntien oli siihen aikaan, samoin kuin nykyäänkin, hyvin tärkeää huolehtia uskonkoetuksissa olevista toisista kristityistä.

Tämän tarpeen pani erityisen valppaasti merkille ensimmäisellä vuosisadalla opetuslapsi Onesiforos. Hän kävi Paavalin luona, kun tämä oli toista kertaa vangittuna Roomassa. Apostoli kirjoitti hänestä: ”Herra suokoon armoa Onesiforoksen huonekunnalle, sillä hän on usein tuonut minulle virvoitusta, eikä hän ole hävennyt kahleitani. Päinvastoin, kun hän sattui olemaan Roomassa, hän etsi minua ahkerasti ja löysi minut.” (2. Timoteukselle 1:16, 17.) Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä nuo muutamat sanat todella tarkoittavat? Jos teet niin, arvostuksesi Onesiforosta kohtaan luultavasti kasvaa. Huomaat, että hän oli rohkea lohduttaja.

Paavalin toinen vankeus

Päästyään vapaaksi ensimmäisen vankeutensa jälkeen Paavali joutui jälleen roomalaiseen vankilaan, mutta olosuhteet olivat nyt toisenlaiset. Edellisellä kerralla ystävät saivat käydä hänen luonaan hänen omassa vuokratalossaan ja hän tuntui olevan varma, että hänen vapauttamisensa oli aivan lähellä. Nyt useimmat olivat hylänneet hänet, ja edessä häämötti marttyyrikuolema. (Apostolien teot 28:30; 2. Timoteukselle 4:6–8, 16; Filemonille 22.)

Paavalin tämänkertainen vankeus ajoittuu vuoden 65 tienoille. Noin vuotta aiemmin – heinäkuussa vuonna 64 – Roomassa oli riehunut tulipalo, joka oli aiheuttanut laajaa tuhoa kymmenessä kaupungin 14 kaupunginosasta. Roomalaisen historioitsijan Tacituksen mukaan keisari Nero ei pystynyt ”hälventämään ikäviä huhupuheita jotka väittivät, että tulipalo oli tahallisesti sytytetty. Lopettaakseen nämä puheet Nero teki syntipukeiksi kansan kristityiksi nimittämät, rikostensa takia vihatut henkilöt, ja rankaisi heitä valikoiduin kidutuksin. – – Tuhoon tuomittujen kustannuksella pilailtiin. Heitä annettiin eläinten taljoihin puettuina koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristiin. Illan hämärtyessä heitä käytettiin soihtuina yötä valaisemaan.”

Tällainen oli ilmapiiri ja samanlainen kohtalo näytti odottavan Paavalia, kun hän oli jälleen vankilassa. Ei ihme, että hän oli niin kiitollinen ystävänsä Onesiforoksen käynneistä! Mutta katsotaanpa tuota tilannetta Onesiforoksen näkökulmasta.

Vanki Paavalia katsomassa

Onesiforoksen perhe asui ilmeisesti Efesoksessa (2. Timoteukselle 1:18; 4:19). Raamatusta ei käy ilmi, oliko hän tullut imperiumin pääkaupunkiin hoitamaan omia asioitaan vai nimenomaan tapaamaan Paavalia. Joka tapauksessa apostoli sanoi, että sattuessaan olemaan Roomassa Onesiforos toi hänelle usein virvoitusta (2. Timoteukselle 1:16, 17). Millaista virvoitusta? Vaikka Onesiforos on hyvin saattanut auttaa aineellisesti, myös hänen läsnäolonsa oli ilmeisesti kuin piristysruiske, joka vahvisti ja rohkaisi Paavalia. Jotkin käännökset kuuluvatkin: ”Hän on usein piristänyt mieltäni” tai: ”Hän on usein lohduttanut minua.”

Jos tuohon aikaan halusi käydä tapaamassa kristittyä vankia Roomassa, edessä oli haasteita. Sikäläiset kristityt olivat ilmeisesti menettäneet yhteyden Paavaliin toisin kuin hänen ensimmäisen vankeutensa aikana. Rooman kaltaisessa suurkaupungissa ei ollut mikään helppo tehtävä löytää jotakuta epämääräistä vankia niiden varmastikin lukuisten vangittujen joukosta, jotka oli tuomittu useista eri syistä. Siksi oli etsittävä ahkerasti. Raamatunoppinut Giovanni Rostagno kuvailee olosuhteita seuraavasti: ”Vaikeuksia on voinut olla erilaisia. Etsinnässä tarvittiin ennen kaikkea poikkeuksellista varovaisuutta. Tietojen keräileminen sieltä täältä ja ilmeisen kova halu löytää vankila, jossa säilytettiin lukuisiin rikoksiin sotkeutunutta vanhaa, fanaattista vankia, ovat voineet herättää turhia epäilyjä.”

Kirjoittaja P. N. Harrison maalaa eloisan kuvan samasta tilanteesta sanoessaan: ”Meistä tuntuu kuin näkisimme tuon tuosta vilaukselta yhdet määrätietoiset kasvot ihmisvirrassa, ja seuraamme tätä muukalaista kasvavan kiinnostuksen vallassa Egeanmeren kaukaisilta rannoilta lähtien, kun hän pujottelee tuntemattomien katujen sokkeloissa, koputtaa monia ovia, seuraa jokaista johtolankaa – häntä on varoitettu riskeistä, mutta mikään ei voi estää häntä jatkamasta etsintäänsä – kunnes jossakin hämärässä vankilassa häntä tervehtii tuttu ääni, ja hän löytää roomalaiseen sotilaaseen kahlehditun Paavalin.” Jos tuo paikka muistutti vähänkin muita roomalaisia vankiloita, se oli todennäköisesti kylmä, pimeä ja saastainen paikka, jossa oli kasapäin kahleita ja kaikenlaista ahdistusta.

Oli vaarallista tulla tunnistetuksi Paavalin kaltaisen vangin ystäväksi. Vielä vaarallisempaa oli käydä jatkuvasti tapaamassa häntä. Se joka tunnustautui avoimesti kristityksi, saattoi itsensä vaaraan tulla pidätetyksi ja kuolla kiduttamalla. Onesiforos ei kuitenkaan tyytynyt vain yhteen tai kahteen vierailuun. Hän ei hävennyt eikä pelännyt tehdä niitä ”usein”. Hän oli todella ”hyötyä tuova” nimensä merkityksen mukaisesti antaessaan apua rohkeasti ja rakkaudellisesti vaaroista huolimatta.

Miksi Onesiforos teki kaiken tämän? Brian Rapske huomauttaa: ”Vankilassa ei kärsitty ainoastaan fyysisesti, vaan sen tuomat paineet aiheuttivat vangille myös syvää ahdistusta. Tällaisessa ympäristössä auttajien fyysinen läsnäolo ja sanallinen rohkaisu saattoi antaa vangille paljon henkistä lisäpontta.” Ilmeisesti Onesiforos tajusi tämän ja pysyi rohkeasti ystävänsä vierellä. Miten paljon Paavalin on täytynytkään arvostaa tällaista apua!

Mitä Onesiforokselle tapahtui?

Toisessa kirjeessään Timoteukselle Paavali lähetti terveisiä Onesiforoksen huonekunnalle ja sanoi hänestä: ”Suokoon Herra hänen saada armoa Jehovalta sinä päivänä.” (2. Timoteukselle 1:18; 4:19.) Monien mielestä sanat ”sinä päivänä” viittaavat Jumalan tuomiopäivään, ja siksi he päättelevät, että Onesiforos oli kuollut. Jos asianlaita oli tällainen, niin ehkä ”Onesiforos oli uskaltautunut tähän vaaralliseen kortteliin vierailulle, joka jäi hänen viimeisekseen, ja maksoi – – siitä hengellään”, arvelee P. N. Harrison. Tietysti Onesiforos on saattanut olla yksinkertaisesti poissa kotoa, tai Paavali on voinut tarkoittaa myös häntä lähettäessään terveiset koko hänen huonekunnalleen.

Jotkut uskovat, että sanoissa ”Suokoon Herra hänen saada armoa Jehovalta sinä päivänä” on erikoismerkitys. Heidän mielestään nämä sanat ovat peruste esirukouksille niiden edesmenneiden sielujen puolesta, jotka elävät ja ehkä kärsivät jossakin hengellisessä maailmassa. Tällainen ajatus on kuitenkin ristiriidassa sen Raamatun opetuksen kanssa, jonka mukaan kuolleet eivät tiedä mitään (Saarnaaja 9:5, 10). Siinäkin tapauksessa, että Onesiforos oli kuollut, Paavali vain ilmaisi toivovansa, että hänen ystävänsä saisi armoa Jumalalta. ”Tätä meillä on oikeus toivoa kaikille”, sanoo R. F. Horton. ”Mutta rukoileminen ja messujen pitäminen kuolleiden puolesta on kaukana apostolin ajatuksista.”

Olkaamme uskollisia lohduttajia

Menettipä Onesiforos todella henkensä auttaessaan Paavalia tai ei, hän varmasti vaaransi sen etsiessään apostolia ja käydessään tämän luona vankilassa. Eikä ole epäilystäkään siitä, että Paavali arvosti Onesiforokselta saamaansa suuresti kaivattua tukea ja rohkaisua.

Kun toiset kristityt kohtaavat koettelemuksia tai kun heitä vainotaan tai vangitaan, saatamme pystyä lohduttamaan ja rohkaisemaan heitä. Rukoilkaamme siksi heidän puolestaan ja tehkäämme rakkaudellisesti kaikki voitavamme auttaaksemme heitä (Johannes 13:35; 1. Tessalonikalaisille 5:25). Olkaamme Onesiforoksen tavoin rohkeita lohduttajia.

[Kuva s. 31]

Onesiforos lohdutti rohkeasti vangittua apostoli Paavalia