KATUMUS

Verbi ”katua” merkitsee ’tuntea mielipahaa tai itsesyytöstä jostakin tekemästään tai aiheuttamastaan, toivoa jotakin tekemäänsä tekemättömäksi’. Monissa raamatunkohdissa tämä ajatus sisältyy hepreankieliseen sanaan na·ḥamʹ. Sana na·ḥamʹ voi merkitä ’tuntea mielipahaa, pitää suruaika, katua’ (2Mo 13:17; 1Mo 38:12; Job 42:6) sekä ’lohduttautua, lohduttaa itseään’ (2Sa 13:39; Hes 5:13), ’vapauttaa itsensä (esim. vihollisista)’ (Jes 1:24). Sekä mielipahan tuntemiseen että lohduttautumiseen sisältyy mielen tai tunteen muutos.

Kreikan kielessä käytetään katumuksen yhteydessä kahta verbiä: me·ta·no·eʹō ja me·ta·meʹlo·mai. Ensimmäinen muodostuu sanoista me·taʹ ’jälkeen’ ja no·eʹō (sukua sanalle nous ’mieli’, ’suhtautumistapa’ tai ’moraalitaju’), joka merkitsee ’havaita, erottaa, käsittää tai olla selvillä’. Me·ta·no·eʹō merkitsee siis kirjaimellisesti jälkeenpäin tietämistä (vastakohtana ennalta tietämiselle) ja ilmaisee mielen, asenteen tai tarkoituksen muutosta. Sana me·ta·meʹlo·mai taas tulee sanasta meʹlō, joka merkitsee ’välittää tai olla kiinnostunut jostakin’. Etuliite me·taʹ (jälkeen) antaa verbille merkityksen ’olla pahoillaan, pahoitella’ (Mt 21:29; 2Ko 7:8) tai ’katua’.

Me·ta·no·eʹō korostaa siis muuttunutta näkemystä tai suhtautumistapaa, aikaisemman tai suunnitellun menettelyn tai toiminnan hylkäämistä vastenmielisenä (Il 2:5; 3:3), kun taas me·ta·meʹlo·mai panee painon henkilön pahoillaan olon tunteelle (Mt 21:29). Teoksessa Theological Dictionary of the New Testament (toim. G. Kittel, saksasta käänt. G. Bromiley, 1969, IV osa, s. 629) sanotaan: ”Kun UT [Uusi testamentti] siis tekee eron [näiden ilmauksien] merkityksissä, se osoittaa, että kummankin käsitteen sisällön muuttumattomuus tunnetaan selvästi. Hellenistisessä käytössä näiden kahden sanan välinen raja sitä vastoin usein häivytettiin.”

Muuttuneeseen näkemykseen liittyy tietenkin usein tunteiden muuttuminen, tai mielipahan tunne voi edeltää näkemyksen tai tahdon selvää muuttumista ja johtaa siihen (1Sa 24:5–7). Vaikka näillä kahdella sanalla siis on eri merkitys, ne liittyvät läheisesti toisiinsa.

Ihmisen katumus syntien vuoksi. Katumuksen tekee välttämättömäksi synti, se ettei pystytä täyttämään Jumalan vanhurskaita vaatimuksia (1Jo 5:17). Koska Aadam myi koko ihmiskunnan synnin alaisuuteen, kaikkien hänen jälkeläistensä on täytynyt katua (Ps 51:5; Ro 3:23; 5:12). Kuten artikkelissa SOVITUS osoitetaan, katumus (jota seuraa kääntymys) on välttämätön edellytys sille, että ihminen voi tulla sovitetuksi Jumalan kanssa.

Katumus voi koskea henkilön koko elämäntapaa, joka on ollut vastoin Jumalan tarkoitusta ja tahtoa ja sen sijaan sopusoinnussa Jumalan Vastustajan hallinnassa olevan maailman kanssa (1Pi 4:3; 1Jo 2:15–17; 5:19). Tai se voi koskea jotakin nimenomaista puolta ihmisen elämässä, väärää toimintaa, joka on turmellut ja tahrannut muuten otollisen vaelluksen; se voi olla yksittäinen väärinteko tai jopa väärä taipumus, halu tai asenne (Ps 141:3, 4; San 6:16–19; Ja 2:9; 4:13–17; 1Jo 2:1). Virheet voivat siis olla hyvin yleisiä tai varsin tarkkarajaisia.

Ihminen voi myös poiketa vanhurskaudesta enemmän tai vähemmän, ja katumuksen määrän pitäisi johdonmukaisesti olla poikkeamisen määrän mukainen. Israelilaiset olivat menneet ”pitkälle kapinassaan” Jehovaa vastaan, ja he ’mätänivät’ rikkomuksissaan (Jes 31:6; 64:5, 6; Hes 33:10). Toisaalta apostoli Paavali puhuu ihmisestä, joka ottaa ”jonkin harha-askeleen, ennen kuin hän on tietoinen siitä”, ja hän neuvoo niitä, joilla on hengellisiä edellytyksiä, että he yrittäisivät ”palauttaa kohdalleen sellaisen ihmisen lempeyden hengessä” (Ga 6:1). Koska Jehova ottaa armollisesti huomioon palvelijoittensa lihan heikkoudet, heidän ei tarvitse tuntea jatkuvasti tunnonvaivoja peritystä epätäydellisyydestä johtuvien erheittensä tähden (Ps 103:8–14; 130:3). He voivat olla iloisia, jos he vaeltavat tunnontarkasti Jumalan teitä (Fil 4:4–6; 1Jo 3:19–22).

Katumusta saattavat tuntea sellaiset, jotka ovat jo nauttineet hyvästä suhteesta Jumalaan, mutta jotka ovat menneet harhaan ja menettäneet Jumalan suosion ja siunauksen (1Pi 2:25). Israelilaiset olivat liittosuhteessa Jumalan kanssa; he olivat kaikkien kansakuntien keskuudesta valittu ”pyhä kansa” (5Mo 7:6; 2Mo 19:5, 6); kristityt saivat myös vanhurskaan aseman Jumalan edessä Kristuksen välittämän uuden liiton kautta (1Ko 11:25; 1Pi 2:9, 10). Harhaan menneiden katumus johti siihen, että heidät ennallistettiin oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa ja he saivat jälleen osakseen tuon suhteen suomat edut ja siunaukset (Jer 15:19–21; Ja 4:8–10). Päästäkseen oikeaan asemaan Jumalan edessä ikuinen elämä silmämääränä sellaisten, jotka eivät aikaisemmin ole olleet tällaisessa suhteessa Jumalan kanssa, on ennen kaikkea välttämätöntä katua; tällaisia olivat esimerkiksi ei-israelilaiset pakanakansat siihen aikaan, kun Jumalan liitto Israelin kanssa oli voimassa (Ef 2:11, 12), sekä mihin tahansa rotuun tai kansallisuuteen kuuluvat kristillisen seurakunnan ulkopuolella olevat ihmiset (Ap 11:18; 17:30; 20:21).

Katumusta voidaan osoittaa joukkona tai yksilöinä. Joonan saarnaaminen sai koko Niniven kaupungin, kuninkaasta sen ”vähäisimpään” asti, katumaan, sillä Jumalan silmissä he olivat kaikki osallisia väärintekoihin (Jn 3:5–9; vrt. Jer 18:7, 8). Koko pakkosiirtolaisuudesta palanneiden israelilaisten seurakunta tunnusti Esran kehotuksesta yhteisen syyllisyytensä Jumalan edessä ja ilmaisi katumuksensa ruhtinasedustajiensa kautta (Esr 10:7–14; vrt. 2Ai 29:1, 10; 30:1–15; 31:1, 2). Korintin seurakunta ilmaisi katumusta sen johdosta, että se oli suvainnut keskuudessaan törkeää väärintekijää (vrt. 2Ko 7:8–11; 1Ko 5:1–5). Profeetat Jeremia ja Daniel eivät myöskään vapauttaneet täysin itseään syyllisyydestä tunnustaessaan Juudan väärinteot, jotka olivat johtaneet sen kukistumiseen (Va 3:40–42; Da 9:4, 5).

Mitä aito katumus vaatii. Katumukseen liittyy sekä mieli että sydän. Menettelyn tai teon vääryys on myönnettävä, ja se edellyttää sen tunnustamista, että Jumalan normit ja hänen tahtonsa ovat vanhurskaat. Katumuksen esteenä voi olla tietämättömyys Jumalan tahdosta ja hänen normeistaan tai niiden unohtaminen. (2Ku 22:10, 11, 18, 19; Jn 1:1, 2; 4:11; Ro 10:2, 3.) Tämän vuoksi Jehova on armollisesti lähettänyt profeettoja ja saarnaajia kehottamaan ihmisiä katumukseen (Jer 7:13; 25:4–6; Mr 1:14, 15; 6:12; Lu 24:27). Kristillisen seurakunnan julistaman hyvän uutisen välityksellä ja varsinkin Corneliuksen kääntymyksestä lähtien Jumala on ’ilmoittanut ihmisille, että heidän kaikkien tulisi kaikkialla katua’ (Ap 17:22, 23, 29–31; 13:38, 39). Jumalan sana – kirjoitettuna tai puhuttuna – on se väline, jonka avulla he ’tulevat vakuuttuneiksi’ siitä, että Jumalan tie on oikea ja heidän omat tiensä ovat vääriä (vrt. Lu 16:30, 31; 1Ko 14:24, 25; Hpr 4:12, 13). Jumalan laki on ”täydellinen, se virvoittaa sielun” (Ps 19:7).

Kuningas Daavid sanoi haluavansa ’opettaa rikkojille Jumalan tiet, jotta he kääntyisivät takaisin hänen luokseen’ (Ps 51:13), ja näillä syntisillä tarkoitetaan epäilemättä muita israelilaisia. Timoteusta kiellettiin taistelemasta, kun hän oli tekemisissä kristittyjen kanssa niissä seurakunnissa, joita hän palveli, ja häntä neuvottiin sen sijaan opettamaan ”lempeästi niitä, jotka eivät ole suopeasti suhtautuvia, koska Jumala voi kenties suoda heille katumuksen, joka johtaa totuuden täsmälliseen tuntemukseen, ja he saattavat palata järkiinsä Panettelijan ansasta” (2Ti 2:23–26). Kehotus katumukseen voidaan siis esittää Jumalan kansan seurakunnan sisäpuolella yhtä hyvin kuin sen ulkopuolellakin.

Ihmisen on ymmärrettävä, että hän on tehnyt syntiä Jumalaa vastaan (Ps 51:3, 4; Jer 3:25). Tämä voi olla hyvin ilmeistä silloin, kun on kysymyksessä avoin tai suoranainen rienaus, Jumalan nimen suullinen väärinkäyttö tai muiden jumalien palvonta, esimerkiksi epäjumalankuvien käyttö (2Mo 20:2–7). Mutta sellaisessakin tapauksessa, jota saatettaisiin pitää ”yksityisasiana” tai ihmisen itsensä ja jonkun toisen ihmisen välisenä asiana, väärinteot on tunnustettava synneiksi Jumalaa vastaan, Jehovan epäkunnioittavaksi kohteluksi (vrt. 2Sa 12:7–14; Ps 51:4; Lu 15:21). Lisäksi on ymmärrettävä, että myös tietämättömyydessä tai vahingossa tehdyt väärinteot tekevät ihmisen syylliseksi Suvereenin Hallitsijan, Jehova Jumalan, edessä (vrt. 3Mo 5:17–19; Ps 51:5, 6; 119:67; 1Ti 1:13–16).

Profeettojen tehtävänä oli suureksi osaksi saada israelilaiset vakuuttuneiksi siitä, että he olivat tehneet syntiä (Jes 58:1, 2; Mi 3:8–11), olivatpa he sitten palvoneet epäjumalia (Hes 14:6), toimineet epäoikeudenmukaisesti, sortaneet lähimmäistään (Jer 34:14–16; Jes 1:16, 17), olleet moraalittomia (Jer 5:7–9) tai lakanneet luottamasta Jehova Jumalaan ja turvanneet sen sijaan ihmisiin ja kansakuntien sotavoimaan (1Sa 12:19–21; Jer 2:35–37; Ho 12:6; 14:1–3). Johannes Kastajan ja Jeesuksen Kristuksen sanomissa kehotettiin juutalaisia katumaan (Mt 3:1, 2, 7, 8; 4:17). Johannes ja Jeesus riisuivat ihmisiltä ja heidän uskonnollisilta johtajiltaan omavanhurskauden, ihmistekoisten perinteiden noudattamisen ja ulkokultaisuuden kaavun ja paljastivat kansakunnan syntisen tilan (Lu 3:7, 8; Mt 15:1–9; 23:1–39; Joh 8:31–47; 9:40, 41).

Tajuaminen sydämellä. Katumus edellyttää siis ensin kuulemista, näkemistä ja ymmärtämistä vastaanottavaisin sydämin (vrt. Jes 6:9, 10; Mt 13:13–15; Ap 28:26, 27). Sen lisäksi, että mieli havaitsee ja käsittää sen, mitä korva kuulee ja silmä näkee, katuvat ’tajuavat merkityksen sydämellään’, mikä on vielä tärkeämpää (Mt 13:15; Joh 12:40; Ap 28:27). He eivät pelkästään mielessään tunnusta menettelynsä olevan väärin, vaan ymmärtävät sen todella sydämessään. Niiden, joilla on jo tietoa Jumalasta, on ehkä ’jälleen painettava sydämeensä’ tietoa hänestä ja hänen käskyistään (5Mo 4:39; vrt. San 24:32; Jes 44:18–20), jotta he voisivat ’tulla järkiinsä’ (1Ku 8:47). Jos heillä on sydämessään oikea vaikutin, he voivat ’uudistaa mielensä todetakseen koettelemalla Jumalan hyvän, otollisen ja täydellisen tahdon’ (Ro 12:2).

Jos ihmisen sydämessä on uskoa Jumalaan ja rakkautta häntä kohtaan, hän tuntee vilpitöntä katumusta, murhetta väärän menettelyn johdosta. Jumalan hyvyyden ja suuruuden arvostaminen saa rikkojat tuntemaan ankaria tunnonvaivoja siksi, että he ovat tuottaneet häpeää hänen nimelleen. (Vrt. Job 42:1–6.) Lähimmäisenrakkaus saa heidät myös katumaan toisille aiheuttamaansa vahinkoa, antamaansa huonoa esimerkkiä ja kenties sitä, millä tavoin he ovat tahranneet Jumalan kansan maineen ulkopuolisten silmissä. He pyytävät anteeksi, koska he haluavat tuottaa kunniaa Jumalan nimelle ja toimia lähimmäistensä parhaaksi. (1Ku 8:33, 34; Ps 25:7–11; 51:11–15; Da 9:18, 19.) Katuvina he tuntevat, että heillä on ”särkynyt sydän” ja että he ovat ’musertuneita ja nöyrähenkisiä’ (Ps 34:18; 51:17; Jes 57:15), he ovat ’hengeltään murtuneita ja vapisevat Jumalan sanan edessä’, joka vaatii katumusta (Jes 66:2), ja he ”todellakin tulevat vavisten Jehovan ja hänen hyvyytensä luo” (Ho 3:5). Kun Daavid oli menetellyt tyhmästi laskiessaan kansan, hänen ’sydämensä alkoi soimata häntä’ (2Sa 24:10).

Sen tähden väärä menettely on ehdottomasti hylättävä, sitä on vihattava sydämestään ja sitä kohtaan on tunnettava suurta vastenmielisyyttä (Ps 97:10; 101:3; 119:104; Ro 12:9; vrt. Hpr 1:9; Ju 23), sillä ”Jehovan pelko merkitsee pahan vihaamista”, itsensä korottaminen, ylpeys, paha tie ja turmeltunut suu mukaan luettuna (San 8:13; 4:24). Tämän lisäksi on rakastettava vanhurskautta ja päätettävä lujasti pitää vastedes kiinni vanhurskaasta menettelystä. Ilman näitä molempia, pahan vihaamista ja vanhurskauden rakkautta, katumuksella ei ole aitoa voimaa eikä todellista kääntymystä tapahdu. Niinpä kuningas Rehabeam tosin nöyrtyi Jehovan ilmaistessa suuttumuksensa, mutta jälkeenpäin hän ”teki sitä, mikä oli pahaa, sillä hän ei ollut vakiinnuttanut sydäntään etsimään Jehovaa”. (2Ai 12:12–14; vrt. Ho 6:4–6.)

Jumalista murhetta, ei maailman murhetta. Apostoli Paavali mainitsee toisessa kirjeessään korinttilaisille ”jumalisen murheen”, jota he ilmaisivat hänen ojennettuaan heitä ensimmäisessä kirjeessään (2Ko 7:8–13). Hän oli ’pahoitellut’ (me·ta·meʹlo·mai) sitä, että hän oli joutunut kirjoittamaan heille niin ankarasti ja aiheuttamaan heille tuskaa, mutta hän ei enää tuntenut mielipahaa nähtyään, että hänen nuhtelunsa aikaansaama murhe oli jumalista ja johti heidät hartaaseen katumukseen (me·taʹnoi·a) heidän väärän asenteensa ja menettelynsä vuoksi. Hän tiesi, että hänen heille aiheuttamansa tuska oli hyväksi heille eikä aiheuttaisi ”missään vahinkoa”. Katumukseen johtava murhe ei ollut sellaista, mitä heidänkään olisi tarvinnut pahoitella, sillä se piti heidät pelastuksen tiellä, pelasti heidät luisumasta takaisin tai luopumasta ja antoi heille ikuisen elämän toivon. Hän asettaa tämän murheen vastakohdaksi ’maailman murheen, joka tuottaa kuoleman’. Se ei ole alkuisin uskosta, rakkaudesta Jumalaan eikä vanhurskaudesta. Maailman murheeseen, joka johtuu epäonnistumisesta, pettymyksestä, menetyksestä, väärinteon aiheuttamasta rangaistuksesta ja häpeästä (vrt. San 5:3–14, 22, 23; 25:8–10), liittyy usein katkeruutta, kaunaa ja kateutta, eikä se tuota mitään pysyvää hyötyä, parannusta eikä aitoa toivoa (vrt. San 1:24–32; 1Te 4:13, 14). Maailmallinen murhe suree synnin epämiellyttäviä seurauksia, mutta ei itse syntiä eikä sen Jumalan nimelle tuottamaa häpeää (Jes 65:13–15; Jer 6:13–15, 22–26; Il 18:9–11, 15, 17–19; vrt. Hes 9:4).

Tätä valaisee Kainin tapaus, sillä hän oli ensimmäinen, jota Jumala kehotti katumaan. Jumala varoitti Kainia, että hänen pitäisi ’kääntyä tekemään hyvää’, jotta synti ei pääsisi hänestä voitolle. Kain ei kuitenkaan katunut murhanhimoista vihaansa, vaan antoi sen saada hänet tappamaan oman veljensä. Hän vastasi vilpillisesti Jumalan kysymykseen ja osoitti olevansa pahoillaan vasta, kun hänelle julistettiin tuomio. Mutta hän oli pahoillaan rangaistuksen ankaruudesta, ei siitä, että hän oli tehnyt väärin. (1Mo 4:5–14.) Näin hän osoitti, että hän ”oli paholaisesta” (1Jo 3:12).

Myös Esau ilmaisi maailmallista murhetta saadessaan tietää, että hänen veljensä Jaakob oli saanut esikoiselle kuuluvan siunauksen (oikeuden, jonka Esau oli paatuneena myynyt Jaakobille) (1Mo 25:29–34). Esau huusi ”äärimmäisen kovaa ja katkerasti” ja etsi kyynelin ”katumusta” (me·taʹnoi·a), ei omaansa vaan isänsä ”mielenmuutosta” (1Mo 27:34; Hpr 12:17, Int). Hän tunsi mielipahaa menetyksensä vuoksi, ei sen materialistisen asenteen vuoksi, joka oli saanut hänet ’halveksimaan esikoisoikeutta’ (1Mo 25:34).

Sen jälkeen kun Juudas oli kavaltanut Jeesuksen, hän ”sai tunnonvaivoja [eräs sanan me·ta·meʹlo·mai muoto]”, yritti palauttaa vaihtokaupassa saamansa lahjuksen ja teki sen jälkeen itsemurhan hirttäytymällä (Mt 27:3–5). Ilmeisesti hänen rikoksensa hirvittävyys ja todennäköisesti kauhea varmuus häntä kohtaavasta Jumalan tuomiosta musersivat hänet (vrt. Hpr 10:26, 27, 31; Ja 2:19). Hän tunsi tunnonvaivoja, epätoivoa, jopa toivottomuutta, mutta mikään ei osoita, että hän olisi ilmaissut katumukseen (me·taʹnoi·a) johtavaa jumalista murhetta. Hän ei kääntynyt Jumalan vaan juutalaisten johtomiesten puoleen tunnustaakseen syntinsä heille, ja hän palautti rahat ilmeisesti siinä väärässä luulossa, että hän voisi siten jossain määrin hyvittää rikoksensa (vrt. Ja 5:3, 4; Hes 7:19). Rikoksiinsa, joihin kuului petos ja osallisuus viattoman ihmisen kuolemaan, hän lisäsi vielä itsemurhan. Hän menetteli aivan päinvastoin kuin Pietari, jonka katkera itku hänen kiellettyään Herransa johtui siitä, että hän katui sydämensä pohjasta, minkä vuoksi hän sai asemansa takaisin (Mt 26:75; vrt. Lu 22:31, 32).

Pahoillaan oleminen, tunnonvaivat ja kyyneleet eivät siis ole varma merkki aidosta katumuksesta; ratkaiseva on sydämen vaikutin. Hoosea tuo julki Jehovan tuomion israelilaisille, sillä he eivät ahdingossaan ”huutaneet minua [Jehovaa] avuksi sydämestään, vaikka he parkuivat jatkuvasti vuoteillaan. Viljansa ja makean viininsä tähden he kuljeskelivat joutilaina – –. Sitten he kääntyivät takaisin, eivät mihinkään korkeampaan.” He voihkivat kaivatessaan vapautusta onnettomuuden aikana itsekkäistä syistä, ja jos heidät vapautettiin, he eivät käyttäneet tilaisuutta hyväkseen parantaakseen suhdettaan Jumalaan noudattamalla tarkemmin hänen korkeita normejaan (vrt. Jes 55:8–11); he olivat kuin ”veltto jousi”, jolla ei koskaan osuta kohteeseen. (Ho 7:14–16; vrt. Ps 78:57; Ja 4:3.) Paastoaminen, itkeminen ja valittaminen olivat paikallaan – mutta vain jos katuvat ’repäisivät rikki sydämensä’ eivätkä ainoastaan vaatteitaan (Jl 2:12, 13). (Ks. PAASTO; SUREMINEN.)

Väärinteon tunnustaminen.  Katuva ihminen siis nöyrtyy ja etsii Jumalan kasvoja (2Ai 7:13, 14; 33:10–13; Ja 4:6–10) sekä rukoilee hänen anteeksiantoaan (Mt 6:12). Hän ei ole sellainen kuin Jeesuksen kuvauksen omavanhurskas fariseus, vaan sellainen kuin veronkantaja, jonka Jeesus kuvaili lyövän rintaansa ja sanovan: ”Oi, Jumala, ole suosiollinen minulle syntiselle.” (Lu 18:9–14.) Apostoli Johannes toteaa: ”Jos sanomme: ’Meillä ei ole syntiä’, niin me eksytämme itseämme, eikä totuus ole meissä. Jos tunnustamme syntimme, niin hän on uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille syntimme anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta epävanhurskaudesta.” (1Jo 1:8, 9.) ”Joka peittää rikkomuksensa, se ei menesty, mutta sille, joka ne tunnustaa ja hylkää, osoitetaan armoa.” (San 28:13; vrt. Ps 32:3–5; Jos 7:19–26; 1Ti 5:24.)

Danielin rukous Danielin 9:15–19:ssä on malli vilpittömästä tunnustuksesta, jossa ilmaistaan ensisijainen kiinnostus Jehovan nimeä kohtaan ja jonka vetoomusta ei esitetä ”vanhurskaiden tekojemme mukaisesti – – vaan sinun monien armonosoitustesi mukaisesti”. Ajattele myös tuhlaajapojan nöyrää tunnustusta (Lu 15:17–21). Vilpittömästi katuvat ihmiset ’kohottavat sydämensä sekä kätensä Jumalan puoleen’, tunnustavat rikkomuksensa ja etsivät anteeksiantoa (Va 3:40–42).

Syntien tunnustaminen toisilleen. Opetuslapsi Jaakob neuvoo: ”Tunnustakaa – – avoimesti syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta paranisitte.” (Ja 5:16.) Tällainen tunnustaminen ei tapahdu siksi että kukaan ihminen toimisi ”auttajana [”puolustajana”, KR-92]” toisen ihmisen puolesta Jumalan edessä, koska ainoastaan Kristus täyttää sen tehtävän sovitusuhrinsa perusteella (1Jo 2:1, 2). Ihmiset itse eivät pysty hyvittämään Jumalaa kohtaan tekemäänsä vääryyttä omasta puolestaan eivätkä toisten puolesta, koska he eivät kykene järjestämään tarvittavaa sovitusta (Ps 49:7, 8). Kristityt voivat kuitenkin auttaa toisiaan, ja vaikka niillä rukouksilla, joita he esittävät veljiensä puolesta, ei olekaan vaikutusta Jumalan oikeudenkäyttöön (sillä vain Kristuksen lunnaat voivat vapauttaa synneistä), niillä on kuitenkin merkitystä Jumalalle anottaessa häntä antamaan tarvittavaa apua ja voimaa synnintekijälle, joka hakee apua. (Ks. RUKOUS: Rukouksiin vastaaminen.)

Kääntymys. Katumukseen liittyy se, että ihminen lopettaa väärän menettelyn, hylkää väärän tien ja päättää toimia oikein. Jos katumus siis on aitoa, sitä seuraa ”kääntymys” (Ap 15:3). Sekä heprean että kreikan kielessä kääntymykseen liittyvät verbit (hepr. šuv; kreik. streʹfō; e·pi·streʹfō) merkitsevät yksinkertaisesti ’kääntyä takaisin, kääntyä ympäri, palata’ (1Mo 18:10; San 15:1; Jer 18:4; Joh 12:40; 21:20; Ap 15:36). Hengellisessä merkityksessä käytettynä se voi tarkoittaa joko Jumalasta pois kääntymistä (siis kääntymistä takaisin synnin tekemiseen [4Mo 14:43; 5Mo 30:17]) tai kääntymistä väärältä tieltä Jumalan puoleen (1Ku 8:33).

Kääntymys ei tarkoita pelkästään asennetta tai suullista ilmausta; siihen sisältyvät ”katumukseen sopivat teot” (Ap 26:20; Mt 3:8). Se on aktiivista Jehovan ’etsimistä’ ja ’kyselemistä’ kaikesta sydämestään ja sielustaan (5Mo 4:29; 1Ku 8:48; Jer 29:12–14). Se merkitsee pakostakin Jumalan suosion etsimistä ’kuuntelemalla hänen ääntään’, joka on ilmaistu hänen Sanassaan (5Mo 4:30; 30:2, 8), ’osoittamalla ymmärtäväisyyttä hänen totuudellisuuttaan kohtaan’ siten, että ymmärtää paremmin hänen teitään ja tahtoaan ja arvostaa niitä enemmän (Da 9:13), noudattamalla hänen käskyjään ja ’tekemällä niiden mukaan’ (Ne 1:9; 5Mo 30:10; 2Ku 23:24, 25), ’noudattamalla rakkaudellista huomaavaisuutta ja oikeutta’ sekä panemalla ’toivonsa alati Jumalaansa’ (Ho 12:6), hylkäämällä uskonnollisten kuvien käytön tai luomusten palvonnan, jotta ihminen ’ohjaisi sydämensä horjumatta Jehovan puoleen ja palvelisi yksin häntä’ (1Sa 7:3; Ap 14:11–15; 1Te 1:9, 10), sekä vaeltamalla hänen teitään, ei kansakuntien tietä (3Mo 20:23) eikä omaa tietään (Jes 55:6–8). Rukoukset, uhrit, paastot ja pyhien juhlien vietto ovat merkityksettömiä, eikä niillä ole mitään arvoa Jumalan silmissä, ellei niihin liity hyviä tekoja, oikeudenmukaisuutta, sorron ja väkivallan poistamista sekä armon osoittamista (Jes 1:10–19; 58:3–7; Jer 18:11).

Siinä tarvitaan ”uutta sydäntä ja uutta henkeä” (Hes 18:31); ajattelun, vaikuttimien ja elämän päämäärän muuttuminen saavat aikaan uuden mielentilan, suhtautumistavan ja moraalisen voiman. Se jonka elämäntapa muuttuu, saa ”uuden persoonallisuuden, joka luotiin Jumalan tahdon mukaan tosi vanhurskaudessa ja uskollisuudessa” (Ef 4:17–24) ja johon eivät kuulu moraalittomuus ja ahneus eivätkä väkivaltainen puhe ja käytös (Kol 3:5–10; vrt. Ho 5:4–6). Sellaisille Jumala antaa ”kummuta” viisauden hengen, ja hän tekee sanansa heille tunnetuiksi (San 1:23; vrt. 2Ti 2:25).

Aidolla katumuksella on siis todella vaikutusta, se antaa voimaa, panee ihmisen ’kääntymään’ (Ap 3:19). Siksi Jeesus saattoi sanoa laodikealaisille: ”Ole – – palavan innokas ja kadu.” (Il 3:19; vrt. Il 2:5; 3:2, 3.) Se saa aikaan ’suurta hartautta, puhdistautumista, jumalista pelkoa, kaipausta ja vääryyden oikaisua’ (2Ko 7:10, 11). Se, ettei joku halua oikaista väärintekojaan, osoittaa, ettei hänen katumuksensa ole aitoa (vrt. Hes 33:14, 15; Lu 19:8).

Ilmaus ”äsken kääntynyt”, ”vastakääntynyt” (KR-92), kreikaksi ne·oʹfy·tos, merkitsee kirjaimellisesti ’äsken istutettua’ tai ’äsken kasvanutta’ (1Ti 3:6). Sellaiselle miehelle ei pitänyt antaa palvelustehtäviä seurakunnassa, jottei hän ”pöyhistyisi ylpeydestä ja joutuisi Panettelijalle langetettuun tuomioon”.

Mitä ovat ”kuolleet teot”, joita kristittyjen täytyy katua?

Heprealaisille 6:1, 2:sta käy ilmi, että ”alkeisoppiin” kuuluu ”kuolleiden tekojen katuminen ja usko Jumalaan”, minkä jälkeen mainitaan opetus kasteista, käsien päälle paneminen, ylösnousemus ja ikuinen tuomio. ”Kuolleet teot” (ilmaus, joka tämän lisäksi esiintyy vain Hpr 9:14:ssä) eivät ilmeisesti tarkoita ainoastaan väärintekoja, syntejä, kuolemaan johtavia langenneen lihan tekoja (Ro 8:6; Ga 6:8), vaan kaikkia tekoja, jotka itsessään ovat hengellisesti kuolleita, turhia, hedelmättömiä.

Näihin kuuluvat myös omavanhurskautuksen teot, ihmisten ponnistelut oman vanhurskautensa vahvistamiseksi ilman Kristusta Jeesusta ja hänen lunastusuhriaan. Siksi mm. juutalaisten uskonnollisten johtajien muodollinen Lain noudattaminen kuului ”kuolleisiin tekoihin”, koska siitä puuttui olennaisen tärkeä osa, usko. (Ro 9:30–33; 10:2–4.) Sen vuoksi he eivät katuneet, vaan kompastuivat Kristukseen Jeesukseen, Jumalan ’Pääedustajaan, joka antoi katumusta Israelille ja syntien anteeksiantoa’ (Ap 5:31–33; 10:43; 20:21). Lain noudattamisesta ikään kuin se olisi vielä ollut voimassa tuli myös ’kuollut teko’ sen jälkeen, kun Kristus Jeesus oli täyttänyt sen (Ga 2:16). Samoin kaikista teoista, jotka muuten olisivat arvokkaita, tulee ”kuolleita tekoja”, jos vaikuttimena ei ole rakkaus, rakkaus Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen (1Ko 13:1–3). Rakkauden taas täytyy ilmetä ”teossa ja totuudessa” ja olla sopusoinnussa Jumalan tahdon ja teiden kanssa, jotka on ilmaistu meille hänen Sanassaan (1Jo 3:18; 5:2, 3; Mt 7:21–23; 15:6–9; Hpr 4:12). Ihminen, joka kääntyy Jumalan puoleen uskossa Kristuksen Jeesuksen välityksellä, katuu kaikkia aiheellisesti ”kuolleiksi teoiksi” luokiteltuja tekojaan ja sen jälkeen karttaa niitä, jolloin hänen omatuntonsa puhdistuu (Hpr 9:14).

Kaste (veteen upottaminen) oli Jeesuksen tapausta lukuun ottamatta Jumalan järjestämä vertauskuva, joka liittyi katumukseen sekä juutalaiseen kansaan kuuluvilla (jotka eivät olleet pitäneet Jumalan liittoa sen vielä ollessa voimassa) että kansakuntiin kuuluvilla, jotka ’kääntyivät’ suorittaakseen Jumalalle pyhää palvelusta (Mt 3:11; Ap 2:38; 10:45–48; 13:23, 24; 19:4; ks. KASTE, I).

Katumattomat. Aidon katumuksen puute johti siihen, että Israel ja Juuda vietiin pakkosiirtolaisuuteen, Jerusalem hävitettiin kahdesti ja Jumala hylkäsi lopulta tuon kansakunnan kokonaan. Kun siihen kuuluvia ojennettiin, he eivät todella kääntyneet Jumalan puoleen, vaan ’palasivat suositulle tielle niin kuin taisteluun ryntäävä hevonen’. (Jer 8:4–6; 2Ku 17:12–23; 2Ai 36:11–21; Lu 19:41–44; Mt 21:33–43; 23:37, 38.) He eivät saaneet ymmärrystä ja tietoa kuulemansa ja näkemänsä perusteella, koska he eivät halunneet sydämestään katua ja ’kääntyä takaisin’; heidän sydämellään oli ”verho” (Jes 6:9, 10; 2Ko 3:12–18; 4:3, 4). Uskottomat uskonnolliset johtajat ja profeetat sekä väärät naisprofeetat olivat osasyyllisiä siihen, sillä he tukivat ihmisten väärintekoja (Jer 23:14; Hes 13:17, 22, 23; Mt 23:13, 15). Kristillisissä profetioissa ennustettiin, että myös tulevaisuudessa monet hylkäisivät Jumalan ojennuksen ja kehotuksen katumukseen. Heidän kärsimyksiensä ennustettiin vain kovettavan ja katkeroittavan heidät siinä määrin, että he jopa rienaisivat Jumalaa, vaikka kaikkien heidän vaikeuksiensa ja vitsauksiensa perussyy ja aiheuttaja on se, että he itse ovat hylänneet hänen vanhurskaat tiensä. (Il 9:20, 21; 16:9, 11.) Sellaiset ’keräävät itselleen vihastusta Jumalan vanhurskaan tuomion paljastumisen päiväksi’ (Ro 2:5).

Joillekin katumus on mahdotonta. Ne jotka ’harjoittavat tahallaan syntiä’ saatuaan täsmällistä tietoa totuudesta, ovat ylittäneet katumuksen rajan, sillä he ovat hylänneet sen varsinaisen tarkoituksen, jonka vuoksi Jumalan Poika kuoli, ja liittyneet siten niiden riveihin, jotka tuomitsivat hänet kuolemaan, ja oikeastaan ”he itse panevat Jumalan Pojan uudelleen paaluun ja saattavat hänet julkisen häpeän alaiseksi” (Hpr 6:4–8; 10:26–29). Se on sen tähden anteeksiantamaton synti (Mr 3:28, 29). Sellaisille olisi ollut parempi, ”etteivät [he] olisi täsmällisesti tunteneet vanhurskauden tietä, kuin että he sen täsmällisesti tunnettuaan kääntyvät pois heille annetusta pyhästä käskystä” (2Pi 2:20–22).

Koska Aadam ja Eeva olivat täydellisiä luomuksia ja koska Jumalan heille antama käsky oli täsmällinen ja he molemmat ymmärsivät sen, on ilmeistä, että heidän syntinsä oli tahallinen eikä ollut puolustettavissa minkään inhimillisen heikkouden tai epätäydellisyyden perusteella. Puhuessaan heille jälkeenpäin Jumala ei siksi esittänyt mitään kehotusta katumukseen (1Mo 3:16–24). Samoin oli sen henkiluomuksen laita, joka oli houkutellut heidät kapinaan. Hänen sekä häneen liittyneiden muiden enkeliluomusten loppu on ikuinen tuho (1Mo 3:14, 15; Mt 25:41). Vaikka Juudas oli epätäydellinen, hän oli saanut olla läheisessä yhteydessä Jumalan omaan Poikaan, ja kuitenkin hänestä tuli petturi; Jeesus itse sanoi häntä ”tuhon pojaksi” (Joh 17:12). Uskosta luopuvaa ”laittomuuden ihmistä” sanotaan myös ”tuhon pojaksi” (2Te 2:3; ks. ANTIKRISTUS; LAITTOMUUDEN IHMINEN; LUOPUMUS). Myös kaikki ne, jotka luokitellaan kuvaannollisiksi ”vuohiksi” silloin kun Jeesus tuomitsee kuninkaana ihmiskunnan, ”menevät ikuiseen pois karsiintumiseen”, eikä heitä kehoteta katumukseen (Mt 25:33, 41–46).

Ylösnousemuksen suoma mahdollisuus. Puhuessaan sitä vastoin eräille ensimmäisen vuosisadan juutalaisille kaupungeille Jeesus mainitsi tulevan tuomiopäivän, joka koskisi niitä (Mt 10:14, 15; 11:20–24). Tämä viittaa siihen, että ainakin jotkut noiden kaupunkien asukkaista saisivat ylösnousemuksen, ja vaikka heidän olisi aiemman katumattoman asenteensa vuoksi hyvin vaikea katua, heillä olisi mahdollisuus ilmaista nöyrää katumusta ja ”kääntyä” Jumalan puoleen Kristuksen kautta. Ne jotka eivät tee niin, kokevat ikuisen tuhon. (Vrt. Il 20:11–15; ks. TUOMIOPÄIVÄ.) Ne jotka toimivat samoin kuin monet kirjanoppineet ja fariseukset, jotka tahallaan ja tietoisesti kiistivät Jumalan hengen ilmenemisen Kristuksen kautta, eivät kuitenkaan saa ylösnousemusta, eivätkä he siten voi ’paeta Gehennan tuomiota’ (Mt 23:13, 33; Mr 3:22–30).

Pahantekijä paalussa. Jeesuksen viereen paaluun pantu pahantekijä, joka osoitti jonkin verran uskoa Jeesukseen, sai lupauksen paratiisiin pääsystä (Lu 23:39–43; ks. PARATIISI). Jotkut ovat pyrkineet tulkitsemaan tämän lupauksen niin, että se antoi pahantekijälle takuun ikuisesta elämästä, mutta se ei ole monien edellä käsiteltyjen raamatunkohtien valossa mahdollista. Vaikka pahantekijä myönsikin rikollisen toimintansa vääräksi ja Jeesuksen viattomaksi (Lu 23:41), ei ole mitään todisteita siitä, että hän oli alkanut ’vihata pahaa ja rakastaa vanhurskautta’. Hän oli kuolemaisillaan, joten hänellä ei selvästikään ollut mahdollisuutta ’kääntyä’ ja tuottaa ”katumukseen sopivia tekoja”, eikä häntä ollut kastettu. (Ap 3:19; 26:20.) Näyttää siis siltä, että hän saa tilaisuuden valita sellaisen menettelyn sen jälkeen, kun hänet on herätetty kuolleista (vrt. Il 20:12, 13).

Miten Jumala, joka on täydellinen, voi ’tuntea mielipahaa’?

Kun heprealaista sanaa na·ḥamʹ käytetään ’mielipahan tuntemisen’ merkityksessä, on useimmiten kyse Jehova Jumalasta. 1. Mooseksen kirjan 6:6, 7:ssä sanotaan, että ”Jehova tunsi mielipahaa siitä, että oli tehnyt ihmisiä maan päälle, ja hän oli pahoillaan sydämessään”, sillä heidän pahuutensa oli niin suuri, että Jumala päätti pyyhkäistä heidät pois maan pinnalta maailmanlaajuisessa vedenpaisumuksessa. Tämä ei voi tarkoittaa sitä, että Jumala olisi ollut pahoillaan siinä mielessä, että hän olisi tehnyt luomistyössään virheen, sillä ”täydellistä on hänen työnsä” (5Mo 32:4, 5). Mielipaha on mieluisan tyydytyksen tunteen ja ilon vastakohta. Jumalan on siis täytynyt tuntea mielipahaa sen vuoksi, että sen jälkeen kun hän oli luonut ihmiset, he olivat alkaneet toimia niin pahoin, että hän tunsi velvollisuudekseen (täysin aiheellisesti) tuhota koko ihmiskunnan Nooaa ja hänen perhettään lukuun ottamatta. Jumala näet ’ei saa iloa jumalattoman kuolemasta’ (Hes 33:11).

M’Clintockin ja Strongin Cyclopædiassa (1894, VIII osa, s. 1042) selitetään: ”Jumalankin sanotaan katuvan [na·ḥamʹ ’tuntea mielipahaa’]; mutta tämä voidaan ymmärtää ainoastaan siten, että hän muuttaa käytöstään luomuksiaan kohtaan, joko antamalla hyvää tai aiheuttamalla pahaa, mikä Jumalan käytöksessä tapahtuva muutos johtuu muutoksesta hänen luomuksissaan, ja siksi Jumalan sanotaan ihmisten kielenkäytössä katuvan.” Jumalan vanhurskaat normit pysyvät ennallaan, vakaina ja muuttumattomina, eivätkä mitkään vaihtelut vaikuta niihin (Mal 3:6; Ja 1:17). Mitkään olosuhteet eivät voi saada häntä muuttamaan mieltään niiden suhteen, kääntymään niistä pois tai hylkäämään niitä. Jumalan älylliset luomukset voivat kuitenkin suhtautua ja reagoida joko hyvin tai huonosti noihin täydellisiin normeihin ja siihen, miten Jumala soveltaa niitä. Hyvä suhtautuminen miellyttää Jumalaa, huono tuottaa mielipahaa. Luomuksen suhtautumistapa voi myös muuttua hyvästä huonoksi tai huonosta hyväksi, ja koska Jumala ei muuta normejaan näiden muutosten mukaan, hänen suosionsa (ja siitä koituvat siunaukset) voi myös muuttua pahoitteluksi (ja siitä aiheutuvaksi kuriksi tai rangaistukseksi) tai päinvastoin. Hänen tuomionsa ja päätöksensä eivät siis sisällä mitään päähänpistoja, oikuttelua, epäluotettavuutta tai erehdyksiä, eikä hän näin ollen koskaan toimi arvaamattomasti tai eriskummallisten päähänpistojen mukaan. (Hes 18:21–30; 33:7–20.)

Savenvalaja voi alkaa tehdä jonkinlaista astiaa ja muuttaa sen sitten toisenlaiseksi, jos astia ’menee pilalle hänen käsissään’ (Jer 18:3, 4). Jehova ei valaise tällä esimerkillä sitä, että hän olisi ihmissavenvalajan kaltainen ja jokin ’menisi pilalle hänen käsissään’, vaan sitä, että hänellä on jumalallinen valta ihmisiin nähden, valta kohdella heitä sen mukaan, osoittavatko he vastakaikua hänen vanhurskauttaan ja armoaan kohtaan vai suhtautuvatko he niihin piittaamattomasti (vrt. Jes 45:9; Ro 9:19–21). Hän voi siis ’tuntea mielipahaa sen onnettomuuden takia, jonka hän oli aikonut panna täytäntöön’ jollekin kansakunnalle, tai ’tuntea mielipahaa sen hyvän takia, jota hän itsekseen sanoi tekevänsä sen hyväksi’, sen mukaan, miten kansakunta on reagoinut hänen aiempiin sitä koskeviin toimiinsa (Jer 18:5–10). Suuri Savenvalaja Jehova ei siis tee virheitä, vaan ”ihmissavi” käy läpi ”metamorfoosin” (muodonmuutoksen) sydämentilassaan, ja se saa aikaan sen, että Jehova tuntee mielipahaa eli hänen tunteensa muuttuvat.

Tämä pitää paikkansa sekä yksilöistä että kansakunnista, ja se että Jehova Jumala sanoo ’tuntevansa mielipahaa’ joidenkin palvelijoittensa vuoksi, esimerkiksi kuningas Saulin vuoksi, joka kääntyi pois vanhurskaudesta, osoittaa, ettei Jumala määrää ennalta noiden yksilöiden tulevaisuutta (ks. EDELTÄTIETÄMYS, ENNALTAMÄÄRÄYS). Jumala tunsi mielipahaa Saulin luopumisen takia, mutta se ei merkitse sitä, että Jumala olisi erehtynyt valitessaan Saulin kuninkaaksi ja että sitä olisi sen vuoksi pitänyt pahoitella. Jumalan on täytynyt tuntea mielipahaa pikemminkin siksi, että Saul, jolla oli tahdonvapaus, ei ollut käyttänyt hyväkseen sitä suurenmoista etua ja tilaisuutta, jonka Jumala oli hänelle suonut, ja siksi, että Saulin muuttuminen vaati myös Jumalaa muuttamaan suhtautumistaan häneen. (1Sa 15:10, 11, 26.)

Julistaessaan sen epäsuotuisan päätöksen, jonka Jumala oli Saulin suhteen tehnyt, profeetta Samuel sanoi, ettei ”Israelin Ylhäisyys – – osoittaudu petolliseksi eikä hän pahoittele, sillä hän ei ole ihminen, niin että pahoittelisi” (1Sa 15:28, 29). Ihmisten sanat eivät aina pidä paikkaansa, eivätkä he aina täytä lupauksiaan eivätkä noudata tekemiensä sopimusten ehtoja; epätäydellisyyden vuoksi heidän arvostelukykynsä pettää, ja he joutuvat pahoittelemaan sitä. Jumalalle ei koskaan tapahdu niin (Ps 132:11; Jes 45:23, 24; 55:10, 11).

Esimerkiksi liitto, jonka Jumala teki ”kaiken lihan” kanssa vedenpaisumuksen jälkeen, takasi ehdottomasti, että Jumala ei enää koskaan tuottaisi vedenpaisumusta koko maahan (1Mo 9:8–17). Ei siis ole pienintäkään mahdollisuutta, että Jumala muuttaisi kantaansa tuohon liittoon nähden tai ’tuntisi mielipahaa’ sen vuoksi. Solmiessaan liiton Abrahamin kanssa Jumala ”puuttui asioihin valalla” sen ”lailliseksi takeeksi”, että hän ”osoittaa runsaammin lupauksen perillisille päätöksensä muuttumattomuuden”, ja hänen lupauksensa ja valansa olivat ”kaksi muuttumatonta asiaa – –, joissa Jumalan on mahdotonta valehdella” (Hpr 6:13–18). Jumala ei myöskään ollut ’pahoitteleva’ liittoa, jonka hän valalla vahvistaen solmi Poikansa kanssa siitä, että tämä saisi Melkisedekin pappeuden kaltaisen pappeuden (Hpr 7:20, 21; Ps 110:4; vrt. Ro 11:29).

Tehdessään lupauksen tai solmiessaan liiton Jumala voi kuitenkin esittää vaatimuksia, ehtoja niiden täytettäväksi, joille lupaus annetaan tai joiden kanssa liitto solmitaan. Hän lupasi israelilaisille, että heistä tulisi hänen ’erikoisomaisuutensa’ sekä ”pappisvaltakunta ja pyhä kansakunta”, jos he tottelisivat tarkoin hänen ääntään ja pitäisivät hänen liittonsa. (2Mo 19:5, 6.) Jumala noudatti omaa osuuttaan liitosta, mutta israelilaiset eivät noudattaneet sitä; he rikkoivat liiton kerran toisensa jälkeen (Mal 3:6, 7; vrt. Ne 9:16–19, 26–31). Kun Jumala sitten lopulta lakkautti tuon liiton, hän toimi aivan oikein, ja liiton rikkoneet israelilaiset olivat täysin vastuussa siitä, että hänen lupauksensa ei täyttynyt (Mt 21:43; Hpr 8:7–9).

Kun Jumala on varoittanut jostain rangaistuksesta, hän voi ’tuntea mielipahaa’ ja ’kääntyä’ sen toimeenpanemisesta, jos varoitus saa aikaan muutoksen rikkojien suhtautumistavassa tai käytöksessä (5Mo 13:17; Ps 90:13). He ovat palanneet hänen luokseen, ja hän ’palaa’ heidän luokseen (Sak 8:3; Mal 3:7). Silloin hän ei ’tunne tuskaa’, vaan riemuitsee, sillä hän ei saa iloa kuoleman tuottamisesta syntisille (Lu 15:10; Hes 18:32). Jumala ei koskaan tingi vanhurskaista normeistaan, mutta hän antaa ihmisille apua, niin että he voivat palata hänen luokseen, ja heitä kannustetaan tekemään niin. Hän kehottaa ystävällisesti heitä palaamaan, ’levittää kätensä’ ja sanoo edustajiensa välityksellä: ”Pyydän, kääntykää – – etten minä tuottaisi teille onnettomuutta” ja: ”Pyydän: älkää tehkö tällaista inhottavaa tekoa, jota olen vihannut.” (Jes 65:1, 2; Jer 25:5, 6; 44:4, 5.) Hän antaa runsaasti aikaa muutoksen tekemiseen (Ne 9:30; vrt. Il 2:20–23) ja osoittaa suurta kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä, koska ”hän ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan haluaa kaikkien pääsevän katumukseen” (2Pi 3:8, 9; Ro 2:4, 5). Toisinaan hän huolehti huomaavaisesti siitä, että hänen sanomiensa yhteydessä esitettiin voimatekoja tai ihmeitä, jotka osoittivat hänen sanansaattajiensa saaneen valtuutensa Jumalalta ja vahvistivat kuulijoiden uskoa (Ap 9:32–35). Kun hänen sanomaansa kohtaan ei osoiteta vastakaikua, hän käyttää kuria; hän ottaa pois suosionsa ja suojeluksensa ja antaa siten katumattomien kärsiä puutetta, nälkää ja sortoa vihollistensa käsissä. Se saattaa palauttaa heidät järkiinsä, saada heidät jälleen osoittamaan oikeaa jumalanpelkoa tai auttaa heitä tajuamaan, että heidän menettelynsä oli typerää ja että heidän arvojärjestyksensä oli väärä. (2Ai 33:10–13; Ne 9:28, 29; Am 4:6–11.)

Hänen kärsivällisyydellään on kuitenkin rajansa, ja kun se saavutetaan, hän ’väsyy tuntemaan mielipahaa’; sen jälkeen hän ei muuta päätöstään rangaistuksen suhteen (Jer 15:6, 7; 23:19, 20; 3Mo 26:14–33). Hän ei enää pelkästään ’mieti’ eikä ’laadi’ onnettomuutta heitä vastaan (Jer 18:11; 26:3–6), vaan hän on tehnyt peruuttamattoman päätöksensä (2Ku 23:24–27; Jes 43:13; Jer 4:28; Sef 3:8; Il 11:17, 18).

Jumalan halukkuus antaa anteeksi katuville ja se, että hän on armollisesti avannut tien anteeksiannon saamiseen jopa toistuvien rikkomusten johdosta, on esimerkki kaikille hänen palvelijoilleen (Mt 18:21, 22; Mr 3:28; Lu 17:3, 4; 1Jo 1:9; ks. ANTEEKSIANTO).