SOVITUS

Sanaa ”sovitus” on käytetty Raamatussa sekä heprealaisten että kreikkalaisten sanojen vastineena pääasiassa kahdessa toisiinsa lomittuvassa merkityksessä.

1. ”Sovitus” tarkoittaa Raamatussa ensiksikin syntien peittämistä. Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa, varsinkin 3. ja 4. Mooseksen kirjassa, esiintyy usein sovitukseen liittyviä ilmauksia. Sovittamista tarkoittava heprealainen sana on ka·farʹ, jonka alkuperäinen merkitys oli luultavasti ’peittää’; jotkut ovat tosin esittäneet sen merkitykseksi ’pyyhkiä pois’.

Ihminen tarvitsee sovitusta. Ihminen tarvitsee syntien peittämistä eli sovitusta perisynnin takia (1Ku 8:46; Ps 51:5; Sr 7:20; Ro 3:23), joka ei johdu Jumalasta vaan ihmisestä itsestään (5Mo 32:4, 5). Aadam, joka menetti mahdollisuuden elää ikuisesti inhimillisessä täydellisyydessä, jätti synnin ja kuoleman perinnöksi jälkeläisilleen (Ro 5:12), ja sen vuoksi Aadamin jälkeläiset joutuivat kuolemantuomion alaisiksi. Jotta ihmiskunta voisi jälleen nauttia ikuisesta elämästä, tarvittiin sovitusta, joka vastaisi täsmälleen sitä, minkä Aadam oli menettänyt. Tämä oli sopusoinnussa sen oikeudellisen periaatteen kanssa, jonka Jehova myöhemmin sisällytti Mooseksen lakiin, nimittäin että korvauksen täytyy olla samanlainen kuin menetys (5Mo 19:21).

Raamatussa sana ”sovitus” sisältää ajatuksen ’peittämisestä’ tai ’vaihtamisesta’, ja sen, mihin jokin vaihdetaan tai millä jokin ’peitetään’, täytyy olla tuon alkuperäisen kaksoiskappale. Sen, mikä tyydyttävästi korvaa jonkin kadotetun tai menetetyn, täytyy siis ’sopia’ tuohon toiseen, niin että se peittää sen täysin sen tarkkana vastineena. Se ei saa ulottua sen yli eikä jäädä vajaaksi. Kukaan epätäydellinen ihminen ei voisi antaa sellaista katetta eli sovitusta, jolla joku ihminen tai koko ihmiskunta saisi takaisin täydellisen ihmiselämän (Ps 49:7, 8). Sen riittävä sovittaminen, minkä Aadam menetti, vaati syntiuhria, joka olisi täsmälleen täydellisen ihmiselämän arvoinen.

Jehova Jumala asetti israelilaisten keskuuteen sovitusjärjestelyn, joka esikuvasi suurempaa sovitusta. Kunnia sen sovitustavan määrittämisestä ja paljastamisesta, joka peittäisi perisynnin ja vapauttaisi ihmiset sen aiheuttamasta kuolemantuomiosta, ei kuulu ihmiselle vaan Jumalalle.

Sovitusuhrit. Jumalan määräyksen mukaisesti israelilaisten piti uhrata teurasuhreja syntiuhreiksi, jotta voitiin toimittaa sovitus (2Mo 29:36; 3Mo 4:20). Erityisen merkittävä oli vuotuinen sovituspäivä, jolloin Israelin ylimmäinen pappi uhrasi eläinuhreja ja toimitti sovituksen itsensä, muiden leeviläisten ja Israelin ei-papillisten heimojen puolesta (3Mo 16). Uhrieläinten tuli olla virheettömiä, mikä viittasi siihen, että niiden vastakuvan täytyi olla täydellinen. Sovituksen kallisarvoisuuden taas osoittaa se, että annettiin uhrin elämä, sen veri vuodatettiin sovituksen toimittamiseksi (3Mo 17:11). Israelilaisten uhraamat syntiuhrit ja vuotuisen sovituspäivän eri piirteet epäilemättä painoivat heidän mieleensä heidän syntisen tilansa vakavuuden ja sen, että he tarvitsivat kipeästi täydellistä sovitusta. Eläinuhrit eivät voineet kuitenkaan täysin sovittaa ihmisten syntejä, koska eläimet ovat alempia kuin ihminen, joka asetettiin hallitsemaan niitä (1Mo 1:28; Ps 8:4–8; Hpr 10:1–4). (Ks. SOVITUSPÄIVÄ; UHRIT, UHRILAHJAT.)

Täyttymys Kristuksessa Jeesuksessa. Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa ihmisten syntien täydellinen sovitus yhdistetään selvästi Jeesukseen Kristukseen. Hänessä täyttyvät Mooseksen lain esikuvat ja varjot, sillä juuri häneen Lain erilaiset eläinuhrit viittasivat. Täydellisenä, synnittömänä ihmisenä Jeesus oli syntiuhri kaikkien Aadamin jälkeläisten puolesta, jotka lopulta vapautetaan peritystä synnistä ja kuolemasta. (2Ko 5:21.) Kristus ”uhrasi yhden uhrin syntien edestä ainiaaksi” (Hpr 10:12), ja hän on kiistatta ”Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” (Joh 1:29, 36; 1Ko 5:7; Il 5:12; 13:8; vrt. Jes 53:7). Anteeksianto edellyttää veren vuodattamista (Hpr 9:22), ja valossa vaeltaville kristityille vakuutetaan, että Jumalan ”Pojan Jeesuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1Jo 1:7; Hpr 9:13, 14; Il 1:5).

Uhriksi annettu Jeesuksen täydellinen ihmiselämä on vastakuvallinen syntiuhri. Se on se kallis hinta, jolla ihmiskunta ostetaan ja jolla se lunastetaan peritystä synnistä ja kuolemasta. (Tit 2:13, 14; Hpr 2:9.) Kristus itse julisti: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan sielunsa lunnaiksi [kreik. lyʹtron] vastaamaan monia.” (Mr 10:45.) (Ks. LUNNAAT.) Hänen uhrinsa sovitti täsmälleen sen, minkä syntiä tehnyt Aadam oli menettänyt, sillä Jeesus oli täydellinen ja näin ollen samanlainen kuin Aadam ennen tuon ensimmäisen ihmisen syntiä (1Ti 2:5, 6; Ef 1:7).

Sovitus tehty mahdolliseksi. Ihmisen synti aiheuttaa jakauman Jumalan ja ihmisen välille, sillä Jehova ei hyväksy syntiä. Ihmisen ja hänen Luojansa välirikko voitiin korjata vain täyttämällä vaatimus tuon synnin todellisesta ”katteesta” eli sovituksesta. (Jes 59:2; Hab 1:13; Ef 2:3.) Jehova Jumala onkin tehnyt mahdolliseksi tällaisen sovituksen eli sovinnon itsensä ja syntisen ihmiskunnan välillä täydellisen ihmisen Jeesuksen Kristuksen kautta. Apostoli Paavali kirjoitti: ”Me myös riemuitsemme Jumalassa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta olemme nyt saaneet sovituksen.” (Ro 5:11.) (Ks. nro 2.) Jehovan suosioon pääsemiseksi täytyy hyväksyä sovitusjärjestely, jonka Jumala on tehnyt Jeesuksen Kristuksen välityksellä. Vain sillä tavoin voi päästä asemaan, joka on verrattavissa Aadamin asemaan ennen hänen syntiään. Jumalan rakkaus näkyy siinä, että hän on tehnyt tällaisen sovituksen mahdolliseksi. (Ro 5:6–10.)

Sovitus täyttää oikeuden vaatimukset. Oikeuden vaatimukset täytyi kuitenkin täyttää. Vaikka ihminen oli luotu täydelliseksi, hän lankesi tuosta tilasta synnin välityksellä, ja niin Aadam ja hänen jälkeläisensä joutuivat Jumalan tuomion alaisiksi. Oikeudenmukaisuus ja uskollisuus vanhurskauden periaatteille vaativat, että Jumala pani täytäntöön tuomion, jonka hänen lakinsa langetti tottelemattomalle Aadamille. Rakkaus sai Jumalan kuitenkin tekemään korvaavan järjestelyn, joka täyttäisi oikeuden vaatimukset ja rikkomatta silti oikeudenmukaisuutta antaisi syntiä tehneen Aadamin katuville jälkeläisille mahdollisuuden saada anteeksi ja päästä rauhaan Jumalan kanssa (Kol 1:19–23). Sen vuoksi Jehova ”lähetti Poikansa sovitusuhriksi meidän syntiemme edestä” (1Jo 4:10; Hpr 2:17). Sovitus saa aikaan sopivat eli suotuisat suhteet. Jeesuksen sovitusuhri poistaa Jumalalta syyn ihmisen tuomitsemiseen ja antaa Jumalalle mahdollisuuden osoittaa hänelle suosiotaan ja armoaan. Tämä sovitus poistaa syytöksen synnin tekemisestä ja siitä johtuvan kuolemantuomion hengelliseltä Israelilta ja kaikilta muilta, jotka käyttävät sitä hyväkseen. (1Jo 2:1, 2; Ro 6:23.)

Ajatus korvauksesta eli sijaan asettamisesta on joissakin sovitusta käsittelevissä Raamatun jakeissa varsin ilmeinen. Esimerkiksi Paavali huomautti, että ”Kristus kuoli meidän syntiemme edestä Raamatun kirjoitusten mukaan” (1Ko 15:3) ja että ”Kristus osti meidät vapaiksi Lain kirouksesta tulemalla kiroukseksi meidän [juutalaisten] sijastamme, sillä on kirjoitettu: ’Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.’” (Ga 3:13; 5Mo 21:23.) Pietari sanoi: ”Hän itse kantoi meidän syntimme omassa ruumiissaan paaluun, jotta pääsisimme eroon synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. Ja ’hänen haavansa paransivat teidät’.” (1Pi 2:24; Jes 53:5.) Pietari kirjoitti myös: ”Kuolihan Kristuskin kerran kaikiksi ajoiksi syntien johdosta, vanhurskas epävanhurskaiden puolesta, johdattaakseen teidät Jumalan luo.” (1Pi 3:18.)

Rakkaudellinen järjestely vaatii uskon osoittamista. Jumala ja Kristus ovat osoittaneet esimerkillistä rakkautta tehdessään mahdolliseksi ihmisten perisynnin täydellisen sovituksen (Joh 3:16; Ro 8:32; 1Jo 3:16). Hyötyäkseen siitä ihmisen täytyy kuitenkin katua aidosti ja osoittaa uskoa. Jehova ei mieltynyt Juudan teurasuhreihin, kun niitä uhrattaessa ei osoitettu oikeaa asennetta (Jes 1:10–17). Jumala lähetti Kristuksen ”uhriksi, joka sovittaa hänen vereensä kohdistuvan uskon välityksellä” (Ro 3:21–26). Ne jotka uskossa ottavat vastaan Jumalan Jeesuksen Kristuksen kautta tekemän sovitusjärjestelyn, voivat pelastua; ne jotka ylenkatsovat sitä, eivät voi pelastua (Ap 4:12). Ja jos joku ’tahallaan harjoittaa syntiä saatuaan totuuden täsmällisen tuntemuksen, ei ole enää jäljellä uhria syntien edestä, vaan tietty pelottava tuomion odotus’ (Hpr 10:26–31).

2. ”Sovitus” merkitsee myös sovintoon saattamista, sopusointuun palauttamista eli hyvien välien ennallistamista ja esimerkiksi erimielisyyksien sovittamiseen liittyvää oikaisemista ja selvittämistä. Kreikan kielessä tähän sovitukseen liittyvät sanat ovat peräisin verbistä al·lasʹsō, jonka perusmerkitys on ’muuttaa’ (Ap 6:14; Ga 4:20; Int).

Siitä syystä yhdysverbi ka·tal·lasʹsō, jonka perusmerkitys on ’vaihtaa’, sai merkityksen ’sovittaa, saattaa sovintoon’ (Ro 5:10). Paavali käytti tätä verbiä, kun hän sanoi, että vaimon tulisi ’sopia jälleen’ miehensä kanssa, jonka luota hän oli lähtenyt (1Ko 7:11). Sukulaissana di·al·lasʹso·mai esiintyy Matteuksen 5:24:ssä, jossa Jeesus neuvoi ’tekemään ensin sovinnon’ veljensä kanssa, ennen kuin esittää uhrilahjan alttarilla.

Sovitus Jumalan kanssa. Paavali käyttää sekä Roomalaiskirjeessään että monissa muissa kirjeissään sanoja ka·tal·lasʹsō ja a·po·ka·tal·lasʹsō (intensiivimuoto) käsitellessään ihmisen tulemista sovitetuksi Jumalan kanssa Kristuksen Jeesuksen uhrin välityksellä.

Tällainen sovitus Jumalan kanssa on välttämätöntä, koska ihmisten ja Jumalan välillä on vallinnut vieraantuminen, erossa oleminen, sopusoinnun ja ystävällisten suhteiden puuttuminen, jopa suoranainen vihamielisyys. Tämän sai aikaan ensimmäisen ihmisen, Aadamin, synti ja kaikkien hänen jälkeläistensä sen vuoksi perimä syntisyys ja epätäydellisyys (Ro 5:12; vrt. Jes 43:27). Apostoli saattoi sen vuoksi sanoa, että ”mielen kohdistaminen lihaan merkitsee vihollisuutta Jumalan kanssa, sillä se ei ole alamainen Jumalan laille eikä voikaan olla [koska se on perinyt epätäydellisen, syntisen luonnon]. Niinpä ne, jotka ovat sopusoinnussa lihan kanssa, eivät voi miellyttää Jumalaa.” (Ro 8:7, 8.) Vihollisuus vallitsee, koska Jumala ei voi täydellisten normiensa vuoksi hyväksyä eikä suvaita väärintekemistä (Ps 5:4; 89:14). Hänen Pojastaan, joka heijasti Isänsä täydellisiä ominaisuuksia, on kirjoitettu: ”Sinä rakastit vanhurskautta, ja sinä vihasit laittomuutta.” (Hpr 1:9.) Vaikka ”Jumala on rakkaus” ja vaikka ”Jumala rakasti [ihmis]maailmaa niin paljon, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa” ihmiskunnan puolesta, niin ihmiskunta on silti kokonaisuutena ollut vihollisuussuhteessa Jumalaan nähden ja Jumalan rakkaus ihmismaailmaa kohtaan on ollut rakkautta vihollisia kohtaan, periaatteeseen perustuvaa rakkautta (kreik. a·gaʹpē) eikä kiintymystä tai ystävyyttä (kreik. fi·liʹa) (1Jo 4:16; Joh 3:16; vrt. Ja 4:4).

Jumalan mittapuuna on täydellinen vanhurskaus, joten hän ei voi hyväksyä syntiä eikä suhtautua siihen suopeasti, koska se on hänen selvästi esitetyn tahtonsa vastaista toimintaa. Hän on ”suosiollinen ja armollinen”, ja hänellä on ”runsaasti armoa” (Ps 145:8, 9; Ef 2:4), mutta hän ei jätä oikeudenmukaisuutta huomioon ottamatta osoittaakseen armoa. M’Clintockin ja Strongin Cyclopædiassa (1894, VIII osa, s. 958) todetaankin aivan oikein, että Jumalan ja syntisen ihmisen suhde on ”oikeudellinen, niin kuin tuomarin asemassa toimivan hallitsijan ja sellaisen rikollisen välinen suhde, joka on rikkonut hänen lakejaan ja noussut hänen valtaansa vastaan ja jota sen vuoksi kohdellaan vihollisena”. Tähän tilaan ihmiskunta joutui periessään synnin ensimmäiseltä isältään Aadamilta.

Sovituksen perusteet. Täydellinen sovitus Jumalan kanssa on mahdollinen vain Kristuksen Jeesuksen lunastusuhrin välityksellä; hän on ”tie”, eikä kukaan tule Isän luo muuten kuin hänen kauttaan (Joh 14:6). Hänen kuolemansa oli ”sovitusuhri [kreik. hi·la·smonʹ] meidän syntiemme edestä” (1Jo 2:2; 4:10). Sana hi·la·smosʹ merkitsee ’lepytyskeinoa’, ’sovitusta’. Jeesuksen Kristuksen uhri ei selvästikään ollut ”lepytyskeino” siinä mielessä, että se olisi rauhoittanut Jumalan loukattuja tunteita, tyynnyttänyt häntä, sillä hänen rakkaan Poikansa kuolema ei varmastikaan voisi saada aikaan mitään sellaista. Sen sijaan tuo uhri lepytti eli tyydytti Jumalan täydellisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset tarjoamalla oikeudenmukaiset ja vanhurskaat perusteet syntien anteeksiantamiselle, jotta Jumala ”olisi vanhurskas silloinkin, kun hän julistaa vanhurskaaksi sen [perisynnin alaisen ihmisen], jolla on usko Jeesukseen” (Ro 3:24–26). Tarjoamalla keinon ihmisen syntien ja lainvastaisten tekojen sovittamiseen (täydelliseen korvaamiseen) Kristuksen uhri antoi ihmiselle suotuisat mahdollisuudet pyrkiä ja päästä jälleen oikeaan suhteeseen Suvereenin Jumalan kanssa (Ef 1:7; Hpr 2:17). (Ks. LUNNAAT.)

Jumala saattoi siis Kristuksen välityksellä ”sovittaa kanssaan kaiken muun – – tekemällä rauhan hänen [Jeesuksen] kidutuspaalussa vuodattamansa veren kautta”, ja siten Jumala saattoi ’sovittaa Jeesuksen liharuumiin välityksellä hänen kuolemansa kautta’ ihmiset, jotka olivat olleet ”vieraantuneita ja vihollisia”, koska heidän mielensä oli pahoissa teoissa, ”asettaakseen – – [heidät] pyhinä ja moitteettomina ja vapaina syytöksestä eteensä” (Kol 1:19–22). Jehova Jumala saattoi nyt ’julistaa vanhurskaiksi’ ne, jotka hän valitsi tulemaan hengestäsiinneiksi pojikseen; heitä ei voisi syyttää mistään, koska he olivat nyt ihmisiä, jotka oli täysin sovitettu, saatettu sovintoon Jumalan kanssa (vrt. Ap 13:38, 39; Ro 5:9, 10; 8:33).

Mitä sitten voidaan sanoa ihmisistä, jotka palvelivat Jumalaa Kristuksen kuolemaa edeltäneinä aikoina? Sellaisia ihmisiä olivat esimerkiksi Abel, joka ”sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen lahjoistaan”; Hanok, joka ”sai todistuksen, että hän oli miellyttänyt Jumalaa hyvin”; Abraham, jota ”kutsuttiin ’Jehovan ystäväksi’”; Mooses, Joosua, Samuel, Daavid, Daniel, Johannes Kastaja ja Kristuksen opetuslapset (joille Jeesus sanoi ennen kuolemaansa: ”Isä itse on kiintynyt teihin”) (Hpr 11:4, 5; Ja 2:23; Da 9:23; Joh 16:27). Jehova oli tekemisissä heidän kaikkien kanssa ja siunasi heitä. Miten he siis tarvitsivat sovittamista Kristuksen kuoleman välityksellä?

Nämä ihmiset oli selvästikin jossain määrin sovitettu Jumalan kanssa. He olivat kuitenkin muun ihmismaailman tavoin yhä perisynnin alaisia, ja he olivat tunnustaneet itsensä syntisiksi uhraamalla eläinuhreja (Ro 3:9, 22, 23; Hpr 10:1, 2). Jotkut ihmiset ovat tosin tehneet syntiä julkeammin tai törkeämmin kuin toiset, jopa kapinoimalla avoimesti, mutta synti on syntiä riippumatta siitä, minkä asteista se on tai missä määrin sitä tehdään. Koska kaikki ovat syntisiä, kaikki Aadamista polveutuneet ihmiset tarvitsevat poikkeuksetta sitä sovitusta Jumalan kanssa, jonka hänen Poikansa uhri on tehnyt mahdolliseksi.

Jumalan suhteellinen ystävyys esimerkiksi edellä mainittujen ihmisten kanssa perustui heidän ilmaisemaansa uskoon, johon sisältyi myös luja luottamus siihen, että Jumala aikanaan järjestäisi keinon heidän vapauttamisekseen täysin heidän syntisestä tilastaan (vrt. Hpr 11:1, 2, 39, 40; Joh 1:29; 8:56; Ap 2:29–31). Se että he olivat jonkinlaisessa sovinnossa Jumalan kanssa, johtui siis Jumalan tulevasta lunastusjärjestelystä. Kuten artikkelissa VANHURSKAAKSI JULISTAMINEN osoitetaan, Jumala ’luki’ eli ”katsoi” heidän uskonsa vanhurskaudeksi, ja sillä perusteella sekä oman lunastusjärjestelynsä ehdottoman varmuuden nojalla Jehova saattoi poikkeuksellisesti olla ystävällisissä suhteissa heihin rikkomatta täydellisen oikeudenmukaisuuden normejaan (Ro 4:3, 9, 10, UM ja KR-92; vrt. myös 3:25, 26; 4:17). Hänen oikeudenmukaisuutensa aiheelliset vaatimukset on kuitenkin lopulta täytettävä, niin ettei vanhurskautta enää vain lueta ihmisten ansioksi, vaan vaadittu lunastushinta todella maksetaan. Tämä kaikki korostaa Kristuksen aseman merkitystä Jumalan järjestelyssä ja osoittaa selvästi, että ilman Kristusta Jeesusta ihmisillä ei ole vanhurskautta, joka voisi tehdä heidät kelvollisiksi seisomaan Jumalan edessä (vrt. Jes 64:6; Ro 7:18, 21–25; 1Ko 1:30, 31; 1Jo 1:8–10).

Sovittamiseen tarvittavat askeleet. Koska Jumala on loukattu osapuoli, jonka lakia on rikottu ja rikotaan edelleen, ihmisen on tultava sovitetuksi Jumalan kanssa, ei Jumalan ihmisen kanssa (Ps 51:1–4). Ihminen ei kohtaa Jumalaa tasavertaisena, eikä Jumalan kanta siitä, mikä on oikein, muutu, eikä sitä korjailla tai lievennetä (Jes 55:6–11; Mal 3:6; vrt. Ja 1:17). Jumalan sovinnolle asettamista ehdoista ei siis voida neuvotella eikä tinkiä eikä niitä voida asettaa kyseenalaiseksi (vrt. Job 40:1, 2, 6–8; Jes 40:13, 14). Vaikka monet raamatunkäännökset kääntävät Jesajan 1:18:n seuraavasti: ”Tulkaahan ja pohtikaamme asiaa yhdessä, sanoo HERRA” (AT, JP, KJ, RS), niin osuvampi ja johdonmukaisempi käännös kuuluu: ”’Tulkaahan ja oikaiskaamme asiat välillämme [”selvittäkäämme miten asia on”, KR-92]’, sanoo Jehova.” Ristiriidan syntyminen ei ole Jumalan syytä, vaan johtuu täysin ihmisestä. (Vrt. Hes 18:25, 29–32.)

Tämä ei estä Jumalaa tekemästä armollisesti aloitetta sovituskeinon järjestämiseksi. Hän teki sen Poikansa välityksellä. Apostoli kirjoittaa: ”Sillä ollessamme vielä heikkoja Kristus tosiaankin kuoli jumalattomien puolesta määräaikana. Sillä tuskin kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta ehkä joku uskaltaakin kuolla. Mutta Jumala suosittelee omaa rakkauttaan [a·gaʹpēn] meille siinä, että Kristus kuoli puolestamme ollessamme vielä syntisiä. Paljon ennemmin me siis, koska meidät on nyt julistettu vanhurskaiksi hänen verensä välityksellä, pelastumme hänen kauttaan vihastuksesta. Sillä jos tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta ollessamme vihollisia, niin paljon ennemmin me nyt, kun olemme sovitetut, pelastumme hänen elämänsä välityksellä. Eikä siinä kaikki, vaan me myös riemuitsemme Jumalassa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta olemme nyt saaneet sovituksen.” (Ro 5:6–11.) Jeesus, joka ”ei tuntenut syntiä”, tehtiin ”synniksi meidän puolestamme”, ja hän kuoli ihmissyntiuhrina vapauttaakseen ihmisiä synnin tekemisen syytöksestä ja synnin rangaistuksesta. Kun heitä ei enää syytettäisi synnistä, he voisivat olla vanhurskaita Jumalan silmissä ja tulla siten ”Jumalan vanhurskaudeksi hänen [Jeesuksen] välityksellään” (2Ko 5:18, 21).

Jumala ilmaisee armoaan ja rakkauttaan myös lähettämällä syntisen ihmiskunnan luo lähettiläitä. Muinaisina aikoina lähettiläitä ei lähetetty niinkään rauhan aikana, vaan etupäässä vihamielisyyksien vallitessa (vrt. Lu 19:14), ja heidän tehtävänsä oli usein ottaa selville, voitaisiinko sota välttää, tai neuvotella rauhan ehdoista, jos sotatila jo vallitsi (Jes 33:7; Lu 14:31, 32; ks. LÄHETTILÄS). Jumala lähettää kristittyjä lähettiläitään ihmisten luo, jotta nämä saisivat tietää hänen sovintoa koskevat ehtonsa ja voisivat täyttää ne. Apostoli kirjoittaakin: ”Me olemme sen tähden lähettiläitä Kristuksen sijasta, ikään kuin Jumala pyytäisi hartaasti meidän välityksellämme. Me pyydämme Kristuksen sijaisina: ’Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.’” (2Ko 5:20.) Tällainen harras pyyntö ei merkitse sitä, että Jumalan asema tai hänen vastenmielisyytensä väärintekemistä kohtaan olisivat jollakin tavoin heikentyneet. Se on sen sijaan armollinen kehotus rikkojille pyrkiä rauhaan ja välttyä siten siltä Jumalan vanhurskaan suuttumuksen seuraukselta, joka väistämättä kohtaa kaikkia Jumalan pyhän tahdon itsepintaisia rikkojia, nimittäin varmalta tuholta. (Vrt. Hes 33:11.) Kristittyjenkin täytyy olla varuillaan, etteivät he ”ota vastaan Jumalan ansaitsematonta hyvyyttä ja jätä huomioon ottamatta sen tarkoitusta” siten, että lakkaisivat jatkuvasti etsimästä Jumalan suosiota ja hyvää tahtoa siihen ”otolliseen aikaan” ja sinä ”pelastuksen päivänä”, jonka Jumala armollisesti suo, kuten Paavalin seuraavat sanat osoittavat (2Ko 6:1, 2).

Kun ihminen on tunnustanut sovituksen tarpeen ja ottanut vastaan Jumalan sovituskeinon, ts. hänen Poikansa uhrin, hänen on kaduttava syntistä menettelyään ja käännyttävä eli lakattava kulkemasta syntisen ihmismaailman tietä. Esittämällä Jumalalle vetoomuksia Kristuksen lunnaiden perusteella voi saada syntien anteeksiannon ja sovituksen, mikä tuo ”virvoittumisen ajat – – Jehovan kasvojen luota” (Ap 3:18, 19) sekä mielen ja sydämen rauhan (Fil 4:6, 7). Kun ihminen ei sen jälkeen ole enää Jumalan vihastuksen alainen vihollinen, hän on itse asiassa ”siirtynyt kuolemasta elämään” (Joh 3:16; 5:24). Sen jälkeen itse kunkin on säilytettävä Jumalan hyvä tahto ’huutamalla häntä avukseen totuudellisuudessa’ ja ’pysymällä uskossa horjahtamatta pois hyvän uutisen toivosta’ (Ps 145:18; Fil 4:9; Kol 1:22, 23).

Missä mielessä Jumala on ’sovittanut kanssaan maailman’?

Apostoli Paavali sanoo, että Jumala ”sovitti Kristuksen välityksellä kanssaan maailman eikä laskenut heidän tililleen heidän hairahduksiaan” (2Ko 5:19). Tätä ei tulisi tulkita virheellisesti niin, että kaikki ihmiset on automaattisesti sovitettu Jumalan kanssa Jeesuksen uhrin välityksellä, sillä apostoli kertoo heti tämän jälkeen lähettiläiden pyytävän hartaasti, että ihmiset ’antaisivat sovittaa itsensä Jumalan kanssa’ (2Ko 5:20). Todellisuudessa näin järjestettiin keino, jonka avulla kaikki ihmismaailmaan kuuluvat ja halukkaasti vastakaikua osoittavat voidaan sovittaa Jumalan kanssa. Siksi sanotaan, että Jeesus tuli ”antamaan sielunsa lunnaiksi vastaamaan monia” ja että ”joka uskoo Poikaan, sillä on ikuinen elämä; joka ei tottele Poikaa, se ei näe elämää, vaan hän pysyy Jumalan vihastuksen alaisena” (Mt 20:28; Joh 3:36; vrt. Ro 5:18, 19; 2Te 1:7, 8).

Jehova Jumalan tarkoitus oli joka tapauksessa ”kaiken kokoaminen jälleen yhteen Kristuksessa, sen mitä on taivaissa ja sen mitä on maan päällä” (Ef 1:10). Vaikka se vaatiikin niiden hävittämistä, jotka kieltäytyvät ’oikaisemasta asioita’ (Jes 1:18) Jehova Jumalan kanssa, niin tuloksena on se, että kaikkeus on täysin sopusoinnussa Jumalan kanssa ja ihmiskunta iloitsee jälleen Jumalan ystävyydestä ja saa nauttia hänen runsaista siunauksistaan, niin kuin alussa oli Eedenissä (Il 21:1–4).

Jehova Jumala lopetti liittosuhteensa Israelin kansakunnan kanssa, koska se oli uskoton ja koska se kansakuntana hylkäsi hänen Poikansa (Mt 21:42, 43; Hpr 8:7–13). Apostoli tarkoitti ilmeisesti juuri tätä sanoessaan, että ’heidän pois heittämisensä merkitsi maailmalle sovitusta’ (Ro 11:15), sillä kuten tekstiyhteydestä ilmenee, siten avattiin uusi tilaisuus juutalaisen yhteisön eli seurakunnan ulkopuoliselle maailmalle. Ei-juutalaisilla kansakunnilla oli siis tämän jälkeen mahdollisuus päästä uskollisen juutalaisen jäännöksen mukana uuteen liittoon Jumalan uudeksi kansakunnaksi, hengelliseksi Israeliksi. (Vrt. Ro 11:5, 7, 11, 12, 15, 25.)

Jumalan liittokansana, hänen ’erikoisomaisuutenaan’ (2Mo 19:5, 6; 1Ku 8:53; Ps 135:4), juutalainen kansa oli ollut jossain määrin sovinnossa Jumalan kanssa, vaikka se tarvitsikin vielä täydellistä sovitusta ennustetun Lunastajan, Messiaan, välityksellä (Jes 53:5–7, 11, 12; Da 9:24–26). Ei-juutalaiset kansakunnat taas olivat ”vieraantuneita Israelin valtiosta ja vieraita lupauksen liittoihin nähden”, vailla ”toivoa, ja – – ilman Jumalaa maailmassa”, sillä niillä ei ollut tunnustettua asemaa hänen edessään (Ef 2:11, 12). Siementä koskevan pyhän salaisuuden mukaisesti Jumalan tarkoitus oli kuitenkin siunata ”kaikkiin maan kansakuntiin” kuuluvia ihmisiä (1Mo 22:15–18). Tämän välikappale, Kristuksen Jeesuksen uhri, avasi vieraantuneille ei-juutalaisille kansakunnille mahdollisuuden tulla ”lähelle Kristuksen veren välityksellä” (Ef 2:13). Sen lisäksi tuo uhri poisti jaon juutalaisiin ja ei-juutalaisiin, sillä se täytti lakiliiton ja otti sen pois tieltä, minkä jälkeen Kristus saattoi ’sovittaa täysin molemmat Jumalan kanssa yhdessä ruumiissa kidutuspaalun kautta, koska hän oli itsensä välityksellä tehnyt lopun vihollisuudesta’ eli lakiliiton luomasta jaosta. Juutalaisilla ja ei-juutalaisilla oli nyt sama mahdollisuus päästä Jumalan luo Kristuksen Jeesuksen kautta, ja aikanaan ei-juutalaiset saatettiin uuteen liittoon perimään Valtakunta Kristuksen tovereina (Ef 2:14–22; Ro 8:16, 17; Hpr 9:15).