ANTIKRISTUS

Tämä sana tarkoittaa ’Kristusta vastaan’ (tai ’Kristuksen sijasta’). Se esiintyy joko yksikössä tai monikossa yhteensä viisi kertaa, ja kaikki esiintymät ovat kahdessa Johanneksen kirjeessä.

Asia ei ollut uusi kristittyjen keskuudessa silloin, kun Johannes kirjoitti kirjeensä (n. v. 98). 1. Johanneksen kirjeen 2:18:ssa sanotaan: ”Lapsukaiset, on viimeinen hetki, ja niin kuin olette kuulleet, että antikristus [kreik. an·tiʹkhri·stos] on tulossa, niin onkin nyt tullut monia antikristuksia; siitä me tiedämme, että on viimeinen hetki.” Johanneksen sanat osoittavat, että on monia erillisiä antikristuksia, vaikka ne voivatkin kaikki yhdessä muodostaa yhteisön, josta käytetään nimitystä ”antikristus” (2Jo 7). Ilmauksen ”hetki” käyttö ajanjaksosta, joka on joko suhteellisen lyhyt tai epämääräisen pituinen, on tuttua Johanneksen muista kirjoituksista. (Ks. Joh 2:4; 4:21–23; 5:25, 28; 7:30; 8:20; 12:23, 27.) Hän ei siis rajannut antikristuksen ilmaantumista, olemassaoloa ja toimintaa vain johonkin tulevaan aikaan, vaan osoitti, että antikristus oli läsnä silloin ja olisi edelleenkin (1Jo 4:3).

Tunnistaminen. Vaikka menneisyydessä on kovasti yritetty todistaa, että ”antikristus” olisi joku yksilö, esim. Pompeius, Nero tai Muhammed (viimeksi mainittua ehdotti paavi Innocentius III v. 1213), tai jokin nimenomainen instituutio, esim. protestanttien ”antikristusta” koskevan näkemyksen mukaan paavius, Johanneksen henkeytetyt sanat osoittavat tuon termin soveltuvan laajasti ja käsittävän kaikki ne, jotka kieltävät, että ”Jeesus on Kristus”, ja jotka kieltävät, että Jeesus on Jumalan Poika, joka tuli ”lihassa” (1Jo 2:22; 4:2, 3; 2Jo 7, Sa, NE, NIV; vrt. Joh 8:42, 48, 49; 9:22).

Sen kieltämiseen, että Jeesus on Kristus ja Jumalan Poika, sisältyy väistämättä myös joidenkin tai kaikkien häntä koskevien Raamatun opetusten kieltäminen: hänen alkuperänsä, hänen paikkansa Jumalan järjestelyissä, sen, että hän täytti Raamatun heprealaisten kirjoitusten ennustukset luvattuna Messiaana, hänen palveluksensa, opetuksensa ja profetiansa. Siihen sisältyy myös se, että vastustaa häntä hänen asemassaan Jumalan nimittämänä Ylimmäisenä Pappina ja Kuninkaana tai yrittää sijoittaa hänen tilalleen jonkun toisen. Tämä käy ilmi toisista raamatunjakeista, joissa ei tosin käytetä nimitystä ”antikristus”, mutta joissa esitetään sama perusajatus. Niinpä Jeesus totesikin: ”Joka ei ole minun puolellani, se on minua vastaan, ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa.” (Lu 11:23.) 2. Johanneksen kirjeen jae 7 osoittaa, että sellaiset saattavat toimia eksyttäjinä, ja näin ollen ”antikristus” käsittäisi ne, jotka ovat ”vääriä kristuksia” ja ”vääriä profeettoja”, sekä ne, jotka tekevät voimatekoja Jeesuksen nimessä ja jotka hän kuitenkin luokittelee ”laittomuuden tekijöiksi” (Mt 24:24; 7:15, 22, 23).

Jeesuksen esittämän säännön mukaan se, mikä tehdään hänen tosi seuraajilleen, tehdään hänelle (Mt 25:40, 45; Ap 9:5), ja näin ollen tähän nimitykseen sisältyvät varmasti myös ne, jotka vainoavat heitä, mikä merkitsee sitä, että siihen sisältyy vertauskuvallinen ”Suuri Babylon” (Lu 21:12; Il 17:5, 6).

Puhuessaan niistä, jotka ”lähtivät luotamme” ja hylkäsivät kristillisen seurakunnan, Johannes sanoo nimenomaan, että luopiot kuuluvat antikristukseen (1Jo 2:18, 19). Siihen sisältyvät näin ollen Paavalin mainitsema ”laittomuuden ihminen” eli ”tuhon poika” ja ne ”väärät opettajat”, jotka Pietari tuomitsi tuhoisien lahkojen muodostamisesta ja jotka ”kieltävät omistajankin, joka heidät osti” (2Te 2:3–5; 2Pi 2:1). (Ks. LAITTOMUUDEN IHMINEN.)

Ilmestyksen 17:8–15:n ja 19:19–21:n vertauskuvallisessa esityksessä valtakuntien, kansakuntien ja järjestöjen osoitetaan samalla tavoin olevan osa antikristusta (vrt. Ps 2:1, 2).

Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa niiden, jotka muodostavat antikristuksen, osoitetaan vastustavan toimintansa vuoksi kulkevan kohti lopullista tuhoa.