TOIVO

Toivo voi merkitä luottamusta; halun sävyttämää harrasta odotusta, että jotakin suotuisaa tapahtuu; uskoa, että se mitä halutaan, voidaan saada; onnistumisen mahdollisuutta; sitä, johon toiveet keskittyvät; toiveikkaan odotuksen tai lupauksen lähdettä; jotakin toivottua eli toivon kohdetta. Heprealainen verbijuuri qa·wahʹ, josta johtuvat ”toivoksi” käännetyt sanat, merkitsee pohjimmiltaan ’odottaa’ hyvin hartaasti (1Mo 49:18). Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa kreikan sanan el·pisʹ (toivo) merkitys on ’hyvän odotus’.

Ei todellista toivoa ilman Jumalaa. Tosi toivo, josta Raamatussa puhutaan, on enemmän kuin pelkkä toive, jolla ei ole ehkä perustetta tai mahdollisuutta toteutua. Se on myös parempi kuin pelkkä odotus, koska se, mitä odotetaan tapahtuvaksi, ei ole aina toivottavaa. Raamatussa osoitetaan, että maailman ihmisillä ei ole yleensä todellista, vankalla perustalla lepäävää toivoa; ihmiset ovat matkalla kohti kuolemaa, ja koska he eivät tiedä korkeamman lähteen tekemästä järjestelystä, heidän tulevaisuutensa on vailla toivoa. Salomo ilmaisi, kuinka tyhjänpäiväinen ihmisen tilanne on, ellei Jumala puutu asioiden kulkuun: ”Turhuuksien turhuutta – – kaikki on turhuutta!” (Sr 12:8; 9:2, 3.)

Uskollinen patriarkka Job sanoi, että puullakin on toivoa, että se versoo jälleen, mutta kun ihminen kuolee, hän on iäksi poissa. Mutta sitten Job osoitti, että hän tarkoitti tällä ihmistä, jonka oli tultava toimeen omin neuvoin, ilman Jumalan apua, sillä Job ilmaisi haluavansa ja toivovansa, että Jumala muistaisi häntä. (Job 14:7–15.) Samoin apostoli Paavali valistaa kristittyjä, joilla on ylösnousemustoivo, ettei heidän tulisi surra ”niin kuin muut, joilla ei ole toivoa” (1Te 4:13). Puhuessaan ei-juutalaisille kristityille Paavali osoittaa jälleen, että ennen kuin he olivat oppineet tuntemaan Jumalan Kristuksen kautta tekemän järjestelyn, he olivat vieraantuneet kansakunnasta, jonka kanssa Jumala oli ollut menneisyydessä tekemisissä, ja koska he olivat pakanoita, heillä ei tuolloin ’ollut toivoa, ja he olivat ilman Jumalaa maailmassa’ (Ef 2:12).

Ne jotka eivät pane toivoaan Jumalaan ja hänen lupaukseensa kuolleiden ylösnousemuksesta, esittävät usein samankaltaisia ajatuksia kuin ne Jerusalemin tottelemattomat asukkaat, jotka eivät ilmaisseet katumusta eivätkä surua, kun heidän kaupunkiaan uhkasi Jumalan kädestä tuleva tuhotuomio, vaan antautuivat aistillisen nautinnon valtaan. He sanoivat: ”Syötäköön ja juotakoon, sillä huomenna me kuolemme.” (Jes 22:13.) Apostoli varoittaa tällaisten toivottomien ihmisten asenteen turmelevasta vaikutuksesta (1Ko 15:32, 33).

Vääriä toiveita. Paavali ei kieltänyt sitä, että jotkin maailman ihmisten toiveet ovat järkeviä ja jotkin jopa suositeltavia. Sen sijaan hän osoitti, että ilman Jumalaa ihmisen toiveet ovat merkityksettömiä, ajan mittaan ne osoittautuvat todellisuudessa turhiksi.

Vähäpätöisten, tavallisten ja normaalien inhimillisten toiveiden lisäksi on kuitenkin vahingollisia toiveita. Näitä toiveita elätellään vääristä vaikuttimista. Ne saattavat ehkä joissakin tapauksissa näyttää täyttyvän, mutta todellisuudessa ne toteutuvat vain tilapäisesti, sillä sananlasku sanoo: ”Vanhurskaiden odotteena on ilo, mutta jumalattomien toivo raukeaa.” (San 10:28.) Lisäksi ”jumalattoman ihmisen kuollessa hänen toivonsa raukeaa, ja tyhjiin on rauennut voimallisuuteen perustuva odotus” (San 11:7). Itsekkäät toiveet ja sellaiset toiveet, jotka lepäävät petollisella materialismin, valheiden, väärän menettelyn tai ihmisten voiman tai lupausten perustuksella, johtavat siis varmasti pettymykseen.

Toivon lähde. Jehova Jumala on tosi toivon Lähde. Hän pystyy täyttämään kaikki lupauksensa ja häneen luottavien toiveet. Ansaitsemattoman hyvyytensä välityksellä hän on antanut ihmiskunnalle ”lohdutuksen ja hyvän toivon” (2Te 2:16). Hän on ollut vanhurskaiden toivo kaikkina aikoina. Häntä kutsuttiin ”Israelin toivoksi” ja Israelin ”esi-isien toivoksi” (Jer 14:8; 17:13; 50:7), ja Raamatun heprealaiset kirjoitukset sisältävät monia häneen kohdistettuja toivon ja luottamuksen ilmauksia. Silloinkin kun hänen kansansa oli ollut tottelematon hänelle ja se oli menossa pakkosiirtolaisuuteen, hän sanoi sille rakkaudellisessa huomaavaisuudessaan: ”Minä itse tunnen hyvin ne ajatukset, joita minulla on teitä kohtaan – – ne ovat rauhan eivätkä onnettomuuden ajatuksia, antaakseni teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer 29:11.) Babylonin pakkosiirtolaisuusaikana Jehovan lupaus piti yllä uskollisten israelilaisten uskoa ja toivoa; se vahvisti suuresti Hesekielin ja Danielin kaltaisia miehiä, sillä Jehova oli sanonut: ”Tulevaisuudestasi on toivoa – – ja pojat palaavat varmasti omalle alueelleen.” (Jer 31:17.) Tuo toivo toteutui, kun uskollinen juutalainen jäännös palasi rakentamaan uudelleen Jerusalemia ja sen temppeliä 537 eaa. (Esr 1:1–6).

On sopivaa toivoa palkintoa. Jumalan palvelija ei ole itsekäs toivoessaan saavansa palkinnon, koska jokainen, jolla on oikea näkemys Jumalasta ja joka todella tuntee hänet, tietää varmasti, että rakkaudellinen huomaavaisuus ja anteliaisuus ovat Jumalan huomattavia ominaisuuksia. Ihmisen täytyy uskoa paitsi siihen, että Jumala on, myös siihen, ”että hänestä tulee niiden palkitsija, jotka hartaasti etsivät häntä” (Hpr 11:6). Toivo saa kristityn sananpalvelijan pysymään tasapainoisena ja jatkamaan Jumalan palvelemista, koska hän tietää, että Jehova huolehtii hänen päivittäisistä tarpeistaan. Apostoli Paavali kiinnittää tähän huomiota Laissa esitettyjen periaatteiden avulla. Paavali lainaa 5. Mooseksen kirjan 25:4:ssä olevaa lakia: ”Et saa sitoa puivan sonnin suuta.” Sitten hän lisää: ”Meidän tähtemmehän se kirjoitettiin, koska kyntömiehen pitää kyntää toivossa ja puimamiehen puida osalliseksi pääsemisen toivossa.” (1Ko 9:9, 10.)

Uskon olennainen osa. Toivo on myös uskon olennainen osa; se on uskon pohja ja perustus (Hpr 11:1). Usko puolestaan kirkastaa ja vahvistaa toivoa. Lujittaakseen kristittyjä apostoli Paavali mainitsee Abrahamin erinomaisen esimerkin. Abrahamilla ja hänen vaimollaan Saaralla ei ollut inhimilliseltä kannalta katsottuna enää toivoa saada lapsia, mutta silti sanotaan: ”Vaikka toivo oli mennyt, hän uskoi silti toivoon nojautuen, että hänestä tulisi monien kansakuntien isä, sen mukaan mitä oli sanottu: ’Niin tulee siemenesi olemaan.’” Abraham tiesi, että hänen ruumiinsa ja Saaran ruumis olivat ’kuoleutuneet’ lasten saamiseen nähden. Mutta hän ei heikentynyt uskossa. Miksi? ”Jumalan lupauksen tähden hän ei horjunut epäuskossa, vaan tuli voimalliseksi uskonsa vaikutuksesta.” (Ro 4:18–20.)

Sitten apostoli soveltaa Abrahamin esimerkin uskosta ja toivosta kristittyihin ja toteaa lopuksi: ”Riemuitkaamme Jumalan kirkkauden toivon perusteella – –, eikä toivo johda pettymykseen, koska Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämeemme pyhän hengen välityksellä, joka meille annettiin.” (Ro 5:2, 5.)

Kristillinen toivo. Jeesus Kristus on kristittyjen ja todellisuudessa koko ihmiskunnan toivo. Ikuisen elämän saaminen taivaassa tai maan päällä ei ollut mahdollista kenellekään ihmiselle, ennen kuin Kristus Jeesus loi ”valoa elämään ja turmeltumattomuuteen hyvällä uutisella” (2Ti 1:10). Kristuksen hengestäsiinneille veljille luvataan taivaallinen toivo Jumalan suuren armon perusteella, hänen joka synnytti heidät ”uudelleen elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista nousemisen välityksellä” (1Pi 1:3, 4; Kol 1:5, 27; Tit 1:1, 2; 3:6, 7). Tämän onnellisen toivon on määrä toteutua ”Jeesuksen Kristuksen ilmestymisessä” (1Pi 1:13, 21; Tit 2:13). Apostoli Paavali sanoo siksi Kristusta Jeesusta ”meidän toivoksemme” (1Ti 1:1).

”Taivaallisesta kutsumisesta osallisilla” (Hpr 3:1) on ikuisen elämän ja turmeltumattomuuden toivo, jolla on vankat perusteet ja johon voidaan luottaa täydellisesti. Sen vahvistavat kaksi asiaa, joissa Jumalan on mahdotonta valehdella, nimittäin hänen lupauksensa ja hänen valansa, ja tuo toivo nojautuu Kristukseen, joka on nyt kuolemattomana taivaissa. Tästä toivosta sanotaankin, että se on kuin ”sielun ankkuri, sekä varma että luja, ja se ulottuu esiripun sisäpuolelle [niin kuin ylimmäinen pappi meni kaikkeinpyhimpään sovituspäivänä], jonne on meidän puolestamme mennyt edelläkävijä, Jeesus, josta on iäksi tullut ylimmäinen pappi Melkisedekin tavan mukaan” (Hpr 6:17–20).

Täytyy vahvistaa ja ylläpitää. Raamatussa tähdennetään lakkaamatta, että kristittyjen on pidettävä kiinni ”yhdestä toivosta” (Ef 4:4). On oltava jatkuvasti uuttera, puhuttava vapaasti ja ’ylpeiltävä’ itse toivosta (Hpr 3:6; 6:11). Ahdistuksessa kestäminen vahvistaa toivoa; se johtaa hyväksyttyyn tilaan Jumalan edessä, josta toivo on lähtöisin (Ro 5:2–5). Yhdessä uskon ja rakkauden kanssa toivo kuuluu niiden kolmen ominaisuuden joukkoon, jotka ovat olleet tunnusomaisia kristilliselle seurakunnalle sen jälkeen kun ensimmäisen vuosisadan seurakunnassa ilmenneet hengen ihmelahjat katosivat (1Ko 13:13).

Ominaisuuksia ja hyöty. Toivo on välttämätön kristitylle. Se liittyy iloon, rauhaan ja pyhän hengen voimaan (Ro 15:13). Se lisää puhevapautta silloin kun pyydetään Jumalalta ansaitsematonta hyvyyttä ja armoa (2Ko 3:12). Sen ansiosta kristitty voi kestää iloiten, olivatpa olosuhteet millaiset tahansa (Ro 12:12; 1Te 1:3). Soturin päätä suojaavan kypärän tavoin pelastuksen toivo suojelee mieltä, ja näin kristitty voi pysyä nuhteettomana (1Te 5:8). Toivo antaa voimaa. Vaikka maan päällä oleva voideltu kristitty ei ole vielä saanut taivaallisen elämän palkintoa, hän kaipaa sitä niin hartaasti, että hän odottaa toiveensa toteutumista kärsivällisesti ja kestävänä ankarista koettelemuksista ja vaikeuksista huolimatta (Ro 8:24, 25).

Toivo auttaa kristittyä viettämään puhdasta elämää, koska hän tietää, että Jumala ja Kristus, joihin hän on pannut toivonsa, ovat puhtaita ja että hän ei voi toivoa tulevansa Jumalan kaltaiseksi ja saavansa palkintoa, jos hän harjoittaa epäpuhtautta tai epävanhurskautta (1Jo 3:2, 3). Toivo liittyy läheisesti kaikkein suurimpaan ominaisuuteen, rakkauteen, sillä se, joka todella rakastaa Jumalaa, panee myös toivonsa kaikkiin Jumalan lupauksiin. Lisäksi hän toivoo uskonveljiensä parasta, rakastaa heitä ja luottaa heidän sydämensä vilpittömyyteen Kristuksen yhteydessä. (1Ko 13:4, 7; 1Te 2:19.)

Parempi kuin Lain alaisuudessa ollut toivo. Ennen kuin Israel sai Lain, kansakunnan uskolliset esi-isät olivat panneet toivonsa Jumalaan (Ap 26:6, 7; 1Mo 22:18; Mi 7:20; 2Ti 1:3). He odottivat Jumalan järjestelyä elämän saamiseksi. Kun Laki tuli, se näytti aluksi olevan heidän toivonsa täyttymys. Kävi kuitenkin päinvastoin: Laki paljasti kaikkien olevan syntisiä Jumalan edessä ja tekemällä rikkomukset ilmeisiksi se tuomitsi kaikki sen alaiset kuolemaan (Ga 3:19; Ro 7:7–11). Laki itsessään ei ollut huono vaan se oli pyhä, mutta juuri pyhyydellään ja vanhurskaudellaan se paljasti sen alaisuudessa olevien puutteet (Ro 7:12). Kuten profeettojen kautta oli ennustettu, Jumalan oli tuotava ”parempi toivo” Jeesuksen Kristuksen välityksellä siten, että Laki syrjäytettiin ja Kristukseen uskoville annettiin mahdollisuus lähestyä Jumalaa (Hpr 7:18, 19; 11:40; vrt. Jer 31:31–34).

Koko ihmiskunnan toivo. Jumalan ansaitsematonta hyvyyttä korostaa vielä sekin, että hänen Jeesuksen Kristuksen hengellisille veljille antamansa suurenmoinen toivo päästä Kristuksen kanssa osalliseksi taivaallisesta kutsumisesta (Hpr 3:1) liittyy läheisesti myös kaikkien niiden ihmisten toivoon, jotka haluavat palvella Jumalaa. Luotuaan yleiskatsauksen niiden toivoon, joiden odotteena on tulla taivaallisiksi ”Jumalan pojiksi” ja perijätovereiksi Kristuksen kanssa, apostoli Paavali selittää: ”Luomakunta kaipaa hartaan odotuksen vallassa Jumalan poikien ilmi tulemista. Sillä luomakunta alistettiin turhuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan alistajan toimesta, sen toivon varaan, että itse luomakuntakin vapautetaan turmeltuvuuden orjuudesta Jumalan lasten loistoisaan vapauteen.” (Ro 8:14, 17, 19–21.)

Paavali osoittaa Roomalaiskirjeen 8:20, 21:ssä, että Jehova Jumala ei tuhonnut ihmisen esi-isää Aadamia tämän langettua syntiin, vaan hän salli ihmisten syntyä epätäydellisestä isästä, ja näin he joutuivat turhuuden alaisuuteen ilman omaa syytään, perityn epätäydellisyyden vuoksi. Jumala ei kuitenkaan jättänyt heitä vaille toivoa vaan esitti huomaavaisesti toivon luvatun ”siemenen” välityksellä (1Mo 3:15; 22:18), joka on Jeesus Kristus (Ga 3:16). Messiaan ensimmäinen tuleminen oli ennustettu Danielin profetiassa (Da 9:24–27). Johannes Kastajan saarnaaminen herätti odotuksia Israelin kansakunnassa (Mt 3:1, 2; Lu 3:15). Jeesuksen palvelus, kuolema ja ylösnousemus täyttivät nuo toiveet. Koko ihmiskunnan – sekä elävien että kuolleiden – suuri toivo on kuitenkin Kristuksen valtakunta, jonka hallitessa hän ja hänen perijätoverinsa palvelevat taivaallisina kuninkaina ja pappeina. Silloin uskova ihmiskunta lopultakin vapautetaan epätäydellisyyden ja synnin turmeluksesta, ja ihmiset pääsevät varsinaiseen ”Jumalan lasten” asemaan. Heidän toivoaan vahvistaa se, että Jumala herätti Poikansa yli 1900 vuotta sitten. (Ap 17:31; 23:6; 24:15.)

Jehova Jumala on esittänyt Sanassaan Raamatussa ohjeita ja esimerkkejä, jotta kaikilla ihmisillä voisi olla toivo (Ro 15:4; 1Ko 10:11; 2Ti 3:16, 17). Niiden, joilla on tämä toivo, täytyy julistaa sitä toisille. Tällä tavalla se, jolla on toivo, pelastaa itsensä ja ne, jotka kuuntelevat häntä. (1Pi 3:15; 1Ti 4:16.)