UUSIA HAASTEITA JA TILAISUUKSIA

Kun veli Reschke oli vuonna 1980 käymässä maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa, häntä pyydettiin esittämään Betel-perheelle raportti Ugandan tapahtumista. Sen jälkeen hallintoelimen jäsenet ilmaisivat toivovansa, että Ugandaan voitaisiin lähettää jälleen lähetystyöntekijöitä. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että aika oli nyt siihen kypsä. Ugandassa voitiin järjestää taas suurempia kokoontumisia, ja vuoteen 1981 mennessä julistajien määrä oli ponnahtanut jo 175:een. Tuon vuoden heinäkuussa iloittiin uudesta 206 julistajan huipusta.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT JÄLLEEN TERVETULLEITA

Gileadin käyneet lähetystyöntekijät Jeffrey Welch ja Ari Palviainen saapuivat Keniasta Kampalaan syyskuussa 1982. Heti alusta saakka Jeff ja Ari, joina nämä kaksi veljeä tulivat tunnetuiksi, saivat ilahduttavia kokemuksia. ”Ihmiset tunsivat tuohon aikaan hengellistä nälkää”, muistelee Jeff, ”joten vetoavia artikkeleja sisältävät lehdet levittivät käytännössä itse itsensä.”

Joulukuussa Jeffin ja Arin seuraksi saapuivat Heinz ja Marianne Wertholz, jotka olivat valmistuneet Wiesbadenissa Saksassa pidetystä Gileadin rinnakkaiskoulusta. Aivan alusta pitäen Wertholzeihin teki syvän vaikutuksen se, miten ugandalaiset veljet kukoistivat vaarallisessa ja kovia kokeneessa yhteiskunnassa.

Heinz muistelee: ”Monet palvelut, kuten vesihuolto ja viestintäyhteydet, olivat poikki. Poliittinen tilanne oli edelleen jännittynyt. Useammin kuin kerran huhuttiin vallankumouksesta, ja armeijalla oli monia tiesulkuja. Ammuskelu ja ryöstely oli yleistä varsinkin pimeällä. Illan tullessa kaduilla ei saanut liikkua. Jokainen jäi kotiin toivoen – ja usein rukoillen – ettei yöllä tulisi kutsumattomia vieraita.”

Heinz ja Marianne saivat asua Sam Waiswan ja hänen perheensä luona sen aikaa kun he etsivät taloa, jota voitaisiin käyttää lähetyskotina. Vaikka Sam oli ammatiltaan opettaja, maassa vallitsevien olojen takia hänen taloudellinen tilanteensa oli kiristynyt, minkä vuoksi hänen perheensä vieraanvaraisuus oli erityisen merkittävää.

”Oli vaikea löytää taloa turvalliselta alueelta”, Heinz kertoo, ”ja niinpä jäimme Samin perheen luo viideksi kuukaudeksi. Opimme tuona aikana tuntemaan toisemme oikein hyvin. Toisinaan Samin suuri perhe nautti vain yhden aterian päivässä, mutta oli silti aina iloinen. Lapset olivat tottelevaisia ja kunnioittavia. Koska kaupungin vesihuolto ei toiminut kunnolla, lasten täytyi kantaa kotiin 20 litran muovisia vesikannuja päänsä päällä. Palveluksesta tullessamme meitä varten oli aina raikasta vettä. Opimme tietenkin säästäväisiksi. Esimerkiksi peseytymiseen käytimme vain muutaman litran vettä ja siitä jääneen veden säästimme astiassa WC:n huuhtelua varten.”

Huhtikuussa 1983, kymmenisen vuotta sen jälkeen kun ensimmäisten lähetystyöntekijöiden oli ollut pakko lähteä Ugandasta, nämä neljä uutta lähetystyöntekijää löysivät kodin suhteellisen turvalliselta alueelta. Yleinen turvattomuus ja elintarvikkeiden niukkuus tekivät elämästä monella tapaa haastavaa, mutta paikallisten veljien osoittama rakkaus korvasi monin verroin nuo epämukavuudet.

”Nautimme aina hyvän uutisen kertomisesta”, selittää Marianne. ”Ihmiset olivat uskonnollisia, useimmilla oli Raamattu, ja he olivat halukkaita keskustelemaan. Heitä oli helppo lähestyä, ja heillä oli hyvät tavat. Taloudellisista ja muista koettelemuksista huolimatta he hymyilivät aina iloisesti.”

”MITEN SANOTAAN. . .?”

1980-luvulla ahkerat ugandalaiset julistajat ottivat avosylin vastaan innokkaat lähetystyöntekijät, joita saapui tasaisena virtana. Jotkut olivat vastikään käyneet Gileadin; toisten oli ollut pakko lähteä lähetysalueeltaan Zairesta (nyk. Kongon demokraattisesta tasavallasta). Kun lähetystyöntekijöiden määrä lisääntyi Kampalassa ja Jinjassa, noita tiheästi asuttuja alueita pystyttiin käymään läpi perusteellisemmin, ja lähetystyöntekijät olivat innoissaan nähdessään Ugandan kentän olevan valmis elonkorjuuta varten. Haasteena ei niinkään ollut kiinnostuneiden löytäminen vaan heidän auttamisensa edistymään.

Saatuaan kuukausien ajan valmennusta Gileadissa Mats Holmkvist uhkui tarmoa ja ryhtyi innolla opiskelemaan paikallista kieltä voidakseen kasvattaa tapaamiensa ihmisten kiinnostusta totuuteen. Fred Nyende toimi noihin aikoihin erikoistienraivaajana Entebbessä, ja hyvänä kääntäjänä ja tulkkina hän pystyi opettamaan uusia lähetystyöntekijöitä puhumaan ymmärrettävästi lugandaa, joka sai helposti kielen menemään solmuun. Mats huomasi, että uuden kielen opetteleminen olikin melko uuvuttava kokemus.

”Miten lugandaksi sanotaan ’Jumalan valtakunta’?” kysyi Mats yhdellä ensimmäisistä kielikurssin tunneista.

”Obwakabaka bwa Katonda”, kuului Fredin rytmikäs vastaus.

Matsin korvissa se kuulosti aivan mahdottomalta, ja häntä kadutti, että oli tullut edes kysyneeksi sitä. Kaikesta huolimatta Mats edistyi erinomaisesti, ja hänestä tuli oikea lugandan kielen taitaja.

1963 Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä saapuu.

1973 Jehovan todistajien toiminta kielletään ja lähetystyöntekijät karkotetaan.

1982 Lähetystyöntekijät pääsevät jälleen maahan.