JUUDA

(’kiitetty, kiitettävä’).

1. Jaakobin neljäs poika, jonka hänen vaimonsa Lea synnytti (1Mo 29:35; 1Ai 2:1). Vietettyään noin yhdeksän vuotta elämästään Haranissa Paddan-Aramissa Juuda vietiin koko Jaakobin muun huonekunnan kanssa Kanaaniin (vrt. 1Mo 29:4, 5, 32–35; 30:9–12, 16–28; 31:17, 18, 41). Myöhemmin hän asui isänsä kanssa Sukkotissa ja sitten Sikemissä. Juuda osallistui ilmeisesti Sikemin kaupungin ryöstämiseen sen jälkeen kun Hamorin poika oli tehnyt väkivaltaa hänen sisarelleen Dinalle ja Simeon ja Leevi olivat kostaneet Dinan puolesta surmaamalla kaikki Sikemin miespuoliset asukkaat. (1Mo 33:17, 18; 34:1, 2, 25–29.)

Suhde Joosefiin. Koska Jaakob suosi Joosefia, Juuda ja muut Joosefin velipuolet alkoivat ajan mittaan vihata häntä. Heidän vihansa yltyi sen jälkeen kun Joosef oli kertonut kaksi untaan, jotka osoittivat hänen jonain päivänä olevan heidän yläpuolellaan. Niinpä kun Jaakob lähetti Joosefin ottamaan selvää velipuoltensa voinnista näiden ollessa paimentamassa katraita, he, nähdessään hänet jo kaukaa, alkoivat punoa juonia hänen surmaamisekseen. Ruuben halusi kuitenkin pelastaa Joosefin hengen, ja hänen ehdotuksestaan he heittivät Joosefin kuivaan vesikuoppaan. (1Mo 37:2–24.)

Kun ismaelilaisten karavaani tuli näkyviin, Juuda sai ilmeisesti Ruubenin poissa ollessa toiset vakuuttuneiksi siitä, että olisi parempi myydä Joosef ohikulkumatkalla oleville kauppiaille kuin murhata hänet (1Mo 37:25–27). Vaikka Joosef anoi sääliä, he myivät hänet 20 hopearahasta (jos sekeleitä, 44 dollaria) (1Mo 37:28; 42:21). Vaikka kaikki viittaa siihen, että Juudan pääasiallisena huolenaiheena oli Joosefin hengen pelastaminen ja että myynti itsessään osoittautui myöhemmin siunaukseksi kaikille asianosaisille, Juuda syyllistyi yhtä lailla kuin toisetkin vakavaan syntiin, joka vaivasi pitkään hänen omaatuntoaan (1Mo 42:21, 22; 44:16; 45:4, 5; 50:15–21). (Myöhemmin israelilaisille annetun Mooseksen lain alaisuudessa tästä rikkomuksesta seurasi kuolemanrangaistus; 2Mo 21:16.) Lisäksi Juuda oli myöhemmin muiden mukana harhauttamassa Jaakobia luulemaan, että villipeto oli surmannut Joosefin (1Mo 37:31–33). Juuda oli tuolloin noin 20-vuotias.

Juudan perhe. Tämän tapauksen jälkeen Juuda lähti nähtävästi pois veljiensä luota. Hän pystytti telttansa lähelle adullamilaista Hiraa, ja he ilmeisesti ystävystyivät keskenään. Näihin aikoihin Juuda meni naimisiin kanaanilaisen Suan tyttären kanssa, joka synnytti hänelle kolme poikaa: Erin, Onanin ja Selaan. Nuorimmainen, Selaa, syntyi Aksibissa. (1Mo 38:1–5.)

Juuda valitsi myöhemmin esikoiselleen Erille vaimoksi Tamarin. Er oli kuitenkin niin paha, että Jehova teloitti hänet. Juuda neuvoi sitten toista poikaansa Onania panemaan täytäntöön lankousavioliiton. Vaikka Onan yhtyikin Tamariin, ”hän päästi siemennesteensä maahan ollakseen antamatta veljelleen jälkeläisiä”. Tästä syystä Jehova löi hänetkin kuoliaaksi. Juuda kehotti sitten Tamaria palaamaan isänsä kotiin ja odottamaan Selaan varttumista aikuiseksi. Senkään jälkeen kun Selaa oli tullut täysikasvuiseksi, Juuda ei antanut häntä aviopuolisoksi Tamarille, koska hän nähtävästi järkeili, että hänen nuorin poikansakin voisi kuolla. (1Mo 38:6–11, 14.)

Kun Juuda siis oli jäänyt leskeksi ja Tamar sai kuulla appensa olevan menossa Timnaan, Tamar pukeutui portoksi ja istuutui Enaimin tienhaaraan, mistä Juuda kulkisi ohi. Juuda ei tuntenut miniäänsä vaan luuli häntä portoksi ja yhtyi häneen. Kun myöhemmin tuli ilmi, että Tamar oli raskaana, Juuda vaati hänen polttamistaan porttona. Mutta kun oli esitetty todisteet siitä, että Tamar oli raskaana juuri Juudasta, tämä huudahti: ”Hän on minua vanhurskaampi siitä syystä, etten antanut häntä pojalleni Selaalle.” Näin Juuda oli tietämättään täyttänyt Selaan paikan laillisten jälkeläisten isänä. Noin puolen vuoden kuluttua Tamar synnytti kaksoset Peresin ja Serahin. Juuda ei enää yhtynyt häneen. (1Mo 38:12–30.)

Egyptiin noutamaan elintarvikkeita. Nälänhädän riepottelemaan Kanaaniin jonkin ajan kuluttua kantautuneiden tietojen mukaan Egyptissä oli saatavilla ravintoa. Jaakob lähetti siksi sinne kymmenen poikaansa, Juudan heidän joukossaan, noutamaan elintarvikkeita. Heidän velipuolensa Joosef toimi tuohon aikaan Egyptin elintarvikevirkamiehenä. Joosef tunsi velipuolensa heti, mutta he eivät tunnistaneet häntä. Joosef syytti heitä vakoojiksi ja sanoi, etteivät he saaneet palata ilman Benjaminia, jonka he olivat maininneet kieltäessään olevansa vakoojia. Lisäksi Joosef sidotutti yhden velipuolistaan, Simeonin, ja otti hänet panttivangiksi. (1Mo 42:1–25.)

Koska Jaakob luuli menettäneensä sekä Joosefin että Simeonin, hän ei tietenkään halunnut päästää Benjaminia toisten poikiensa mukaan Egyptiin. Ruubenin tunteellinen lausahdus, että Jaakob voisi surmata kaksi hänen omaa poikaansa, ellei hän toisi Benjaminia takaisin, ei kuulostanut kyllin vakuuttavalta ehkä siksi, että hän oli osoittautunut epäluotettavaksi raiskaamalla isänsä sivuvaimon (1Mo 35:22). Juuda onnistui lopulta saamaan isänsä suostumuksen sillä perusteella, että hän lupasi vastata Benjaminista. (1Mo 42:36–38; 43:8–14.)

Kun Jaakobin pojat olivat ostaneet leipäviljaa Egyptistä ja he olivat kotimatkalla, Joosefin taloudenhoitaja tavoitti heidät ja syytti heitä varkaudesta (todellisuudessa Joosefin keksimä juoni). Kun varastetuksi väitetty esine löytyi Benjaminin säkistä, miehet palasivat ja menivät Joosefin taloon. Juuda vastasi tuolloin syytökseen, esitti kaunopuheisen ja hartaan anomuksen Benjaminin ja isänsä puolesta ja pyysi, että hänestä itsestään tehtäisiin orja Benjaminin sijasta. Juudan vilpitön anomus liikutti Joosefia niin syvästi, ettei hän enää kyennyt hillitsemään tunteitaan. Kun Joosef sitten jäi yksin veljiensä kanssa, hän ilmaisi, kuka hän oli. Annettuaan velipuolilleen anteeksi sen, että he olivat myyneet hänet orjaksi, hän käski heidän hakea Jaakobin ja palata sitten Egyptiin, koska nälänhätä jatkuisi vielä viisi vuotta. (1Mo 44:1–45:13.)

Jaakobin ja koko hänen huonekuntansa lähestyessä myöhemmin Egyptiä hän ”lähetti Juudan edellään Joosefin luo antamaan tietoa hänen edellään Goseniin” (1Mo 46:28).

Ylempi veljiensä keskuudessa. Huolehtimalla iäkkäästä isästään ja yrittämällä jalomielisesti varjella Benjaminin vapautta oman vapautensa kustannuksella Juuda osoittautui ylemmäksi veljiensä keskuudessa (1Ai 5:2). Enää hän ei ollut se Juuda, joka oli nuoruudessaan osallistunut sikemiläisten ryöstämiseen, vääryyteen velipuoltaan Joosefia kohtaan sekä oman isänsä pettämiseen. Erinomaisen johtamistaitonsa vuoksi Juudalla oli yhtenä Israelin 12 heimon päämiehenä oikeus saada kuolevalta isältään erityinen profeetallinen siunaus (1Mo 49:8–12). Sen täyttymystä tarkastellaan tuonnempana.

2. Juudasta polveutunut heimo. Noin 216 vuotta sen jälkeen kun Juuda oli tullut Jaakobin huonekunnan mukana Egyptiin, heimon 20-vuotiaiden ja sitä vanhempien sotakuntoisten miesten määrä oli kasvanut 74600:aan – määrä oli suurempi kuin missään muussa 12 heimosta (4Mo 1:26, 27). 40-vuotisen erämaavaelluksen lopussa Juudan luetteloitujen miesten määrä oli kasvanut 1900:lla (4Mo 26:22).

Tabernaakkeli sekä sen kalusteet ja välineet rakennettiin Juudan heimoon kuuluvan Besalelin ja hänen danilaisen avustajansa Oholiabin johdolla (2Mo 35:30–35). Pyhäkön valmistuttua Juuda leiriytyi Isaskarin ja Sebulonin heimojen kanssa sen itäpuolelle (4Mo 2:3–8).

Ensimmäisiä merkkejä johtoasemasta. Jaakobin profeetallisessa siunauksessa Juuda asetettiin johtavaan asemaan (1Mo 49:8; vrt. 1Ai 5:2), ja jo heimon varhaishistoria vahvistaa sen toteutuneen. Johtomiehensä Nahsonin alaisuudessa Juudan heimo johti marssia erämaan halki (4Mo 2:3–9; 10:12–14). Tästä heimosta oli lähtöisin myös Kaleb, toinen niistä kahdesta uskollisesta vakoojasta, jotka saivat palata Luvattuun maahan. Vaikka Kalebille oli jo karttunut ikää, hän osallistui toimeliaasti Juudalle määrätyn maa-alueen valloittamiseen. Jumala oli ilmoittanut tämän heimon johtavan taistelua kanaanilaisia vastaan, minkä se tekikin yhdessä simeonilaisten kanssa. (4Mo 13:6, 30; 14:6–10, 38; Jos 14:6–14; 15:13–20; Tu 1:1–20; vrt. 5Mo 33:7.) Myöhemmin Juuda johti jälleen Jumalan valtuuttamana Benjaminin rankaisemiseen tähtäävää sotatointa (Tu 20:18).

Juudan perintöosa. Juudan heimolle arvalla jaettu alue rajoittui pohjoisessa Benjaminin ja Danin alueisiin (Jos 15:5–11; 18:11), idässä Suolamereen (Kuolleeseenmereen) (Jos 15:5) ja lännessä Suureenmereen (Välimereen) (Jos 15:12). Eteläraja ulottui nähtävästi Kuolleenmeren eteläkärjestä lounaaseen Akrabbimin ylämäkeen, jatkui sieltä Siniin, kulki kohti pohjoista Kades-Barnean vierestä ja suuntautui lopulta Välimereen Hesronin, Addarin, Karkan ja Asmonin sekä Egyptin purolaakson kautta (Jos 15:1–4). Osa tästä etupäässä Beerseban ympärille keskittyneestä alueesta määrättiin simeonilaisille (Jos 19:1–9). Myös keniläiset – Moosekselle avioliiton kautta sukua oleva ei-israelilainen suku – asettuivat asumaan Juudan alueelle (Tu 1:16).

Muinaiselle Juudan heimolle määrätyllä alueella oli useita luonnoltaan erilaisia seutuja. Etelässä on Negev, joka on pääosin 450–600 m merenpinnan yläpuolella olevaa ylätasankoa. Välimeren rannikolle levittäytyy Filistean tasanko, jonka hiekkakinokset työntyvät paikka paikoin jopa 6 km:n päähän rannikolta. Tällä kumpuilevalla tasangolla oli kauan sitten viinitarhoja, oliivilehtoja ja viljapeltoja (Tu 15:5). Aivan sen itäpuolella kohoaa kukkula-alue, jota useat laaksot halkovat ja joka kohoaa etelässä n. 450 m merenpinnan yläpuolelle. Tämä seutu on nimeltään Sefela (merk. ’alanko’), ja se oli ennen muinoin sykomoripuiden peitossa (1Ku 10:27). Se on alankoa verrattuna kauempana idässä sijaitsevaan Juudan vuoristoon, jonka huiput kohoavat n. 600–1000 m merenpinnan yläpuolelle. Juudan vuoriston itärinteen karut kukkulat muodostavat Juudan erämaan.

Joosuan johdolla oli nähtävästi murrettu kanaanilaisten valta Juudalle määrätyllä alueella. Mutta koska sinne ei ilmeisesti perustettu varuskuntia, alkuperäiset asukkaat näyttävät palanneen esimerkiksi Hebronin ja Debirin kaupunkeihin luultavasti sillä välin, kun israelilaiset olivat sotimassa jossakin muualla. Nämä paikat jouduttiin siksi valloittamaan uudelleen. (Vrt. Jos 12:7, 10, 13; Tu 1:10–15.) Alatasangon asukkaita, joilla oli hyvin varustettuja sotavaunuja, ei kuitenkaan häädetty. Heihin kuuluivat epäilemättä Gatin ja Asdodin filistealaiset. (Jos 13:2, 3; Tu 1:18, 19.)

Tuomareista Sauliin. Myrskyisänä tuomarien aikakautena Juuda lankesi muiden heimojen tavoin toistuvasti epäjumalanpalvelukseen. Jehova salli siksi ympäröivien kansakuntien, etenkin ammonilaisten ja filistealaisten, tehdä ryöstöretkiä Juudan alueelle. (Tu 10:6–9.) Simsonin päivinä olivat Juudan heimoon kuuluvat menettäneet täysin otteensa Gazan, Ekronin ja Askelonin filistealaiskaupunkeihin ja lisäksi filistealaisista oli tullut todellisuudessa heidän valtaherrojaan (Tu 15:9–12). Ilmeisesti vasta Samuelin aikana Juudan alue saatiin takaisin filistealaisilta (1Sa 7:10–14).

Sen jälkeen kun Samuel oli voidellut Benjaminin heimoon kuuluvan Saulin Israelin ensimmäiseksi kuninkaaksi, Juudan miehet taistelivat uskollisesti hänen johdollaan (1Sa 11:5–11; 15:3, 4). Useimmat taistelut käytiin filistealaisia vastaan (1Sa 14:52), jotka näyttävät saaneen jälleen yliotteen israelilaisista (1Sa 13:19–22). Vähitellen heidän valtansa kuitenkin heikkeni. Saul ja hänen poikansa Jonatan saivat heistä Jehovan avulla voittoja Mikmasista Aijaloniin ulottuvalla alueella (1Sa 13:23–14:23, 31). Tunkeuduttuaan myöhemmin Juudaan filistealaiset kärsivät jälleen tappion, kun Juudan heimoon kuuluva paimenpoika Daavid surmasi heidän esitaistelijansa Goljatin (1Sa 17:4, 48–53). Kuningas Saul asetti sitten israelilaissotureiden johtoon Daavidin, joka oli aiemmin voideltu Israelin seuraavaksi kuninkaaksi. Sotapäällikkönä Daavid tuki uskollisesti Saulia ja sai lisää voittoja filistealaisista. (1Sa 18:5–7.) Juudan heimo oli tuolloin kuin ”leijonanpentu”, koska heimon jäsen Daavid ei ollut vielä saanut kuninkaanvaltaa (1Mo 49:9).

Kun Saul alkoi pitää Daavidia uhkana kuninkuudelleen ja julisti hänet lainsuojattomaksi, Daavid pysyi edelleen uskollisena Saulille, koska tämä oli Jehovan voideltu. Daavid ei koskaan asettunut Israelin vihollisten puolelle, eikä hän itse vahingoittanut Saulia eikä sallinut muidenkaan vahingoittaa häntä. (1Sa 20:30, 31; 24:4–22; 26:8–11; 27:8–11; 30:26–31.) Sen sijaan Daavid taisteli Israelin vihollisia vastaan. Erään kerran hän pelasti Juudalle kuuluvan Keilan kaupungin filistealaisten käsistä (1Sa 23:2–5).

Jaakobin siunauksen täyttymys Daavidissa. Lopulta koitti Jumalan aika siirtää kuninkaanvalta Benjaminin heimolta Juudan heimolle. Saulin kuoleman jälkeen Juudan miehet voitelivat Daavidin kuninkaaksi Hebronissa. Toiset heimot pysyivät kuitenkin uskollisina Saulin huoneelle ja tekivät hänen pojastaan Is-Bosetista kuninkaansa. Näiden kahden valtakunnan välillä oli jatkuvasti yhteenottoja, kunnes Is-Bosetin voimakkain tukija Abner siirtyi Daavidin puolelle. Vähän tämän jälkeen Is-Boset murhattiin. (2Sa 2:1–4, 8, 9; 3:1–4:12.)

Kun Daavidista tuli sittemmin koko Israelin kuningas, ’Jaakobin pojat’, ts. kaikki Israelin heimot, kiittivät Juudaa ja heittäytyivät häntä edustavan hallitsijan eteen. Daavid saattoi sen vuoksi nousta Jerusalemia vastaan, vaikka se oli periaatteessa benjaminilaisten alueella, ja tehdä siitä Siionin linnoituksen valloittamisen jälkeen pääkaupunkinsa. Daavid käyttäytyi useimmiten kiitettävästi. Hänen kauttaan Juudan heimo sai kiitosta esimerkiksi oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden ominaisuuksista ja myös kansakunnalle tekemistään palveluksista, mm. sen turvallisuudesta huolehtimisesta, kuten Jaakob oli ennustanut kuolinvuoteellaan esittämässään siunauksessa. Juudan käsi oli todella hänen vihollistensa niskassa, kun Daavid alisti valtaansa filistealaiset (jotka olivat kahdesti yrittäneet syöstä hänet valtaistuimelta Siionissa) sekä moabilaiset, syyrialaiset, edomilaiset, amalekilaiset ja ammonilaiset. Näin Israelin rajat ulotettiin lopulta Daavidin hallituskaudella sinne, minne Jumala oli ne säätänyt. (1Mo 49:8–12; 2Sa 5:1–10, 17–25; 8:1–15; 12:29–31.)

Daavidin kanssa tehdyn, Valtakuntaa koskevan ikuisen liiton vuoksi Juudan heimolla oli hallussaan valtikka ja käskijänsauva 470 vuotta (1Mo 49:10; 2Sa 7:16). Kuitenkin vain Daavidin ja Salomon hallituskausilla valtakunta oli yhtenäinen ja kaikki Israelin heimot heittäytyivät Juudan eteen. Koska Salomo lankesi hallituskautensa loppupuolella luopumukseen, Jehova repäisi kymmenen heimoa pois seuraavalta Juudan kuninkaalta Rehabeamilta ja antoi ne Jerobeamille (1Ku 11:31–35; 12:15–20). Vain leeviläiset sekä Benjaminin ja Juudan heimot pysyivät uskollisina Daavidin huoneelle (1Ku 12:21; 2Ai 13:9, 10).

3. Juudan valtakunta, johon kuului Benjaminin heimo (2Ai 25:5). Salomon kuoleman jälkeen muut kymmenen heimoa muodostivat itsenäisen valtakunnan efraimilaisen Jerobeamin alaisuuteen.

Pian sen jälkeen, Rehabeamin viidentenä hallitusvuotena, Egyptin kuningas Sisak tunkeutui Juudan valtakuntaan aina Jerusalemiin asti ja valloitti linnoitettuja kaupunkeja edetessään (1Ku 14:25, 26; 2Ai 12:2–9).

Noin 40 vuoden pituisena ajanjaksona Juudan kuninkaiden Rehabeamin, Abiamin (Abian) ja Asan hallitessa Juudan ja Israelin valtakunnat ottivat toistuvasti yhteen (1Ku 14:30; 15:7, 16). Asan seuraaja Josafat lankoutui kuitenkin Israelin jumalattoman kuninkaan Ahabin kanssa. Vaikka tämä merkitsi rauhaa näiden kahden valtakunnan välillä, Josafatin pojan Joramin ja Ahabin tyttären Ataljan avioliitto osoittautui tuhoisaksi Juudalle. Ataljan vaikutuksesta Joram syyllistyi räikeään luopumukseen. Hänen hallituskaudellaan filistealaiset ja arabit tunkeutuivat Juudaan ja vangitsivat ja tappoivat kaikki hänen poikansa lukuun ottamatta nuorinta, Jehoahasia (Ahasjaa). Kun Ahasja tuli kuninkaaksi, hänkin seurasi jumalattoman Ataljan ohjeita. Ahasjan väkivaltaisen kuoleman jälkeen Atalja surmasi kaikki kuninkaalliset jälkeläiset. Epäilemättä Jumalan ohjauksesta Joas-lapsi, Daavidin valtaistuimen laillinen perillinen, kätkettiin, ja siksi hän jäi eloon. Vallananastaja Atalja hallitsi sillä välin kuningattarena, kunnes hänet teloitettiin ylimmäisen papin Jehojadan käskystä. (2Ai 18:1; 21:1, 5, 6, 16, 17; 22:1–3, 9–12; 23:13–15.)

Vaikka Joasin hallituskausi alkoi hyvin, hän luopui tosi palvonnasta ylimmäisen papin Jehojadan kuoleman jälkeen (2Ai 24:2, 17, 18). Ei myöskään Joasin poika Amasja pysynyt vanhurskaalla tiellä. Vuosia kestäneen rauhanomaisen rinnakkaiselon jälkeen kymmenen heimon valtakunta ja Juudan valtakunta kohtasivat hänen hallituskaudellaan jälleen toisensa taistelukentällä, ja Juuda koki nöyryyttävän tappion. (2Ai 25:1, 2, 14–24.) Seuraava Juudan kuningas, Ussia (Asarja), teki sitä, mikä oli oikein Jehovan silmissä, lukuun ottamatta tunkeutumistaan pyhäkköön. Hänen seuraajansa Jotam osoittautui uskolliseksi kuninkaaksi. Jotamin poika Ahas taas tuli surullisen kuuluisaksi laajamittaisen epäjumalanpalveluksen harjoittamisesta. (2Ai 26:3, 4, 16–20; 27:1, 2; 28:1–4.)

Ahasin hallituskaudella edomilaiset ja filistealaiset sekä pohjoinen valtakunta ja Syyria hyökkäsivät Juudaan. Keskenään liittoutuneet syyrialaiset ja israelilaiset uhkasivat jopa syöstä Ahasin valtaistuimelta ja asettaa Juudan kuninkaaksi miehen, joka ei kuulunut Daavidin sukuhaaraan. Vaikka profeetta Jesaja vakuutti, ettei näin tapahtuisi, epäuskoinen Ahas lahjoi Assyrian kuninkaan Tiglat-Pileser III:n tulemaan hänen avukseen. Tämän epäviisaan teon vuoksi Juuda joutui Assyrian raskaan ikeen alle. (2Ai 28:5–21; Jes 7:1–12.)

Ahasin poika Hiskia ennallisti tosi palvonnan ja kapinoi Assyrian kuningasta vastaan (2Ku 18:1–7). Sanherib hyökkäsi siksi Juudaan ja valloitti monia linnoitettuja kaupunkeja. Jerusalemia ei kuitenkaan koskaan vallattu, sillä Jehovan enkeli löi assyrialaisten leirissä 185000 yhtenä yönä. Sanherib palasi nöyryytettynä Niniveen. (2Ku 18:13; 19:32–36.) Kymmenen heimon valtakunta oli tullut tiensä päähän noin kahdeksan vuotta aiemmin, 740 eaa., kun assyrialaiset kukistivat sen pääkaupungin Samarian (2Ku 17:4–6).

Seuraava Juudan kuningas, Hiskian poika Manasse, aloitti taas epäjumalanpalveluksen. Mutta kun Assyrian kuningas vei hänet vankina Babyloniin, hän katui ja ryhtyi uskonnollisiin uudistuksiin palattuaan Jerusalemiin. (2Ai 33:10–16.) Hänen poikansa Amon vajosi kuitenkin takaisin epäjumalanpalvelukseen (2Ai 33:21–24).

Viimeinen laaja-alainen kampanja epäjumalanpalvelusta vastaan käytiin Amonin pojan Josian hallituskaudella. Silloin oli kuitenkin liian myöhäistä saada aikaan aitoa katumusta tavallisen kansan keskuudessa. Sen takia Jehova määräsi, että Juuda ja Jerusalem oli autioitettava täysin. Josia itse sai lopulta surmansa yrittäessään Megiddossa käännyttää egyptiläisjoukkoja takaisin niiden ollessa matkalla Karkemisiin auttamaan Assyrian kuningasta. (2Ku 22:1–23:30; 2Ai 35:20.)

Neljä viimeistä Juudan kuningasta, Jehoahas, Jojakim, Jojakin ja Sidkia, osoittautuivat huonoiksi hallitsijoiksi. Farao Neko syöksi Jehoahasin valtaistuimelta, määräsi Juudan maalle raskaan sakon ja teki Jehoahasin veljestä Jojakimista kuninkaan. (2Ku 23:31–35.) Myöhemmin, ilmeisesti sen jälkeen kun Jojakim oli hallinnut kahdeksan vuotta, hänestä tehtiin Babylonin kuninkaan Nebukadnessarin vasalli. Nebukadnessar oli aiemmin lyönyt egyptiläiset Karkemisissa. Jojakim palveli Babylonin kuningasta kolme vuotta, mutta sitten hän kapinoi. (2Ku 24:1; Jer 46:2.) Sen jälkeen Nebukadnessar nousi Jerusalemia vastaan ilmeisesti aikomuksenaan viedä kapinallinen kuningas vankina Babyloniin (2Ai 36:6). Jojakimia ei kuitenkaan koskaan viety Babyloniin, sillä hän kuoli tavalla, jota Raamatussa ei paljasteta. Myöhemmin Jojakinista tuli kuningas. Hallittuaan vain kolme kuukautta ja kymmenen päivää hän antautui vapaaehtoisesti Nebukadnessarille, ja hänet sekä kuningashuoneen jäseniä ja tuhansia hänen alamaisiaan vietiin Babyloniin pakkosiirtolaisuuteen. Nebukadnessar asetti sitten Juudan valtaistuimelle Jojakinin sedän Sidkian. (2Ku 24:6, 8–17; 2Ai 36:9, 10.)

Ollessaan yhdeksättä vuottaan vasallikuninkaana Sidkia kapinoi ja yritti saada Egyptin sotilasmahdilta tukea Babylonia vastaan (2Ku 24:18–25:1; 2Ai 36:11–13; Hes 17:15–21). Nebukadnessar marssitti sen tähden armeijansa Juudaan. Jerusalemia piiritettiin puolitoista vuotta, kunnes lopulta päästiin murtautumaan sen muurien läpi. Sidkia pakeni, mutta hänet vangittiin, hänen poikansa surmattiin hänen edessään ja sitten hänet sokaistiin. Seuraavassa kuussa useimmat eloon jääneet vietiin pakkosiirtolaisuuteen. Gedalja nimitettiin käskynhaltijaksi valvomaan niitä harvoja, jotka olivat jääneet jäljelle Juudan alhaisosta. Gedaljan murhaamisen jälkeen kansa pakeni Egyptiin. Näin Juudan maa oli täysin autio seitsemännessä kuussa 607 eaa. (2Ku 25:1–26; ks. yksityiskohtia kutakin kuningasta käsittelevästä artikkelista.)

Hallitusvaltaa ei menetetty. Tämä Juudan valtakunnan onneton loppu ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että valtikka ja käskijänsauva olisi poistettu tuolta heimolta ainiaaksi. Jaakobin kuolinvuodeprofetian mukaan Juudan heimon oli määrä tuottaa pysyvä kuninkaallinen perillinen, Silo (merk. ’hän jonka se on; hän jolle se kuuluu’). (1Mo 49:10.) Ennen Juudan valtakunnan kukistumista Jehova osoitti sen vuoksi sopivasti Sidkialle seuraavat sanat Hesekielin kautta: ”Poista turbaani ja nosta pois kruunu. Tämä ei jää tällaiseksi. Korota alhainen ja alenna korkea. Raunioiksi, raunioiksi, raunioiksi minä panen sen. Eikä tämäkään tule varmasti kenenkään omaksi, ennen kuin tulee hän, jolla on laillinen oikeus, ja minun on annettava se hänelle.” (Hes 21:26, 27.) Kuten enkeli Gabrielin noin 600 vuotta myöhemmin juutalaisneitsyelle Marialle antama ilmoitus osoitti, kenelläpä muulla oli laillinen oikeus kuin Jeesuksella, Jumalan Pojalla (Lu 1:31–33). Jeesuksesta Kristuksesta käytetään siksi sopivasti arvonimeä ”Leijona, joka on Juudan heimosta” (Il 5:5).

Pohjoiseen valtakuntaan verrattuna. Juudan valtakunta oli paljon vakaampi ja se myös pysyi noin 133 vuotta kauemmin kuin pohjoinen valtakunta. Useat seikat vaikuttivat tähän: 1) Jumalan Daavidin kanssa tekemän liiton vuoksi kuninkaallinen sukuhaara säilyi katkeamattomana, kun taas pohjoisen valtakunnan kruununperijöistä vain alle puolet oli kuninkaiden omia poikia. 2) Aaronin huoneen pappeuden jatkumisella Jerusalemin temppelissä oli Jehovan siunaus, ja se helpotti uskottoman kansakunnan paluuta Jumalansa luo (2Ai 13:8–20). Pohjoisessa valtakunnassa sitä vastoin vasikanpalvonnan aloittamista ja jatkamista pidettiin välttämättömänä, jotta voitiin säilyttää riippumattomuus Juudasta, ja ilmeisesti tämän vuoksi sitä ei yritetty juuria pois (1Ku 12:27–33). 3) Juudan 19 kuninkaasta neljä – Asa, Josafat, Hiskia ja Josia – olivat huomattavan antaumuksellisia tosi palvonnan puolesta, ja he panivat toimeen merkittäviä uskonnollisia uudistuksia.

Molempien valtakuntien historia valaisee kuitenkin sitä, että on typerää jättää Jehovan käskyt huomiotta ja turvautua sotilasliittoihin. Lisäksi korostetaan Jehovan pitkämielisyyttä tottelematonta kansaansa kohtaan. Kerran toisensa jälkeen hän lähetti profeettojaan kehottamaan kansaa katumaan, mutta heidän varoituksensa kaikuivat usein kuuroille korville (Jer 25:4–7). Juudassa palvelleita profeettoja olivat mm. Semaja, Iddo, Asarja, Oded, Hanani, Jeehu, Elieser, Jahasiel, Miika, Hoosea, Jesaja, Sefanja, Habakuk ja Jeremia. (Ks. ISRAEL nrot 2 ja 3.)

Pakkosiirtolaisuuden jälkeen.  Kun Kyyroksen säädös, jonka mukaan israelilaiset saivat palata Juudan maahan ja rakentaa sinne uudelleen temppelin, astui voimaan 537 eaa., eri heimojen edustajia palasi ilmeisesti kotimaahansa (Esr 1:1–4; Jes 11:11, 12). Hesekielin 21:27:n täyttymykseksi kukaan Daavidin sukuhaaraan kuuluva kuningas ei sen koommin hoitanut kotiin palanneiden asioita. On myös huomionarvoista, että heimojen välisestä mustasukkaisuudesta ei puhuta mitään, mikä osoittaa, että Efraim ja Juuda olivat todella yhdistyneet (Jes 11:13).

4. Ilmeisesti sama kuin leeviläinen Hodavja eli Hodeva, jonka pojat palasivat Serubbabelin kanssa Jerusalemiin (Esr 2:40; 3:9; Ne 7:43).

5. Leeviläinen Serubbabelin kanssa palanneiden luettelossa (Ne 12:1, 8).

6. Leeviläinen niiden joukossa, jotka lähettivät pois vierasmaiset vaimonsa ja poikansa (Esr 10:23, 44).

7. Benjaminilainen Jerusalemin asukas, joka palveli siellä valvontatehtävissä pakkosiirtolaisuuden jälkeen (Ne 11:7, 9).

8. Yksi niistä, jotka marssivat Jerusalemin muurin valmistuttua Nehemian järjestämässä vihkiäiskulkueessa (Ne 12:31, 34).

9. Pappi ja muusikko, joka marssi vihkiäiskulkueessa (Ne 12:31, 35, 36).