Otollisten uhrien uhraaminen Jehovalle

ERÄÄSSÄ historian vaiheessa voitiin Eedenin puutarhan itäpuolisen sisäänkäynnin luona nähdä erikoislaatuinen ilmiö.a Mahtavat kerubit seisoivat siellä vartiossa, ja heidän uhkaava olemuksensa osoitti selvästi, ettei kenenkään kannattaisi yrittää päästä heidän ohitseen. Pelkoa herätti myös jatkuvasti kääntyilevän miekan leimuava terä, joka todennäköisesti loi öisin aavemaista hohdettaan lähellä oleviin puihin. (1. Mooseksen kirja 3:24.) Vaikka tämä saattoi herättää kiinnostusta, mahdolliset katselijat pysyivät kunnioittavan välimatkan päässä.

Kain ja Abel saattoivat hyvinkin käydä tuossa paikassa monta kertaa. Koska he olivat syntyneet Aadamille ja Eevalle puutarhan ulkopuolella, he pystyivät vain arvailemaan, millaista olisi elää paratiisissa – kuten heidän vanhempansa olivat kerran eläneet – paikassa, jossa riittävä kosteus sai kasvillisuuden kukoistamaan rehevänä ja jossa oli runsaasti hedelmiä ja vihanneksia. Nyt se vähä, mitä Eedenistä voitiin nähdä, vaikutti epäilemättä viljelemättömältä ja rikkaruohojen valtaamalta alueelta.

Aadam ja Eeva olivat varmasti selittäneet lapsilleen, miksi puutarhasta ei huolehdittu ja miksi heidät oli karkotettu sieltä (1. Mooseksen kirja 2:17; 3:6, 23). Miten turhauttavalta tilanteen onkaan täytynyt tuntua Kainista ja Abelista! He näkivät tuon puutarhan, mutta eivät voineet mennä sinne. He olivat paratiisia lähellä, mutta kuitenkin siitä kaukana. Epätäydellisyys oli turmellut Kainin ja Abelin, eivätkä he pystyneet tekemään juuri mitään asian suhteen.

Tilannetta ei suinkaan parantanut se, millaiset heidän vanhempiensa välit olivat. Tuomitessaan Eevan Jumala sanoi: ”Mieheesi on sinun halusi, ja hän hallitsee sinua.” (1. Mooseksen kirja 3:16.) Tuon ennustuksen mukaisesti Aadam epäilemättä hallitsi nyt vaimoaan eikä ehkä enää kohdellut häntä kumppaninaan ja auttajanaan. Eeva puolestaan oli ilmeisesti epäterveellä tavalla riippuvainen tästä miehestä. Hänen ’haluaan’ kuvaillaan eräässä selitysteoksessa jopa ”sairautta lähenteleväksi himoksi”.

Raamatussa ei sanota, missä määrin tämä heidän avioliitossaan vallinnut tilanne vaikutti heidän poikiensa kunnioitukseen vanhempiaan kohtaan. On kuitenkin ilmeistä, että Aadamin ja Eevan esimerkki herätti levottomuutta heidän lapsissaan.

Eri teiden valitseminen

Lopulta Abelista tuli paimen ja Kain alkoi viljellä maata (1. Mooseksen kirja 4:2). Laumojaan paimentaessaan Abelilla oli epäilemättä paljon aikaa miettiä sitä epätavallista ennustusta, joka oli esitetty ennen kuin hänen vanhempansa karkotettiin Eedenistä: ”Minä panen vihollisuuden sinun ja naisen välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille. Se murskaa sinun pääsi, ja sinä murskaat sen kantapään.” (1. Mooseksen kirja 3:15.) Abel varmaankin pohdiskeli, miten Jumalan lupaus siemenestä, joka murskaisi käärmeen, täyttyisi, ja miten tämän siemenen kantapää murskattaisiin.

Jonkin ajan kuluttua, todennäköisesti Kainin ja Abelin ollessa jo aikuisia, he kumpikin esittivät Jehovalle uhrin. Koska Abel oli paimen, ei ollut yllättävää, että hän antoi ”katraansa esikoisia, vieläpä niiden rasvaisia osia”. Sitä vastoin Kain uhrasi ”maan hedelmiä”. Jehova hyväksyi Abelin uhrin, mutta ”hän ei katsonut lainkaan suopeasti Kainiin ja hänen uhrilahjaansa”. (1. Mooseksen kirja 4:3–5.) Miksi ei?

Jotkut sanovat syyksi sen, että Abel uhrasi ”katraansa esikoisia”, kun taas Kain antoi vain ”maan hedelmiä”. Ongelmana ei kuitenkaan ollut niiden tuotteiden laatu, joita Kain uhrasi, sillä kertomus sanoo Jehovan katsoneen suopeasti ”Abelia ja hänen uhrilahjaansa” ja vastenmielisyyttä tuntien ”Kainiin ja hänen uhrilahjaansa”. Jehova katsoi siis ensisijaisesti palvojan sydämentilaa. Mitä hän havaitsi? Heprealaiskirjeen 11:4:ssä sanotaan, että Abel antoi uhrinsa ”uskon vaikutuksesta”. Kainilta siis ilmeisesti puuttui se usko, joka teki Abelin uhrista otollisen.

Tässä suhteessa on merkille pantavaa, että Abelin uhrilahjaan sisältyi veren vuodattaminen. Hän on voinut päätellä aivan oikein, että Jumalan lupaukseen siemenestä, jonka kantapää murskattaisiin, sisältyisi elämän uhraaminen. Abelin uhrilahja oli siis mahdollisesti anomus sovituksen saamiseksi, ja se ilmaisi uskoa siihen, että Jumala antaisi aikanaan sovitusuhrin syntien puolesta.

Toisaalta Kain oli todennäköisesti ajatellut vain pintapuolisesti sitä uhrilahjaa, jonka hän esitti. ”Hänen uhrilahjansa merkitsi pelkästään Jumalan tunnustamista hyväntekijäksi”, esitti eräs 1800-luvulla elänyt raamatunselittäjä. ”Se paljasti selvästi, ettei hän tajunnut itsensä ja Luojansa välisten suhteiden todellisuudessa mitenkään rikkoutuneen eikä hän tuntenut mitään tarvetta tunnustaa syntiä tai riippuvaisuutta sovituksesta.”

Sitä paitsi Kain on esikoisena voinut jopa olettaa julkeasti, että hän oli luvattu siemen, joka hävittäisi Käärmeen, Saatanan. Eevakin on voinut elätellä sellaisia kunnianhimoisia toiveita esikoispojastaan (1. Mooseksen kirja 4:1). Jos Kain ja Eeva odottivat jotain tällaista, niin he erehtyivät tietysti pahan kerran.

Raamatussa ei sanota, miten Jehova osoitti hyväksyneensä Abelin uhrin. Jotkut esittävät, että tuli taivaasta kulutti sen. Oli miten oli, niin tajutessaan uhrilahjansa tulleen hylätyksi ”Kain suuttui kovasti, ja hänen kasvonsa alkoivat synkistyä” (1. Mooseksen kirja 4:5). Kain oli tuhoon vievällä tiellä.

Jehovan neuvo ja Kainin reaktio

Jehova puhui järkeä Kainille. ”Miksi olet suuttunut, ja miksi kasvosi ovat synkistyneet?” hän kysyi. Tämä antoi Kainille hyvän tilaisuuden tutkia tunteitaan ja vaikuttimiaan. Jehova jatkoi: ”Jos käännyt tekemään hyvää, niin eikö siitä seuraa korotus? Mutta jos et käänny tekemään hyvää, niin synti väijyy sisäänkäynnin luona, ja sinuun on sen halu, mutta saatko sinä siitä yliotteen?” (1. Mooseksen kirja 4:6, 7; ks. sivun 23 tekstiruutua.)

Kain ei kuunnellut. Sen sijaan hän vei Abelin kedolle ja murhasi hänet. Myöhemmin kun Jehova kysyi, mistä Abel voitaisiin löytää, Kain pahensi syntiään vielä valehtelemalla. ”En tiedä”, hän tiuskaisi. ”Olenko minä veljeni vartija?” (1. Mooseksen kirja 4:8, 9.)

Sekä ennen Abelin murhaa että sen jälkeen Kain kieltäytyi ’kääntymästä tekemään hyvää’. Hän päätti antaa synnin saada yliotteen hänestä, ja tämän vuoksi hänet karkotettiin alueelta, jolla ihmisperhe asui. Asetettiin ”merkki”, kenties yksinkertaisesti juhlallinen säädös, jottei kukaan tappaisi Kainia kostoksi Abelin kuolemasta (1. Mooseksen kirja 4:15).

Myöhemmin Kain rakensi kaupungin, jonka hän nimesi poikansa mukaan. Ei ole yllättävää, että hänen jälkeläisensä tulivat tunnetuiksi väkivaltaisuudestaan. Lopulta Kainin sukuhaara päättyi, kun Nooan ajan vedenpaisumus pyyhkäisi pois kaikki epävanhurskaat ihmiset. (1. Mooseksen kirja 4:17–24; 7:21–24.)

Raamatun kertomusta Kainista ja Abelista ei säilytetty vain ajanvietelukemiseksi. Pikemminkin se ”kirjoitettiin meille opetukseksi” ja se on ”hyödyllinen opettamiseen, ojentamiseen” (Roomalaisille 15:4; 2. Timoteukselle 3:16). Mitä voimme oppia tästä kertomuksesta?

Opetus meille

Samoin kuin Kain ja Abel uhrasivat Jumalalle, myös nykyajan kristittyjä kehotetaan esittämään uhria Jumalalle – ei kirjaimellista polttouhria, vaan ”ylistysuhria, toisin sanoen niiden huulten hedelmää, jotka julistavat julkisesti hänen nimeään” (Heprealaisille 13:15). Näin tapahtuu nykyään maailmanlaajuisesti, kun Jehovan todistajat saarnaavat Jumalan valtakunnan hyvää uutista yli 230 maassa (Matteus 24:14). Osallistutko sinä tähän työhön? Jos osallistut, voit olla varma siitä, että ”Jumala ei ole epävanhurskas, niin että hän unohtaisi teidän työnne ja sen rakkauden, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan” (Heprealaisille 6:10).

Samoin kuin oli Kainin ja Abelin uhrilahjojen laita, sinunkaan uhriasi ei tuomita ulkonaisen vaikutelman perusteella – esimerkiksi vain sen tuntimäärän mukaan, jonka käytät sananpalvelukseen. Jehova katsoo syvemmälle. Jeremian 17:10:ssä sanotaan, että hän ’tutkii sydämen’ ja jopa ’koettelee munuaiset’: ihmisen persoonallisuuden syvimmät ajatukset, tunteet ja vaikuttimet. Kyse on pohjimmiltaan vaikuttimesta, ei määrästä. Olipa uhri suuri tai pieni, sillä on arvoa Jumalalle vain, kun se esitetään sydämestä, jonka vaikuttimena on rakkaus. (Vrt. Markuksen 12:41–44:ää 14:3–9:ään.)

Meidän pitäisi samalla muistaa, että Jehova ei hyväksy rampoja uhreja, kuten hän ei hyväksynyt Kaininkaan puolisydämisesti antamaa uhria (Malakia 1:8, 13). Jehova vaatii, että annat hänelle parastasi, että palvelet häntä koko sydämestäsi, sielustasi, mielestäsi ja voimastasi (Markus 12:30). Teetkö niin? Jos teet, niin sinulla on hyvä syy katsoa antamaasi uhria tyytyväisenä. Paavali kirjoitti: ”Koetelkoon kukin, mitä hänen oma työnsä on, ja silloin hänellä on syytä riemuun vain itseensä katsoen eikä toiseen verraten.” (Galatalaisille 6:4.)

Kain ja Abel olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen. Mutta aika ja olosuhteet antoivat kummallekin tilaisuuden kehittää ainutlaatuisia ominaisuuksia. Kainia raastoivat yhä pahemmin mustasukkaisuus, riita ja vihanpuuskat.

Abelin taas Jumala muistaa vanhurskaana miehenä (Matteus 23:35). Abelin luja päätös miellyttää Jumalaa hinnalla millä hyvänsä teki hänestä virkistävän erilaisen kuin olivat hänen perheensä kiittämättömät jäsenet: Aadam, Eeva ja Kain. Raamatussa kerrotaan, että Abel ”vielä kuoltuaankin puhuu”. Hänen Jumalalle suorittamansa uskollinen palvelus kuuluu pysyvään historialliseen kertomukseen, joka on kirjoitettu Raamattuun. Noudattakaamme Abelin esimerkkiä uhraamalla edelleen Jumalalle otollisia uhreja. (Heprealaisille 11:4.)

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuva s. 23]

Malli kristityille neuvonantajille

”MIKSI olet suuttunut, ja miksi kasvosi ovat synkistyneet?” Tämän kysymyksen avulla Jehova yritti huomaavaisesti saada Kainia ajattelemaan järkevästi. Hän ei pakottanut Kainia muuttumaan, sillä tällä oli tahdonvapaus (vrt. 5. Mooseksen kirja 30:19). Jehova ei kuitenkaan epäröinyt osoittaa, mihin Kainin omapäinen menettely johtaisi. Hän varoitti tätä: ”Jos et käänny tekemään hyvää, niin synti väijyy sisäänkäynnin luona, ja sinuun on sen halu.” (1. Mooseksen kirja 4:6, 7.)

On huomattavaa, että vaikka Jehova ojensi Kainia näin voimakkaasti, hän ei pitänyt tätä ”toivottomana tapauksena”. Sen sijaan hän kertoi, mitkä siunaukset odottaisivat Kainia, jos tämä muuttaisi menettelynsä. Jehova ilmaisi myös luottavansa siihen, että Kain pystyisi voittamaan tämän ongelman, jos hän päättäisi niin. Jehova sanoi: ”Jos käännyt tekemään hyvää, niin eikö siitä seuraa korotus?” Lisäksi hän kysyi Kainilta tämän murhanhimoisen raivon johdosta: ”Saatko sinä siitä yliotteen?”

Kristillisen seurakunnan vanhinten pitäisi nykyään jäljitellä Jehovan esimerkkiä. Kuten 2. Timoteuksen 4:2:ssa sanotaan, heidän täytyy toisinaan ’ojentaa’ ja ’nuhdella’ osoittaen suoraan, mihin hairahtuneen ihmisen omapäinen menettely johtaa. Samalla vanhinten pitäisi ’kehottaa’. Kyseinen kreikkalainen sana pa·ra·ka·leʹō merkitsee ’rohkaista’. ”Kehotus ei ole terävä, kiistanhenkinen eikä kriittinen”, huomauttaa Theological Dictionary of the New Testament. ”Se, että sana voi merkitä myös lohdutusta, tuo esiin saman ajatuksen.”

On merkittävää, että kreikkalainen sukulaissana pa·raʹklē·tos voi viitata oikeusasiassa toimivaan auttajaan tai asianajajaan. Niinpä silloinkin kun vanhimmat antavat selväsanaista ojennusta, heidän tulee muistaa, että he ovat neuvoja tarvitsevan ihmisen auttajia – eivät hänen vihollisiaan. Vanhinten tulee jäljitellä Jehovaa olemalla myönteisiä ja ilmaisemalla luottamusta siihen, että neuvojen vastaanottaja voi saada ongelmasta yliotteen. (Vrt. Galatalaisille 6:​1.)

Loppujen lopuksi on tietysti yksilön asia, toimiiko hän kehotuksen mukaan (Galatalaisille 6:​5; Filippiläisille 2:​12). Neuvojen antajat saattavat huomata, että jotkut eivät noudata heidän varoituksiaan, samoin kuin Kain päätti jättää huomiotta itse Luojan antaman ojennuksen. Mutta kun vanhimmat jäljittelevät Jehovaa, kristittyjen neuvonantajien täydellistä Mallia, he voivat luottaa siihen, että he ovat tehneet sen, mitä heidän olisi pitänytkin tehdä.