KORVAUS

Vastike, joka annetaan tai saadaan palveluksista, menetyksestä tai vahingosta. Heprealainen verbi, joka on käännetty mm. ilmauksella ”antaa korvaus” (ša·lemʹ), on sukua sanalle ša·lōmʹ ’rauha’ (2Mo 21:36; 1Ku 5:12). Verbi viittaa siis rauhan ennallistamiseen maksun tai palautuksen avulla. Israelille Mooseksen välityksellä annetussa Laissa vaadittiin korvaamaan millä tahansa ihmissuhteiden alueella aiheutunut vahinko tai menetys. Myös tehty työ tai saadut palvelukset piti korvata. Palkkatyöläisten palkka piti maksaa samana päivänä, olivatpa he israelilaisia, muukalaisasukkaita tai muita (3Mo 19:13; 5Mo 24:14, 15).

Ihmisille aiheutetut vahingot. Sitä, joka vahingoitti jotakuta riidan aikana lyömällä häntä, vaadittiin korvaamaan tuolle toiselle hänen työssä menettämänsä aika, kunnes hän oli täysin parantunut (2Mo 21:18, 19).

Jos raskaana oleva nainen miesten tapellessa satutti itsensä tai synnytti lapsensa kesken, mutta kohtalokasta onnettomuutta ei sattunut, naisen omistajan piti määrätä syyllisen maksettavaksi vahingonkorvaus. (Jos aviomies esitti kohtuuttoman korvausvaatimuksen, tuomarit määräsivät maksettavan summan suuruuden.) (2Mo 21:22.)

Jos sonnilla oli tapana puskea ja sen omistajaa oli varoitettu tästä, mutta hän ei pitänyt eläintään vartioituna ja sonni puski orjan kuoliaaksi, sen omistajan piti maksaa orjan isännälle 30 sekelin (66 dollarin) korvaus. Juutalaisten kommentaattorien mukaan tämä koski vierasmaalaisia orjia, ei heprealaisia. Jos sonni puski vapaan ihmisen, omistajan täytyi kuolla. Jos olosuhteet tai jotkin muut seikat kuitenkin tuomarien mielestä sallivat lievemmän rangaistuksen, hänelle voitiin määrätä lunnaat. Siinä tapauksessa puskevan sonnin omistajan piti maksaa mikä tahansa summa, jonka tuomarit määräsivät. Lisäksi omistaja menetti sonninsa, joka kivitettiin kuoliaaksi. Sen lihaa ei voinut syödä. (2Mo 21:28–32.) Ilmeisesti tätä lakia sovellettiin myös muihin eläimiin, jotka saattoivat aiheuttaa kuolettavia vammoja.

Jos mies vietteli kihlaamattoman neitsyen, hänen oli otettava tämä vaimokseen, ja vaikka tytön isä olisi jyrkästi kieltäytynyt antamasta tytärtään hänelle, hänen oli maksettava tytön isälle neitsyistä määrätty tavanomainen morsiamenhinta (50 sekeliä; 110 dollaria), koska tytön vähentynyt arvo morsiamena piti nyt korvata (2Mo 22:16, 17; 5Mo 22:28, 29).

Panettelu. Jos mies syytti vaimoaan siitä, että tämä oli petollisesti väittänyt olevansa neitsyt mennessään naimisiin, ja syytös oli väärä, miestä vaadittiin maksamaan tytön isälle kaksinkertainen neitsyen hinta (2 × 50 sekeliä; 220 dollaria), koska hän aiheutti Israelin neitsyelle huonon nimen (5Mo 22:13–19).

Eräänlainen korvaus suoritettiin myös silloin, kun mies syytti vaimoaan aiheettomasti uskottomuudesta. Jos syyte olisi ollut totta, naisen lisääntymiselimet olisivat näivettyneet ja hän olisi menettänyt edun saada lapsia, mutta jos hänet todettiin syyttömäksi, hänen aviomiestään vaadittiin saattamaan hänet raskaaksi. Näin häntä voitiin siunata lapsella. (4Mo 5:11–15, 22, 28.)

Varastaminen. Mooseksen laki ehkäisi varastamista. Varkaasta sanottiin: ”Hänen tulee ehdottomasti antaa korvaus. Ellei hänellä ole mitään, niin hänet on myytävä varastamansa korvaukseksi. Jos varastettu, olipa se sonni tai aasi tai lammas, kiistattomasti tavataan hänen kädestään elävänä, hänen tulee antaa kaksinkertainen korvaus.” Tämä koski rahaa, esineitä ja eläimiä. Jos varas oli teurastanut varastamansa eläimen tai myynyt sen, hänen täytyi korvata se runsaammin, nimittäin sonni viidellä karjalaumasta ja lammas neljällä katraasta. (2Mo 22:1, 3, 4, 7.) Tämä laki suojeli uhria ja takasi hänelle korvauksen sekä pani varkaan tekemään työtä rikoksensa korvaamiseksi sen sijaan, että hän olisi istunut vankilassa yhteisön taloudellisena taakkana ja uhrin menetys olisi jäänyt korvaamatta.

Omaisuusvahingot. Miestä, joka tappoi jonkun toisen ihmisen eläimen, vaadittiin maksamaan se (3Mo 24:18, 21). Kun sonni tappoi toisen, elävä sonni myytiin ja siitä saatu hinta jaettiin tasan omistajien kesken. Myös kuollut sonni jaettiin tasan. Jos sonnin kuitenkin tiedettiin olevan pahansisuinen, sen omistaja antoi toiselle korvaukseksi elävän sonnin ja otti itselleen kuolleen, ts. paljon vähempiarvoisen, sonnin. (2Mo 21:35, 36.)

Vahinko, joka koitui siitä, että jonkun eläin meni luvatta jonkun toisen omistamalle pellolle ja laidunsi sillä, piti korvata antamalla oman peltonsa tai viinitarhansa parasta. Jos joku sytytti tulen, joka levisi jonkun toisen peltoon ja aiheutti vahinkoa, sen omistajalle piti korvata vastaava määrä. Toisen peltoon menneen eläimen aiheuttamasta vahingosta määrättiin ankarampi rangaistus, koska eläimiä on helpompi hallita kuin tulta ja koska laiduntava eläin hyötyi epäoikeudenmukaisesti samoin kuin varas; sen vuoksi vaadittu korvaus oli suurempi kuin menetetty määrä. (2Mo 22:5, 6.)

Toisen omaisuuden säilyttäminen. Kun esineitä tai tavaroita jätettiin jollekulle säilytettäväksi ja ne varastettiin sillä välin, niin jos varas löydettiin, hänen täytyi maksaa normaali kaksinkertainen korvaus. Huostaan jätetystä rahasta ja esineistä ei tarvinnut pitää erityistä huolta, mutta ne täytyi säilyttää turvallisessa paikassa. Jos joku säilytti jonkun toisen kotieläintä, niin sen (talteenottajan), jonka huostassa eläin oli, piti hoitaa sitä yhtä huolellisesti kuin omaa katrastaan. Talteenottajille maksettiin tavallisesti eläinten tarvitsema ruoka, ja joskus heille luultavasti maksettiin myös eläinten säilyttämisen aiheuttamasta ylimääräisestä vaivasta. Jos eläin kuoli itsestään tai jos jokin peto raateli sen tai rosvojoukko vei sen, se ei ollut talteenottajan vika. Menetyksen estäminen ei ollut hänen vallassaan. Se olisi voinut sattua myös hänen omille eläimilleen, mutta jos eläin varastettiin (ja varas oli joku, jota talteenottaja olisi voinut estää, tai varkaus johtui hänen laiminlyönnistään), hän oli vastuussa siitä, ja häntä vaadittiin korvaamaan se. (2Mo 22:7–13; ks. 1Mo 31:38–42.)

Miehen, joka lainasi toiselta eläimen omaan käyttöönsä, piti korvata sille mahdollisesti sattuneet vahingot (2Mo 22:14). Jos omistaja oli eläimen mukana, korvausta ei vaadittu sen vuoksi, että tämä otaksuttavasti valvoi omaa omaisuuttaan. Jos jokin oli vuokrattu, omistaja kärsi itse menetyksen, koska hänen oletettiin ottaneen riskin huomioon määrätessään vuokran. (2Mo 22:15.)