MÄREHTIMINEN

Märehtimisellä tarkoitetaan eläimen ruoansulatuselimistä suuhun palautuvan ravinnon pureksimista toistamiseen. Mooseksen lain alaisuudessa eläimiä, jotka märehtivät ja joilla oli lisäksi sorkat tai sorkkavälit, pidettiin puhtaina ja syötäväksi kelpaavina. ”Puhtaita” märehtijöitä olivat mm. jalohirvi, gaselli, metsäkauris, antilooppi, gemssi, kesyt ja villit nautaeläimet sekä lampaat ja vuohet. Tämän luettelon ulkopuolelle jäivät kameli, tamaani, jänis ja kaniini, koska vaikka ne märehtivät, niillä ei ollut sorkkia. (3Mo 11:1–8, 26; 5Mo 14:4–8.) Joidenkin kommentaattorien väitteiden mukaan kynnettömien märehtijöiden ruokailutavat ovat yleensä siistimpiä ja niiden kahteen kertaan pureskelema ruoka sulaa perusteellisemmin, niin että suuri osa niiden mahdollisesti syömien myrkkykasvien myrkystä neutraloituu tai poistuu monimutkaisissa kemiallisissa reaktioissa pitemmän ruoansulatusprosessin aikana.

Märehtiminen on luomakunnan kiinnostavia ihmeitä. Useimpien märehtijöiden maha on kolmi- tai neliosainen, ja ruoka kiertää niiden elimistössä yleensä samaan tapaan. Suurin osa niiden syömästä ruoasta kulkeutuu vain osittain pureskeltuna mahan ensimmäiseen osaan ja sieltä edelleen toiseen osaan, missä se pehmenee ja muotoutuu pyöreiksi märepaloiksi. Lopetettuaan syömisen eläin käy lepäämään, ja lihassupistus työntää märepalat takaisin sen suuhun, jotta se pureskelisi ne uudelleen ja niihin sekoittuisi sylkeä. Kun märehtijä nielee ruoan toistamiseen, se menee mahan ensimmäisen ja toisen osan läpi kolmanteen osaan ja siirtyy lopulta neljänteen osaan, jossa varsinainen ruoansulatus tapahtuu.

Miksi Raamattu luokittelee jäniksen märehtijäksi?

Se että Raamattu sanoo jäniksen olevan märehtijä, on usein herättänyt epäilyksiä raamatunkriitikoissa (3Mo 11:4, 6; 5Mo 14:7). Tulisi kuitenkin ottaa huomioon, että nykyaikainen, tieteellinen märehtimisen määritelmä ei anna perustetta arvostella sitä, mitä Raamattu sanoo, koska sellaista määritelmää ei ollut olemassakaan Mooseksen aikana. Jo 1700-luvulla englantilainen runoilija William Cowper, joka oli pitkään tarkkaillut kotieläiminä pitämiään kaniineja, sanoi, että ne ”märehtivät kaiken päivää”. Samalla vuosisadalla elänyt kuuluisa luonnontieteilijä Linné uskoi kaniinien märehtivän. Tieteellisemmän aineiston kokoaminen jäi kuitenkin muiden tehtäväksi. Ranskalainen Morot havaitsi 1882, että kaniinit nauttivat jopa 90 prosenttia päivittäisestä ravinnostaan toiseen kertaan. Eräässä jonkin aikaa sitten ilmestyneessä julkaisussa Ivan T. Sanderson sanoo jäniksestä: ”Niiden ruoansulatusmenetelmä on meidän mielestämme hyvin erikoinen. Tämä ei koske yksin Leporidae-heimoa [jänikset, kaniinit], vaan kuten nykyään tiedetään, myös monia jyrsijöitä. Kun kuivan talvirehun sijasta on saatavilla tuoretta vihreää ruokaa, eläimet hotkivat sitä ahnaasti ja sitten ulostavat sen puoliksi sulaneena ympäri pesäänsä. Jonkin ajan kuluttua jätökset sitten syödään uudelleen, ja prosessi voi toistua useamminkin kuin kerran. Näyttää siltä, että vain täysikasvuiset kaniinit toimivat tällä tavalla.” (Living Mammals of the World, 1955, s. 114.)

Eräät brittitiedemiehet tarkkailivat huolellisesti kaniinien elintapoja tarkkaan valvotuissa olosuhteissa, ja heidän tutkimustuloksensa ilmestyivät julkaisussa Proceedings of the Zoological Society of London (1940, 110. vsk., s. 159–163). Seuraavassa on lyhyt kuvaus siitä, kuinka jänis nauttii ravintonsa uudelleen: Aamiaiseksi syöty tuore ruoka kulkee mahalaukun läpi ohutsuoleen ja sivuuttaa mahansuuhun jäävät palloset, joita on n. 40–50 g ja jotka olivat siellä jo tuoretta ruokaa syötäessä. Ohutsuolesta aamuateria siirtyy paksusuolen umpinaiseen alkuosaan eli umpisuoleen ja jää sinne joksikin aikaa. Päivän mittaan palloset laskeutuvat, ja suolisto sulattaa niiden sisältämän bakteeriproteiinin. Saapuessaan paksusuoleen ne ohittavat umpisuolessa olevan aineen ja jatkavat matkaansa lynkkysuoleen, missä liika kosteus imeytyy pois ja muodostuu tuttuja kuivia papanoita, jotka poistuvat elimistöstä. Kun kiertokulun tämä vaihe on päättynyt, umpisuolen loppupäähän varastoitunut aine siirtyy seuraavaksi lynkkysuoleen, mutta kaikki kosteus ei imeydykään siitä pois, vaan tullessaan peräaukkoon se on koostumukseltaan melko pehmeää. Se on pallosina, ja kutakin pallosta ympäröi sitkeä limakerros, joka estää niitä tarttumasta toisiinsa. Nyt kun nämä palloset tulevat peräaukkoon, jänis ei tiputakaan niitä pois, vaan se koukistuu kaksinkerroin ja ottaa ne suuhunsa ja varastoi ne mahansuuhun seuraavan aterian syömiseen saakka. Erikoinen jaksottainen kiertokulku on tällä tavalla päättynyt, ja suurin osa ruoasta on kulkenut toisen kerran ruoansulatuskanavan läpi.

Tri Waldo L. Schmitt, Washingtonissa (D. C.) sijaitsevan Smithsonian Institutionin eläintieteen osaston pääintendentti, kommentoi näitä havaintoja ja kirjoitti: ”Ei näytä olevan minkäänlaista syytä epäillä eri työntekijöitten antamien selostusten oikeaperäisyyttä, että jänikset tavallisesti varastoivat puoliksi sulanutta ruokaa umpisuoleen ja että tämä joutuu sulatettavaksi uudelleen kulkien toisen kerran ruoansulatuskanavan läpi.” Lisäksi hän huomautti, että tässä on selitys ”jänisten ilmiömäisen suurelle umpisuolelle toisten imettäväisten umpisuoliin verrattuna”. (Herätkää! 22.6.1951 s. 10, 11.)