ILJETYS

Heprealaiset substantiivit šeʹqets ja šiq·qutsʹ (iljetys, jokin iljettävä) tulevat juuresta ša·qatsʹ, jota käytetään merkityksessä ’inhota syvästi’ (3Mo 11:11, 13) ja kausatiivimuodossa ’tehdä iljettäväksi’ (3Mo 11:43; 20:25). Nämä heprean sanat tarkoittavat sellaista, mikä on vastenmielistä Jehovan tosi palvonnan kannalta. Joissakin käännöksissä ne on käännetty myös sanoilla ”kauhistava” ja ”kauhistus”. Tästä on johtunut tunnettu ilmaus ”hävityksen kauhistus” (Da 11:31; 12:11; KR-38). Evankeliumien kirjoittajat Matteus ja Markus käänsivät heprean sanan šiq·qutsʹ (mon. šiq·qu·tsimʹ) kreikkalaisella vastineella bdeʹlyg·ma (Da 9:27; Mt 24:15; Mr 13:14). Tämä kreikan sana tarkoittaa pohjimmiltaan sellaista, mikä synnyttää inhoa. (Ks. INHOTTAVUUS.)

Mooseksen laissa kiellettiin joidenkin eläinten syöminen julistamalla ne ”epäpuhtaiksi” siihen tarkoitukseen (ja uhriksi). Sellaista eläintä tuli siksi pitää näissä suhteissa ”iljettävänä” tai ”iljetyksenä”, ja jokainen ihminen, joka söisi sitä (tai käyttäisi sitä uhrina), tekisi itsensä ”iljettäväksi”, koska hän osoittaisi siten halveksintaa Jumalan käskyjä kohtaan. (3Mo 7:21; 11:10–13, 20–23, 41, 42; 20:25; Jes 66:17.) Muut raamatunkohdat osoittavat kuitenkin, ettei näitä kiellettyjä eläimiä tullut inhota yleisesti. Vaikka esimerkiksi aasi oli ”epäpuhdas” ravinnoksi tai uhriksi, israelilaiset käyttivät sitä yleisesti ihmisten kuljettamiseen ja kuormien kantamiseen (2Mo 23:4, 5; Mt 21:2–5). Kuningas Daavidilla oli kamelilaumoja, ja kamelinkarvaa käytettiin vaatteissa (1Ai 27:30, 31; Mt 3:4). Lisäksi kotkaa käytettiin osuvasti kuvaamaan sitä suojelevaa huolenpitoa, jota Israel sai osakseen Jumalalta Egyptistä lähdön aikana (2Mo 19:4; 5Mo 32:9–12). Kun lakiliitto poistettiin, kumoutui myös käsky pitää näitä eläimiä ”iljettävinä” (Ap 10:9–15; 1Ti 4:1–5). (Ks. ELÄIMET.)

Heprealaista sanaa šeʹqets käytetään ainoastaan ”epäpuhtaista” eläimistä, kun taas sanaa šiq·qutsʹ käytetään pääasiassa epäjumalista ja epäjumalanpalvontaan liittyvistä tavoista. Israelilaisten lähtiessä Egyptistä Jehova neuvoi heitä heittämään pois ”iljetykset” ja ”Egyptin saastaiset epäjumalat”, mutta jotkut eivät totelleet ja häpäisivät siten Jumalan nimen (Hes 20:6–9). Matkallaan Luvattuun maahan israelilaiset kulkivat pakanakansojen keskuudessa ja näkivät ”heidän iljetyksensä ja saastaiset epäjumalansa, puuta ja kiveä, hopeaa ja kultaa”. Heidän käskettiin ”tuntea syvää inhoa” sellaisia uskonnollisia kuvia kohtaan, koska ne olivat ”tuhon omaksi vihittyä”, ja kieltäytyä viemästä niitä asuntoihinsa (5Mo 29:16–18; 7:26). Näiden kansakuntien väärät jumalat ja jumalattaret, esimerkiksi Milkom eli Molek sekä Kemos ja Astoret, olivat sinänsä ’iljetyksiä’ (1Ku 11:5, 7; 2Ku 23:13). Kun Israel harjoitti sellaista epäjumalanpalvelusta, siitäkin tuli vastenmielinen Jumalan silmissä, ja myöhemmin temppelin saastuttaminen epäjumalanpalvelukseen kuuluvilla esineillä saattoi kansakunnan päälle Jumalan vimman, mikä johti lopulta sen autioittamiseen (Jer 32:34, 35; Hes 7:20–22; Ho 9:10). ”Palvelemalla puuta ja kiveä” he harjoittivat hengellistä ”haureutta” ja katkaisivat siten viestintäyhteytensä Jumalaan (Hes 20:30–32; vrt. Jer 13:27).

Vain toimimalla tarmokkaasti ja rohkeasti epäjumalanpalveluksen poistamiseksi maasta eräät kuninkaat tuottivat kansakunnalle siunauksen kausia (2Ku 23:24; 2Ai 15:8–15). Jumala teki selväksi, että ainoastaan puhdistautumalla perusteellisesti noista tavoista israelilaiset pystyisivät varmistamaan sen, että he pääsisivät takaisin tulevasta vankeudesta ja että heistä tulisi jälleen hänen kansansa (Hes 11:17–21). Eräässä samankaltaisessa profetiassa sanotaan Daavidin olevan tämän puhdistetun kansan kuningas ja sen ”yksi paimen” ja ”johtomies ajan hämärään asti”, mikä selvästikin viittaa suurempaan täyttymykseen, joka koskisi Daavidin valtaistuimen voidellun Perillisen, Kristuksen Jeesuksen, alaisuudessa olevaa hengellisen Israelin kansaa, kristillistä seurakuntaa (Hes 37:21–25; vrt. Lu 1:32; Joh 10:16).

Nahumin 3:6:n profetiassa Assyrian pääkaupunkia Niniveä vastaan ennustetaan, että sen poliittiset ja kansainväliset porttoudenteot loppuvat ja että Jehova on ”heittävä iljetyksiä [hepr. šiq·qu·tsimʹ]” sen päälle. Nämä iljetykset eivät todennäköisesti tarkoita epäjumalanpalvelukseen liittyviä esineitä vaan yleensä sellaista, mikä on epäpuhdasta tai iljettävää, esimerkiksi likaa ja saastaa, ja mikä siksi tekisi tuosta saaliinhimoisesta kaupungista halveksittavan kaikkien silmissä (Na 3:4–7). Se verentahraama iljetys, joka oli määrä poistaa filistealaisen hampaista (Sak 9:6, 7), liittyy todennäköisesti pakanalliseen tapaan syödä uhrieläimiä verineen (vrt. Hes 33:25).

Vaikka juutalaiset ja varsinkin heidän Jeesuksen maanpäällisen elämän aikana vaikuttaneet uskonnolliset johtajansa karttoivatkin ilmeisesti äärimmäisen tunnollisesti kaikkea kirjaimellisiin epäjumaliin liittyvää, heillä oli kuitenkin iljettäviä tapoja – he esimerkiksi epäjumaloivat itseään, olivat tottelemattomia, ulkokultaisia, ahneita ja valheellisia – ja Jeesus sanoi, että he olivat esi-isiensä tavoin tehneet temppelistä ”ryöstäjien luolan” (Mt 23:1–15, 23–28; Lu 16:14, 15; vrt. Mt 21:13 ja Jer 7:11, 30). Tämä huono tilanne ja suhtautumistapa johtivat siihen suunnattomaan kapinointiin, että he hylkäsivät Jumalan oman Pojan, ja Jeesus osoitti, että heitä kohtaisi sen vuoksi varma tuho (Mt 21:33–41; Lu 19:41–44).

’Autioittavat iljetykset’. Danielin profetiassa oli ennustus autioitukseen liittyvistä ”iljetyksistä” (Da 9:27). Tämä ilmaus on varsin yleisesti sovellettu varhaisen juutalaisen perimätiedon mukaisesti Jehovan temppelin häpäisemiseen, jonka Syyrian kuningas Antiokhos IV (Epifanes) pani toimeen Jerusalemissa 168 eaa. Yrittäessään tukahduttaa Jehovan palvonnan Antiokhos rakensi Jehovan suuren alttarin päälle toisen alttarin ja uhrasi sen päällä sian Olympoksen Zeus-jumalalle (Juppiterille). Apokryfisessä 1. Makkabilaiskirjassa (1:54) on käytetty tästä tapahtumasta samanlaista ilmausta (jossa iljetykset ja autioitus yhdistetään) kuin Daniel käytti.

Tämä oli kuitenkin vain juutalaisten tulkinta asiasta, ei henkeytetty paljastus. Kristus Jeesus osoitti tämän näkemyksen vääräksi varoittaessaan opetuslapsiaan: ”Sen tähden kun näette autioittavan iljetyksen, josta on puhuttu profeetta Danielin välityksellä, seisovan pyhässä paikassa (lukija käyttäköön tarkkanäköisyyttään), silloin alkakoot Juudeassa olevat paeta vuorille.” (Mt 24:15, 16.) Nämä sanat osoittavat, että ”autioittava iljetys” ei kuulunut silloin menneisyyteen vaan tulevaisuuteen.

Olipa se, että Antiokhos pakanallisin menoin häpäisi temppelin alttarin, Jumalan silmissä kuinka iljettävää tahansa, se ei johtanut autioitukseen – ei Jerusalemin, ei temppelin eikä juutalaisen kansakunnan autioitukseen. Mutta 33 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen kristityt todella näkivät ”autioittavan iljetyksen – – seisovan pyhässä paikassa” (Mt 24:15). Vuonna 66 Rooman armeijat piirittivät Jerusalemin ”pyhän kaupungin”, joka nyt oli Roomaa vastaan suunnatun juutalaisten kapinan keskus. ’Autioitus’, jonka iljetys aiheuttaisi, oli siis aivan lähellä, ja tämä oli siksi viimeinen merkki tarkkanäköisille kristityille ”paeta vuorille”. (Mt 4:5; 27:53; 24:15, 16; Lu 19:43, 44; 21:20–22.) Heidän pakonsa jälkeen kaupunki ja kansakunta autioitettiin, kun Jerusalem tuhottiin vuonna 70 ja juutalaisten viimeinen linnoitus, Masada, kukistui roomalaisten edessä vuonna 73. (Vrt. Da 9:25–27.)

Muita profetioita iljetyksestä. On kuitenkin syytä huomata, että Danielin 11:31–35 ja 12:9, 11 yhdistävät ”autioittavan iljetyksen” ”lopun aikaan”. On järkevää, että tämä ”autioittavan iljetyksen” myöhempi ilmaantuminen lopun aikana noudattaisi suurin piirtein samaa kaavaa kuin sen ilmaantuminen ensimmäisellä vuosisadalla, vaikka se ei rajoittuisikaan Israelin maahan.

Jerusalemin autioitus vuonna 70 teki lopun ”pyhästä paikasta”, Jerusalemista, ”pyhästä kaupungista” (Mt 27:53). Raamattu ohjaa kuitenkin huomiomme ”taivaalliseen Jerusalemiin”, messiaaniseen Valtakuntaan, jota maan päällä edustavat voidellut kristityt (Hpr 12:22). On muitakin, jotka väittävät valheellisesti edustavansa tuota Valtakuntaa, ja Ilmestyksen 17. luvussa osoitetaan, että vertauskuvallisen ”pedon” ”kymmenen sarvea” (kuningasta) autioittavat heidän uskonnollisen toimintakenttänsä.

Suuren Babylonin iljetykset. Ilmestyksen 17. luvun profeetallisessa näyssä kuvaillaan vertauskuvallista moraalitonta naista, Suurta Babylonia. Hänen sanotaan olevan ”maan porttojen ja iljetysten äiti”. Hänellä on kädessään kultainen malja, joka on täynnä hänen maan kuninkaiden kanssa harjoittamansa haureuden iljetyksiä. Vaikka hän mielistelee maallisia valtakuntia ja istuu noista valtakunnista koostuvan vertauskuvallisen pedon selässä, tulee aika, jolloin tämä ”peto” kieltäytyy kantamasta häntä, käy hänen kimppuunsa ja tuhoaa hänet täydellisesti. (Ks. SUURI BABYLON.)

Ilmestyksen 21:9, 10, 27:ssä suljetaan täysin pois se mahdollisuus, että jotakin ”iljetystä” jatkuvasti harjoittavat pääsisivät ”Uuteen Jerusalemiin”, Karitsan siveellisesti puhtaaseen ”morsian”-luokkaan.