PERINTÖ

Omaisuus, joka siirtyy omistajan kuoltua perilliselle tai niille, joilla on perimisoikeus; jokin mikä peritään esi-isiltä tai edeltäjiltä. Pääasiassa käytetään heprealaista verbiä na·ḥalʹ (substantiivi na·ḥalahʹ). Siihen sisältyy perinnön tai perintöomaisuuden antaminen tai saaminen, tavallisesti perimysjärjestyksessä (4Mo 26:55; Hes 46:18). Verbiä ja·rašʹ käytetään toisinaan merkityksessä ’periä’ mutta useammin merkityksessä ’ottaa haltuunsa’, joka ei liity perimiseen (1Mo 15:3; 3Mo 20:24). Sillä on myös merkitys ’häätää; ajaa pois’, johon sisältyy sotilaallinen toiminta (5Mo 2:12; 31:3). Perintöön liittyvät kreikkalaiset sanat ovat sukua sanalle klēʹros, joka merkitsi alun perin ’arpaa’, mutta myöhemmin ’osuutta’ ja lopulta ’perintöä’ (Mt 27:35; Ap 1:17; 26:18).

Israelissa perinnöksi sanottiin pääasiassa maaomaisuutta, mutta sanaa käytettiin myös irtaimistosta. Lisäksi Raamatussa puhutaan hengellisten asioiden perimisestä. Hengestä siinneiden kristittyjen sanotaan olevan ”tosiaankin Jumalan perillisiä, mutta perijätovereita Kristuksen kanssa”. Jos he pysyvät uskollisina, heitä odottaa ”ikuinen perintö”. (Ro 8:17; Hpr 9:15.)

Patriarkkojen aikaan. Uskolliset heprealaiset patriarkat Abraham, Iisak ja Jaakob eivät omistaneet muuta maata kuin kedon, jossa oli hautapaikkana käytettävä luola, ja maapalstan, jonka Jaakob osti läheltä Sikemiä (1Mo 23:19, 20; 33:19). Kristitty marttyyri Stefanos sanoi Abrahamin asumisesta Kanaanissa: ”Kuitenkaan hän ei antanut hänelle siinä mitään perintöosaa, ei jalan leveyttäkään, mutta hän lupasi antaa sen hänelle omaisuudeksi ja hänen jälkeensä hänen siemenelleen, vaikka hänellä ei vielä ollut lasta.” (Ap 7:5.) Se aineellinen perintö, jonka nämä miehet siirsivät jälkipolville, koostui heidän karjastaan ja irtaimistostaan. Esikoispoika peri kaksinkertaisen osuuden omaisuudesta verrattuna siihen, mitä oli määrätty muille pojille. Patriarkka Jobin tyttäret saivat perinnön veljiensä ohella. Sitä, sisältyikö siihen maaomaisuutta, ei kerrota. (Job 42:15.)

Jos isällä oli hyvä syy, hän saattoi siirtää esikoisoikeuden ja antaa esikoisen perinnön nuoremmalle pojalle. Niissä tapauksissa, jotka Raamattu mainitsee tästä menettelystä, kyse ei ollut mistään oikusta tai puolueellisuudesta, vaan isällä oli perusteet päättää muutoksesta esikoisoikeuden perimisessä. Abrahamin vanhin poika Ismael oli tuleva perijä n. 14 vuotta (1Mo 16:16; 17:18–21; 21:5), mutta Saaran pyydettyä, että Ismael ajettaisiin pois, ja Jehovan osoitettua, että hän hyväksyi sen, Abraham lähetti Ismaelin pois tämän ollessa n. 19-vuotias. Esikoisoikeus oli sen jälkeen Iisakilla, ja hän sai sittemmin kaiken, mitä Abrahamilla oli paitsi lahjoja, jotka Abraham antoi myöhemmin Keturan kanssa saamilleen pojille. (1Mo 21:8–13; 25:5, 6.) Jaakobin esikoinen Ruuben menetti esikoisoikeutensa perintöön syyllistyttyään haureuteen isänsä sivuvaimon kanssa (1Mo 49:3, 4; 1Ai 5:1, 2). Jaakob antoi suuremman siunauksen Joosefin nuoremmalle pojalle Efraimille kuin Manasselle, joka oli vanhempi (1Mo 48:13–19).

Sivuvaimojen pitäminen oli laillista. Raamatussa sanotaankin sivuvaimoa joskus ”vaimoksi” ja miestä, jonka kanssa hän asuu, ”aviomieheksi”. Sivuvaimon isää sanotaan miehen apeksi ja miestä sivuvaimon isän vävyksi. (1Mo 16:3; Tu 19:3–5.) Sivuvaimojen pojat eivät olleet aviottomia, ja siksi heillä oli perijöinä sama asema kuin varsinaisen vaimon pojillakin.

Ennen kuin Abrahamilla oli lapsia, hän puhui orjastaan Elieseristä omaisuutensa tulevana perijänä, mutta Jehova kertoi hänelle, että hän saisi lapsen, joka perisi hänet (1Mo 15:1–4).

Mooseksen lain aikaan. Lain alaisuudessa isää estettiin tekemästä rakkaamman vaimonsa pojasta esikoistaan varsinaisen esikoisensa kustannuksella, jonka äitiä hän rakasti vähemmän. Hänen oli annettava esikoiselleen kaksinkertainen osuus kaikesta, mitä hän omisti. (5Mo 21:15–17.) Kun poikia ei ollut, perintö meni tyttärille (4Mo 27:6–8; Jos 17:3–6). Ne tyttäret, jotka perivät maata, saivat kuitenkin mennä naimisiin vain jonkun sellaisen kanssa, joka kuului johonkin heidän isänsä heimon sukuun, jotta heidän perintönsä ei olisi kiertänyt heimosta toiseen (4Mo 36:6–9). Jos lapsia ei ollut lainkaan, perimisjärjestys oli seuraava: 1) vainajan veljet, 2) hänen isänsä veljet, 3) lähin verisukulainen (4Mo 27:9–11). Vaimo ei saanut perintöä mieheltään. Jos lapsia ei ollut, vaimon katsottiin olevan maan omistaja, kunnes lunastusoikeuden haltija lunasti sen. Siinä tapauksessa vaimo lunastettiin omaisuuden mukana. (Ru 4:1–12.) Lankousavioliittoa koskevan lain mukaan ensimmäisestä lunastajalle ja naiselle syntyneestä lapsesta tuli kuolleen aviomiehen perijä ja hän säilytti hänen nimensä (5Mo 25:5, 6).

Perintömaat. Israelin pojat saivat perintönsä Jehovalta, joka kertoi Moosekselle maan rajat (4Mo 34:1–12; Jos 1:4). Mooses jakoi maa-alueet Gadin pojille, Ruubenin pojille ja puolelle Manassen heimoa (4Mo 32:33; Jos 14:3). Muiden heimojen perintö jaettiin arvalla Joosuan ja Eleasarin johdolla (Jos 14:1, 2). 1. Mooseksen kirjan 49:5, 7:ssä mainitun Jaakobin profetian mukaisesti Simeon ja Leevi eivät saaneet perinnökseen erillistä maa-aluetta. Simeonin maa-alue (erilliskaupunkeineen) sijaitsi Juudan alueen sisällä (Jos 19:1–9), ja Leeville annettiin 48 kaupunkia koko Israelin alueelta. Koska leeviläiset nimitettiin erikoispalvelukseen pyhäkköön, Jehovan sanottiin olevan heidän perintönsä. Korvaukseksi palveluksestaan he saivat osuudekseen tai perinnökseen kymmenykset. (4Mo 18:20, 21; 35:6, 7.) Suvuille annettiin määräalueet heimonsa alueelta. Sukujen kasvaessa ja poikien periessä maata se jaettiin vähitellen yhä pienempiin osiin.

Koska maa säilytettiin saman suvun hallussa sukupolvesta toiseen, sitä ei voitu myydä ainiaaksi. Maan myyminen olikin vain sen vuokraamista niiden satojen arvon mukaan, jotka se tuottaisi, ja ostohinta määräytyi asteittain sen mukaan, kuinka monta vuotta oli seuraavaan riemuvuoteen, jolloin kaikki maaomaisuus palautui alkuperäiselle omistajalle, ellei sitä ollut lunastettu ennen riemuvuotta. (3Mo 25:13, 15, 23, 24.) Tämä säännös koski myös muurittomissa kaupungeissa olevia taloja, joiden katsottiin olevan osa peltoa. Muurein ympäröidyssä kaupungissa olevan talon lunastusoikeus säilyi vain vuoden myyntihetkestä lähtien, minkä jälkeen siitä tuli ostajan omaisuutta. Leeviläiskaupungeissa olevien talojen lunastusoikeus säilyi ajan hämärään asti, koska leeviläisillä ei ollut perintöosaa maasta. (3Mo 25:29–34.)

Perintöomaisuuden loukkaamattomuutta kuvaa se, mitä kerrotaan Nabotin viinitarhasta. Nabot ei suostunut myymään sitä kuninkaalle eikä myöskään vaihtamaan sitä toiseen viinitarhaan; kruunulla ei ollut pakkolunastusoikeutta. (1Ku 21:2–6.) Henkilö saattoi kuitenkin vihkiä osan perinnöstään Jehovalle pyhäkköä varten. Siinä tapauksessa sitä ei voitu lunastaa, vaan se jäi pyhäkön ja sen pappien omaisuudeksi. Jos joku halusi pyhittää osan omaisuudestaan tilapäisesti pyhäkön käyttöön, hän saattoi tehdä niin, ja jos hän halusi myöhemmin lunastaa sen, hän saattoi tehdä niin lisäämällä hintaan viidenneksen sen arvosta. Tämä suojeli epäilemättä pyhäkön rahastoa tappiolta ja herätti myös suurempaa kunnioitusta pyhäkköä kohtaan ja sitä kohtaan, mikä oli annettu Jehovan palvontaan. Jos pyhitetty pelto myytiin jollekulle toiselle, niin riemuvuonna se oli vihitty pelto eikä sitä palautettu alkuperäiselle omistajalle vaan se jäi pyhäkön ja pappien omaisuudeksi. (3Mo 27:15–21, 28; ks. PYHITYS: Maan pyhittäminen.)

Edellä esitetystä käy ilmi, ettei testamenteilla ollut mitään sijaa heprealaisten elämässä eikä kielenkäytössä, sillä perintölakien vuoksi niitä ei tarvittu. Omistaja jakoi irtaimistonsakin elinaikanaan, tai se jaettiin perintölakien perusteella hänen kuoltuaan. Jeesuksen tuhlaajapoikakuvauksessa nuorempi poika sai osuutensa omaisuudesta ennen isänsä kuolemaa pyydettyään sitä (Lu 15:12).

Perintölakien hyöty. Perintöomaisuutta säätelevät lait ja omaisuuden jakaminen pienempiin osiin sitä mukaa kuin väestö kasvoi lisäsivät jo sinänsä perheykseyttä. Israelin kaltaisessa maassa, jossa on paljon vuoristoa, esim. Juudeassa, tämä oli siinä suhteessa hyödyllistä, että se sai israelilaiset käyttämään maata mahdollisimman tehokkaasti, jopa pengertämään kukkuloiden rinteitä, mikä teki maisemasta kauniin ja vehreän samalla kun oliivipuut, viikunapuut, palmut ja viiniköynnökset tuottivat ravintoa suurelle väestölle. Se että jokainen omisti maata, sai ihmiset rakastamaan enemmän maaperää, jolla he asuivat, edisti ahkeruutta ja palautti riemuvuosisäännöksen perusteella kansakunnan joka 50:s vuosi alkuperäiseen teokraattiseen tilaansa. Näin talouselämä pysyi tasapainossa. Tätä, kuten muitakin Lain piirteitä, alettiin kuitenkin lopulta käyttää väärin.

Kuten Jehova oli sanonut israelilaisille, hän oli maan todellinen Omistaja. He olivat hänen näkökannaltaan muukalaisasukkaita ja siirtolaisia. Sen vuoksi hän saattoi ajaa heidät pois maasta milloin vain katsoi sopivaksi. (3Mo 25:23.) Koska he rikkoivat Jumalan lakia monin tavoin, heidät lähetettiin 70 vuodeksi pakkosiirtolaisuuteen Babylonin alaisuuteen, ja he jäivät pakanoiden herruuteen vielä senkin jälkeen, kun he pääsivät takaisin 537 eaa. Vuonna 70 roomalaiset lopulta veivät heidät täysin pois tuosta maasta ja myivät tuhansia heistä orjiksi. Jopa heidän sukuluettelonsa hävisivät tai tuhoutuivat.

Kristillinen perintö. Daavidin poikana Jeesus Kristus perii Daavidin valtaistuimen (Jes 9:7; Lu 1:32). Jumalan Poikana hän perii taivaallisen kuninkuuden sen liiton välityksellä, jonka Jehova on tehnyt hänen kanssaan (Ps 110:4; Lu 22:28–30). Kristus siis perii kansakunnat murskatakseen palasiksi kaikki vastustajansa ja hallitakseen ikuisesti (Ps 2:6–9).

Kristillisen seurakunnan voidelluista jäsenistä sanotaan, että heillä on taivaallinen perintö ja että he Jeesuksen ”veljinä” jakavat hänen perintönsä (Ef 1:14; Kol 1:12; 1Pi 1:4, 5). Siihen kuuluu myös maa (Mt 5:5).

Israelista tuli Jumalan omaisuutta eli ”perintö”, koska hän lunasti sen Egyptistä (5Mo 32:9; Ps 33:12; 74:2; Mi 7:14). Se esikuvasi hengellisen Israelin ”kansakuntaa”, jota Jumala pitää ’perintönään’, koska hän omistaa sen ostettuaan sen ainosyntyisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen verellä (1Pi 2:9; 5:2, 3; Ap 20:28).

Jeesus Kristus osoitti, että ne jotka luopuvat jostain arvokkaasta hänen nimensä ja hyvän uutisen tähden, tulevat ”perimään ikuisen elämän” (Mt 19:29; Mr 10:29, 30). (Ks. ESIKOINEN; ESIKOISOIKEUS; LANKOUSAVIOLIITTO.)