SOTA

Vihamielisyyttä, johon liittyy vihollisina pidettyjen alistamiseen tai tuhoamiseen tähtäävä toiminta. Sodankäynti sisältyy moniin heprealaisiin verbeihin, joista yksi tulee verbijuuresta qa·ravʹ ja merkitsee pohjimmiltaan ’tulla lähelle’, ts. taistella. Kreikkalainen substantiivi poʹle·mos merkitsee ’sotaa’, ja verbi stra·teuʹō tulee kantasanasta, joka viittaa leiriytyneeseen armeijaan.

Raamatussa kerrotaan, että Nimrod ”lähti Assyriaan”, ja sillä tarkoitettiin ilmeisesti hyökkäystä Seemin pojan Assurin alueelle. Nimrod rakensi sinne kaupunkeja. (1Mo 10:11.) Abrahamin päivinä Elamin kuningas Kedorlaomer piti 12 vuoden ajan vallassaan useita kaupunkeja (kaikki ilmeisesti Kuolleenmeren eteläkärjen ympärillä) ja pakotti ne palvelemaan häntä. Kun ne kapinoivat, Kedorlaomer liittolaisineen soti niitä vastaan, kukisti Sodoman ja Gomorran joukot, otti niiden omaisuuden ja vangitsi Abrahamin veljenpojan Lootin ja tämän huonekunnan. Silloin Abraham katsasti 318 harjaantunutta palvelijaansa, ajoi kolmen liittolaisensa kanssa takaa Kedorlaomeria ja sai takaisin vangit sekä saaliin. Abraham ei kuitenkaan ottanut sotasaalista itselleen. Tämä on ensimmäinen muistiinmerkitty sota, jota joku Jumalan palvelija kävi. Jehova hyväksyi sen, että Abraham soti hakeakseen takaisin toisen Jehovan palvelijan, sillä Abrahamin palatessa Korkeimman Jumalan pappi Melkisedek siunasi hänet. (1Mo 14:1–24.)

Sodankäynti Jumalan määräyksestä. Jehova on ”miehuullinen soturi”, ”armeijoiden Jumala” ja ”mahtava taistelussa” (2Mo 15:3; 2Sa 5:10; Ps 24:8, 10; Jes 42:13). Sen lisäksi, että hänellä on Luojana ja kaikkeuden Korkeimpana Suvereenina oikeus teloittaa tai valtuuttaa joku teloittamaan laittomat ja käydä sotaa kaikkia niitä vastaan, jotka uppiniskaisesti kieltäytyvät noudattamasta hänen vanhurskaita lakejaan, hänellä on oikeudenmukaisuuden vuoksi myös velvollisuus toimia siten. Näin ollen Jehova oli oikeudenmukainen pyyhkäistessään jumalattomat pois vedenpaisumuksen aikaan, hävittäessään Sodoman ja Gomorran ja tuhotessaan faraon joukot (1Mo 6:5–7, 13, 17; 19:24; 2Mo 15:4, 5; vrt. 2Pi 2:5–10; Ju 7).

Jumala käyttää Israelia teloittajana. Jehova antoi israelilaisille pyhän velvollisuuden toimia hänen puolestaan teloittajina Luvatussa maassa, jonne hän vei heidät. Ennen Egyptistä vapautumistaan Israelin kansakunta ei ollut käynyt sotaa (2Mo 13:17). Ohjaamalla israelilaiset taistelemaan voittoisasti ’seitsemää heitä väekkäämpää ja mahtavampaa kansakuntaa’ vastaan Jumala kirkasti nimeään ’armeijoiden Jehovana, Israelin taistelurivien Jumalana’. Tämä osoitti, ”ettei Jehova pelasta miekalla eikä keihäällä, sillä taistelu kuuluu Jehovalle”. (5Mo 7:1; 1Sa 17:45, 47; vrt. 2Ai 13:12.) Se antoi myös israelilaisille tilaisuuden osoittaa tottelevaisuutta Jumalan käskyjä kohtaan jopa siinä määrin, että he olivat valmiit vaarantamaan henkensä Jumalan määräämässä sodankäynnissä (5Mo 20:1–4).

Ei hyökkäyksiä Jumalan asettamien rajojen ulkopuolelle. Jumala kielsi kuitenkin israelilaisia tiukasti käymästä hyökkäys- tai valloitussotia sen alueen ulkopuolella, jonka hän heille antoi, ja taistelemasta muita kansakuntia vastaan kuin niitä, joita vastaan hän käski heidän taistella. He eivät saaneet ryhtyä riitelemään Edomin, Moabin tai Ammonin kansakuntien kanssa (5Mo 2:4, 5, 9, 19). Nämä kansakunnat kävivät kuitenkin myöhemmin heidän kimppuunsa, ja heidän oli pakko puolustautua sotimalla niitä vastaan. Jumala auttoi heitä siinä. (Tu 3:12–30; 11:32, 33; 1Sa 14:47.)

Kun Ammonin kuningas yritti tuomarien aikaan perustella hyökkäystään Israelia vastaan syyttämällä Israelia väärin siitä, että se oli ottanut ammonilaisten maata, Jefta kumosi hänen väitteensä muistuttamalla historiallisista tosiasioista. Sitten Jefta lähti taistelemaan noita hyökkääjiä vastaan sen periaatteen mukaisesti, että ’jokaisen, jonka Jehova häätää edestämme, sen me häädämme’. Jefta ei luovuttanut tuumaakaan Jumalan Israelille antamasta maasta kenellekään tunkeilijalle. (Tu 11:12–27; ks. JEFTA.)

Pyhitetty sodankäynti. Muinoin taistelujoukot oli tapana pyhittää, ennen kuin ne menivät taisteluun (Jos 3:5; Jer 6:4; 51:27, 28). Sodan aikana Israelin joukkojen, myös ei-juutalaisten (esim. heettiläisen Uurian, joka oli todennäköisesti ympärileikattu käännynnäinen), täytyi pysyä palvontamenojen kannalta puhtaana. He eivät voineet olla sotaretken aikana sukupuolisuhteissa edes oman vaimonsa kanssa. Israelin armeijaa ei siis seurannut joukko prostituoituja. Lisäksi itse leiri oli pidettävä puhtaana saastutuksesta. (3Mo 15:16, 18; 5Mo 23:9–14; 2Sa 11:11, 13.)

Kun uskotonta Israelia täytyi rangaista, niitä ulkomaisia armeijoita, jotka aiheuttivat sille tuhon, pidettiin ’pyhitettyinä’ siinä mielessä, että Jehova oli ’asettanut ne erilleen’ vanhurskaiden tuomioittensa täytäntöönpanijoiksi (Jer 22:6–9; Hab 1:6). Jehova sanoi myös niiden sotajoukkojen (pääasiassa meedialaisia ja persialaisia), jotka aiheuttivat Babylonin tuhon, olevan ”pyhitettyjäni” (Jes 13:1–3).

Israelin väärien profeettojen sanottiin ahneudessaan ’pyhittävän sodan’ jokaista vastaan, joka ei pannut jotain heidän suuhunsa. Epäilemättä he väittivät hurskastelevasti, että Jumala hyväksyi heidän sortotoimensa, joihin sisältyi osavastuu Jumalan tosi profeettojen ja palvelijoiden vainoamisesta ja jopa kuolemasta. (Mi 3:5; Jer 2:8; Va 4:13.)

Asevelvollisuus. Jehovan käskystä Israelin voimakkaat miehet 20-vuotiaista alkaen otettiin sotapalvelukseen. Josefuksen mukaan he palvelivat 50-vuotiaiksi asti (Jewish Antiquities, III, 288 [xii, 4]). Pelokkaat ja arat hylättiin, koska Israelin sodat olivat Jehovan sotia ja ne, jotka osoittivat pelokkuudellaan uskonsa horjuvan, olisivat heikentäneet armeijan moraalia. Palveluksesta vapautettiin miehet, jotka olivat juuri saaneet valmiiksi uuden talon, ja ne, jotka olivat istuttaneet viinitarhan, mutta eivät olleet vielä nauttineet sen hedelmiä. Näissä tapauksissa vapautus perustui siihen, että ihmisellä oli oikeus nauttia työnsä hedelmistä. Vasta naimisiin mennyt mies vapautettiin vuodeksi. Tuon ajan kuluessa hän saattoi saada jälkeläisen ja nähdä hänet. Näin Jehova osoitti pitävänsä huolta perheestä ja kiinnittävänsä siihen huomiota. (4Mo 1:1–3, 44–46; 5Mo 20:5–8; 24:5.) Leeviläiset, jotka huolehtivat pyhäkköpalveluksesta, vapautettiin, mikä osoitti Jehovan pitävän ihmisten hengellistä hyvinvointia tärkeämpänä kuin sotilaallista puolustusta (4Mo 1:47–49; 2:32, 33).

Kaupunkeihin hyökkäämistä ja niiden piirittämistä koskevia lakeja. Jehova antoi israelilaisille Kanaanin valloitusta koskevia sotilaallisia ohjeita. Kanaanin seitsemän kansakuntaa, jotka on lueteltu 5. Mooseksen kirjan 7:1, 2:ssa, tuli hävittää perin pohjin, mukaan luettuna naiset ja lapset. Niiden kaupungit piti vihkiä tuhon omaksi (5Mo 20:15–17). 5. Mooseksen kirjan 20:10–15:n mukaan muita kaupunkeja varoitettiin ensin ja niille esitettiin rauhanehdot. Jos kaupunki antautui, sen asukkaat säästettiin ja heidät pantiin pakkotyöhön. Tällainen antautumismahdollisuus sekä vakuutus siitä, että noiden kaupunkien asukkaiden henki säästettäisiin eikä niiden naisia raiskattaisi eikä ahdisteltaisi, kannusti noita kaupunkeja antautumaan armeijalle ja välttämään siten paljon verenvuodatusta. Jos kaupunki ei antautunut, kaikki sen miehet tapettiin. Miesten surmaaminen poisti vaaran, että kaupunki olisi myöhemmin kapinoinut. ”Naiset ja pikkulapset” säästettiin. ”Naisilla” tarkoitetaan tässä epäilemättä neitsyitä, kuten käy ilmi 5. Mooseksen kirjan 21:10–14:stä, missä mahdollisten sotamorsianten sanotaan surevan vanhempiaan, ei aviomiehiään. Lisäksi kun Israel aiemmin kukisti Midianin, kerrotaan nimenomaan, että vain neitsyet säästettiin. Tämä suojeli israelilaisia väärältä palvonnalta ja epäilemättä myös sukupuolitaudeilta. (4Mo 31:7, 17, 18.) (Kanaanilaiskansakuntia vastaan annetun Jumalan säädöksen oikeutusta on käsitelty artikkelissa KANAAN, KANAANILAINEN: Israel valloittaa Kanaanin.)

Ravintoa tuottavia puita ei saanut kaataa piirityslaitteita varten (5Mo 20:19, 20). Vihollisen hevoset tehtiin taistelun tuoksinassa taistelukyvyttömiksi katkaisemalla niiden kinnerjänteet; taistelun jälkeen ne epäilemättä tapettiin (Jos 11:6).

Kaikki Israelin sodat eivät olleet hyväksyttäviä. Israelin lankeamisesta uskottomuuteen seurasi yhteenottoja, jotka olivat tuskin muuta kuin voimainkoetuksia. Tällainen oli sota, jota Abimelek kävi Sikemiä ja Tebesiä vastaan tuomarien aikaan (Tu 9:1–57), samoin kuin Omrin sota Simriä ja Tibniä vastaan, joka johti siihen, että hän sai vankan sijan kymmenen heimon valtakunnan kuninkaana (1Ku 16:16–22). Lisäksi israelilaiset lakkasivat luottamasta siihen, että Jehova suojelisi heitä heidän vihollisiltaan, ja he alkoivat sen sijaan turvautua sotilaalliseen voimaan: hevosiin ja vaunuihin. Niinpä Juudan maa oli Jesajan päivinä ’täynnä hevosia, eikä heidän vaunuillaan ollut määrää’ (Jes 2:1, 7).

Muinaista sotastrategiaa ja taktiikkaa. Joskus lähetettiin ennen hyökkäystä vakoojia ottamaan selvää maan oloista. Noiden vakoojien tarkoitus ei ollut lietsoa levottomuutta, kapinaa eikä kumouksellista maanalaista toimintaa. (4Mo 13:1, 2, 17–19; Jos 2:1; Tu 18:2; 1Sa 26:4.) Erityisiä trumpetinpuhalluksia käytettiin, kun joukot katsastettiin, kun kutsuttiin sotaan ja kun annettiin merkki yhtenäisestä toiminnasta (4Mo 10:9; 2Ai 13:12; vrt. Tu 3:27; 6:34; 7:19, 20). Toisinaan joukot jaettiin ja niitä käytettiin hyökkäämään vihollisen sivustaan tai olemaan väijyksissä tai toimimaan syöttinä (1Mo 14:15; Jos 8:2–8; Tu 7:16; 2Sa 5:23, 24; 2Ai 13:13). Ainakin kerran pantiin Jehovan käskystä sotajoukkojen eteen laulajia, jotka esittivät ylistyslauluja Jumalalle. Jumala taisteli tuona päivänä Israelin puolesta syöksemällä vihollisleirin sekasortoon, niin että vihollissotilaat tappoivat toisiaan. (2Ai 20:20–23.)

Taistelua käytiin suurelta osin mies miestä vastaan. Aseita oli monenlaisia: miekkoja, keihäitä, nuolia, linkokiviä jne. Luvatun maan valloittamisen aikaan israelilaiset eivät turvautuneet hevosiin ja vaunuihin, vaan he luottivat Jehovan pelastusvoimaan (5Mo 17:16; Ps 20:7; 33:17; San 21:31). Vasta myöhemmin Israelin armeijat käyttivät egyptiläisten ja muiden tavoin hevosia ja vaunuja (1Ku 4:26; 20:23–25; 2Mo 14:6, 7; 5Mo 11:4). Muiden maiden armeijat olivat joskus varustautuneet sotavaunuin, joiden akseleista ulkoni rautaviikatteita (Jos 17:16; Tu 4:3, 13).

Taktiikka vaihteli vuosisatojen kuluessa. Yleensä Israel ei keskittynyt hyökkäyssota-aseiden kehittämiseen, mutta linnoittamiseen kiinnitettiin melkoisesti huomiota. Juudan kuninkaan Ussian kerrotaan rakentaneen ”teknikkojen keksimiä sotakoneita”, mutta niitä käytettiin pääasiassa Jerusalemin puolustamiseen (2Ai 26:14, 15). Varsinkin Assyrian ja Babylonian armeijat olivat kuuluisia piiritysmuureistaan ja -valleistaan, joiden avulla ne saattoivat hyökätä kaupungin muurin korkeampiin ja heikompiin osiin. Nämä vallit toimivat kaltevina tasoina, joita pitkin kuljetettiin piiritystorneja muurinmurtajineen; näistä torneista käsin taistelivat jousiampujat ja linkoojat. Niiden mukana oli muitakin piirityskoneita, mm. jättimäisiä kivenheittokoneita. (2Ku 19:32; Jer 32:24; Hes 4:2; Lu 19:43.) Samanaikaisesti kaupungin puolustajat yrittivät torjua hyökkäyksen jousiampujien, linkoojien ja sellaisten sotilaiden avulla, jotka heittivät kekäleitä muureilta ja torneista sekä sinkosivat niitä heittokoneilla kaupungin sisäpuolelta (2Sa 11:21, 24; 2Ai 26:15; 32:5). Kun hyökättiin muurein ympäröityjä linnoitettuja kaupunkeja vastaan, tärkeimpiä asioita oli yhteyden katkaiseminen niiden vesivarastoon, kun taas kaupunki, joka oli joutumaisillaan piiritetyksi, usein tukki ympärillään olevat vesilähteet, jotteivät hyökkääjät olisi voineet käyttää niitä (2Ai 32:2–4, 30).

Kukistettuaan vihollisensa voittajat joskus tukkivat alueen kaivot ja lähteet ja levittivät maahan kiviä, ja joskus he kylvivät maahan suolaa (Tu 9:45; 2Ku 3:24, 25). (Ks. ASEET, VARUSTUS; LINNOITUKSET.)

Jeesus ennustaa sotia. Jeesus, rauhan mies, huomautti, että ne, ”jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat” (Mt 26:52). Hän julisti Pilatukselle, että jos hänen Valtakuntansa olisi ollut tästä maailmasta, niin hänen palvelijansa olisivat taistelleet, jottei häntä olisi luovutettu juutalaisille (Joh 18:36). Hän ennusti kuitenkin, että koska Jerusalem ei hyväksynyt häntä Messiaaksi, se joutuisi aikanaan kokemaan piirityksen ja autioituksen, joiden aikana sen ”lapset” (asukkaat) iskettäisiin maahan (Lu 19:41–44; 21:24).

Vähän ennen kuolemaansa Jeesus esitti profetioita, jotka soveltuivat tuohon sukupolveen samoin kuin aikaan, jolloin hänen läsnäolonsa Valtakunnan vallassa alkaisi: ”Te tulette kuulemaan sodista ja sanomia sodista; katsokaa, ettette kauhistu. Sillä näiden täytyy tapahtua, mutta loppu ei ole vielä. Sillä kansakunta nousee kansakuntaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan.” (Mt 24:6, 7; Mr 13:7, 8; Lu 21:9, 10.)

Kristus käy sotaa ”kuninkaiden Kuninkaana”. Raamatussa paljastetaan, että kuolleista herätetty Herra Jeesus Kristus, jolle hänen Isänsä on suonut ”kaiken vallan taivaassa ja maan päällä”, ryhtyy käymään sotaa, jossa tuhotaan kaikki Jumalan viholliset, ja arvonimensä ”Rauhan Ruhtinas” mukaisesti hän saa aikaan ikuisen rauhan (Mt 28:18; 2Te 1:7–10; Jes 9:6).

Apostoli Johannekselle näytettiin näyssä, mitä tapahtuisi sen jälkeen, kun Kristus olisi noussut valtaistuimelle taivaassa. Psalmin 2:7, 8 ja 110:1, 2 sanoin oli ennustettu, että Jumalan Poikaa kehotettaisiin ’pyytämään Jehovalta kansakuntia perinnökseen’ ja että Jehova vastaisi tuohon pyyntöön lähettämällä hänet ’alistamaan vihollistensa keskellä’ (Hpr 10:12, 13). Johanneksen näyssä kuvailtiin taivaassa käytyä sotaa, jossa Mikael, ts. Jeesus Kristus (ks. MIKAEL nro 1), johti taivaan armeijat sotaan Lohikäärmettä, Saatana Panettelijaa, vastaan. Tuo sota päättyi siihen, että Panettelija ja hänen enkelinsä heitettiin maahan. Tämä sota syttyi heti sen poikalapsen syntymän jälkeen, jonka oli määrä hallita kansakuntia rautasauvalla. (Il 12:7–9.) Sen jälkeen suuri ääni ilmoitti taivaassa: ”Nyt on tullut pelastus ja voima ja meidän Jumalamme valtakunta ja hänen Kristuksensa valta.” Tämä toi helpotusta ja iloa enkeleille, mutta maalle se tiesi vaikeuksia, mm. sotia, kuten julistuksessa jatkettiinkin: ”Voi maata ja merta, sillä Panettelija on tullut alas teidän luoksenne suuren suuttumuksen vallassa, koska hän tietää, että hänen aikansa on lyhyt.” (Il 12:10, 12.)

Kun Saatana oli heitetty maahan, hän otti pääkohteekseen Jumalan maan päällä olevat palvelijat, ’naisen siemenen’ jäljellä olevat, ”jotka noudattavat Jumalan käskyjä ja joilla on Jeesuksesta todistamisen työ”. Saatana alkoi käydä heitä vastaan sellaista sotaa, johon sisältyi sekä hengellistä taistelua että kirjaimellista vainoa ja joka johti jopa joidenkuiden kuolemaan. (Il 12:13, 17.) Ilmestyksen seuraavat luvut (13, 17–19) kuvailevat niitä edustajia ja välikappaleita, joita Saatana käyttää heitä vastaan, sekä sitä, miten Jumalan pyhät selviytyvät voittoisina Johtajansa Jeesuksen Kristuksen ohjauksessa.

”Jumalan, Kaikkivaltiaan, suuren päivän sota”. Ilmestyksen 19. luvussa kuvaillaan koko ihmiskunnan historian suurinta sotaa, joka ylittää kaiken, mitä ihmiset ovat ennen nähneet. Aiemmin tässä näyssä sitä sanotaan ”Jumalan, Kaikkivaltiaan, suuren päivän sodaksi”. ”Demonien henkeyttämät ilmaukset” ovat koonneet tämän sodan tapahtumapaikalle kuvaannollisen ”pedon ja maan kuninkaat ja heidän armeijansa”, jotka ovat asettuneet vastustamaan Jehovaa ja Herraa Jeesusta Kristusta, Jumalan armeijoiden eli taivaan joukkojen Komentajaa. (Il 16:14; 19:19.) Kenenkään Jumalan maallisen palvelijan ei kuvata osallistuvan tähän taisteluun. Maan kuninkaat ”tulevat taistelemaan Karitsaa vastaan, mutta koska Karitsa on herrojen Herra ja kuninkaiden Kuningas, niin hän voittaa heidät” (Il 17:14; 19:19–21). (Ks. HAR-MAGEDON.) Tämän taistelun jälkeen itse Saatana Panettelija sidotaan tuhanneksi vuodeksi, ”jottei hän enää eksyttäisi kansakuntia, ennen kuin ne tuhat vuotta ovat päättyneet” (Il 20:1–3).

Tämän sodan päätyttyä maassa vallitsee rauha tuhat vuotta. Psalmissa julistettiin: ”Hän [Jehova] lopettaa sodat maan ääreen saakka. Hän särkee jousen ja taittaa keihään, polttaa sotavankkurit tulessa”, ja tuo julistus täyttyi alun perin silloin, kun Jumala toi Israelin maahan rauhan murskaamalla vihollisen sota-aseet. Kun Kristus on kukistanut sodanlietsojat Har-Magedonissa, täydellinen ja tyydyttävä rauha vallitsee maapallon ääriin saakka. (Ps 46:8–10.) Ikuisen elämän saaneet ihmiset ovat sellaisia, jotka ovat takoneet ”miekkansa auranvantaiksi ja keihäänsä vesureiksi” ja jotka eivät enää ”opettele sotaa”. ”Sillä niin on puhunut armeijoiden Jehovan suu.” (Jes 2:4; Mi 4:3, 4.)

Sodanuhka lakkaa ikuisiksi ajoiksi. Ilmestyskirjan näyssä osoitetaan edelleen, että noiden tuhannen vuoden lopussa Saatana Panettelija tuodaan takaisin sidotusta tilastaan syvyydestä ja että hän saa jälleen houkuteltua monet sotimaan niitä vastaan, jotka pysyvät uskollisina Jumalalle. Mitään vahinkoa ei kuitenkaan tapahdu, sillä ’tuli lankeaa taivaasta’ ja nielaisee nuo viholliset, jolloin kaikki sodanuhka lakkaa ikuisiksi ajoiksi. (Il 20:7–10.)

Kristillinen sodankäynti. Vaikka kristitty ei osallistukaan kirjaimelliseen sotaan verta ja lihaa vastaan (Ef 6:12), hän käy kuitenkin sotaa, hengellistä taistelua. Apostoli Paavali kuvailee kristityn sisäistä sotaa, jota käydään ”synnin lain” ja ”Jumalan lain” eli ”mielen [Jumalan kanssa sopusoinnussa olevan kristityn mielen] lain” välillä (Ro 7:15–25).

Tämä kristityn sodankäynti on tuskallista, sillä se vaatii ihmistä tekemään kaikkensa, jotta hän selviytyisi siitä voittajana. Hän voi kuitenkin luottaa siihen, että hän voittaa sen ansaitsemattoman hyvyyden avulla, jota Jumala osoittaa Kristuksen välityksellä, ja Jumalan pyhän hengen avulla (Ro 8:35–39). Jeesus sanoi tästä taistelusta: ”Ponnistelkaa tarmokkaasti päästäksenne sisään ahtaasta ovesta.” (Lu 13:24.) Apostoli Pietari puolestaan neuvoi ”karttamaan lihallisia haluja, jotka juuri sotivat [stra·teuʹon·tai] sielua vastaan” (1Pi 2:11; vrt. Ja 4:1, 2).

Pahoja henkiä vastaan. Tämän synnin lakia vastaan käytävän sodan lisäksi kristitty kamppailee demoneja vastaan, jotka käyttävät hyväkseen lihan taipumuksia houkuttelemalla kristittyä tekemään syntiä (Ef 6:12). Tässä sodassa demonit käyttävät myös vaikutusvaltansa alaisuudessa olevia saattamaan kristittyjä kiusaukseen tai vastustamaan ja vainoamaan heitä saadakseen heidät luopumaan nuhteettomuudestaan Jumalaa kohtaan (1Ko 7:5; 2Ko 2:11; 12:7; vrt. Lu 4:1–13).

Vääriä opetuksia vastaan. Apostoli Paavali puhui myös sodasta, jota hän ja hänen toverinsa kävivät täyttäessään tehtäväänsä sellaisina, jotka oli nimitetty huolehtimaan kristillisestä seurakunnasta (2Ko 10:3). Julkeat miehet, joita Paavali sanoi ”vääriksi apostoleiksi”, olivat vaikuttaneet Korintin seurakuntaan väärällä tavalla kiinnittämällä asiatonta huomiota persoonallisuuksiin ja synnyttämällä siten seurakunnassa jakaumia, lahkoja (2Ko 11:13–15). Heistä oli todellisuudessa tullut ihmisten, mm. Apolloksen, Paavalin ja Keefaan, seuraajia (1Ko 1:11, 12). Seurakunnan jäsenet kadottivat hengellisen näkemyksensä, jonka mukaan nämä miehet olivat vain Kristuksen edustajia ja palvelivat yhdessä saman päämäärän hyväksi. Heistä tuli lihallisia. (1Ko 3:1–9.) He suhtautuivat seurakunnassa oleviin miehiin ”lihan mukaan”, heidän ulkonäkönsä, luontaisten lahjojensa, persoonallisuutensa jne. mukaan, sen sijaan että he olisivat pitäneet heitä hengellisinä miehinä. He eivät tajunneet, että Jumalan henki vaikutti seurakunnassa ja että sellaiset miehet kuin Paavali, Pietari ja Apollos täyttivät tehtäviään Jumalan hengen avulla Hänen kunniakseen.

Sen vuoksi Paavalin oli pakko kirjoittaa heille: ”Pyydän tosiaankin nöyrästi, että läsnä ollessani minun ei tarvitsisi käyttää rohkeutta siinä luottamuksessa, jolla aion ryhtyä rohkeisiin toimiin muutamia vastaan, jotka arvioivat meidät ikään kuin vaeltaisimme lihan mukaan. Sillä vaikka vaellammekin lihassa, me emme sodi lihan mukaan. Sillä meidän sodankäyntiaseemme eivät ole lihallisia, vaan Jumalan avulla voimallisia kukistamaan linnoituksia. Sillä me kukistamme järkeilyt ja kaiken korkean, mikä kohotetaan Jumalan tuntemusta vastaan, ja me vangitsemme jokaisen ajatuksen tehdäksemme sen tottelevaiseksi Kristukselle.” (2Ko 10:2–5.)

Paavali kirjoitti Timoteukselle, jonka hän oli jättänyt Efesokseen huolehtimaan sikäläisestä seurakunnasta: ”Tämän toimeksiannon uskon sinulle, lapsi, Timoteus, niiden ennusteiden mukaisesti, jotka johtivat suoraan sinuun, jotta niiden nojalla jatkaisit hyvää sodankäyntiä ja säilyttäisit uskon ja hyvän omantunnon.” (1Ti 1:18, 19.) Sen lisäksi, että Timoteus joutui kamppailemaan syntistä lihaa ja totuuden vihollisten vastustusta vastaan, hänen täytyi käydä sotaa, jotta seurakuntaan ei olisi tunkeutunut vääriä opetuksia eikä sellaisia ihmisiä, jotka halusivat turmella sitä (1Ti 1:3–7; 4:6, 11–16). Hänen toimintansa vahvistaisi seurakuntaa sitä luopumusta vastaan, jonka Paavali tiesi ilmaantuvan sen jälkeen kun apostolit olisivat poistuneet näyttämöltä (2Ti 4:3–5). Timoteuksen täytyi siis käydä todellista taistelua.

Paavali saattoi sanoa Timoteukselle: ”Olen taistellut hyvän taistelun, olen juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt.” (2Ti 4:7.) Paavali oli pysynyt uskollisena Jehovalle ja Jeesukselle Kristukselle toimimalla ja palvelemalla oikein kohdatessaan vastustusta, kärsimyksiä ja vainoa (2Ko 11:23–28). Lisäksi hän oli kantanut vastuunsa Herran Jeesuksen Kristuksen apostolina käymällä sotaa pitääkseen kristillisen seurakunnan puhtaana ja tahrattomana, siveellisesti puhtaana neitsyenä sekä ”totuuden pylväänä ja tukena” (1Ti 3:15; 1Ko 4:1, 2; 2Ko 11:2, 29; vrt. 2Ti 2:3, 4).

Jumala tukee kristittyjä aineellisesti. Kristityn sodankäynnissä Jumala pitää kristittyä sotilaanaan ja antaa hänelle siksi sen aineellisen, mitä hän tarvitsee. Apostoli Paavali toteaa toisten palvelijana toimivan oikeuksista: ”Kuka palvelee milloinkaan sotilaana omalla kustannuksellaan?” (1Ko 9:7.)

Kristityt ja kansakuntien sodat. Kristityt ovat aina pysyneet täysin puolueettomina kansakuntien, ryhmien ja kaikenlaisten ryhmäkuntien välisessä lihallisessa sodankäynnissä (Joh 18:36; Ef 6:12). Esimerkkejä varhaiskristittyjen asenteesta tässä suhteessa on esitetty artikkelissa ARMEIJA: Varhaiskristittyinä tunnettujen näkemys.

Muuta käyttöä. Barakin ja Deboran laulussa, joka esitettiin Kanaanin kuninkaan Jabinin armeijasta saadun voiton jälkeen, palautetaan mieleen tilanne, johon sisältyy periaate: ”He [israelilaiset] valitsivat uusia jumalia. Silloin oli sota porteissa.” (Tu 5:8.) Heti kun he hylkäsivät Jehovan ja omaksuivat väärän palvonnan, alkoivat vaikeudet vihollisen tunkeutuessa aivan heidän kaupunkiensa porteille asti. Tämä on sopusoinnussa psalmistan julistuksen kanssa: ”Ellei Jehova kaupunkia varjele, niin turhaan vartija on valvonut.” (Ps 127:1.)

Salomo kirjoitti Saarnaajan 8:8:ssa: ”Ei ole ihmistä, jolla on valtaa henkeen, hengen pidättämiseksi; – – eikä ole vapautusta sodassa.” Kuoleva ei voi kuolinpäivänään pidättää henkeä eli elämänvoimaa ja estää sitä palaamasta Jumalan, sen Antajan ja Lähteen, luo, jotta hän eläisi pitempään. Kuolevaiset ihmiset eivät pysty vallitsemaan kuolinpäiväänsä eivätkä estämään sen tulemista heidän kohdalleen. He eivät voi millään inhimillisillä keinoilla vapautua sodasta, jota vihollinen Kuolema käy poikkeuksetta koko ihmiskuntaa vastaan. Syntinen ihminen ei voi asettaa toista syntistä ihmistä tilalleen kuolemaan ja saada siten vapautusta kuolemasta (Ps 49:6–9). Helpotus voi tulla vain sen ansaitsemattoman hyvyyden välityksellä, jota Jehova osoittaa Jeesuksen Kristuksen kautta. ”Niin kuin synti hallitsi kuninkaana kuoleman ohella, samoin myös ansaitsematon hyvyys hallitsisi kuninkaana vanhurskauden välityksellä ikuinen elämä silmämääränä Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta.” (Ro 5:21.)