PAALUUN PANEMINEN

Kirjaimellisessa merkityksessä joko kuolleen tai elävän uhrin kiinnittämistä paaluun. Tunnetuin tapaus on Jeesuksen Kristuksen teloitus (Lu 24:20; Joh 19:14–16; Ap 2:23, 36). Muinaiset kansat panivat ihmisiä paaluun eri tavoin.

Assyrialaiset, jotka olivat tunnettuja raa’asta sodankäynnistään, panivat vankeja paaluun seivästämällä heidän alastomat ruumiinsa teroitettuihin paaluihin, jotka työnnettiin vatsan läpi uhrien rintaonteloon. Muistomerkeistä on löydetty useita tätä paaluunpanemismenetelmää kuvaavia reliefejä, joista yksi esittää Assyrian hyökkäystä Lakisiin ja voittoa siitä (2Ku 19:8). (Kuva, 1. osa, s. 958.)

Myös persialaiset käyttivät paaluun panemista rangaistuskeinona. Jotkut sanovat, että persialaisilla oli tapana ensin mestata tai nylkeä ne, jotka he panivat paaluun. Dareios Suuri kielsi puuttumasta Jerusalemin temppelin uudelleen rakentamiseen, ja kuka tahansa, joka rikkoi tuota säädöstä, oli määrä panna paaluun hänen omasta talostaan revittyyn rakennuspuuhun (Esr 6:11). Dareioksen pojan Ahasveroksen (Kserkses I) hallituskaudella kaksi palatsin ovenvartijaa ripustettiin eli pantiin paaluun, mikä oli persialaisten tavallinen rangaistus pettureille (Est 2:21–23). Myös Haman ja hänen kymmenen poikaansa ripustettiin paaluun (Est 5:14; 6:4; 7:9, 10; 9:10, 13, 14, 25). Herodotoskin (Historiateos, III, 125, 159; IV, 43) lainaa esimerkkejä persialaisten tavasta panna paaluun.

Juutalaisen lain mukaan ne, jotka syyllistyivät sellaisiin inhottaviin rikoksiin kuin rienaus tai epäjumalanpalvelus, surmattiin ensin kivittämällä tai jollain muulla tavalla, ja sitten heidän kuolleet ruumiinsa asetettiin nähtäville paaluihin tai puihin varoittavaksi esimerkiksi muille (5Mo 21:22, 23; Jos 8:29; 10:26; 2Sa 21:6, 9). Egyptiläisetkin ehkä surmasivat rikollisensa ennen kuin kiinnittivät heidät paaluun, mihin viittaavat Joosefin profeetalliset sanat faraon ylileipurille: ”Farao korottaa sinun pääsi ja on ripustava sinut paaluun.” (1Mo 40:19, 22; 41:13.)

Kreikkalaisten ja roomalaisten sanotaan omaksuneen paaluun panemisen foinikialaisilta, ja se lakkautettiin imperiumista vasta Konstantinuksen päivinä. Rooman kansalaisia pantiin paaluun hyvin harvoin, sillä näin rangaistiin tavallisesti orjia ja kaikkein alhaisimpia rikollisia. Sekä juutalaiset että roomalaiset pitivät paaluun panemista sen nöyryytyksen ja häpeän vertauskuvana, joka oli heidän mielestään tarkoitettu kirotuille (5Mo 21:23; Ga 3:13; Fil 2:8).

Jos juutalaisilla olikin ensimmäisellä vuosisadalla oikeus panna ihminen paaluun uskonnollisten syiden perusteella (tästä on joitakin epäilyksiä), niin on aivan varmaa, etteivät he voineet tehdä sitä siviilioikeuteen kuuluvien rikosten vuoksi; vain Rooman viranomaisilla, esim. Pontius Pilatuksella, oli sellainen valta (Joh 18:31; 19:10). Juutalaiset ja varsinkin heidän ylipappinsa ja hallitusmiehensä olivat kuitenkin pääasiallisesti vastuussa Kristuksen paaluun panemisesta (Mr 15:1–15; Ap 2:36; 4:10; 5:30; 1Ko 2:8).

Joskus roomalaiset sitoivat uhrinsa paaluun, jolloin hän saattoi elää päiväkausia, ennen kuin hänen fyysinen kestokykynsä murtui kiduttavan tuskan, janon, nälän ja auringon paahteen vuoksi. Roomalaisilla oli tapana naulata syytetyn kädet (ja todennäköisesti myös jalat) paaluun, kuten Jeesuksellekin tehtiin (Joh 20:25, 27; Lu 24:39; Ps 22:16, Rbi8, alav.; Kol 2:14). Koska anatomit ovat aina katsoneet ranteiden kuuluvan käsiin, jotkut lääketieteen asiantuntijat ajattelevat, että naulat lyötiin pienten ranneluiden välistä, sillä kämmenet olisivat voineet repeytyä, jos naulat olisi isketty niiden läpi (ks. The Journal of the American Medical Association 21.3.1986, s. 1460). Tämä olisi sopusoinnussa sen kanssa, että Raamatussa itsessään sanaan ”käsi” sisältyy ranne joissakin raamatunkohdissa, esim. 1. Mooseksen kirjan 24:47:ssä, missä rannerenkaiden sanotaan olevan ”käsissä”, ja Tuomarien 15:14:ssä, missä mainitaan Simsonin ”käsissä” olleet siteet.

Raamatussa ei kerrota, naulattiinko vai sidottiinko Jeesuksen rinnalle paaluihin pannut pahantekijät. Jos heidät oli vain sidottu, se selittäisi sen, miksi he olivat vielä elossa ja heidän säärensä täytyi murtaa, kun Jeesuksen havaittiin jo kuolleen. (Joh 19:32, 33.) Säärien murtamista seurasi pian tukehtumiskuolema, koska se joidenkuiden mielestä esti ruumiin kohottamisen rintalihasten jännityksen lieventämiseksi. Tämä ei tietenkään ole ratkaiseva syy siihen, että pahantekijät elivät kauemmin kuin Jeesus, sillä he eivät olleet joutuneet kokemaan samaa henkistä ja fyysistä kidutusta kuin Jeesus. Hän oli aiemmin joutunut kestämään koko yön jatkuneen koettelemuksen vihollistensa käsissä sen lisäksi, että roomalaiset sotilaat olivat lyöneet häntä ehkä siinä määrin, ettei hän ollut kyennyt kantamaan omaa kidutuspaaluaan, kuten oli tapana. (Mr 14:32–15:21; Lu 22:39–23:26.)

Mitä alkuperäinen kreikan kieli paljastaa Jeesuksen surmaamiseen käytetyn välineen muodosta?

Useimmissa raamatunkäännöksissä sanotaan, että Kristus ”ristiinnaulittiin” eikä että hänet ”pantiin paaluun”. Tämä johtuu siitä yleisestä uskomuksesta, että se kidutusväline, johon hänet ripustettiin, oli kahdesta puunkappaleesta tehty ”risti” eikä yksinkertainen paalu. Lisäksi perimätieto, ei Raamattu, kertoo, ettei tuomittu kantanut ristin molempia osia vaan ainoastaan sen poikkipuuta, josta käytettiin nimitystä patibulum eli antenna. Tällä tavoin jotkut yrittävät väistää sen ongelman, että tuo taakka olisi painanut liian paljon, jotta yksi mies olisi jaksanut raahata tai kantaa sen Golgatalle.

Mitä itse raamatunkirjoittajat sitten sanoivat asiasta? He käyttivät kreikan kielen substantiivia stau·rosʹ 27 kertaa ja verbiä stau·roʹō 46 kertaa, syn·stau·roʹō (etuliite syn ’yhteen’) 5 kertaa ja a·na·stau·roʹō (a·naʹ ’uudelleen’) kerran. Lisäksi he käyttivät 5 kertaa kreikkalaista sanaa ksyʹlon ’puu’ siitä kidutusvälineestä, johon Jeesus naulattiin.

Stau·rosʹ ei sisällä sen enempää klassisessa kreikassa kuin koineekreikassakaan ajatusta ”rististä”, joka olisi tehty kahdesta puusta. Se tarkoittaa vain pystysuoraa paalua, tankoa tai salkoa, jollaista voitiin käyttää aidan tai paaluvarustuksen tekemiseen. Douglasin vuonna 1985 julkaistussa teoksessa New Bible Dictionary sanotaan hakusanassa ”Risti” sivulla 253: ”’Ristiä’ (stauros; verbi stauroō – –) vastaava kreikk. sana merkitsee ensisijaisesti pystysuoraa paalua tai hirttä ja toissijaisesti rangaistus- tai teloitusvälineenä käytettyä paalua.”

Luukas, Pietari ja Paavali käyttivät sanaa ksyʹlon myös sanan stau·rosʹ synonyymina, ja sekin todistaa, että Jeesus pantiin pystysuoraan paaluun, jossa ei ollut poikkipuuta, sillä sitä ksyʹlon tässä erikoismerkityksessä tarkoittaa (Ap 5:30; 10:39; 13:29; Ga 3:13; 1Pi 2:24). Sanaa ksyʹlon käytetään myös kreikkalaisessa Septuagintassa Esran 6:11:ssä, missä puhutaan yhdestä hirrestä tai rakennuspuusta, johon lainrikkoja oli määrä panna paaluun.

Uuden maailman käännös välittää siis lukijalle uskollisesti tämän kreikkalaisen tekstin perusajatuksen kääntämällä sanan stau·rosʹ vastineella ”kidutuspaalu” ja verbin stau·roʹō vastineella ”panna paaluun”. Tällä tavoin stau·rosʹ ei sekoitu kirkon perinteisiin risteihin. (Ks. KIDUTUSPAALU.) Raamatun mukaan yksi mies, kyreneläinen Simon, kantoi kidutuspaalua, ja tämä on täysin mahdollista, sillä jos sen läpimitta oli 15 cm ja pituus 3,5 m, se painoi luultavasti vähän yli 45 kg (Mr 15:21).

On syytä huomata, mitä W. E. Vine sanoo asiasta: ”STAUROS (σταυρός) tarkoittaa ensi sijassa pystysuoraa paalua. Pahantekijät teloitettiin naulaamalla heidät sellaiseen. Sekä tuo substantiivi että verbi stauroō, kiinnittää paaluun, on alun perin erotettava kirkollisesta muodosta, jossa kaksi hirttä on ristissä.” Sitten kreikan kielen tutkija Vine mainitsee kaksiosaisen ristin kaldealaisen alkuperän ja sen, että kristikunta omaksui ristin pakanoilta 200-luvulla Kristuksen paaluunpanemisen vertauskuvaksi. (Vine’s Expository Dictionary of Old and New Testament Words, 1981, 1. osa, s. 256.)

Merkittävä on myös seuraava kommentti kirjassa The Cross in Ritual, Architecture, and Art (G. S. Tyack, Lontoo 1900, s. 1): ”On outoa mutta silti kiistaton tosiasia, että ristiä on käytetty pyhänä vertauskuvana kauan ennen Kristuksen syntymää ja sen jälkeen maissa, jotka eivät ole joutuneet kosketuksiin kirkon opetusten kanssa. – – Kreikkalaisten Bacchuksen, tyroslaisten Tammusin, kaldealaisten Belin ja muinaisskandinaavien Odinin palvojille näiden kaikkien jumalien vertauskuva oli ristinmuotoinen merkki.”

J. D. Parsonsin kirjassa The Non-Christian Cross (Lontoo 1896, s. 23, 24) lisätään: ”Missään Uuden testamentin muodostavissa lukuisissa kirjoituksissa ei ole ainuttakaan lausetta, joka todistaisi alkuperäisellä kreikan kielellä edes epäsuorasti sen puolesta, että Jeesuksen tapauksessa käytetty stauros oli jotakin muuta kuin tavallinen stauros, ja vielä vähemmän sen puolesta, että se olisi koostunut, ei yhdestä puunkappaleesta, vaan kahdesta ristin muotoon yhteen naulatusta kappaleesta. – – Opettajamme johtavat ihmisiä melko lailla harhaan, kun he käyttävät sanan stauros vastineena ’ristiä’ kääntäessään kirkon kreikankielisiä dokumentteja äidinkielellemme ja kun he tukevat tuota menettelyä panemalla sanakirjoihin stauroksen merkitykseksi ’ristin’ selittämättä tarkoin, ettei se missään tapauksessa ollut tuon sanan perusmerkitys apostolien päivinä eikä siitä tullut sen perusmerkitystä pitkään aikaan sen jälkeenkään, ja kun sille sellainen merkitys sitten annettiin, mikäli lainkaan annettiin, se tapahtui vain siksi, että syystä tai toisesta oletettiin asian vahvistavien todisteiden puuttumisesta huolimatta, että se nimenomainen stauros, jossa Jeesus teloitettiin, oli nimenomaan sen muotoinen.” (Ks. myös The Companion Bible, 1974, liite nro 162.)

Kuvaannollista käyttöä. Sen lisäksi että Raamatussa todistetaan perusteellisesti Herran Jeesuksen Kristuksen kirjaimellisesta paaluun panemisesta (1Ko 1:13, 23; 2:2; 2Ko 13:4; Il 11:8), siinä puhutaan myös paaluun panemisesta kuvaannollisessa, vertauskuvallisessa mielessä, esim. Galatalaiskirjeen 2:20:ssä. Kristityt ovat kuolettaneet vanhan persoonallisuutensa sen uskon välityksellä, joka heillä on paaluun pantuun Kristukseen (Ro 6:6; Kol 3:5, 9, 10). ”Sitä paitsi ne, jotka kuuluvat Kristukselle Jeesukselle, ovat panneet paaluun lihan intohimoineen ja haluineen”, kirjoittaa Paavali ja jatkaa, että Kristuksen välityksellä ”maailma on pantu paaluun minulle ja minut maailmalle” (Ga 5:24; 6:14).

Luopiot ”itse panevat Jumalan Pojan uudelleen paaluun ja saattavat hänet julkisen häpeän alaiseksi” kapinoimalla Juudaksen tavoin Jumalan pelastusjärjestelyä vastaan (Hpr 6:4–6).