”Minne sinä menet, sinne minäkin menen”

RUUT käveli Noomin rinnalla Moabin ylämaiden tuulisilla tasangoilla. Tiellä ei enää näkynyt muita kuin nuo kaksi pientä hahmoa keskellä lakeuksia. Varjojen pidentyessä iltaa kohti Ruut ehkä katsahti anoppiinsa miettien, olisiko jo aika etsiä yöpymispaikkaa. Hän tunsi lämmintä rakkautta Noomia kohtaan ja halusi huolehtia tästä parhaan kykynsä mukaan.

Kumpikin nainen oli kokenut raskaita menetyksiä. Noomi oli ollut leski jo vuosia, mutta hän suri myös kahta poikaansa Kiljonia ja Mahlonia, jotka olivat kuolleet melko äskettäin. Ruutillakin oli surua: Mahlon oli ollut hänen miehensä. Naisilla oli yhteinen määränpää, Betlehemin kaupunki Israelissa, mutta matkalla oli heille hieman eri merkitys. Noomi oli palaamassa kotiseudulleen, kun taas Ruut kulki kohti tuntematonta ja oli jättänyt taakseen oman sukunsa ja kotimaansa kaikkine tapoineen ja jumalineen. (Ruut 1:3–6.)

Mikä voi panna nuoren naisen tekemään elämässään näin suuria muutoksia? Mistä Ruut saisi voimaa aloittaa kaiken alusta ja huolehtia samalla Noomista? Etsiessämme vastauksia näihin kysymyksiin tulemme huomaamaan, että moabilaisen Ruutin usko on monella tapaa jäljittelemisen arvoinen. Mutta ensin katsomme, miten nuo kaksi naista päätyivät Betlehemiin johtavalle tielle.

Murhenäytelmä kohtaa perhettä

Ruut oli varttunut Moabissa, Kuolleenmeren itäpuolella sijaitsevassa pienessä maassa. Seutu oli enimmäkseen ylätasankoa, joka kasvoi harvakseltaan metsää ja jota halkoivat syvät rotkot. Viljelysmaat tuottivat siellä satoa usein silloinkin kun Israelissa nähtiin nälkää. Juuri nälänhädän johdosta Ruut alun alkaen tutustui Mahloniin ja tämän perheeseen. (Ruut 1:1.)

Noomin mies Elimelek oli Israelia vitsanneen nälänhädän vuoksi päättänyt muuttaa vaimonsa ja kahden poikansa kanssa Moabiin muukalaisasukkaiksi. Päätös merkitsi koko perheelle varmasti haastetta, sillä israelilaisten piti käydä säännöllisesti palvomassa Jehovaa tämän osoittamassa pyhässä paikassa (5. Mooseksen kirja 16:16, 17). Noomi onnistui pitämään uskonsa elossa, mutta hän oli surun murtama, kun hänen miehensä kuoli (Ruut 1:2, 3).

Ehkä hän tunsi tuskaa myös myöhemmin, kun hänen poikansa ottivat vaimoikseen moabilaisnaiset (Ruut 1:4). Hän tiesi, että israelilaisten esi-isä Abraham oli nähnyt paljon vaivaa löytääkseen pojalleen Iisakille vaimon Jehovaa palvovan kansansa joukosta (1. Mooseksen kirja 24:3, 4). Myöhemmin Mooseksen laki kielsi israelilaisia naittamasta poikiaan ja tyttäriään vierasmaalaisille, jottei Jumalan kansaa johdettaisi palvomaan epäjumalia (5. Mooseksen kirja 7:3, 4).a

Mahlon ja Kiljon menivät kuitenkin naimisiin moabilaisten kanssa. Jos se huolestutti Noomia tai tuotti hänelle pettymyksen, hän ilmeisesti kuitenkin osoitti miniöitään Ruutia ja Orpaa kohtaan aitoa huomaavaisuutta ja rakkautta. Ehkä hän toivoi, että nämäkin alkaisivat jonain päivänä palvoa Jehovaa. Joka tapauksessa nuo nuoret naiset kiintyivät Noomiin. Heidän lämpimät keskinäiset välinsä auttoivat heitä, kun perhettä kohtasi murhenäytelmä. Ruut ja Orpa jäivät leskiksi ennen kuin kumpikaan ehti saada lapsia (Ruut 1:5).

Valmistiko Ruutin uskonto häntä selviytymään tuosta iskusta? Sitä on vaikea kuvitella. Moabilaisilla oli monia jumalia, joista tärkein oli Kemos (4. Mooseksen kirja 21:29). Heillä oli ilmeisesti yhtä julmia ja kammottavia uskonnollisia tapoja kuin muillakin sen ajan kansoilla, jotka muun muassa uhrasivat lapsia. Kaikki, mitä Ruut oppi Mahlonilta tai Noomilta Israelin rakastavasta ja armollisesta Jumalasta Jehovasta, kuulosti hänen korvissaan varmasti täysin erilaiselta. Jehovan hallinto ei perustu terroriin vaan rakkauteen! (5. Mooseksen kirja 6:5.) Musertava menetys saattoi lähentää Ruutia ja Noomia entisestään, ja Ruut ehkä kuunteli vanhempaa naista tarkkaavaisesti, kun tämä puhui kaikkivaltiaasta Jumalasta Jehovasta ja kuvaili hänen suurenmoisia töitään ja rakkaudellista, armollista kanssakäymistään kansansa kanssa.

Noomi janosi uutisia kotimaastaan, ja eräänä päivänä hän kuuli – kenties joltain matkustavalta kauppiaalta – että nälänhätä oli Israelissa ohi. Jehova oli kääntänyt huomionsa kansaansa, ja Betlehem oli taas nimensä veroinen, sillä tuo sana merkitsee ’leipähuonetta’. Noomi päätti palata kotiin. (Ruut 1:6.)

Mitä Ruut ja Orpa tekisivät? (Ruut 1:7.) Yhteiset koettelemukset olivat lähentäneet heitä Noomiin, ja tämän huomaavaisuus ja luja usko Jehovaan näyttävät koskettaneen varsinkin Ruutia. Nuo kolme leskeä lähtivät yhdessä kohti Juudaa.

Kertomus muistuttaa meitä siitä, että murhenäytelmiltä ja menetyksiltä eivät säästy sen enempää hyvät ja rehelliset ihmiset kuin pahatkaan (Saarnaaja 9:2, 11). Lisäksi se osoittaa, että kohdatessamme ankaran menetyksen meidän on viisasta etsiä lohdutusta toisten seurasta, etenkin niiden, jotka turvautuvat Noomin Jumalaan Jehovaan (Sananlaskut 17:17).

Ruutin uskollinen rakkaus

Matkan edetessä Noomin mieltä alkoi painaa eräs toinen asia. Hän ajatteli vierellään kulkevia nuoria naisia ja sitä rakkautta, jota nämä olivat osoittaneet häntä ja hänen poikiaan kohtaan, ja hänestä tuntui mahdottomalta lisätä heidän taakkaansa enää enempää. Jos he nyt jättäisivät kotimaansa, mitä hän pystyisi tekemään heidän hyväkseen Betlehemissä?

Lopulta Noomi ilmaisi ajatuksensa ääneen: ”Menkää, palatkaa kumpikin äitinne kotiin. Osoittakoon Jehova rakkaudellista huomaavaisuutta teitä kohtaan, niin kuin te olette osoittaneet sitä vainajia ja minua kohtaan.” Hän sanoi toivovansa, että Jehova palkitsisi heidät antamalla heille uuden aviomiehen ja uuden elämän. ”Sitten hän suuteli heitä”, kertomus jatkaa, ”ja he korottivat äänensä ja itkivät.” Ei ole vaikea ymmärtää, miksi Ruut ja Orpa olivat kiintyneitä tuohon hyväsydämiseen ja epäitsekkääseen naiseen. He molemmat vakuuttivat: ”Ei, vaan sinun kanssasi me palaamme kansasi luo.” (Ruut 1:8–10.)

Noomi ei kuitenkaan antanut helpolla periksi. Hän selitti painokkaasti, ettei hän voisi Israelissa tehdä paljonkaan heidän hyväkseen, koska hänellä ei ollut miestä huolehtimassa hänestä, ei poikia antaa heille miehiksi eikä enää edes toivoa miehestä tai pojasta. Hän kertoi avoimesti, että tämä hänen kykenemättömyytensä huolehtia heistä tuntui hänestä hyvin katkeralta. (Ruut 1:11–13.)

Noomin sanat tekivät Orpan mietteliääksi. Hänellä oli Moabissa sukulaisia ja äiti sekä koti, jonne hän oli tervetullut. Näytti tosiaan järkevämmältä jäädä Moabiin. Niinpä hän raskain sydämin suuteli anoppiaan hyvästiksi ja kääntyi takaisin (Ruut 1:14).

Entä Ruut? Noomi oli osoittanut sanansa yhtä lailla hänelle, mutta ”Ruut puolestaan pysyi tiukasti hänen luonaan”. Noomi oli ehkä lähtenyt jatkamaan matkaa ja huomannut sitten, että Ruut vain tuli perässä. Noomi esitti vastalauseen: ”Katso! Leskeksi jäänyt kälysi on palannut kansansa ja jumaliensa luo. Palaa leskeksi jääneen kälysi kanssa.” (Ruut 1:15.) Noomin sanoista paljastuu tärkeä yksityiskohta: Orpa oli palannut paitsi kansansa myös ”jumaliensa” luo. Hän tyytyi palvomaan edelleen Kemosia ja muita vääriä jumalia. Oliko Ruut samaa maata?

Seistessään Noomin edessä tuolla autiolla tiellä Ruut oli aivan varma päätöksestään. Hän rakasti sydämestään paitsi Noomia myös tämän Jumalaa. Niinpä hän sanoi: ”Älä pyytele minua jättämään sinua, kääntymään takaisin seuraamasta sinua, sillä minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja missä sinä yövyt, siellä minäkin yövyn. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin kuolen ja sinne minut haudataan. Niin tehköön Jehova minulle ja lisätköön siihen, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta.” (Ruut 1:16, 17.)

Ruutin lausumat sanat ovat niin ainutlaatuiset, että ne ovat jääneet elämään ja koskettavat vielä kolmetuhatta vuotta myöhemmin. Niistä heijastuu kauniisti hyvin arvokas ominaisuus: uskollinen rakkaus. Ruutin rakkaus oli niin voimakasta, niin uskollista, että hän pysyi Noomin rinnalla minne tahansa tämä menikin. Vain kuolema saattoi erottaa heidät. Noomin kansasta tulisi hänenkin kansansa; hän oli valmis jättämään taakseen kaiken tutun Moabissa, jopa sen jumalat. Toisin kuin Orpa Ruut saattoi sanoa koko sydämestään, että hän halusi Noomin Jumalan Jehovan olevan hänenkin Jumalansa.b

Sen jälkeen naiset jatkoivat kahdestaan eteenpäin kohti Betlehemiä. Matka kesti kenties jopa viikon, mutta varmastikin molemmat saivat suruunsa lohtua toisen seurasta.

Tästä maailmasta ei surua puutu. Meidän aikanamme, näinä ”kriittisinä aikoina, joista on vaikea selviytyä”, kohtaamme monenlaisia menetyksiä ja murheita (2. Timoteukselle 3:1). Siksi on tärkeämpää kuin koskaan ilmaista samanlaista uskollista rakkautta kuin Ruut. Tällainen rakkaus, joka pitää kohteestaan tiukasti kiinni ja yksinkertaisesti kieltäytyy päästämästä irti, on suuri voima tässä pimenevässä maailmassa. Tarvitsemme sitä yhtä lailla avioliitossa ja perheessä kuin ystävyyssuhteissa ja kristillisessä seurakunnassakin. Kehittäessämme sitä jäljittelemme Ruutin loistavaa esimerkkiä.

Ruut ja Noomi Betlehemissä

On tietenkin aivan eri asia puhua uskollisesta rakkaudesta kuin ilmaista sitä käytännössä. Ruutilla oli nyt tilaisuus osoittaa sitä paitsi Noomia myös sitä Jumalaa kohtaan, jota hän oli päättänyt palvella.

Viimein naiset saapuivat perille Betlehemiin, joka sijaitsi Jerusalemista kymmenisen kilometriä etelään. Noomin perhe oli nähtävästi ollut aikoinaan melko huomattava tuossa pikkukaupungissa, sillä uutinen hänen paluustaan sai koko paikkakunnan kuhisemaan. Naiset katselivat häntä uteliaana kysellen: ”Onko tämä Noomi?” Surun ja vastoinkäymisten täyttämät vuodet Moabissa olivat todennäköisesti jättäneet jälkensä hänen kasvoihinsa ja koko olemukseensa. (Ruut 1:19.)

Noomi kertoi vanhoille tutuilleen ja sukulaisilleen, miten katkeraksi hänen elämänsä oli muuttunut. Hänestä jopa tuntui, ettei hänestä enää saisi käyttää nimeä Noomi, jonka merkitys on ’miellyttävyyteni’, vaan Maara, joka puolestaan merkitsee ’karvasta, katkeraa’. Noomi-parka uskoi Jobin tavoin, että hänen vaikeuksiensa takana oli Jehova Jumala. (Ruut 1:20, 21; Job 2:10; 13:24–26.)

Asetuttuaan Betlehemiin Ruut alkoi miettiä, miten hän voisi parhaiten huolehtia Noomista ja itsestään. Hän sai tietää, että Jehovan kansalleen antama laki otti rakkaudellisesti huomioon köyhät. Heidän sallittiin mennä elonkorjuuaikana pelloille keräämään itselleen se, mitä sadonkorjaajilta jäi maahan ja mitä kasvoi peltojen reunoilla (3. Mooseksen kirja 19:9, 10; 5. Mooseksen kirja 24:19–21).c

Elettiin ohrankorjuun aikaa, luultavasti huhtikuuta nykyisen kalenterin mukaan, ja Ruut lähti katsomaan, kuka antaisi hänen tehdä jälkikorjuuta. Hän päätyi pellolle, joka kuului Boasille, varakkaalle maanomistajalle, joka oli Noomin miesvainajan Elimelekin sukulainen. Vaikka laki takasi oikeuden jälkikorjuuseen, Ruut ei pitänyt sitä itsestään selvänä vaan pyysi tähkien poimimiseen lupaa elonkorjaajia valvovalta nuorelta mieheltä. Saatuaan sen hän ryhtyi työhön. (Ruut 1:22–2:3, 7.)

Kun korjaajat etenivät pellolla leikaten eloa sirpeillään, joiden terässä oli piikiveä, Ruut seurasi heitä ja poimi maasta heiltä pudonnutta tai jäänyttä viljaa, sitoi sen lyhteiksi ja vei ne sivuun paikkaan, jossa hän voisi myöhemmin puida ne. Se oli hidasta, uuvuttavaa työtä, joka kävi vain raskaammaksi keskipäivän lähestyessä. Ruut ei kuitenkaan pysähtynyt muuta kuin pyyhkäisemään otsaltaan hikeä ja syömään eväitä ”talossa”, jonkinlaisessa työntekijöiden suojaksi pystytetyssä katoksessa.

Todennäköisesti Ruut ei toivonut eikä odottanut saavansa osakseen huomiota, mutta niin kuitenkin kävi. Boas pani hänet merkille ja kysyi nuorelta valvojalta, kuka hän oli. Boas oli huomattava uskon mies, joka tervehti työntekijöitään – mahdolliset päivätyöläiset ja vierasmaalaiset mukaan lukien – sanomalla: ”Jehova olkoon kanssanne”, ja nämä vastasivat samaan tapaan. Nyt tuo hengellismielinen vanhempi mies tunsi isällistä kiinnostusta Ruutia kohtaan. (Ruut 2:4–7.)

Kutsuen Ruutia ”tyttärekseen” hän neuvoi tätä jäämään jälkikorjuuseen hänen pelloilleen ja pysyttelemään hänen taloutensa nuorten naisten lähettyvillä, jottei kukaan miehistä ahdistelisi häntä. Myöhemmin Boas huolehti siitä, että Ruutilla oli tauolla syötävää, mutta ennen kaikkea hän halusi kiittää ja kannustaa tätä. Miten se ilmeni? (Ruut 2:8, 9, 14.)

Kun Ruut kysyi Boasilta, miksi hän sai osakseen tällaista suosiota, vaikka oli vierasmaalainen, Boas vastasi kuulleensa kaikesta, mitä hän oli tehnyt anoppinsa hyväksi. Noomi oli todennäköisesti ylistänyt rakasta miniäänsä Betlehemin naisille, ja puheet olivat kantautuneet Boasin korviin. Hänkin tiesi, että Ruutista oli tullut Jehovan palvoja, sillä hän sanoi: ”Jehova palkitkoon menettelysi, ja tulkoon sinulle täysi palkka Jehovalta, Israelin Jumalalta, jonka siipien alta olet tullut etsimään turvaa.” (Ruut 2:12.)

Nämä sanat ovat varmasti rohkaisseet Ruutia suuresti. Hän oli tosiaan hakenut turvaa Jehova Jumalan siipien alta, aivan kuin linnunpoika etsii suojaa emonsa kyljestä, ja hän kiitti Boasia tämän rauhoittavista sanoista. Tauon jälkeen hän jatkoi työtä iltaan asti (Ruut 2:13, 17).

Ruutin usko näkyi käytännön tekoina, ja hän on hieno esimerkki meille kaikille, jotka yritämme tulla toimeen näinä nykyisinä taloudellisesti vaikeina aikoina. Hän ei ajatellut, että toisten piti antaa hänelle jotain, vaan oli kiitollinen kaikesta, mitä hänelle tarjottiin. Hänestä ei ollut alentavaa tehdä ahkerasti pitkiä päiviä vaatimatonta työtä voidakseen huolehtia ihmisestä, jota hän rakasti. Hän otti arvostaen vastaan turvallista työskentelyä ja hyvää seuraa koskevia viisaita neuvoja. Mikä tärkeintä, hän ei koskaan unohtanut, kuka oli hänen todellinen turvansa – hänen suojeleva Isänsä, Jehova Jumala.

Jos ilmaisemme Ruutin tavoin uskollista rakkautta ja jäljittelemme hänen esimerkkiään nöyryydestä, ahkeruudesta ja kiitollisuudesta, meidänkin uskomme voi olla hyvänä esimerkkinä toisille. Mutta miten Jehova huolehti Ruutista ja Noomista? Tarkastelemme sitä tällä palstalla myöhemmässä numerossa.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 26]

Pieni mestariteos

Ruutin kirjaa on kuvailtu jalokiveksi ja pieneksi mestariteokseksi. Siinä ei tietenkään ole samaa laajuutta ja ulottuvuutta kuin Tuomarien kirjassa, joka edeltää sitä ja luo sille historiallisen viitekehyksen, vaikka ne molemmat on todennäköisesti kirjoittanut profeetta Samuel (Ruut 1:1). Mutta lukiessasi Raamattua saatat olla yhtä mieltä siitä, että Ruutin kirja on sijoitettu oivalliseen kohtaan. Tuomarien kirjassa kuvailtujen sotien, ryöstöretkien ja vastaiskujen jälkeen tämä pieni kirja muistuttaa siitä, että Jehova ei koskaan unohda rauhallisesti elävää tavallista kansaa, joka kamppailee arkisten ongelmien kanssa. Lukijan eteen avautuva kertomus erään perheen elämästä sisältää kaikille hyödyllisiä syvällisiä opetuksia rakkaudesta, menetyksestä, uskosta ja uskollisuudesta.

[Kuva s. 24]

Suru ja menetykset saivat Ruutin viisaasti vetäytymään lähemmäksi Noomia.

[Kuva s. 24, 25]

”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi minun Jumalani.”

[Kuva s. 27]

Ruut oli valmis tekemään ahkerasti vaatimatonta työtä voidakseen huolehtia Noomista ja itsestään.