VANKEUS

Raamatun historiassa mainitaan useita eri vankeuskausia (4Mo 21:29; 2Ai 29:9; Jes 46:2; Hes 30:17, 18; Da 11:33; Na 3:10; Il 13:10; ks. VANKI). ”Vankeudella” tarkoitetaan kuitenkin yleensä sitä, että Assyrian ja Babylonian maailmanvallat veivät suuren osan juutalaisista pakkosiirtolaisiksi Luvatusta maasta 700- ja 600-luvulla eaa., ja sitä sanotaan myös ”pakkosiirtolaisuudeksi” ja ”karkottamiseksi” (Esr 3:8; 6:21; Mt 1:17; ks. PAKKOSIIRTOLAISUUS).

Jeremia, Hesekiel ja muut profeetat varoittivat tästä suuresta onnettomuudesta seuraavin sanoin: ”Se jolle on vankeus, vankeuteen!” ”Sinä, oi Pashur, ja kaikki talosi asukkaat, te menette vankeuteen; ja Babyloniin sinä tulet.” ”On tämä julistus Jerusalemia ja kaikkea Israelin huonetta vastaan – –. ’Pakkosiirtolaisuuteen, vankeuteen he menevät.’” (Jer 15:2; 20:6; Hes 12:10, 11.) Nehemia (7:6) kuvailee myöhemmin paluuta Babylonin vankeudesta: ”Nämä ovat ne hallintoalueen pojat, jotka lähtivät niiden pakkosiirtolaisten vankeudesta, jotka Babylonin kuningas Nebukadnessar oli vienyt pakkosiirtolaisuuteen ja jotka myöhemmin palasivat Jerusalemiin ja Juudaan.” (Ks. myös Esr 2:1; 3:8; 8:35; Ne 1:2, 3; 8:17.)

Näyttää siltä, että Assyria otti ensimmäisenä käyttöön tavan siirtää valloitettujen kaupunkien koko väestö pois omilta juuriltaan kotimaastaan ja kansoittaa alue uudelleen imperiumin muista osista tuoduilla vangeilla. Tätä Assyrian harjoittamaa pakkosiirtopolitiikkaa ei käytetty ainoastaan juutalaisia vastaan, sillä kun Syyrian pääkaupunki Damaskos kukistui tämän toisen maailmanvallan murskaavassa sotilaallisessa hyökkäyksessä, sen asukkaat karkotettiin Kiriin, kuten profeetta Aamos oli ennustanut (2Ku 16:8, 9; Am 1:5). Tällä menettelyllä oli kaksitahoinen vaikutus: se esti harvoja jäljelle jääneitä ryhtymästä kumoukselliseen toimintaan, ja ne naapurikansat, jotka olivat ehkä olleet ystävällisissä väleissä vangeiksi vietyjen kanssa, eivät olleet kovin halukkaita antamaan tukea ja apua uusille, kaukaa tuoduille vierasmaalaisille.

Sekä Israelin pohjoisen kymmenen heimon muodostaman valtakunnan että Juudan eteläisen kahden heimon valtakunnan joutuminen vankeuteen johtui samasta perussyystä: Jehovan tosi palvonnan hylkäämisestä väärien jumalien palvonnan vuoksi (5Mo 28:15, 62–68; 2Ku 17:7–18; 21:10–15). Jehova puolestaan lähetti jatkuvasti profeettojaan varoittamaan noita molempia valtakuntia, mutta turhaan (2Ku 17:13). Yksikään Israelin kymmenen heimon valtakunnan kuninkaista ei koskaan puhdistanut maata täysin siitä väärästä palvonnasta, jonka kansakunnan ensimmäinen kuningas, Jerobeam, oli pannut alulle. Sen eteläinen sisarvaltakunta, Juuda, ei ottanut huomioon Jehovan suoranaisia varoituksia eikä sitä varoittavaa esimerkkiä, jonka Israelin joutuminen vankeuteen tarjosi (Jer 3:6–10). Molempien valtakuntien asukkaat vietiin lopulta pakkosiirtolaisuuteen, ja kumpikin kansakunta sai kokea useamman kuin yhden mittavan karkotuksen.

Pakkosiirtolaisuuden alku. Israelin kuninkaan Pekahin hallitessa Samariassa (n. 778–759 eaa.) Assyrian kuningas Pul (Tiglat-Pileser III) hyökkäsi Israelia vastaan, valloitti suuren alueen pohjoisesta ja karkotti sen asukkaat imperiuminsa itäosiin (2Ku 15:29). Tuo sama kuningas valloitti myös Jordanin itäpuolen alueita, ja sieltä ”hän vei pakkosiirtolaisuuteen ne, jotka olivat ruubenilaisia ja gadilaisia, ja ne, jotka kuuluivat Manassen puoleen heimoon, ja vei heidät Halahiin ja Haboriin ja Haraan ja Gosanjoelle olemaan siellä tähän päivään saakka” (1Ai 5:26).

Vuonna 742 eaa. Assyrian armeija piiritti Salmanassar V:n johdolla Samarian (2Ku 18:9, 10). Kun Samaria kukistui 740 eaa., jolloin kymmenen heimon valtakunta myös lakkasi olemasta, sen asukkaat vietiin pakkosiirtolaisuuteen ”Halahiin ja Haboriin Gosanjoen varrelle ja meedialaisten kaupunkeihin”. Tämä johtui Raamatun mukaan siitä, että ”he eivät olleet kuunnelleet Jehovan, Jumalansa, ääntä vaan rikkoivat jatkuvasti hänen liittonsa, niin, kaiken mistä Mooses, Jehovan palvelija, oli antanut käskyn. He eivät kuunnelleet eivätkä tehneet sen mukaan.” (2Ku 18:11, 12; 17:6; ks. SARGON.)

Sen jälkeen Samarian kaupunkeihin tuotiin asukkaiksi vankeja muista paikoista laajalta alueelta. ”Jälkeenpäin Assyrian kuningas toi väkeä Babylonista ja Kutasta ja Avvasta ja Hamatista ja Sefarvaimista ja asetti heidät asumaan Samarian kaupunkeihin Israelin poikien sijaan, ja he alkoivat ottaa haltuunsa Samariaa ja asua sen kaupungeissa.” (2Ku 17:24.) Nämä vierasmaalaiset toivat mukanaan pakanauskontonsa, sillä ”kukin kansakunta erikseen teki lopulta itselleen oman jumalansa”. Ja koska ne eivät kunnioittaneet Jehovaa eivätkä ottaneet häntä huomioon, hän ”lähetti heidän keskuuteensa leijonia, jotka tappoivat heitä”. Silloin Assyrian kuningas lähetti yhden israelilaispapin takaisin maahan, ”ja hän alkoi opettaa heille, kuinka heidän piti pelätä Jehovaa”. Sen jälkeen kertomus jatkuu seuraavasti: ”Jehovaa pelkääviä heistä tosin tuli, mutta omien jumaliensa palvojiksi he osoittautuivat, niiden kansakuntien uskonnon mukaan, joiden keskuudesta heidät oli viety pakkosiirtolaisuuteen.” (2Ku 17:25–33.)

Runsaan sadan vuoden ajan pohjoisen valtakunnan kukistumisen jälkeen vietiin pakkosiirtolaisuuteen muitakin huomattavia ryhmiä. Ennen kuin Jumala aiheutti Sanheribille nöyryyttävän tappion 732 eaa., tämä hyökkäsi eri paikkoihin Juudassa. Sanherib väittää aikakirjoissaan, että hän vangitsi 200150 henkeä Juudan alueen kaupungeista ja linnoituksista, mutta noiden aikakirjojen sävystä päätellen lukumäärä on luultavasti liioiteltu. (2Ku 18:13.) Sanheribin seuraaja Assarhaddon ja tätä seurannut Assyrian kuningas Asenappar (Assurbanipal) kuljettivat molemmat vankeja vieraille alueille (Esr 4:2, 10).

Vuonna 628 eaa. Egyptin farao Neko vangitutti eteläisen valtakunnan kuninkaan Jehoahasin, Josian pojan, ja vei hänet vangiksi Egyptiin (2Ai 36:1–5), mutta vasta runsaat kymmenen vuotta myöhemmin, 617 eaa., ensimmäiset Jerusalemista otetut vangit vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin. Nebukadnessar hyökkäsi tuota kapinallista kaupunkia vastaan ja vei pois väestön yläluokan, mm. kuningas Jojakinin ja hänen äitinsä ja Hesekielin, Danielin, Hananjan, Misaelin ja Asarjan sekä ”ruhtinaat ja kaikki urhoolliset, väkevät miehet – kymmenentuhatta hän vei pakkosiirtolaisuuteen – ja myös jokaisen käsityöläisen ja vallitusten rakentajan. Ketään ei jätetty jäljelle, paitsi maan kansan alhaiso. – – Hovivirkamiehet ja maan huomattavimmat miehet hän vei pakkosiirtolaisina pois Jerusalemista Babyloniin. Kaikki urhoolliset miehet, seitsemäntuhatta, ja käsityöläiset ja vallitusten rakentajat, tuhat, kaikki sotaakäyvät, väkevät miehet, heidät Babylonin kuningas vei sitten pakkosiirtolaisina Babyloniin.” Lisäksi hän vei mukanaan suuren osan temppelin aarteista. (2Ku 24:12–16; Est 2:6; Hes 1:1–3; Da 1:2, 6.) Jojakinin setä Sidkia jätettiin vasallikuninkaaksi. Muutamat muut huomattavat henkilöt, esimerkiksi profeetta Jeremia, jäivät myös Jerusalemiin. Ottaen huomioon 2. Kuninkaiden kirjan 24:14:ssä mainitun vankien suuren määrän Jeremian 52:28:ssa kerrottu luku 3023 tarkoittaa ilmeisesti niitä, joilla oli jokin arvoasema tai jotka olivat perheiden päämiehiä, jolloin luvussa ei ollut mukana heidän vaimojaan ja lapsiaan, joiden määrä kohosi tuhansiin.

Nebukadnessar valtasi Jerusalemin lopullisesti vuonna 607 eaa., puolitoista vuotta kestäneen piirityksen jälkeen (2Ku 25:1–4). Tällä kertaa kaupungista vietiin pois useimmat sen asukkaat. Jotkut maan alhaisista saivat jäädä ”viinitarhureiksi ja työvelvollisiksi” Gedaljan alaisuuteen Mispaan. (Jer 52:16; 40:7–10; 2Ku 25:22.) Babyloniin vietiin vangeiksi ”jotkut kansan alhaisista ja loput kansasta, joka oli jäänyt jäljelle kaupunkiin, ja Babylonin kuninkaan puolelle menneet ja loput mestarityöntekijöistä”. Ilmaus ”joka oli jäänyt jäljelle kaupunkiin” viittaa ilmeisesti siihen, että suuri määrä ihmisiä oli kuollut nälän, sairauksien tai tulipalojen vuoksi tai saanut surmansa sodassa. (Jer 52:15; 2Ku 25:11.) Sidkian pojat, Juudan ruhtinaat, hovivirkamiehet, jotkut papit ja monet muut huomattavat kansalaiset surmattiin Babylonin kuninkaan käskystä (2Ku 25:7, 18–21; Jer 52:10, 24–27). Tämä kaikki voisi selittää sen, että varsinaisesti pakkosiirtolaisuuteen vietyjen määrän mainitaan olleen jokseenkin pieni, vain 832 henkeä, mihin sisältyivät todennäköisesti huonekuntien päämiehet, mutta eivät heidän vaimonsa ja lapsensa (Jer 52:29).

Noin kaksi kuukautta myöhemmin, Gedaljan salamurhan jälkeen, loput Juudaan jätetyistä juutalaisista pakenivat Egyptiin ja veivät mukanaan Jeremian ja Barukin (2Ku 25:8–12, 25, 26; Jer 43:5–7). Jotkut juutalaiset saattoivat paeta myös muihin ympärillä asuviin kansakuntiin. Todennäköisesti näistä kansakunnista otettiin ne 745 vankia, huonekuntien päämiestä, jotka vietiin pakkosiirtolaisuuteen viisi vuotta myöhemmin, kun Nebukadnessar Jehovan vertauskuvallisena nuijana murskasi kappaleiksi Juudaa ympäröivät kansakunnat (Jer 51:20; 52:30). Josefus kertoo, että viisi vuotta Jerusalemin kukistumisen jälkeen Nebukadnessar valtasi Ammonin ja Moabin ja jatkoi sitten matkaansa etelään päin ja ryhtyi kostamaan Egyptille (Jewish Antiquities, X, 181, 182 [ix, 7]).

Jerusalemin tilanne oli erilainen kuin muiden valloitettujen kaupunkien tilanne, sillä esimerkiksi Samariaan sijoitettiin muista Assyrian imperiumin osista tuotuja vankeja. Vastoin sitä, miten babylonialaiset tavallisesti menettelivät valloittamiensa kaupunkien suhteen, Jerusalem ja sen lähiympäristö tyhjennettiin ja jätettiin autioksi, aivan kuten Jehova oli ennalta määrännyt. Raamatunkriitikot saattavat asettaa kyseenalaiseksi sen, että aikanaan hyvinvoiva Juudan maa olisi yhtäkkiä tehty ’autioksi, asumattomaksi’, mutta on kiistaton tosiasia, ettei tuolta ajalta ole mitään historiallisia todisteita eikä muistiinmerkintöjä, jotka osoittaisivat asian olleen toisin. (Jer 9:11; 32:43.) Arkeologi G. Ernest Wright toteaa: ”Juudaa kohdannut hävitys – – käy selvästi ilmi – – arkeologisista tutkimuksista, jotka osoittavat, että kaupunki toisensa jälkeen lakkasi olemasta asuttu tähän aikaan, eikä monia asutettu koskaan uudelleen.” (Biblical Archaeology, 1962, s. 182.) Samaa mieltä on myös William F. Albright: ”Ei tiedetä yhtään tapausta, jossa jokin varsinaisen Juudan kaupunki olisi ollut jatkuvasti asuttuna läpi koko pakkosiirtolaisuuskauden.” (The Archaeology of Palestine, 1971, s. 142.)

Pakkosiirtolaisten olosuhteet. Vankeutta pidettiin yleensä sorron ja orjuuden aikana. Jehova sanoi, ettei Babylon osoittanut armoa Israelia kohtaan, vaan ”vanhalle miehelle sinä [Babylon] teit ikeesi hyvin raskaaksi” (Jes 47:5, 6). Epäilemättä heidän täytyi muiden vankien tavoin maksaa tietyt maksut (verot, tulli), jotka määrättiin sillä perusteella, mitä he pystyivät tuottamaan tai ansaitsemaan. Myös se, että Jehovan suuri temppeli Jerusalemissa oli ryöstetty ja tuhottu, sen papit joko tapettu tai viety pakkosiirtolaisuuteen ja palvojat viety sieltä vankeuteen ja alistettu vieraan vallan alaisuuteen, oli omiaan tekemään tilanteesta sortavan.

Pakkosiirtolaisuus vieraassa maassa ei kuitenkaan ollut yhtä paha kuin se, että olisi joutunut myydyksi julmaan elinikäiseen orjuuteen tai tullut teloitetuksi assyrialaisille ja babylonialaisille valloittajille tyypillisellä sadistisella tavalla (Jes 14:4–6; Jer 50:17). Pakkosiirtolaisuuteen viedyillä juutalaisilla näyttää olleen jonkinlainen liikkumisvapaus, ja he hallitsivat jossain määrin omia sisäisiä asioitaan (Esr 8:1, 16, 17; Hes 1:1; 14:1; 20:1). Jehova sanoi ”kaikille pakkosiirtolaisille, joiden olen antanut joutua pakkosiirtolaisuuteen Jerusalemista Babyloniin: ’Rakentakaa taloja ja asukaa niissä, ja istuttakaa puutarhoja ja syökää niiden hedelmiä. Ottakaa vaimoja ja tulkaa poikien ja tyttärien isiksi; ja ottakaa vaimoja omille pojillenne ja antakaa miehille omia tyttäriänne, jotta he synnyttäisivät poikia ja tyttäriä; ja lisääntykää siellä älkääkä vähentykö. Etsikää myös sen kaupungin rauhaa, johon olen antanut teidän joutua pakkosiirtolaisuuteen, ja rukoilkaa Jehovaa sen puolesta, sillä sen rauhassa tulee olemaan rauha teillekin.’” (Jer 29:4–7.) Jotkut heistä opettelivat eri ammatteja, jotka osoittautuivat hyödyllisiksi pakkosiirtolaisuuden päätyttyä (Ne 3:8, 31, 32). Liikeyritykset ja kaupankäynti yleensä olivat heidän erikoisalojaan. Liikeasiakirjoista on löytynyt monia juutalaisia nimiä. Tällaiset kauppayhteydet ja kanssakäyminen ei-juutalaisten kanssa johtivat siihen, että heprean kielessä alkoi näkyä aramean kielen vaikutusta.

Vankeusaika, joka joidenkuiden osalta kesti 80 vuotta, vaikutti luonnollisesti siihen, miten yhteisössä palvottiin tosi Jumalaa Jehovaa. Koska ei ollut temppeliä, alttaria eikä järjestettyä papistoa, päivittäisten teurasuhrien uhraaminen ei ollut mahdollista. Uskolliset saattoivat kuitenkin toisten ylenkatseesta ja pilkasta huolimatta pitää kiinni ympärileikkauksesta, karttaa epäpuhdasta ruokaa, viettää sapattia ja pysyä kestävinä rukouksessa. Kuningas Dareios ja muut tiesivät hyvin, että vanki Daniel ’palveli alinomaa’ Jumalaansa. Silloinkin kun saatettiin voimaan kielto, joka kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla esittämästä anomusta kenellekään muulle kuin kuninkaalle, Daniel ”laskeutui polvilleen, niin, kolmesti päivässä, ja rukoili ja ylisti Jumalansa edessä, niin kuin hän oli tehnyt säännöllisesti tätä ennen”. (Da 6:4–23.) Se että pakkosiirtolaiset pitivät tällä tavoin uskollisesti kiinni palvonnastaan, vaikka sitä olikin rajoitettu, esti heitä kadottamasta kansallista identiteettiään. Heidän oli myös hyödyllistä nähdä Jehovan palvonnan turmeltumattoman yksinkertaisuuden ja Babylonin epäjumalanpalveluksen mahtailevan materialistisuuden välinen vastakohtaisuus. Epäilemättä heille oli myös hyötyä Jehovan profeettojen, Hesekielin ja Danielin, läsnäolosta. (Hes 8:1; Da 1:6; 10:1, 2.)

Kun juutalaisten keskuudessa otettiin käyttöön paikalliset synagogat, juutalaisten pakkosiirtolaisten yhdyskunnat kaikkialla Meediassa, Persiassa ja Babyloniassa tarvitsivat paljon useampia Raamatun kirjoitusten jäljennöksiä. Esra tunnettiin ”Mooseksen lain taitavana jäljentäjänä”, mikä osoittaa, että Jehovan lain jäljennöksiä oli tuotu Juudasta ja että niitä jäljennettiin edelleen (Esr 7:6). Epäilemättä näihin menneiden sukupolvien kallisarvoisiin kirjakääröihin kuului Psalmien kirja, ja on mahdollista, että psalmi 137 ja kenties myös psalmi 126 laadittiin vankeusaikana tai pian sen jälkeen. Kuutta ns. hallel-psalmia (113–118) laulettiin suurissa pesah-juhlissa sen jälkeen, kun jäännös oli palannut Babylonista.

Ennallistaminen ja hajaannus. Babylonin politiikka, jonka mukaan vankeja ei koskaan päästetty vapaaksi, ei tarjonnut mitään toivoa paluusta kotimaahan. Egyptillä, johon Israel oli kerran turvautunut, ei ollut mitään sotilaallisia eikä muitakaan auttamisvalmiuksia, ja muut kansakunnat olivat joko yhtä avuttomia tai suorastaan vihamielisiä juutalaisia kohtaan. Vain Jehovan profeetalliset lupaukset antoivat perusteen toivolle. Mooses ja Salomo olivat satoja vuosia aiemmin puhuneet vankeuden jälkeisestä ennallistamisesta (5Mo 30:1–5; 1Ku 8:46–53). Muutkin profeetat vakuuttivat, että pakkosiirtolaisuudesta vapauduttaisiin (Jer 30:10; 46:27; Hes 39:25–27; Am 9:13–15; Sef 2:7; 3:20). Jesaja kehitteli tämän ennallistusteeman huikeaan huipentumaan profetiansa 18 viimeisessä luvussa (49–66). Väärien profeettojen ennustukset nopeasta vapautumisesta osoittautuivat kuitenkin valheellisiksi, ja kaikki heihin luottaneet pettyivät surkeasti (Jer 28:1–17).

Uskollinen Jeremia osoittautui sellaiseksi, joka ennusti aivan oikein Jerusalemin ja Juudan autioituksen kestävän 70 vuotta, minkä jälkeen seuraisi ennallistamisaika (Jer 25:11, 12; 29:10–14; 30:3, 18). Meedialaisen Dareioksen ensimmäisenä vuonna Daniel havaitsi ”kirjoista niiden vuosien luvun, joista Jehovan sana oli tullut profeetta Jeremialle Jerusalemin autioitusten täyttämiseksi, nimittäin seitsemänkymmentä vuotta” (Da 9:1, 2).

Montako pakkosiirtolaista palasi Babylonista Jerusalemiin vuonna 537 eaa.?

Vuoden 537 eaa. alkupuolella Persian kuningas Kyyros II julkisti säädöksen, joka salli vankien palata Jerusalemiin rakentamaan temppelin uudelleen (2Ai 36:20, 21; Esr 1:1–4). Valmisteluihin ryhdyttiin viipymättä. Käskynhaltija Serubbabelin ja ylimmäisen papin Jesuan johdolla palaavat pakkosiirtolaiset, joita oli 42360 sekä 7537 orjaa ja laulajaa, tekivät tuon noin neljän kuukauden matkan. Esran ja Nehemian ilmoittamat yksittäisten pakkosiirtolaisuudesta palanneiden määrät poikkeavat toisistaan, mutta yhteismäärä on sama. (Ks. NEHEMIAN KIRJA.) Syksyllä, seitsemänteen kuuhun mennessä, he olivat asettuneet asumaan kaupunkeihinsa. (Esr 1:5–3:1.) Jumalan sallimuksesta Daavidin kuninkaallinen, Kristukseen johtava sukuhaara oli säilynyt Jojakinin (Jekonjan) ja Serubbabelin kautta. Myös leeviläisen ylimmäisen papin sukuhaara jatkui katkeamattomana Josadakin ja hänen poikansa Jesuan kautta. (Mt 1:11–16; 1Ai 6:15; Esr 3:2, 8.)

Muitakin vankeja palasi Palestiinaan myöhemmin. Vuonna 468 eaa. palasi Esran seurassa yli 1750 henkeä, mutta tähän lukuun sisältyivät todennäköisesti vain aikuiset miehet (Esr 7:1–8:32). Joitakin vuosia myöhemmin Nehemia matkasi ainakin kaksi kertaa Babylonista Jerusalemiin, mutta sitä, kuinka monta juutalaista sinne palasi hänen kanssaan, ei ole kerrottu (Ne 2:5, 6, 11; 13:6, 7).

Vankeus yhdisti jälleen Juudan ja Israelin. Valloittajat eivät pakkosiirtolaisia karkottaessaan tehneet mitään eroa eri heimojen välillä. ”Sorrettuja ovat Israelin pojat ja Juudan pojat yhdessä”, sanoi Jehova (Jer 50:33). Ensimmäisen pakkosiirtolaisjoukon palatessa 537 eaa. sen mukana oli kaikkien Israelin heimojen edustajia. Kun temppelin uudelleenrakentaminen sitten saatiin päätökseen, uhrattiin 12 vuohipukkia ”Israelin heimojen lukumäärän mukaan” (Esr 6:16, 17). Tällainen vankeuden jälkeinen yhdistyminen oli ilmaistu profetiassa. Jehova oli esimerkiksi luvannut ’tuoda Israelin takaisin’ (Jer 50:19). Lisäksi Jehova sanoi: ”Minä tuon takaisin Juudan vangitut ja Israelin vangitut ja rakennan heidät entiselleen.” (Jer 33:7.) Hesekielin vertaus kahdesta sauvasta, jotka yhdistettiin yhdeksi (37:15–28), ilmaisi, että nuo kaksi valtakuntaa tulisivat jälleen yhdeksi kansakunnaksi. Jesaja ennusti, että Jeesuksesta Kristuksesta tulisi kompastuskivi ”molemmille Israelin huoneille”, millä hän tuskin tarkoitti sitä, että Jeesuksen tai niiden kahdentoista, jotka hän lähetti työhön kolmannella Galilean-matkallaan, olisi täytynyt käydä kaukaisilla Meedian alueilla saarnaamassa pohjoiseen valtakuntaan kuuluneiden israelilaisten jälkeläisille (Jes 8:14; Mt 10:5, 6; 1Pi 2:8). Jerusalemissa Jeesuksen syntymän aikoihin asunut naisprofeetta Anna kuului Asserin heimoon, joka oli aikoinaan luettu pohjoiseen valtakuntaan (Lu 2:36).

Kaikki juutalaiset eivät palanneet Serubbabelin kanssa Jerusalemiin, vaan ”vain jäännös” (Jes 10:21, 22). Hyvin harvat noista palanneista olivat nähneet alkuperäisen temppelin. Vanhuus esti monia uskaltautumasta tuolle vaivalloiselle matkalle. Jotkut, jotka olisivat voineet kuntonsa puolesta lähteä matkaan, päättivät jäädä Babyloniin. Monet olivat epäilemättä jonkin verran vaurastuneet vuosien kuluessa, ja he jäivät mieluummin paikoilleen. Jos Jehovan temppelin uudelleen rakentaminen ei ollut ensimmäisellä sijalla heidän elämässään, niin he eivät olleet halukkaita tekemään tuota uskaliasta matkaa, jonka jälkeen odotti tuntematon tulevaisuus. Luopioiksi osoittautuneet eivät tietenkään nähneet mitään syytä palata.

Tämä merkitsi sitä, että osa juutalaisesta kansasta jäi erilleen toisista ja siitä alettiin käyttää nimitystä di·a·spo·raʹ ’hajaannus’. Juutalaisyhdyskuntia oli 400-luvulla eaa. kaikilla Persian imperiumin 127 hallintoalueella (Est 1:1; 3:8). Jotkut pakkosiirtolaisten jälkeläiset nimitettiin jopa korkeisiin valtionvirkoihin, esimerkiksi Mordokai ja Ester Persian kuninkaan Ahasveroksen (Kserkses I:n) alaisuudessa ja Nehemia kuningas Artakserkses Longimanuksen juomanlaskijaksi (Est 9:29–31; 10:2, 3; Ne 1:11). Kootessaan Aikakirjoja Esra kirjoitti, että monet itäisiin kaupunkeihin karkotetut olivat olleet niissä ”tähän päivään saakka” (n. v:een 460 eaa.) (1Ai 5:26). Kreikan imperiumin noustessa valtaan Aleksanteri Suuri vei juutalaisia uuteen egyptiläiseen kaupunkiinsa Aleksandriaan, jossa he oppivat kreikan kielen. Siellä alettiin 200-luvulla eaa. tehdä Raamatun heprealaisista kirjoituksista kreikankielistä Septuaginta-käännöstä. Syyrian ja Egyptin väliset sodat johtivat siihen, että monia juutalaisia siirrettiin Vähään-Aasiaan ja Egyptiin. Kun Pompeius valtasi Jerusalemin 63 eaa., hän vei juutalaisia orjiksi Roomaan.

Juutalaisten hajaantuminen laajalti kautta Rooman imperiumin edisti kristillisyyden nopeaa leviämistä. Jeesus Kristus saarnasi itse vain Israelin maaperällä, mutta hän käski seuraajiaan laajentamaan palvelustaan ja ulottamaan sen ”maan ääriin asti” (Ap 1:8). Eri puolilta Rooman imperiumia tuli juutalaisia Jerusalemiin vuoden 33 helluntaijuhlaan, ja he kuulivat hengestä siinneiden kristittyjen saarnaavan Jeesuksesta kielillä, joita puhuttiin Parthiassa, Meediassa, Elamissa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa, Pontoksessa, Aasian piirikunnassa, Frygiassa, Pamfyliassa, Egyptissä, Libyassa, Kreetassa, Arabiassa ja Roomassa. Kun tuhannet heistä palasivat noihin maihin, he veivät mukanaan vasta löytämänsä uskon. (Ap 2:1–11.) Paavali kävi monissa kaupungeissa ja löysi useimmista niistä synagogan, jossa hän saattoi vaivatta puhua diasporajuutalaisille. Lystrassa Paavali tapasi Timoteuksen, jonka äiti oli juutalainen. Aquila ja Priscilla olivat juuri tulleet Roomasta, kun Paavali meni Korinttiin noin vuonna 50. (Ap 13:14; 14:1; 16:1; 17:1, 2; 18:1, 2, 7; 19:8.) Koska Babylonissa ja sen ympäristössä oli paljon juutalaisia, Pietarin kannatti mennä jatkamaan palvelustaan sinne ”ympärileikattujen” keskuuteen (Ga 2:8; 1Pi 5:13). Tämä Babylonin ympäristön juutalaisyhdyskunta pysyi juutalaisuuden tärkeimpänä keskuksena varsin kauan sen jälkeen, kun Jerusalem tuhottiin vuonna 70.