DAAVID

(luult. ’rakastettu’).

Uuden maailman käännöksessä nimi esiintyy 1079 kertaa Heprealaisissa kirjoituksissa, näistä 75 kertaa 73 psalmin päällekirjoituksessa, sekä 59 kertaa Kreikkalaisissa kirjoituksissa. Kaikista Heprealaisten kirjoitusten henkilöistä kristityt raamatunkirjoittajat mainitsevat useammin vain Mooseksen ja Abrahamin. Niissä 1138 kohdassa, joissa nimi Daavid esiintyy, puhutaan aina samasta ihmisestä, Israelin toisesta kuninkaasta, tai hänestä, jonka esikuva Daavid toisinaan oli, ”Jeesuksesta Kristuksesta, Daavidin pojasta” (Mt 1:1).

Tämä paimen, muusikko, runoilija, sotilas, valtiomies, profeetta ja kuningas on erittäin huomattava henkilö Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa. Hän oli taistelukentällä hurja soturi, joka kesti vaikeita olosuhteita, voimakas ja horjumattoman rohkea johtaja ja päällikkö, mutta riittävän nöyrä tunnustamaan virheensä ja katumaan törkeitä syntejään, mies, joka pystyi osoittamaan hellää sääliä ja armoa, rakasti totuutta ja vanhurskautta ja ennen kaikkea luotti ehdottomasti Jumalaansa Jehovaan.

Daavid oli Boasin ja Ruutin jälkeläinen, ja hänen esi-isänsä polveutuivat Peresin kautta Juudasta (Ru 4:18–22; Mt 1:3–6). Tällä Iisain kahdeksasta pojasta nuorimmalla oli myös kaksi sisarta tai sisarpuolta (1Sa 16:10, 11; 17:12; 1Ai 2:16). Yksi Daavidin veljistä ilmeisesti kuoli saamatta lapsia, ja näin ollen hänet jätettiin pois myöhemmistä sukuluetteloista (1Ai 2:13–16). Daavidin äidin nimeä ei kerrota. Jotkut ovat sitä mieltä, että Nahas oli hänen äitinsä, mutta on todennäköisempää, että Nahas oli Daavidin sisarpuolien isä (2Sa 17:25; ks. NAHAS nro 2).

Daavidin kotikaupunki oli n. 9 km Jerusalemista etelälounaaseen sijaitseva Betlehem, jossa hänen esi-isänsä Iisai, Obed ja Boas olivat asuneet ja jota sanottiin joskus ”Daavidin kaupungiksi” (Lu 2:4, 11; Joh 7:42). Sitä ei tule kuitenkaan sekoittaa Jerusalemissa olleeseen Siioniin, josta myös käytettiin nimitystä ”Daavidin kaupunki” (2Sa 5:7).

Nuoruus. Tapaamme Daavidin ensimmäisen kerran, kun hän on paimentamassa isänsä lampaita kedolla lähellä Betlehemiä, mikä tuo mieleen, että kun paimenet yli tuhat vuotta myöhemmin tunsivat pelonsekaista kunnioitusta, koska heidät oli valittu kuulemaan Jehovan enkelin ilmoitus Jeesuksen syntymästä, he olivat myös lähellä Betlehemiä sijaitsevalla kedolla (Lu 2:8–14). Samuel, jonka Jumala on lähettänyt Iisain taloon voitelemaan yhden hänen pojistaan tulevaksi kuninkaaksi, hylkää Daavidin seitsemän vanhempaa veljeä sanoen: ”Jehova ei ole valinnut näitä.” Lopulta Daavid haetaan kedolta. Ilmassa on jännitystä, kun tuo ”punertava, kaunissilmäinen ja komeannäköinen nuorukainen” saapuu, sillä toistaiseksi kukaan ei tiedä, miksi Samuel on tullut. Jehova käskee Samuelia: ”Nouse, voitele hänet, sillä tämä se on!” Tämä on se, josta Jehova sanoo: ”Olen löytänyt Daavidin, Iisain pojan, sydämeni mukaisen miehen, joka tulee tekemään kaiken, minkä haluan.” (1Sa 16:1–13; 13:14; Ap 13:22.)

Vuodet, jotka Daavid vietti paimenpoikana, vaikuttivat syvästi hänen loppuelämäänsä. Ulkoilmaelämä valmisti häntä elämään pakolaisena, kun hän myöhemmin pakeni Saulin vihastusta. Hän opetteli myös linkoamaan taitavasti kiviä ja kehitti kestävyyttä ja rohkeutta sekä halukkuutta etsiä ja pelastaa laumasta eroon joutuneita lampaita, eikä hän arkaillut tarvittaessa tappaa karhua tai leijonaa (1Sa 17:34–36).

Kaikesta sotilaallisesta urhoollisuudestaan huolimatta Daavid muistetaan myös taitavana harpunsoittajana ja laulujen sepittäjänä. Hän hankki nämä taidot ehkä niinä lukuisina tunteina, joina hän paimensi lampaita. Daavid tunnettiin myös uusien soittimien kehittelijänä (2Ai 7:6; 29:26, 27; Am 6:5). Daavidin rakkaus Jehovaa kohtaan korotti hänen laulujensa sanat paljon pelkän tavanomaisen viihteen yläpuolelle ja teki niistä klassisia Jehovan palvontaan ja ylistykseen omistettuja mestariteoksia. Peräti 73 psalmin päällekirjoituksessa osoitetaan Daavidin olleen niiden laatija, mutta hänen ansiokseen luetaan muitakin psalmeja (vrt. Ps 2:1:tä Ap 4:25:een; Ps 95:7, 8:aa Hpr 4:7:ään). Jotkin psalmit, esimerkiksi psalmit 8, 19, 23 ja 29, heijastavat varsin todennäköisesti Daavidin kokemuksia paimenena.

Kaikki, mitä Daavid oppi ollessaan paimenena, valmisti häntä hänen suurempaan tehtäväänsä, Jehovan kansan paimentamiseen, niin kuin on kirjoitettu: ”Hän [Jehova] valitsi palvelijansa Daavidin ja otti hänet katraan tarhoista. Hän toi hänet imettävien emojen jäljestä paimentamaan kansaansa Jaakobia ja perintöään Israelia.” (Ps 78:70, 71; 2Sa 7:8.) Daavid ei kuitenkaan jättänyt isänsä lampaita alun perin siksi, että hän olisi mennyt ottamaan itselleen kuninkuuden. Sen sijaan hän palveli erään Saulin neuvonantajan suosituksesta hovimuusikkona, ja tuo suosittelija sanoi, että Daavid oli ”taitava soittamaan” mutta myös ”urhoollinen, väkevä mies ja sotilas sekä älykäs puhuja ja komeavartaloinen mies” ja että ”Jehova on hänen kanssaan” (1Sa 16:18). Niin Daavidista tuli levottoman Saulin harpunsoittaja ja hänen aseenkantajansa (1Sa 16:19–23).

Daavid palaa myöhemmin joksikin ajaksi isänsä kotiin, mutta paluun syytä ei kerrota. Viedessään eväitä veljilleen Saulin armeijaan, joka on sillä hetkellä vastakkain filistealaisten kanssa, hän tulistuu nähdessään ja kuullessaan Goljatin häpäisevän Jehovaa. ”Kuka on tämä ympärileikkaamaton filistealainen, niin että hänen täytyy pilkata elävän Jumalan taistelurivejä?” Daavid kysyy. (1Sa 17:26.) Ja hän lisää: ”Jehova, joka vapautti minut leijonan kynsistä ja karhun kynsistä, hän vapauttaa minut tämän filistealaisen käsistä.” (1Sa 17:37.) Saatuaan luvan tuo leijonan ja karhun tappaja lähestyy Goljatia ja sanoo: ”Minä tulen sinua vastaan armeijoiden Jehovan nimessä, Israelin taistelurivien Jumalan, jota sinä olet pilkannut.” Äkkiä Daavid sinkoaa lingostaan kiven ja kaataa tuon vihollisen esitaistelijan. Sitten Daavid irrottaa Goljatin pään tämän omalla miekalla ja palaa leiriin mukanaan voitonmerkkeinä jättiläisen pää ja miekka. (1Sa 17:45–54; ks. kuva, 1. osa, s. 745.)

On huomionarvoista, että Septuagintan kreikankielinen, 300-luvulta peräisin oleva käsikirjoitus Codex Vaticanus jättää pois tekstin 1. Samuelin kirjan 17:55:stä 18:6a:n sanaan ”filistealaiset” saakka. Tämän vuoksi Moffattin raamatunkäännös panee kaikki muut paitsi viimeksi mainitun jakeen kaksoishakasulkeisiin ja sanoo niiden olevan ”joko toimitusteknillisiä lisäyksiä tai myöhemmin tekstiin tehtyjä lisäyksiä”. On kuitenkin olemassa todisteita, jotka puoltavat masoreettisen tekstin lukutapaa. (Ks. SAMUELIN KIRJAT: Kreikkalaisesta Septuagintasta puuttuvat jaksot.)

Pakolaisena. (Kartta, 1. osa, s. 746.) Nämä nopeasti etenevät tapahtumat sinkosivat Daavidin syrjäisestä erämaaelämästä julkisen huomion kohteeksi koko Israelin silmien eteen. Kun Daavid sotilaiden johdossa palasi voittoisalta sotaretkeltään filistealaisia vastaan, häntä tervehdittiin tanssien ja iloiten ja päivän suosikkilaulu kuului: ”Saul on lyönyt maahan tuhansiaan ja Daavid kymmeniätuhansiaan.” (1Sa 18:5–7.) ”Koko Israel ja Juuda rakastivat Daavidia”, ja Saulin oma poika Jonatan teki hänen kanssaan elinikäisen keskinäisen rakkauden ja ystävyyden liiton, joka hyödytti vielä Jonatanin poikaa Mefibosetia ja pojanpoikaa Mikaakin (1Sa 18:1–4, 16; 20:1–42; 23:18; 2Sa 9:1–13).

Tämä suosio herätti Saulin kateuden, ja hän ”katseli alinomaa Daavidia epäluuloisesti siitä päivästä lähtien”. Kahdesti – Daavidin soittaessa kuten ennenkin – Saul sinkosi keihään aikomuksenaan naulita Daavid seinään, ja molemmilla kerroilla Jehova pelasti Daavidin. Saul oli luvannut antaa tyttärensä kenelle tahansa, joka tappaisi Goljatin, mutta olikin nyt vastahakoinen antamaan tytärtään Daavidille. Lopulta Saul sitoutui antamaan toisen tyttärensä avioliittoon, jos Daavid toisi hänelle ”sata filistealaisten esinahkaa”, mikä oli kohtuuton vaatimus, jonka Saul laski koituvan Daavidin kuolemaksi. Rohkea Daavid kuitenkin kaksinkertaisti morsiamenhinnan, toi Saulille 200 esinahkaa ja meni naimisiin Mikalin kanssa. Näin ollen kaksi Saulin lasta oli rakkaudesta solminut liiton Daavidin kanssa, mikä sai Saulin vihaamaan häntä entistä enemmän. (1Sa 18:9–29.) Kun Daavid jälleen soitti Saulin edessä, kuningas yritti kolmannen kerran keihästää hänet seinään. Daavid pakeni yön turvin ja näki Saulin seuraavan kerran vasta kovin erilaisissa ja oudoissa olosuhteissa. (1Sa 19:10.)

Daavid eli monta vuotta tämän jälkeen pakolaisena ja pakeni jatkuvasti paikasta toiseen kintereillään kaiken aikaa uppiniskainen ja pahanilkinen kuningas, joka oli päättänyt tappaa hänet. Ensin Daavid etsi turvaa profeetta Samuelin luota Ramasta (1Sa 19:18–24), mutta kun hän ei pystynyt enää olemaan piilossa siellä, hän suuntasi kulkunsa filistealaiseen Gatin kaupunkiin, pysähtyi matkan varrella Nobiin tapaamaan ylimmäistä pappia Ahimelekiä ja sai sieltä Goljatin miekan (1Sa 21:1–9; 22:9–23; Mt 12:3, 4). Gatista hän kuitenkin pääsi pakenemaan vain salaamalla tervejärkisyytensä, piirtelemällä lapsellisia rasteja porttiin ja antamalla syljen valua parralleen (1Sa 21:10–15). Tämä kokemus sai Daavidin sepittämään psalmit 34 ja 56. Sitten hän pakeni Adullamin luolaan, jonne tulivat myös hänen perheensä ja nelisensataa onnetonta ja ahdingossa olevaa miestä. Psalmissa 57 tai 142 – tai molemmissa – muistellaan ehkä hänen oleskeluaan tässä luolassa. Daavid pysyi liikkeellä; täältä hän lähti Moabin Mispeen ja palasi sitten Juudaan, Heretinmetsään. (1Sa 22:1–5.) Asuessaan Keilassa hän sai tietää, että Saul valmisteli hyökkäystä, jolloin hän ja hänen miehensä, joita nyt oli kuutisensataa, lähtivät Sifin erämaahan. Saul jatkoi takaa-ajoaan paikasta toiseen, Sifin erämaassa sijaitsevasta Horesista Maonin erämaahan. Kun Saul oli saamaisillaan saaliinsa kiinni, tuli tieto filistealaisten yllätyshyökkäyksestä, joten Saul luopui joksikin aikaa takaa-ajosta ja päästi pakolaisen pakenemaan En-Gediin. (1Sa 23:1–29.) Tämänkaltaiset kokemukset synnyttivät kauniita psalmeja, jotka ylistävät Jehovaa siitä, että hän vapauttaa ihmeen välityksellä (Ps 18, 59, 63, 70).

En-Gedissä Saul meni luolaan tarpeelleen. Daavid, joka oli piilossa luolan perällä, hiipi eteenpäin ja leikkasi liepeen Saulin vaatteesta, mutta säästi hänen henkensä, koska Daavidista oli omien sanojensa mukaan mahdotonta ajatella, että hän vahingoittaisi kuningasta, ”sillä hän on Jehovan voideltu” (1Sa 24:1–22).

Samuelin kuoleman jälkeen. Samuelin kuoltua Daavid, joka oli edelleen pakolainen, asettui asumaan Paranin erämaahan (ks. PARAN). Hän ja hänen miehensä olivat huomaavaisia Nabalia, varakasta karjankasvattajaa kohtaan, jonka työ oli Karmelissa, Hebronin eteläpuolella, mutta hän vain torjui heidät kiittämättömästi. Nabalin vaimon Abigailin nokkeluus esti Daavidia hävittämästä huonekunnan miehiä, mutta Jehova löi Nabalia ja tämä kuoli. Sen jälkeen Daavid meni naimisiin hänen leskensä kanssa, niin että hänellä oli nyt jisreeliläisen Ahinoamin lisäksi toinenkin vaimo, karmelilainen Abigail; Daavidin oltua pitkään poissa Saul oli antanut Mikalin toiselle miehelle. (1Sa 25:1–44; 27:3.)

Daavid pakeni toistamiseen turvaan Sifin erämaahan, ja jälleen oli takaa-ajo käynnissä. Daavid vertasi Saulia ja hänen 3000:ta miestään sellaisiin, jotka etsivät ”yhtä kirppua, niin kuin ajetaan takaa peltokanaa vuorilla”. Eräänä yönä Daavid ja Abisai hiipivät Saulin nukkuvaan leiriin ja veivät mukanaan hänen keihäänsä ja vesikannunsa. Abisai halusi tappaa Saulin, mutta Daavid säästi Saulin hengen jo toisen kerran ja sanoi, että Jehovan kannalta katsoen hänestä oli mahdotonta ajatella, että hän ojentaisi kätensä Jumalan voideltua vastaan. (1Sa 26:1–25.) Tämä oli viimeinen kerta, kun Daavid näki vastustajansa.

Daavid asettui vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi filistealaisten alueelle Siklagiin, pois Saulin ulottuvilta. Monet väkevät miehet jättivät Saulin joukot ja liittyivät pakolaisiin Siklagissa, minkä ansiosta Daavid saattoi tehdä yllätyshyökkäyksiä etelässä olevien Israelin vihollisten kaupunkeihin ja turvata siten Juudan rajoja ja vahvistaa tulevaa kuninkaanasemaansa. (1Sa 27:1–12; 1Ai 12:1–7, 19–22.) Kun filistealaiset valmistelivat hyökkäystä Saulin joukkojen kimppuun, kuningas Akis, joka ajatteli Daavidin olevan ”löyhkä kansansa Israelin keskuudessa”, pyysi hänet mukaansa. Toiset akseliruhtinaat kuitenkin hylkäsivät Daavidin, koska he pitivät häntä turvallisuusriskinä. (1Sa 29:1–11.) Taistelussa, joka huipentui Gilboanvuorella, Saul ja kolme hänen poikaansa, mm. Jonatan, kuolivat (1Sa 31:1–7).

Sillä välin amalekilaiset ryöstivät ja polttivat Siklagin ja veivät sieltä pois kaikki naiset ja lapset. Daavidin joukot lähtivät viipymättä takaa-ajoon, tavoittivat nuo ryöstäjät ja saivat takaisin vaimonsa ja lapsensa ja kaiken omaisuutensa. (1Sa 30:1–31.) Kolme päivää myöhemmin muuan amalekilainen toi Saulin diadeemin ja rannerenkaan ja kerskui petollisesti palkkion toivossa surmanneensa haavoittuneen kuninkaan. Vaikka hän valehtelikin tässä asiassa, Daavid käski tappaa hänet, koska hän oli väittänyt, että hän ’surmasi Jehovan voidellun’. (2Sa 1:1–16; 1Sa 31:4, 5.)

Kuninkaana. (Kartta, 1. osa, s. 746.) Traaginen uutinen Saulin kuolemasta murehdutti Daavidia suuresti. Hän ei ajatellut niinkään sitä, että hänen päävihollisensa oli kuollut, vaan sitä, että Jehovan voideltu oli kaatunut. Murheen murtamana Daavid sävelsi surulaulun nimeltä ”Jousi”. Siinä hän suree valittaen sitä, että hänen pahin vihollisensa ja paras ystävänsä kaatuivat yhdessä taistelussa: ”Saul ja Jonatan, rakastettavat ja miellyttävät elämänsä aikana, ja kuolemassaan he eivät eronneet.” (2Sa 1:17–27.)

Sitten Daavid muutti Hebroniin, missä Juudan vanhimmat voitelivat hänet heimonsa kuninkaaksi 1077 eaa. hänen ollessaan 30-vuotias. Saulin pojasta Is-Bosetista tehtiin muiden heimojen kuningas. Pari vuotta myöhemmin Is-Boset kuitenkin murhattiin, ja hänen salamurhaajansa toivat hänen päänsä Daavidille siinä toivossa, että saisivat palkkion, mutta heidät surmattiin samalla tavoin kuin mies, joka oli väittänyt tappaneensa Saulin. (2Sa 2:1–4, 8–10; 4:5–12.) Tämä johti siihen, että ne heimot, jotka siihen saakka olivat kannattaneet Saulin poikaa, liittyivät Juudaan, ja aikanaan 340822 miehen suuruinen joukko kokoontui tekemään Daavidista koko Israelin kuninkaan (2Sa 5:1–3; 1Ai 11:1–3; 12:23–40).

Hallinto Jerusalemista käsin. Daavid hallitsi Hebronista käsin seitsemän ja puoli vuotta, ennen kuin hän Jehovan ohjauksesta siirsi pääkaupunkinsa valloitettuun jebusilaislinnoitukseen Jerusalemiin. Siellä hän rakensi Siioniin Daavidin kaupungin ja hallitsi vielä 33 vuotta. (2Sa 5:4–10; 1Ai 11:4–9; 2Ai 6:6.) Hebronissa ollessaan kuningas Daavid otti lisää vaimoja, sai Mikalin takaisin, ja hänestä tuli monien poikien ja tyttärien isä (2Sa 3:2–5, 13–16; 1Ai 3:1–4). Muutettuaan Jerusalemiin Daavid hankki vielä lisää vaimoja ja sivuvaimoja, jotka puolestaan synnyttivät hänelle lisää lapsia (2Sa 5:13–16; 1Ai 3:5–9; 14:3–7).

Kun filistealaiset kuulivat, että Daavid oli koko Israelin kuningas, he tulivat kukistamaan häntä. Kuten menneisyydessäkin (1Sa 23:2, 4, 10–12; 30:8) Daavid tiedusteli Jehovalta, pitäisikö hänen mennä heitä vastaan. ”Mene”, kuului vastaus, ja Jehova kävi vihollisen kimppuun ja aiheutti sille niin suuren tuhon, että Daavid antoi paikalle nimeksi Baal-Perasim, joka merkitsee ’murtautumisten omistajaa’. Uudessa yhteenotossa filistealaisten kanssa Jehova vaihtoi strategiaa, ja hän käski Daavidin kiertää heidän taakseen lyömään heidät sieltä käsin. (2Sa 5:17–25; 1Ai 14:8–17.)

Daavid yritti tuoda liiton arkun Jerusalemiin, mutta yritys epäonnistui, kun Ussa kosketti arkkua ja hänet surmattiin (2Sa 6:2–10; 1Ai 13:1–14). Kolmisen kuukautta myöhemmin arkku sitten tuotiin Jerusalemiin huolellisten valmistelujen jälkeen, joihin sisältyi pappien ja leeviläisten pyhittäminen ja sen varmistaminen, että arkkua kannettiin heidän olkapäillään eikä pantu vankkureihin kuten ensimmäisellä kerralla. Yksinkertaisesti pukeutunut Daavid ilmaisi ilonsa ja innostuksensa tämän suuren tilaisuuden johdosta ’hyppimällä ja pyörähtelemällä tanssien Jehovan edessä’. Mutta Daavidin vaimo Mikal sätti häntä sanoen, että hän toimi ”niin kuin joku onttopäinen”. Tämän perusteettoman valituksensa vuoksi Mikal ei ”saanut kuolinpäiväänsä mennessä yhtään lasta”. (2Sa 6:11–23; 1Ai 15:1–29.)

Daavid myös laajensi Jehovan palvontaa arkun uudessa sijaintipaikassa asettamalla portinvartijat ja muusikot ja huolehtimalla siitä, että siellä oli ”polttouhreja – – jatkuvasti aamuin ja illoin” (1Ai 16:1–6, 37–43). Lisäksi Daavid ajatteli rakentavansa siihen asti teltassa säilytettyä arkkua varten setripuisen temppelipalatsin. Daavidin ei kuitenkaan sallittu rakentaa tuota huonetta, sillä Jumala sanoi: ”Sinä olet vuodattanut paljon verta ja käynyt suuria sotia. Sinä et tule rakentamaan nimelleni huonetta, sillä sinä olet vuodattanut edessäni paljon verta maan päällä.” (1Ai 22:8; 28:3.) Jehova teki kuitenkin hänen kanssaan liiton ja lupasi, että kuninkuus pysyisi ikuisesti hänen suvussaan, ja tämän liiton yhteydessä Jumala vakuutti hänelle, että hänen poikansa Salomo, jonka nimen sanajuuri merkitsee ’rauhaa’, rakentaisi temppelin. (2Sa 7:1–16, 25–29; 1Ai 17:1–27; 2Ai 6:7–9; Ps 89:3, 4, 35, 36.)

Tämän valtakuntaliiton mukaisesti Jehova siis salli Daavidin laajentaa valta-aluettaan Egyptinvirrasta Eufratille, ja Daavid turvasi rajansa sekä säilytti rauhan Tyroksen kuninkaan kanssa ja taisteli joka puolella olevia vihollisia vastaan ja voitti heidät: filistealaiset, syyrialaiset, moabilaiset, edomilaiset, amalekilaiset ja ammonilaiset (2Sa 8:1–14; 10:6–19; 1Ku 5:3; 1Ai 13:5; 14:1, 2; 18:1–20:8). Nämä Jumalan antamat voitot tekivät Daavidista erittäin voimakkaan hallitsijan (1Ai 14:17). Daavid piti kuitenkin aina mielessään, ettei hänellä ollut tätä asemaa voittojensa tai perinnön vuoksi vaan että se tuli Jehovalta, joka oli asettanut hänet tämän esikuvallisen teokratian valtaistuimelle (1Ai 10:14; 29:10–13).

Synnit tuottavat onnettomuutta. Pitkään jatkuneen ammonilaisia vastaan tehdyn sotaretken aikaan sattui yksi Daavidin elämän ikävimmistä tapahtumista. Kaikki alkoi siitä, että kuningas nähdessään talonsa katolta kauniin Batseban peseytymässä alkoi hautoa vääriä haluja (Ja 1:14, 15). Saatuaan tietää, että naisen aviomies Uuria oli sodassa, Daavid lähetti noutamaan naisen palatsiinsa, missä hän oli sukupuolisuhteissa hänen kanssaan. Aikanaan kuninkaalle ilmoitettiin naisen olevan raskaana. Koska Daavid epäilemättä pelkäsi, että Batseban tila tulisi julkisesti tunnetuksi ja että hänet surmattaisiin moraalittoman käytöksen vuoksi, hän lähetti nopeasti armeijaan sanan, että Uurian pitäisi ilmoittautua hänelle Jerusalemissa, ja toivoi Uurian viettävän yön vaimonsa kanssa. Mutta vaikka Daavid juotti Uurian humalaan, tämä kieltäytyi makaamasta Batseban kanssa. Epätoivoissaan Daavid lähetti hänet takaisin armeijaan mukanaan komentaja Joabille osoitetut salaiset ohjeet, joiden mukaan Uuria piti panna eturintamaan, jossa hän saisi varmasti surmansa. Juoni onnistui. Uuria kuoli taistelussa, hänen leskensä vietti tavanmukaisen suruajan, ja sen jälkeen Daavid meni naimisiin lesken kanssa, ennen kuin kaupungin asukkaat saivat tietää hänen olevan raskaana. (2Sa 11:1–27.)

Jehova kuitenkin näki ja paljasti koko tuomittavan teon. Jos Jehova olisi sallinut Mooseksen lain alaisten ihmistuomarien käsitellä Daavidin ja Batseban tapauksen, molemmat väärintekijät olisi surmattu, ja heidän aviorikoksestaan seurauksena ollut syntymätön jälkeläinen olisi tietenkin kuollut äitinsä mukana (5Mo 5:18; 22:22). Jehova käsitteli kuitenkin tämän tapauksen itse ja osoitti Daavidille armoa valtakuntaliiton vuoksi (2Sa 7:11–16), epäilemättä myös sen vuoksi, että Daavid itse oli osoittanut armoa (1Sa 24:4–7; vrt. Ja 2:13), ja sen katumuksen vuoksi, jota Jumala havaitsi näiden väärintekijöiden ilmaisevan (Ps 51:1–4). Mutta he eivät välttyneet rangaistukselta kokonaan. Jehova julisti profeetta Natanin suulla: ”Katso, minä nostatan sinua vastaan onnettomuutta omasta huoneestasi.” (2Sa 12:1–12.)

Ja niin kävikin. Batseballe aviorikoksesta syntynyt lapsi kuoli pian, vaikka Daavid paastosi ja suri sairasta lasta seitsemän päivää (2Sa 12:15–23). Sitten Daavidin esikoispoika Amnon raiskasi oman sisarpuolensa Tamarin, minkä jälkeen tytön veli murhasi Amnonin ja tuotti murhetta isälleen (2Sa 13:1–33). Myöhemmin Daavidin kolmas poika Absalom, joka oli hänelle hyvin rakas, yritti kaapata valtaistuimen, ja sen lisäksi hän halveksi avoimesti isäänsä ja häpäisi Daavidin julkisesti olemalla suhteissa hänen sivuvaimojensa kanssa (2Sa 15:1–16:22). Lopulta nöyryytys saavutti huippunsa, kun sisällissota syöksi maan kamppailuun, jossa olivat vastakkain isä ja poika ja joka päättyi Absalomin kuolemaan vastoin Daavidin tahtoa ja hänen suureksi surukseen (2Sa 17:1–18:33). Paetessaan Absalomia Daavid sepitti psalmin 3, jossa hän sanoo: ”Pelastus kuuluu Jehovalle.” (Ps 3:8.)

Kaikista virheistään ja törkeistä synneistään huolimatta Daavid osoitti kuitenkin aina, että hänellä oli oikea sydämentila, koska hän katui ja pyysi nöyrästi Jehovalta anteeksi. Tämä kävi ilmi Batsebaan liittyneestä tapahtumasta, jonka jälkeen Daavid kirjoitti psalmin 51, jossa hän sanoi: ”Erheisenä minut – – synnytettiin, – – synnissä äitini siitti minut.” (Ps 51:5.) Daavid tunnusti nöyrästi syntinsä myös sen jälkeen, kun Saatana oli yllyttänyt hänet laskemaan sotajoukkoihin kelvollisten miesten määrän (2Sa 24:1–17; 1Ai 21:1–17; 27:24; ks. LUETTELOINTI).

Temppelin paikan hankinta. Kun viimeksi mainitusta kuninkaan erheestä johtunut rutto lakkasi, Daavid osti Ornanin puimatantereen ja esitti Jehovalle teurasuhriksi naudat puimarekineen. Tälle paikalle Salomo rakensi myöhemmin suurenmoisen temppelin. (2Sa 24:18–25; 1Ai 21:18–30; 2Ai 3:1.) Temppelin rakentaminen oli aina ollut Daavidin sydämenasia, ja vaikka hänen ei sallittukaan rakentaa sitä, hänen annettiin asettaa suuri joukko työväkeä hakkaamaan kiviä ja kokoamaan materiaaleja, joihin sisältyi 100000 talenttia kultaa (38535000000 dollaria) ja 1000000 talenttia hopeaa (6606000000 dollaria) sekä mittaamattomat määrät kuparia ja rautaa (1Ai 22:2–16). Omasta omaisuudestaan Daavid lahjoitti Ofirin kultaa ja puhdistettua hopeaa yli 1202000000 dollarin arvosta. Daavid toimitti myös rakennussuunnitelmat, jotka hän sai henkeytyksestä, ja järjesti kymmenettuhannet leeviläiset lukuisiin palvelusosastoihinsa, joihin kuului myös suuri kuoro ja paljon muusikoita. (1Ai 23:1–29:19; 2Ai 8:14; 23:18; 29:25; Esr 3:10.)

Hallituskauden loppu. Elämänsä loppupuolella 70-vuotias kuningas Daavid, joka oli nyt jo vuoteenomana, sai edelleen niittää onnettomuutta perheessään. Hänen neljäs poikansa Adonia yritti tehdä itsestään kuninkaan isänsä tietämättä ja ilman tämän suostumusta ja, mikä vielä vakavampaa, ilman Jehovan hyväksyntää. Kun tämä uutinen kiiri Daavidin korviin, hän toimi nopeasti asettaakseen Jehovan valitseman poikansa Salomon virallisesti kuninkaaksi valtaistuimelle. (1Ku 1:5–48; 1Ai 28:5; 29:20–25; 2Ai 1:8.) Sitten Daavid neuvoi Salomoa vaeltamaan Jehovan teitä, pitämään hänen säädöksensä ja käskynsä ja toimimaan harkitsevasti kaikessa, niin hän menestyisi (1Ku 2:1–9).

Neljäkymmentä vuotta kestäneen hallituskautensa jälkeen Daavid kuoli, ja hänet haudattiin Daavidin kaupunkiin. Hän oli osoittautunut sen arvoiseksi, että hänet sisällytettiin Paavalin kunniakkaaseen luetteloon todistajista, joilla oli huomattava usko. (1Ku 2:10, 11; 1Ai 29:26–30; Ap 13:36; Hpr 11:32.) Lainatessaan psalmia 110 Jeesus sanoi, että Daavid oli kirjoittanut sen ”henkeytyksestä” (Mt 22:43, 44; Mr 12:36). Apostolit ja muut raamatunkirjoittajat tunnustivat usein Daavidin Jumalan henkeyttämäksi profeetaksi (vrt. Ps 16:8:aa Ap 2:25:een; Ps 32:1, 2:ta Ro 4:6–8:aan; Ps 41:9:ää Joh 13:18:aan; Ps 69:22, 23:a Ro 11:9, 10:een; Ps 69:25:tä ja 109:8:aa Ap 1:16, 20:een).

Kuvaannollinen merkitys. Profeetat mainitsivat usein Daavidin ja hänen kuninkaallisen huoneensa, joskus Israelin viimeisten kuninkaiden yhteydessä, jotka istuivat ”Daavidin valtaistuimella” (Jer 13:13; 22:2, 30; 29:16; 36:30), ja joskus profeetallisessa merkityksessä (Jer 17:25; 22:4; Am 9:11; Sak 12:7–12). Joissakin Messiasta koskevissa profetioissa huomio kiinnitetään Jehovan Daavidin kanssa tekemään valtakuntaliittoon. Esimerkiksi Jesaja sanoo, että sille, jonka nimi on ”Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas”, vahvistetaan lujasti ”Daavidin valtaistuin” ajan hämärään asti (Jes 9:6, 7; vrt. myös 16:5). Jeremia vertaa Messiasta ”vanhurskaaseen vesaan”, jonka Jehova ’herättää Daavidille’ (Jer 23:5, 6; 33:15–17). Hesekielin kautta Jehova käyttää messiaanisesta Paimenesta ilmausta ”palvelijani Daavid” (Hes 34:23, 24; 37:24, 25).

Kertoessaan Marialle, että tämä saisi pojan, jolle annettaisiin nimi Jeesus, enkeli julisti, että ”Jehova Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen” (Lu 1:32). ”Jeesus Kristus, Daavidin poika”, oli sekä laillinen että luonnollinen Daavidin valtaistuimen perijä (Mt 1:1, 17; Lu 3:23–31). Paavali sanoi, että Jeesus oli Daavidin jälkeläinen lihan mukaan (Ro 1:3; 2Ti 2:8). Myös tavalliset ihmiset tunnistivat Jeesuksen ”Daavidin Pojaksi” (Mt 9:27; 12:23; 15:22; 21:9, 15; Mr 10:47, 48; Lu 18:38, 39). Tämän vahvistaminen oli tärkeää, sillä kuten fariseukset myönsivät, Messias olisi Daavidin poika (Mt 22:42). Myös kuolleista herätetty Jeesus itse todisti sanoen: ”Minä, Jeesus, – – olen Daavidin juuri ja jälkeläinen.” (Il 22:16; myös Il 3:7; 5:5.)