SAARNAAMINEN

Se mitä raamatullisella käsitteellä ”saarnaaminen” tarkoitetaan, voidaan parhaiten saada selville tutkimalla alkuperäisten heprealaisten ja kreikkalaisten sanojen merkitystä. Kreikan kē·rysʹsō, joka tavallisesti käännetään sanalla ”saarnata”, merkitsee pohjimmiltaan ’kuuluttaa, olla kuuluttaja, toimia airuena, julistaa (valloittajana)’. Tälle sanalle on sukua substantiivi kēʹryks, jonka merkitys on ’kuuluttaja, airut, lähetti, julkinen sanansaattaja, julkinen kuuluttaja (joka kuulutti ja piti yllä järjestystä kokouksissa jne.)’, sekä substantiivi kēʹryg·ma, jonka merkitys on ’airuen kuulutus; julistus, ilmoitus (voitosta kilpailuissa), määräys, kutsuhuuto’ (H. Liddell ja R. Scott, A Greek-English Lexicon, tark. H. Jones, Oxford 1968, s. 949). Kē·rysʹsō ei siis sisällä ajatusta saarnan esittämisestä suljetulle opetuslasten ryhmälle vaan sen sijaan ajatuksen julkisesta julistamisesta. Valaiseva esimerkki tästä on se, että sitä käytetään mm. kuvailtaessa ”voimakkaan enkelin julistavan [kē·rysʹson·ta] suurella äänellä: ’Kuka on arvollinen avaamaan kirjakäärön ja irrottamaan sen sinetit?’” (Il 5:2; vrt. myös Mt 10:27.)

Sana eu·ag·ge·liʹzo·mai merkitsee ’julistaa hyvää uutista’ (Mt 11:5). Sukulaissanoja ovat di·ag·gelʹlō ’julistaa laajalti, antaa ilmoitus’ (Lu 9:60; Ap 21:26; Ro 9:17) ja ka·tag·gelʹlō ’julistaa, puhua jostakin’ (Ap 13:5; Ro 1:8; 1Ko 11:26; Kol 1:28). Pääasiallinen ero sanojen kē·rysʹsō ja eu·ag·ge·liʹzo·mai välillä on siinä, että edellinen korostaa julistamisen tapaa, sitä että kysymyksessä on julkinen, valtuutettu julistus, ja jälkimmäinen taas korostaa sen sisältöä, hyvän uutisen eli evankeliumin (eu·ag·geʹli·on) viemistä.

Kē·rysʹsō vastaa jossain määrin heprean sanaa ba·sarʹ, joka merkitsee ’tuoda uutista, ilmoittaa, toimia uutisentuojana’ (1Sa 4:17; 2Sa 1:20; 1Ai 16:23). Ba·sarʹ ei kuitenkaan viittaa samassa määrin viralliseen tehtävään.

Saarnaaminen Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa. Nooa on ensimmäinen ihminen, jota nimitetään ”saarnaajaksi” (2Pi 2:5), vaikkakin jo sitä ennen Hanok saattoi tehdä profetiansa tunnetuksi saarnaamalla (Ju 14, 15). Nooan ennen vedenpaisumusta suorittamaan vanhurskauden saarnaamiseen sisältyi ilmeisesti kehotus katumukseen ja varoitus tulevasta tuhosta, mikä ilmenee Jeesuksen sanoista, joiden mukaan ’ihmiset eivät panneet merkille’ (Mt 24:38, 39). Jumalan valtuuttama Nooan julkinen julistus ei siis merkinnyt ensisijaisesti hyvän uutisen viemistä.

Vedenpaisumuksen jälkeen Abraham ja monet muut miehet toimivat profeettoina ja esittivät jumalallisia ilmoituksia (Ps 105:9, 13–15). Ennen israelilaisten asettumista Luvattuun maahan ei kuitenkaan kukaan näytä tehneen säännöllistä tai varsinaista saarnaamistyötä julkisesti. Muinaiset patriarkat eivät olleet saaneet ohjeita toimia sanansaattajina. Kuninkaiden hallitessa Israelissa profeetat toimivat kuitenkin julkisina puhujina julistaen Jumalan säädöksiä, tuomioita ja käskyjä yleisillä paikoilla (Jes 58:1; Jer 26:2). Joonan julistus Ninivelle soveltuu hyvin sanan kēʹryg·ma välittämään ajatukseen, ja tällä sanalla sitä kuvaillaankin (vrt. Jn 3:1–4; Mt 12:41). Profeettojen palvelukseen sisältyi kuitenkin paljon enemmän kuin sanansaattajana tai saarnaajana toimiminen, ja joissakin tapauksissa he käyttivät toisia edustajinaan (2Ku 5:10; 9:1–3; Jer 36:4–6). Joitakin heidän sanomiaan ja näkyjään vain kirjoitettiin eikä julistettu suullisesti (Jer 29:1, 30, 31; 30:1, 2; Da, luvut 7–12), monia esitettiin yksityiselle kuulijakunnalle, ja profeetat käyttivät ajatusten välittämiseen myös vertauskuvallisia tekoja. (Ks. PROFEETTA; PROFETIA.)

Kehotuksia, varoituksia ja tuomioita julistettiin samoin kuin hyvää uutista voitoista, vapautuksesta ja siunauksista sekä ylistyksiä Jehova Jumalalle (1Ai 16:23; Jes 41:27; 52:7; näissä kohdissa käytetään heprealaista sanaa ba·sarʹ). Toisinaan naiset huusivat tai lauloivat uutisia voitetuista taisteluista tai tulevasta vapautuksesta (Ps 68:11; Jes 40:9; vrt. 1Sa 18:6, 7).

Heprealaisissa kirjoituksissa viitattiin myös siihen saarnaamistyöhön, jota Kristus Jeesus ja kristillinen seurakunta tulisivat suorittamaan. Jeesus lainasi Jesajan 61:1, 2:ta, jossa oli ennustettu hänen Jumalalta saamansa tehtävä ja hänen valtuutuksensa saarnata (Lu 4:16–21). Psalmin 40:9 täyttymykseksi (apostoli Paavali sovelsi edeltäviä jakeita Jeesukseen Hpr 10:5–10:ssä) Jeesus ’kertoi hyvää uutista [eräs muoto sanasta ba·sarʹ] vanhurskaudesta suuressa seurakunnassa’. Apostoli Paavali lainasi Jesajan 52:7:ää (joka koski sanansaattajan tuomaa uutista Siionin vapautumisesta vankeustilastaan) ja yhdisti sen kristittyjen julkiseen saarnaamistyöhön (Ro 10:11–15).

Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa. Vaikka Johannes Kastaja toimi pääasiassa erämaaseuduilla, hän teki saarnaajan eli julkisen sanansaattajan työtä ja oli Messiaan ja Jumalan valtakunnan tulon airuena juutalaisille, jotka tulivat hänen luokseen, sekä kehotti heitä parannukseen (Mt 3:1–3, 11, 12; Mr 1:1–4; Lu 3:7–9). Johannes toimi samanaikaisesti profeettana, opettajana (jolla oli opetuslapsia) ja evankelistana (Lu 1:76, 77; 3:18; 11:1; Joh 1:35). Hän oli ”Jumalan edustaja” ja hänen todistajansa (Joh 1:6, 7).

Jeesus ei jäänyt Juudean erämaaseudulle paastottuaan siellä 40 päivää eikä eristäytynyt viettämään luostarielämää. Hän tajusi, että hänen jumalallinen tehtävänsä vaati saarnaamistyötä, ja hän suoritti sitä julkisesti: kaupungeissa ja kylissä, temppelialueella, synagogissa, toreilla ja kaduilla sekä maaseudulla (Mr 1:39; 6:56; Lu 8:1; 13:26; Joh 18:20). Johanneksen tavoin hän teki muutakin kuin vain saarnasi. Hänen opetustyötään korostetaan vielä enemmän kuin hänen saarnaamistaan. Opettaminen (di·daʹskō) eroaa saarnaamisesta siinä, että opettaja tekee enemmän kuin vain julistaa: hän opastaa, selittää, perustelee ja todistelee. Jeesuksen opetuslasten työn, jota he tekivät sekä ennen hänen kuolemaansa että sen jälkeen, piti siis olla sekä saarnaamista että opettamista. (Mt 4:23; 11:1; 28:18–20.)

Jeesuksen saarnaamisen teema oli: ”Katukaa, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Mt 4:17.) Virallisen sanansaattajan tavoin hän kiinnitti kuulijoittensa huomion suvereenin Jumalansa toimintaan, tilaisuuden ja ratkaisunteon määräaikaan (Mr 1:14, 15). Jesajan ennustuksen mukaisesti hän ei ainoastaan vienyt hyvää uutista ja lohdutusta sävyisille, sureville ja niille, joilla oli särkynyt sydän, sekä julistanut vapautusta vangituille, vaan hän julisti myös ”meidän Jumalamme kostonpäivää” (Jes 61:2). Hän teki rohkeasti tunnetuksi Jumalan tarkoituksia, säädöksiä, määräyksiä ja tuomioita hallitsijoiden ja kansan edessä.

Jeesuksen kuoleman jälkeen. Jeesuksen kuoleman jälkeen ja varsinkin vuoden 33 helluntaista eteenpäin hänen opetuslapsensa suorittivat saarnaamistyötä ensin juutalaisten ja myöhemmin kaikkien kansakuntien keskuudessa. Saatuaan pyhän hengen voitelun he tajusivat ja toistuvasti ilmoittivat kuulijoilleen, että he olivat valtuutettuja sanansaattajia (Ap 2:14–18; 10:40–42; 13:47; 14:3; vrt. Ro 10:15), samoin kuin Jeesus oli tähdentänyt sitä, että ’Jumala oli lähettänyt’ hänet (Lu 9:48; Joh 5:36, 37; 6:38; 8:18, 26, 42). Jumalahan oli antanut hänelle ’käskyn siitä, mitä hänen piti sanoa ja mitä puhua’ (Joh 12:49). Kun opetuslapsia siis käskettiin lopettamaan saarnaamisensa, he vastasivat: ”Ratkaiskaa itse, onko Jumalan silmissä vanhurskasta kuunnella ennemmin teitä kuin Jumalaa. Mutta me emme voi lakata puhumasta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” (Ap 4:19, 20; 5:29, 32, 42.) Tämä saarnaamistoiminta oli olennainen osa heidän palvontaansa, tapa ylistää Jumalaa, pelastuksen saamisen edellytys (Ro 10:9, 10; 1Ko 9:16; Hpr 13:15; vrt. Lu 12:8). Sen vuoksi kaikkien opetuslasten, sekä miesten että naisten, oli osallistuttava siihen aina ”asiainjärjestelmän päättymiseen asti” (Mt 28:18–20; Lu 24:46–49; Ap 2:17; vrt. Ap 18:26; 21:9; Ro 16:3).

Nämä varhaiskristilliset saarnaajat eivät olleet maailmallisten mittapuiden mukaan korkeasti oppineita. Sanhedrin havaitsi apostolien Pietarin ja Johanneksen olevan ”koulunkäymättömiä ja tavallisia ihmisiä” (Ap 4:13). Jeesusta itseäänkin ”juutalaiset alkoivat ihmetellä ja sanoivat: ’Kuinka tämä mies tuntee kirjoituksia, vaikka hän ei ole opiskellut kouluissa?’” (Joh 7:15.) Saman panivat merkille maalliset historioitsijat. ”Kelsos [Celsus], ensimmäinen, joka kirjoitti kristillisyyttä vastaan, piti pilkkanaan sitä, että villanlajittelijat, suutarit, nahkurit, kaikkein sivistymättömimmät ja moukkamaisimmat ihmiset, olisivat evankeliumin innokkaita saarnaajia.” (August Neander, Allgemeine Geschichte der christlichen Religion und Kirche, 1842, 1. osa, s. 120.) Paavali selitti asian seuraavalla tavalla: ”Sillä te näette kutsumisenne, veljet, ettei ole kutsuttu monta lihan mukaan viisasta, ei monta voimallista, ei monta jalosukuista, vaan Jumala valitsi sen, mikä maailmassa on tyhmää, saattaakseen viisaat häpeään.” (1Ko 1:26, 27.)

Vaikka varhaiskristityillä saarnaajilla ei ollutkaan korkeaa maailmallista koulutusta, heiltä ei puuttunut valmennusta. Jeesus valmensi perusteellisesti kahtatoista apostoliaan ennen kuin hän lähetti heidät saarnaamaan (Mt 10). Tämä valmennus ei käsittänyt pelkästään ohjeiden antamista, vaan siihen sisältyi myös käytännön harjoittelu (Lu 8:1).

Kristittyjen saarnaamisen teemana pysyi ”Jumalan valtakunta” (Ap 20:25; 28:31). Heidän julistuksensa sisälsi kuitenkin joitain lisäpiirteitä verrattuna siihen, mitä julistettiin ennen Kristuksen kuolemaa. Jumalan tarkoituksen ”pyhä salaisuus” oli paljastunut Kristuksen välityksellä, hänen uhrikuolemastaan oli tullut tärkeä tosi uskoon liittyvä tekijä (1Ko 15:12–14), ja kaikkien, jotka halusivat saada Jumalan suosion ja elämän, oli tunnettava ja tunnustettava Kristuksen korotettu asema Jumalan asettamana Kuninkaana ja Tuomarina ja alistuttava siihen (2Ko 4:5). Opetuslasten sanotaan tästä syystä usein ’saarnanneen Kristusta Jeesusta’ (Ap 8:5; 9:20; 19:13; 1Ko 1:23). Heidän saarnaamisensa tarkastelu paljastaa selvästi, ettei ’Kristuksen saarnaaminen’ merkinnyt sitä, että hänet olisi esitetty kuulijoille jollakin tavalla riippumattomana ja erossa Jumalan valtakuntajärjestelystä ja kokonaistarkoituksesta. He julistivat sen sijaan, mitä Jehova Jumala oli tehnyt Poikansa puolesta ja välityksellä, miten Jumalan tarkoitukset täyttyivät ja tulisivat täyttymään Jeesuksessa. (2Ko 1:19–21.) Kaikki tämä saarnaaminen koitui siis itse Jumalan ylistykseksi ja kunniaksi ”Jeesuksen Kristuksen kautta” (Ro 16:25–27).

He eivät saarnanneet pelkästään velvollisuudesta, eikä heidän julistuksensa ollut vain airuen muodollista sanoman esittämistä. Saarnaaminen oli lähtöisin sydämen uskosta, saarnaajien haluna oli tuottaa kunniaa Jumalalle, ja heidän rakkaudellisena toiveenaan oli pelastuksen vieminen muille. (Ro 10:9–14; 1Ko 9:27; 2Ko 4:13.) Sen tähden saarnaajat alistuivat halukkaasti siihen, että maailmallisesti viisaat pitivät heitä tyhminä tai että juutalaiset vainosivat heitä harhaoppisina (1Ko 1:21–24; Ga 5:11). Samasta syystä heidän saarnaamiseensa sisältyi vakuuttavaa perustelua kuulijoiden saamiseksi uskomaan (Ap 17:2; 28:23; 1Ko 15:11). Paavali sanoo itsestään, että hänet oli asetettu ”saarnaajaksi ja apostoliksi ja opettajaksi” (2Ti 1:11). Tällaiset kristityt eivät olleet palkattuja sanansaattajia vaan vihkiytyneitä palvojia, jotka antoivat itsensä, aikansa ja voimansa saarnaamistoimintaan (1Te 2:9).

Koska kaikista, joista tuli opetuslapsia, tuli myös Sanan saarnaajia, hyvä uutinen levisi nopeasti, ja siihen mennessä, kun Paavali kirjoitti kirjeensä kolossalaisille (n. v. 60–61 eli noin 27 vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen), hän saattoi puhua hyvästä uutisesta, ”jota on saarnattu kaikessa luomakunnassa, joka taivaan alla on” (Kol 1:23). Näin ollen Kristuksen profetia ’hyvän uutisen saarnaamisesta kaikissa kansakunnissa’ koki jo yhden täyttymyksen ennen Jerusalemin ja sen temppelin vuonna 70 tapahtunutta tuhoa (Mt 24:14; Mr 13:10; kartta, 2. osa, s. 744). Jeesuksen omat sanat samoin kuin Ilmestyskirja, joka kirjoitettiin tuon tuhon jälkeen, viittaavat tämän profetian suurempaan täyttymykseen aikana, jolloin Kristus alkaa hallita Valtakunnan kuninkaana, ja ennen tuon Valtakunnan kaikkien vastustajien tuhoa, mikä olisi johdonmukaisesti sopiva aika suuren julistustyön toteuttamiselle (Il 12:7–12, 17; 14:6, 7; 19:5, 6; 22:17).

Millaisia tuloksia kristittyjen saarnaajien tulisi ponnisteluistaan odottaa? Paavalin kokemuksen mukaan ”jotkut alkoivat uskoa siihen, mitä sanottiin; toiset kieltäytyivät uskomasta” (Ap 28:24). Jumalan sanaan perustuva tosi kristillinen saarnaaminen vaatii jonkinlaista reaktiota. Se on tarmokasta, dynaamista, ja ennen kaikkea se tuo esiin kiistakysymyksen, johon ihmisten on otettava kantaa. Joistakuista tulee aktiivisia Valtakunnan sanoman vastustajia (Ap 13:50; 18:5, 6). Toiset kuuntelevat jonkin aikaa, mutta kääntyvät lopulta eri syistä pois (Joh 6:65, 66). Toiset taas ottavat hyvän uutisen vastaan ja toimivat sen mukaan (Ap 17:11; Lu 8:15).

”Talosta taloon”. Jeesus meni suoraan ihmisten luo kertomaan Valtakunnan sanomaa ja opetti heitä julkisesti ja heidän kodeissaan (Mt 5:1; 9:10, 28, 35). Lähettäessään varhaiset opetuslapsensa saarnaamaan hän neuvoi heitä: ”Mihin kaupunkiin tai kylään menettekin, etsikää, kuka siinä on arvollinen.” (Mt 10:7, 11–14.) Tällaiseen ’etsimiseen’ kuului luonnollisesti, että heidän piti mennä ihmisten koteihin, joissa ’arvolliset’ saattoivat kuulla sanoman ja opetuslapset saattoivat saada yösijan (Lu 9:1–6).

Myöhemmin Jeesus ”määräsi seitsemänkymmentä muuta ja lähetti heidät kaksittain edellään jokaiseen kaupunkiin ja paikkaan, jonne hän itse aikoi mennä”. Näiden ei pitänyt vain saarnata julkisilla paikoilla, vaan heidän piti myös ottaa yhteyttä ihmisiin heidän kodeissaan. Jeesus opasti heitä: ”Missä menettekin taloon, sanokaa ensiksi: ’Olkoon tällä talolla rauha.’” (Lu 10:1–7.)

Vuoden 33 helluntain jälkeisinä päivinä Jeesuksen opetuslapset jatkoivat hyvän uutisen viemistä suoraan ihmisten koteihin. Vaikka heidän käskettiin ”lakata puhumasta”, henkeytetty kertomus sanoo, että ”joka päivä temppelissä ja talosta taloon he jatkoivat herkeämättä opettamista ja hyvän uutisen julistamista Kristuksesta, Jeesuksesta” (Ap 5:40–42; vrt. Dy, NIV). Ilmaus ”talosta taloon” on käännetty kreikkalaisista sanoista kat’ oiʹkon, kirjaimellisesti ’talon mukaan’. Kreikkalaista prepositiota ka·taʹ on tässä käytetty distributiivisessa eli jaottelevassa, eriin jakavassa, merkityksessä (”talosta taloon”) eikä pelkästään adverbiaalisessa merkityksessä (’kodissa’). (Ks. Rbi8, alav.) Tämä ihmisten tavoittamiseksi käytetty menetelmä – meneminen suoraan heidän koteihinsa – tuotti merkittäviä tuloksia. ”Opetuslasten luku lisääntyi yhä Jerusalemissa hyvin paljon.” (Ap 6:7; vrt. 4:16, 17 ja 5:28.)

Apostoli Paavali sanoi Efesoksen vanhimmille: ”Ensimmäisestä päivästä lähtien, jona astuin Aasian piirikuntaan, – – en pidättynyt kertomasta teille mitään siitä, mikä oli hyödyllistä, enkä opettamasta teitä julkisesti ja talosta taloon, vaan todistin perusteellisesti sekä juutalaisille että kreikkalaisille Jumalalle osoitettavasta katumuksesta ja uskosta Herraamme Jeesukseen.” (Ap 20:18–21; vrt. KR-38, Dy, AS, RS, Mo, NIV, La.) Paavali puhui tässä yrityksistään saarnata näille miehille, kun he olivat vielä epäuskoisia, sellaisia jotka tarvitsivat tietoa ”Jumalalle osoitettavasta katumuksesta ja uskosta Herraamme Jeesukseen”. Siksi Paavali etsi siitä lähtien, kun hän aloitti lähetyspalveluksensa Aasiassa, hengellisesti suuntautuneita ihmisiä ”talosta taloon”. Löydettyään sellaisia hän epäilemättä palasi heidän koteihinsa opettamaan heitä edelleen ja heidän tultuaan uskoviksi vahvistamaan heitä uskossa. Tri A. T. Robertson esitti kirjassaan Word Pictures in the New Testament (1930, III osa, s. 349, 350) Apostolien tekojen 20:20:een seuraavan kommentin: ”Taloittain (talojen mukaan). On merkille pantavaa, että tämä kaikista saarnaajista suurin saarnasi talosta taloon eikä tehnyt käynneistään pelkkiä seurustelukäyntejä.”

Saarnaaminen seurakunnassa. Kreikkalaisissa kirjoituksissa kuvailtu saarnaamistoiminta liittyy suurimmalta osalta seurakunnan ulkopuolella suoritettuun julistamiseen. Mutta kun Paavali kehotti Timoteusta: ”Saarnaa sanaa, pysy siinä hellittämättä suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan”, hän sisällytti tähän myös saarnaamisen seurakunnan sisäpuolella, sen mitä valvoja yleensä tekee (2Ti 4:2). Paavalin kirje Timoteukselle on paimenkirje, eli se oli osoitettu sellaiselle, joka teki kristittyjen keskuudessa paimennustyötä, ja se sisältää tällaista valvojan palvelusta koskevia neuvoja. Ennen kuin Paavali esitti kehotuksensa ’saarnata sanaa’, hän varoitti Timoteusta jo ilmenevästä luopumuksesta, joka tulisi kehittymään vakaviin mittasuhteisiin (2Ti 2:16–19; 3:1–7). Sen jälkeen kun Paavali oli kehottanut Timoteusta, että tämä saarnatessaan pysyisi ”sanassa” eikä poikkeaisi siitä, hän ilmaisee hellittämättömyyden tarpeen sanoessaan: ”Sillä tulee olemaan ajanjakso, jolloin he eivät kestä terveellistä opetusta.” Sen sijaan he etsivät opettajia, jotka opettavat heitä heidän omien halujensa mukaan, ja siten he ”kääntävät korvansa pois totuudesta”. Paavali kuvailee tässä selvästi seurakunnan sisäpuolella olevia eikä ulkopuolisia. (2Ti 4:3, 4.) Timoteuksen ei pitänyt siksi menettää hengellistä tasapainoaan vaan julistaa veljille alati rohkeasti Jumalan sanaa (ei ihmisfilosofiaa eikä hyödyttömiä teorioita), vaikka ne seurakuntalaiset, joilla oli väärä asenne, aiheuttaisivatkin hänelle sen vuoksi vaikeuksia ja kärsimyksiä (vrt. 1Ti 6:3–5, 20, 21; 2Ti 1:6–8, 13; 2:1–3, 14, 15, 23–26; 3:14–17; 4:5). Siten toimimalla hän ehkäisisi luopumusta ja olisi vapaa verivelasta kuten Paavalikin (Ap 20:25–32).

Miksi Jeesus saarnasi ”vankilassa oleville hengille”?

Kuvailtuaan Jeesuksen ylösnousemusta henkielämään apostoli sanoo 1. Pietarin kirjeen 3:19, 20:ssä: ”Tässä tilassa hän myös meni ja saarnasi vankilassa oleville hengille, jotka olivat kerran olleet tottelemattomia, kun Jumalan kärsivällisyys odotti Nooan päivinä, jolloin rakennettiin arkkia.” Vine’s Expository Dictionary of Old and New Testament Words (1981, 3. osa, s. 201) sanoo tästä raamatunkohdasta: ”I Piet. 3:19:ssä oleva viittaus ei todennäköisesti tarkoita hyvää uutista (sillä ei ole olemassa todisteita siitä, että Nooa saarnasi sellaista, eikä liioin siitä, että vedenpaisumusta edeltäneen ajan ihmisten henget olisivat todella ’vankilassa’) vaan Kristuksen tekoa hänen ylösnousemuksensa jälkeen, kun hän julisti voittoaan langenneille enkelihengille.” Niin kuin edellä todettiin, kē·rysʹsō ei tarkoita ainoastaan hyvän vaan myös pahan julistamista, kuten silloin kun Joona julisti Niniven tulevaa tuhoa. Ainoat vankeudessa olevat henget, jotka Raamatussa mainitaan, ovat Nooan ajan enkelit, jotka ’luovutettiin sakean pimeyden kuiluihin’ (2Pi 2:4, 5) ja joita säilytetään ”iankaikkisin kahlein sakeassa pimeydessä suuren päivän tuomiota varten” (Ju 6). Siitä syystä kuolleista herätetyn Jeesuksen saarnaaminen tällaisille epävanhurskaille enkeleille on voinut olla vain tuomion saarnaamista. On syytä panna merkille, että Ilmestyskirja, jonka sisällön Kristus Jeesus välitti Johannekselle näyssä lähellä ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan loppua, kertoo paljon Saatana Panettelijasta ja hänen demoneistaan sekä heidän lopullisesta tuhostaan eli siis tuomion saarnaamisesta (Il, luvut 12–20). Pietarin käyttämä mennyt aikamuoto (”saarnasi”) osoittaa, että tällainen saarnaaminen oli jo tapahtunut ennen hänen ensimmäisen kirjeensä kirjoittamista.